Jos ei sure omaa kuollutta vanhempaansa

Miksi pitäisi surra? Äidillä oli dementia, ennemmin toivoin nopeaa ja helppoa kuolemaa hänelle hoivakodissa virumisen sijaan. Kuolema oli helpotus.

Miten kukaan ulkopuolinen voisi määritellä että sureeko joku vai ei? Ei mitenkään.

Ei välttämättä. Jos ei vanhempaan ole ollut tunnesuhdetta, ei menetyskään tunnu. Suru on rakkauden hinta, sanotaan.

Oma äitini sairasti Alzheimerin tautia 7 - 8 vuotta. Sinä aikana sopeuduin ajatukseen, ja kun hoitokodista soitettiin kuolemasta, ei se tuntunut enää miltään. Nukuin seuraavan yönkin ihan hyvin, toisin kuin isäni kuoleman jälkeen. Äiti oli ollut "poissa" jo kauan, ei enää tuntenut minua eikä paljon puhunutkaan.

Ei asia sulle kuulu.

Mä surin äitini elämää, en hänen kuolemaansa. Ja sama alkaa olla isän kohdalla, tunnevammaisia heistä kumpikin, sota-ajan kokeneita heitteillä olleita lapsia. Isän suurin, valtavin murhe tällä hetkellä on se, että naapurit on leikanneet pensasaitansa vinoon kumpikin omalta puoleltaan. Isä ei kestä asioita jotka ei ole 90 asteen kulmassa.

Eipä ole ikävä väkivaltaisia vanhempia. Mädäntyköön helvetissä.

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitäisi surra? Äidillä oli dementia, ennemmin toivoin nopeaa ja helppoa kuolemaa hänelle hoivakodissa virumisen sijaan. Kuolema oli helpotus.

Sama, tai mun äidillä pitkälle edennyt parkinson, täysin liikunta- ja puhekyvytön. Ikävä tietysti jäi, ja surukin, mutta kuolema oli pitkään odotettu helpotus kaikille osapuolille. 

Entä sitten ne jotka märisee vielä kolmekymppisinäkin vanhempiaan jotka on kuolleet heidän ollessaan lapsia?

Mä suren ja ikävöin mun äitiä, jonka kuolemasta on kaksi vuotta, hänen elämänsä jäi kesken, hänen olisi kuulunut vielä saada elää, mutta toisin kävi. Isääni en sure, täysi alkoholisti ja kamala ihminen joka teki äidin elämästä

Kärsimystä. Häneen ei liity mitään hyviä muistoja.

Vierailija kirjoitti:

Entä sitten ne jotka märisee vielä kolmekymppisinäkin vanhempiaan jotka on kuolleet heidän ollessaan lapsia?

Jotkut on herkempiä ja lapsellisempia.

Vierailija kirjoitti:

Entä sitten ne jotka märisee vielä kolmekymppisinäkin vanhempiaan jotka on kuolleet heidän ollessaan lapsia?

Ehkä he ovat niin herkkiä?

Fyysistä kuolemaa voi edeltää pitkäkin ajanjakso, jolloin ihminen on jo poissa. 

Näin on äitini kohdalla,  joka ei edes ole tuntenut minua vuosiin. 

Olen jo surutyöni tehnyt. Hänen kuolemaansa suhtaudun todennäköisesti vain ilmoitusluontoisena asiana.

Isä kuoli yllättäen 49 vuotiaana ja oli kova paikka mutta äiti sairasti pitkään ja hänen kohdallaan voi sanoa kuten naapurin mummo että laitoin kiittimet ristiin kun vanha ja sairas ihminen pääsi pois

Se vanhempi on psyko kun kukaan ei sure häntä.

Vierailija kirjoitti:

Entä sitten ne jotka märisee vielä kolmekymppisinäkin vanhempiaan jotka on kuolleet heidän ollessaan lapsia?

Vanhemman lapsena menettäneet on vahvempia kuin kukaan muu. Ei voi olla mitään kauheampaa kuin se että menettää liian aikaisin vanhempansa.

Elossa ovat vielä. EN tule suremaan heidän kuolemaansa. Se on helpotus. Olen ollut pikkulapsesta lähtein heidän pelinappulansa ja palvelija. Nyt ikää jo yli 40 ja sama meno jatkuu. Elmämän paras päivä, kun kuolevat pois.

Luultavasti kuolemani tulee olemaan pojalleni vain helpotus. Surullista, sillä rakastan häntä paljon. Mutta toisaalta parempihan se hänelle on. Itse tuskin asiaa ehdin haudassa suuremmin mietiskellä ja harmitella.

En oikeastaan ole ollut koskaan surullinen siitä että isäni kuoli kun olin ekaluokkalainen, isä oli kuollessaan 39v. ja kuolema oli äkillinen. Mielestäni tunne-elämäni on tästä huolimatta ihan normaalia, mummon kuolemaa surin kyllä, hän kuoli äkillisesti kun olin 17v.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä sitten ne jotka märisee vielä kolmekymppisinäkin vanhempiaan jotka on kuolleet heidän ollessaan lapsia?

Vanhemman lapsena menettäneet on vahvempia kuin kukaan muu. Ei voi olla mitään kauheampaa kuin se että menettää liian aikaisin vanhempansa.

Perheväkivalta, hyväksikäyttö, perhesurma, eikö tosiaan?

Monilla vanhemmilla on ollut niitä suosikki lapsia, se vaikuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä sitten ne jotka märisee vielä kolmekymppisinäkin vanhempiaan jotka on kuolleet heidän ollessaan lapsia?

Vanhemman lapsena menettäneet on vahvempia kuin kukaan muu. Ei voi olla mitään kauheampaa kuin se että menettää liian aikaisin vanhempansa.

Miten se vahvuus näkyy? Itkemisenä, että minäpäs olenkin kokenut vaikeampia kuin te toiset ja tällä itsensä asettamisena toisten yläpuolelle?