Miten rauhoitat itsesi jos sinua jännittää jokin asia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikeasti paniikin oireet johtuu mitä suurimmassa määrin vääränlaisesta hengityksestä. Jännittynyt ihminen vetää keuhkoihin liikaa ilmaa, kun yrittää hengittää "enemmän". Sitten se muuttuu pintahengitykseksi, todellinen ongelma on se ettei keuhkoja pysty puhaltamaan tyhjiksi. Niin kauan kuin keuhkot on lähes täynnä ilmaa ja yrität vetää sinne lisää, et pysty rauhoittumaan vaan paniikki pahenee ja tuntuu tukehtumiselta.

Ratkaisu: vedä keuhkot niin täyteen kuin pystyt, pidätä hengitystä 5-10 sekuntia ja kas, keuhkot tyhjenevät kuin itsestään ja henki kulkee uudelleen. Samalla koet jännityksen helpottavan.

Harjoittele tuota myös silloin kun et jännitä ja opit käyttämään sitä oikein.

Sen jälkeen suorituksesi paranee kerta kerran jälkeen, kun saat parempia kokemuksia tilanteista ja lopulta olo on jo helppo kaikissa tilanteissa.

Jos ongelma on tosi vaikea, kannattaa mennä lääkäriin, pyytää lääkkeet ja terapiaa. Niitä on turha pelätä. Parempi hakea ongelmiin ratkaisut kuin vältellä elämää.

T. Ex-paniikkiongelmainen

kofeiini aiheuttaa lopulta paniikkikohtaukset

Aivan varmasti joo.

Tai sit ei.

Kokeiltu on.

Hengittelen, koitan keskittyä vain siihen hengittämiseen 4 sek sisään vatsaan asti yy kaa kooo nee ja ulos 6sek yy kaa koo nee vii kuu. Tätä voi tehdä niin että kukaan edes huomaa esim. jossain jonossa seisoskellessa. Tai tietoisesti voi mielessä nimetä asioita mitä näkee, hattu, silmälasit, karkkipussi jne. Välillä ravistelen itseäni kuin märkä koira jos olo on levoton ja keskittyminen hankalaa. Koitan olla myös armollinen, kaikesta selviää hyvin tai huonosti mutta tilanne menee lopulta ohi miettimällä että kukaan tuskin tahalleen toivoo että epäonnistun jossain esitelmässä tms. ja ihmiset kyllä osaavat olla myös mokan sattuessa myötätuntoisia, saa mokata se ei ole maailman loppu. Palkinto hyvästä suorituksesta mutta myös lohdutuspalkinto sallittu.

Unohdin äskeisestä että välillä ihan suoraan kerron että jännittää ihan hitosti. Yleensä sekin jo auttaa laskemaan paineita.

Pyrin järjestämään elämäni niin, ettei noita tilanteita tule. Ei ole jännitys lähtenyt kymmenien vuosien aikana, eikä epämiellyttävä tunne, joten en enää taistele vastaan, enkä yritä muuttua. Kestän sen kuin mies, mutta välttelen mahdollisimman paljon kaikkia negatiivisia jännitystilanteita koko loppuelämäni.

Jos mahdollista niin panen nopeasti vaimoani . Se oikeastaan ainut mikä helpottaa kun röökiä en enää vedä . Viime viikolla oli tiukka tilanne töissä ja ahdisti helkkaristi. Rakas vaimo otti hellästi suihin ennen töihin lähtöä ja olin yllättävän rento vaikeassa työtilanteessa . 

En rauhoita mitenkään. Teen väkisin asioita, vaikka jännittää. Seuraavalla kerralla jännittää vähemmän.

Eipä siihen mikään oikein auta. Iän myötä ehkä vähän turtunut siihen tunteeseen . En jaksa enää välittää ja ajattelen ettei siihen kuole kuitenkaan melko varmasti . 

M44

Pyrin kertomaan ja näyttämään jännitykseni suoraan, jopa liioitellun teatraalisesti. Peittely vain pahentaa sitä. 

Vierailija kirjoitti:

Itse en tartu lääkkeisiin ku sitä vaikeampi on saada onnistumisen kokemuksia siitä että itse pärjää. En halua mihinkään lääkeoravanpyörään.

Propral auttoi minut pois jännityskierteestä, kun sen kanssa tuli onnistumisen kokemuksia. 

Ns. soturi-asento. Eli x-asennossa seisominen, mielellään siten että pitää jotakin painavaa käsillä pään päällä. Asennossa tulee seistä 30sek - 2min. Adrenaliini alkaa sen jälkeen kiertää kehossa ja tulee voimakas ja energinen olo joka peittää jännityksen. Teen näin esimerkiksi vessassa juuri ennen tärkeää tapamista, kuten työhaastattelua. 

Itsekin nuorena jännitin esiintymisiä kouluissa kuten valtaosa suominuorista.

Päätin kuitenkin tehdä muutoksen aikuisena:

-huolellinen valmistautuminen

-puhe kuntoon

-paperit kuntoon

-rauhallinen käytös

-itsevarma esiintyminen

Eli olikin aika helppoa, kun vain suunnitteli homman.

Harjoitus tekee Mestarin.

Nyt sitten on tullut vedettyä PJ:nä 1-10 miljoonan suurkohteidenkin työmaakokouksia, vastaanottotarkastuksia, 

kunnan lautakuntien kokouksia yms.

Myös joutunut sihteeristä puheenjohtajaksi yhtäkkiä kun pj on tehnyt oharin kokouksessa.

Paperit vaan käteen ja alkaa pokkana vetämään kokousta esityslistan mukaan.

Toki suomen kouluissa opetetaan aivan liian vähän esiintymistä.

terv. Inssinen

Työnnän peräaukkoon ison anustapin. Kukaan ei näe sitä.

Esim työpalaverissa. Pidän puheenvuoron estradilla. Tartun mikkiin. Puhun ja pidätän välillä hengitystä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu kyllä jännityksen aiheesta. Minulla om hammaslääkäripelko. Sinne mennessä ei rauhoita yhtään mikään. Menen silti vaan ja makaan tuolissa suu auki. Ajattelen, että nyt otat vaan vastaan mitä tulee.

Esiintymistä jännitin nuorempana. Siihen auttoi liikkuminen, kävely edes takaisin ja hengitysharjoitukset. Valmistauduin myös etukäteen, jolloin kasvoi varmuus, että osaan sen asian. Aikoinaan olin vasta 28-vuotias, kun olin yksikön päällikön sijaisena. Jouduin esittelemään seuraavan vuoden budjetin johtoryhmään. Hävetti. Takeltelin sanoissa, naama ihan punaisena ja kädet hikisenä. Kun lähdin sieltä, hävetti. En ole sitä tunnetta vieläkään unohtanut, mutta osaan olla itselleni armollisempi kuin silloin. Nykyisin esiintyminen ei oikeastaan jännitä. Sen sijaan juuri lääkärit ja hammaslääkärit aiheuttaa pelkoa.

pyydä esilääke.  diapam tms. 

Aina voi kysyä mutta läheskään kaikki eivät näitä saa. Varmempi on jos on omat keinot. Niitä ei voi ottaa toinen pois.

Vierailija kirjoitti:

Sellainenkin asia voi jännittää, missä ei voi mokata koska kyse ei ole esiintymisestä. Itse jännitin nuorena aivan järkyttävästi gynekologille menoa. Aika piti silloin ensinnäkin varata puhelimitse, mikä oli puhelinkammoiselle ihan kamalaa. Sitten siitä alkoi jännitys ja viimeiset pari päivää ennen aikaa ihan levotonta. Kyllä siitä aina kuitenkin selvisi.

Myös yksi opintoihin liittyvä vanhainkotiharjoitteluaamu jännitti ihan järkyttävästi, kun harjoiteltiin vuoteessa olevan ihmisen pesemistä. Enhän mä nukkunut koko yönä ja mietin lintsaamistakin. Onneksi mulla ei ole enää mitään muistikuvia koko aamusta. Jotenkin selvisin. Tai sitten se oli tuo aamu, kun melkein oksensin vanhainkodin vessaan kun en kestänyt paskanhajua. (En kestä nykyään aina omaakaan. Kaikista ei ole hoitajiksi).

 

Nuo kaksi nyt hirveimpiä jännityksen aiheita. Gyneä en jännitä enää, kun ikää on tullut eikä siellä edes tarvitse ravata joka vuosi. Ja luin lähihoitajaopintojen jälkeen vielä useamman tutkinnon, joten en ole hoitaja.

Olen nähnyt gynejen kiroavan kun asiakas huudahtaa kivusta. Tästä näkökulmasta käsin potilas voi aina mokata. 

Vierailija kirjoitti:

Jos se asia on vaikka heti aamusta niin ajattelemalla että vuorokauden kuluttua koko homma on ohi ja on helpottunut olo että hoiti asian

Jälkioireet eivät kestä vain vuorokautta vaan paljon kauemmin. Päiviä, viikkoja, kuukausia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en tartu lääkkeisiin ku sitä vaikeampi on saada onnistumisen kokemuksia siitä että itse pärjää. En halua mihinkään lääkeoravanpyörään.

Turha sitä on mennä kerta toisensa jälkeen jonnekin epäonnistumaan. Ei sekään ole hyvästä. Pienet pamit etukäteen ja rento olo vaikka neuvoteltaisiin kymmenien miojoonien arvoisista sopimuksista duunissa.

Tämä ajattelutapa saisi levitä terveydenhuollossa laajemminkin. Siellä kuvitellaan että jatkuva yrittäminen, pelkääminen ja tunteita päin puskeminen on ainoa oikea reitti. Sinun mainitsemasi on nopeampi ja tehokkaampi. Olipa keino mitä hyvänsä niin jatkuva epäonnistuminen ja pelko eivät kuulu normaaliin psyyken terveeseen toimintaan.

Täytyy todeta, että tämä on hyvin yksilöllistä: se, kuinka paljon jännität ja minkä tyyppistä jännittäminen on. Itse esiinnyin paljon lapsesta asti, kunnes yhtäkkiä aloin jostain syystä jännittää aivan kamalasti, ehkä joskus 11-vuotiaana. En edes itse ymmärtänyt, mistä se johtui, koska aikaisemmin en ollut jännittänyt lainkaan.

Siitä se kierre sitten lähtikin, eikä siihen auta yhtään mikään muu kuin PROPRAL, joka saa aivan järkyttävän sykkeen laskemaan. Meillä on suvussa myös paniikkihäiriötä, joten kyse voi olla siitäkin. Kuten jo edellä mainitsin, tämä on hyvin yksilöllistä, eikä se, mikä auttaa toista, välttämättä auta toista jne.

Pahinta on odotus! Ne päivät, joiden aikana pyörittää tulevaa asiaa päässään ja miettii kaikki kauhuskenariot siihen. Päivä päivältä odotus pahentaa oloa ja miettii, ettei tule selviytymään koitoksesta. Kunnes tulee H-hetki ja pääsee tositoimiin! Yllätyksekseni tärisevä hermoraunio-minäni muuttuu rennoksi, lähes flegmaattisen tyyneksi toimijaksi. Kaikki valmistelut on jo suoritettu, kaikki vaaranpaikat pohdittu ja tuntuu hyvältä käydä vihdoinkin toimeen! Odotus on mulle se pahin paikka, toimeen tarttuessa alkaa helpottaa!

Jos on jokin kauhea uhka päällä, olen rukoillut suurta kurpitsaa säästämään minut pahuudelta. Toimii, kunhan aidosti uskoo kurpitsaan. On tietysti mahdollista, ettei viestini mene kurpitsalle asti, mutta aivoni rauhoittuvat ja saan mielenrauhan.

Revin kynsinauhoja. Veri tirskuu.

Syön ne.