Lue keskustelun säännöt.
Kokemuksia kenelläkään?:raskaus " ällöttää" olotilana jo etukäteen :
03.06.2007 |
Hei,
tämä ei ehkä ole oikea palsta, mutta en halunnut vielä rekisteröityä.
Onko kenelläkään nyt raskaana olevalla tai jo äidiksi tulleella ollut sellaista oloa tai tunnetta, että raskaus, tieto siitä, että joku " ulkopuolinen" kasvaa oman itsen sisällä, puistattaa ja jopa ällöttää? Jos on, niin pääseekö siitä olosta yli tai meneekö se jotenkin siinä sivussa, jos ja kun lasta alkaa odottaa?
Olen miettinyt asiaa paljon, koska alamme aviomieheni kanssa olla jo siinä iässä, että lasten tekoa ei voi juurikaan lykätä ja erityisesti mieheni haluaa kovasti jälkikasvua. Minulla ei ole lapsia vastaan mitään ja pystyn näkemään itseni äitinä, mutta tuo raskaus jotenkin kammoksuttaa, vaikea selittää. En osaa yhtään ajatella niin, että " onpa ihanaa, kun uusi elämä kasvaa sisälläni" , vaan se tuntuu jotenkin todella vieraalta, oudolta ja vastenmieliseltä, ihan kuin vatsassa tulisi olemaan joku " alien" . Tämä kuulostaa varmasti todella oudolta ja lapselliseltakin, ja olen ajatellut, että pitäisi varmaan käydä jonkun psykologin kanssa puhumassa asiasta. Nekin ovat vaan niin työllistettyjä, että aikaa ei ainakaan meidän kunnassa saa kovin nopeasti (ihmisillä on paljon vakavampiakin ongelmia nykyään, joten ihan luonnollista, että he menevät jonon kärjille).
Mutta siis jos jollain on ollut samankaltaisia ajatuksia, ottaisin kiitollisena näkökulmia vastaan!
Kommentit (13)
Kiitos kommentista! :)
Tästä aiheesta ei mielestäni juurikaan puhuta, vaan pääasiassa olen nähnyt vain sellaista ihastelua, että miten mahtavaa kun kohdussa kasvaa uusi elämä ja miten äidit ovat onnensa kukkuloilla, kun heidän sisällään on vauva. Eli olen ajatellut, että olenko ihan kajahtanut, kun minä en (ainakaan tällä hetkellä) pysty ajattelemaan sitä mitenkään kivana tai ihanana ajatuksena, vaan nimenomaan tuollaisena, että joku ulkopuolinen ja erillinen tekee juttuja ja " määrää" ja liikkuu sisälläni, enkä voi sille mitään. Ei niinkään se, että olo olisi hankala ym, ole se ongelma vaan nimenomaan sen ajatteleminen, että sisällä kasvaa joku vieras, ihan kuin olisi lapamato tmv.
Terv. alkuperäinen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuvittelin, ettei kukaan muu olisi voinut käyttää tuota ilmaisua, kun puhuu juuri alkaneesta " ihanasta, suloisesta" elämästä, joka omassa kohdussa kasvaa;))
Kyseessä oli minulla melko hetkellinen tunne, enkä ollut osannut sitä oikein odottaa, mutta tunsin juuri niin kuin kuvasit! Että joku on ottanut minut " valtaansa" ja nyt aivan omavaltaisesti mitään kyselemättä elää ja kasvaa MINUN sisälläni. Se tuntui ahdistavalta ja oudolta.
IHan mielenkiinnosta kysyn, että oletko " kontrolloiva" tyyppi noin muuten elämässäsi? Itse en todellakaan koe olevani mikään kontrollifriikki, mutta kyllä persoonaani ja elämäntapaani liittyy tietynlainen suunnitelmallisuus, selkeys jne. Voisiko nämä " alien" -tunteet olla tällaisten ihmisten piirre? Se lapsen kasvu oman itsen sisällä on kuitenkin jotain niin hallitsematonta ja ihmeellistä.
Sitten vielä haluaisin kehottaa:
anna tuntua juuri miltä tuntuu. Elä kaikki tunteesi läpi, äläkä häpeä niitä, koska tunteissa ei ole mitään hävettävää. Ne ei paljon lupaa kysele. Ja tunteita kieltämällä ei synny mitään hyvää!
Omat vierauden tunteet sisälläni kasvavaa lasta kohtaan hävisi kuin leikaten, kun minulla alkoi raskaudessa vuodot:(( Se menettämisen pelko oli aivan järkyttävää. Tajusin, mikä aarre meille on annettu, ja että se voidaan myös ottaa pois. Jouduin jo sairaslomallekin alkaneen keskenmenon takia. Mutta tuolla tuo maailman suloisin, rakkain, ihmeellisin 3-vuotias pieni ihminen nyt leikkii!! Äitiys on ylittänyt kaikki odotukset, enkä ikinä olisi uskonut, että kotonaolo voi olla näin ihanaa. Työelämään siirryn pian, ja nämä kuluneet 3 vuotta jää mieleen äärettömän kultaisina vuosina.
Että ei ne " alien" -tunteet välttämättä kerro mitään siitä, miten lapsen ja äitiyden kokee myöhemmin:))
Tunnetta ei ollut etukäteen, mutta raskauden edetessä se tuli esiin. Ultrassa tuntui kummalliselta ja melkein inhottavalta nähdä jonkun liikkuvan omassa mahassani... Olen päässyt tunteesta hiukan eroon katselemassa esim. omia vauvakuviani, ja yrittämällä kuvitella että sisällä on tosiaan vauvannäköinen olio, eli ruma luurangon tai alienin näköinen otus niin kuin ultrassa.
EI luurangon tai alienin näköinen... :)
t:5
itse aijon vastaisuudessa ajatella juuri noin kuin 5 kirjoitti. Eli mielessäni jo kuvittelen, miten suloiselta tuleva lapseni tuleekaan näyttämään;) (toivottavasti uusi raskaus pian alkaa!)
Koska niinhän se on, että hedelmöityksestä asti jo siinä " solurykelmässä" on jokainen hymykuoppa, silmien tuike ja naurun kikatus jo kirjoitettuna.
Uskon, että tuo " alien" -olo menee raskauden myötä useimmilla ohi. Kunhan tottuu ajatukseen, että kantaa lasta sisällään. Ja vaikkei menisikään, niin ei se vaarallista ole...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minustakin olo oli sellainen, että alien kasvaa sisälläni. Joku liikkuu mahassani, enkä se ole minä. Eniten minua ällötti oma fyysinen muutokseni: kömpelyys, lihominen jne.
Ei siinä auttanut muu kuin itsesuggestio ja positiivinen ajattelu. Toistin positiivisia ajatuksia kuin mantraa. Asenne ratkaisee. Aina.
Olin hyvävointinen koko raskauden ajan ja minusta se oli sittenkin ihmeellisen ihanaa, vaikka etukäteen en ajatuksesta ollut niin kovin ihastunut. Raskauduttuani kaikki vain sujui omalla painollaan ja sykähdyttävä kokemus oli kuulla ensimmäisen kerran neuvolassa vauvan sydänäänet. Jotenkin se muutti kaiken. Synnytyspelkokin sai kyytiä. Olin joskus nuorempana sitä mieltä, etten moiseen tuskaan ryhdy. Toisin kuitenkin kävi jopa kaksi kertaa. Ymmärrän kyllä äitejä, joille raskausaika ei ole ollut niin kovin miellyttävää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis ennen raskautta. Kuitenkin sitten, kun hän IRL tuli raskaaksi, hän tuntui sopeutuvan ajatukseen heti, ainakin paremmin kuin minä.
Valitettavasti en varsinaisesti osaa auttaa, muuten kuin kertomalla, että et ole ensimmäinen, jonka olen kuullut pohtivan noita.
Oho, onpa täällä ollut vilkasta alkuiltapäivän jälkeen - uusia ketjuja on syntynyt kuin sieniä sateella ja ajattelin, ettei minun kysymystäni kukaan ole ehdes ehtinyt nähdä... :)
Kiitos, ihanaa, että otitte tämän " ongelman" vakavasti, ja erityisen mahtavaa, että muillakin (erit. jo äidiksi tulleilla) on ollut vastaavia oloja.
Kontrolloimisesta; tunnustan olevani aika organisatorinen ja kontrollia hallussa pitävä tyyppi - en ole mikään nipottaja tai tiukkapipo, mutta esim. töissä otan helposti johtajuuden ja alan järjestellä hommia, jos huomaan, että niistä ei tahdo tulla mitään. En myöskään esim. matkoilla aikatauluta reissuja alusta loppuun, mutta noin yleisesti ottaen en tykkää hirveästi tilanteista, joissa on paljon epävarmoja tekijöitä enkä tiedä missä mennään. Eli voi olla, että tällä ominaisuudella on tosiaan tekemistä tuon alien-jutun kanssa.:)
En ole kuullut vain kenenkään ystäväni puhuvan asiasta tähän sävyyn, joku on joskus sanonut, että olo oli " vieras" , mutta kuitenkin se on ollut enemmän sellaista " ihanaa, ihailen ja silittelen vatsaani, kun siellä kasvaa meidän mussukka" -juttua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
uskomatonta, miten joku voi ajatella samoin!
en ole keksinyt vielä keinoa millä tuon ällötysolon saisi pois, mutta jo etukäteen pelottaa se, miltä tuntuu kun joku liikkuu vatsassa eikä itse voi sille mitään. :-(
ja mä todellakin vihaan olla raskaana. Mikään tässä maailmassa ei ole mielestäni epämiellyttävämpää kuin raskaana olo.
Olisin jo senkin takia enemmin adoptoinut lapsia (siis ekan vauvan jälkeen), mutta olemme miehen kanssa niin pihejä, että itse tehtynä tulee halvemmaksi. Tämän raskauden jälkeen kyllä menee meiltä molemmilta piuhat poikki. Ei enää koskaan. Ei liikettä. Ei läskiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toisten raskaudet ällöttää..kuten vieraiden lapset. Oma raskaus ei tai omat/hyvien ystävien lapset..ainoa hyvä puoli vieraiden lapsissa.on että niistä tulee veronmaksajia..muuten ihan yhden tekeviä olentoja itselle.
Etenkin raskauden loppuvaiheessa minusta on aina tuntunut yhtä aikaa omituiselta ja epämiellyttävältä, että joku muu kuin minä voi liikutella minua (siis vatsaani).
Toisaalta se ei ollu niin kamalaa kuin etukäteen (ennen ekaa lasta) oli luullu. Joka kerta tuntunu helpommalta ja helpommalta.
Kyllä sen kestää, se ei kestä kuitenkaan kovin kauaa.