Tuleeko naiselle 35-40 v. joku itsenäistymiskriisi?

täällä ap.



Ehkäpä tuo parisuhteeseen tyytyväisyys on se ratkaiseva tekijä? Sinä, joka olet onnellinen ja tyytyväinen, onko sinulla hyvä parisuhde?

Itselläni nämä kehitykset ovat koskeneet mm. seuraavia asioita:

-Haluan tietää mikä on minuin mielestäni oikein, tärkeää ja arvokasta

-Haluan tietää, mikä tekee minut onnelliseksi

-Haluan tehdä asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi

-En voi sietää, että minua kohdellaan väärin esim miehelläni on tapana käyttää valtaa puhumalla ylenkatseellisesti ja antamalla ymmärtää että minussa on jotain vikaa, jos olen erimieltä. Ei siis pysy asiassa vaan lipeää arvostelemaan minua.

-En enää suotu tekemään asioita, koska sitten olisin muiden mielstä kiva

-Jos olen pahoittanut mieleni jostakin, osaan sanoa sen rakentavasti ja itse varmasti.

-En häpeile itseäni, seksualisuuttani, heikkouksiani, vaikkapa mustasukkaisuutta, vartaloani, olen sinumpi itseni kanssa kuin ennen.

-Jos huvittaa pidän mitä sattuu päällä, en suostu tälläämään itseäni jos ei sovi pirtaan sillä hetkellä.

Olen käynyt läpi elämäni isoimman kriisin, jonka aikana olen käynyt elettyä elämää ja lapsuuden traumoja läpi. Vähitellen uskallan taas haaveilla ja lähestyn omaa minuuttani. Helppoa tämä ei ole ollut eikä ole, mutta luulen, että olen kasvamassa vähitellen aikuiseksi. Ikää 31 ja lapsia kaksi. Niin, ja ihana mies onneksi, että jaksaa tätä minun prosessiani.

Minulle tuli viime syksynä uusia ajatuksia. Ja juuri noita itsenäistymiseen liittyviä.



En ole koskaan ollut ns. kiltti, ja olen aina osannut sanoa " ei" . Mutta nyt olen tajunnut, että tämä on ollut jotenkin pelkkää pintaa. Minulle tuli kamala huoli siitä, että olen vietävissä, en tee mitä itse haluan, vaan olen manipuloitavissa ja ohjattavissa.



Tietoisesti olen alkanut pitää kiinni oikeuksistani entistä enemmän. Toki kompromisseja pitää tehdä, mutta sen olen päättänyt, että en ole vietävissä ilman tietoista tahtomistani. Jos teen jotain, niin minä ole itse päättänyt asiasta. Ei niin, että olen vain joustanut ja mukautunut.



Tämä ei ole vaikuttanut parisuhteeseen mitenkään. Ehkä tuo mies on vähän ihmetellyt, mutta hänelle itselleen taisi tulla sama tilanne saman ikäisenä. Muistan, kuinka hän puhui siitä, että tekee sitä, mitä itse tahtoo. Ehkä hän siis ymmärtää tätä meuhkaamistani.

Itse menin ihan " sekaisin" puolitoista vuotta sitten (33-vuotiaana). Olin palannut töihin äitiysloman jälkeen, vähän liian pian. Työt olivat lisääntyneet ja muuttuneet entistä rankemmiksi. Jossakin vaiheessa alkoi tuntua siltä, että olen aivan väärässä ammatissa ja väärässä avioliitossa. Mies oli täysin yhdentekevä ja kaikki tähän asti eletty vain kiltille tytölle ominaista miellyttämistä. Kuvittelin olevani erittäin rakastunut hyvään miespuoliseen ystävääni. Siinä kävi niin, että tämä ystäväsekoilu johti hyvin lähelle avioeroa ja menetin varmaankin lopullisesti miehen luottamuksen. Oikeastaan vain lasten takia jatkettiin.

Nyt kriisi on ohi ja mieli on tasaantunut. Siltikin olen edelleen samaa mieltä siitä, että olen aika lailla väärässä työpaikassa ja ammatissakin. Välillä katselen vuokrattavia/myytäviä asuntoja sillä silmällä, että muuttaisin pois kotoa. Tämä on oikeastaan ajatuksilleni pakotie, jos kotona tuntuu liian ahdistavalta. Nyt tosin tiedän, että ei se mies vaihtamalla parane - työpaikka ehkä.

Tai kyllä tavallaan ikäänkin, että aikuisenakin tulee kaikenlaista. Ihminen ei ole henkisesti valmis aikuinen vielä välttämättä 60-vuotiaanakaan. Ainakaan 30-vuotiaana harva on minusta todella aikuinen. Minulla myös itsenäistymistavotteita, mutta se liittyy siihen, että lapset on tehty, pieniä ja paluu töihin ja oman elämän tavoittelu taas alkaa. Ikää voisi olla vaikka mitä tahansa, vaikka 20v, ja silti tavoittelisin varmaan samalla lailla, eikä kukaan ihmettelisi mitään kun kaikki 20-vuotiaat yrittää vielä itsenäistyä ja omaa elämän suuntaa tavoitella.

ap täällä. Mielelläni kuulisin lisää mielipiteitä teiltä : )

kirjoituksista. En ehkä kutsuisi tätä itsenäistymiskriisiksi, enempi toiseksi murrosiäksi. Hoidan kotini ja lapseni, mutta parisuhde on kyllä jäänyt pahasti taka-alalle. Olen siinä mielessä aikuistunut, etten koe enää tarvetta sitoa toista ihmistä itseeni. Annan mennä ja tulla vahtimatta tai olematta mustasukkainen.

Ihmisellä on elämänkaaren aikana erilaisia kehitysjaksoja. Nämä ovat osaksi sidonnaisia perhetilanteeseenkin.



Itse oon tuon kultaisen keskitien kulkija, jolloin 35-vuoden tienoilla (alkoin hiukan aikaisemmin) lapset oli hankittuina ja vanhimmat jo suht isoja ja tuli tämä oman tilan kaipuu.



Siihen on liittynyt pohdintaa parisuhteesta ja vuosien varrella olen yrittänyt analysoida itseäni miltä tuntuu etc.



Itselläni vaakakupissa painavat työ ja parisuhde. Ja tietysti se, että jaksaa olla äiti. Vahvasti on tullut esille se, että haluaa olla nainen. Ja on niin paljon elettävää ja nähtävää. Ja myös se, ettei halua toisen päätösten pilaavan omaa elämää ja kireän ilmapiirin myrkyttävän ilmaa.



Ilman kriisejä ei tapahdu kehitystä. Ja aika luonnollista ja tervettä huomata erilaisia asioita ja analysoida omaa ja perheen tilannetta.

Nyt olen 40 ja tunnen jonkinlaista itsekästä kiinnostusta itseeni ja hyvinvointiini, olen juuri nyt itse elämäni keskipiste. Haluan siis äiti-identiteetin rinnalle takaisin oman työidentiteetin, omat kaverit ja oman harrastuksen (edes yhden...).



Minulla on siis jonkinlainen itseni kohottamisen vaihe ainakin.

luulen että kävin sen läpi aikaisemmin.



Äidilleni tuli, ja siitä seurasi avioero.



Hän oli tutustunut 10 v. vanhempaan isääni 19-vuotiaana ja nuoruus jäi ikäänkuin kesken. hän eli sitä sitten uudestaan nelikymppisenä avioeron jälkeen.

ja ekan kerran elämässä tuntuu, että ois ihana olla lapseton sinkku... mutta onneks tunne menee aina ohikin... ;) kyl oma mies ja lapset antaa paljon enemmän. itsenäinen olen kyllä jo piiiiitkään ollut.

kaikki lapset täysi-ikäisiä. Aina olen laittanut lapset ja miehen etusijalle. Nyt haluaisin OMAN KODIN jossa saisin olla rauhassa ja ei tarvitsisi kenenkään jälkiä siivota,pestäpyykkiä eikä laittaa ruokaa. Olla vaan juuri niinkuin itse haluan,tulla ja mennä. Nyt jos katoan näköpiiristä niin poliisi ja palokunta melkein hälytetään perään. Haluan olla itsekkään,itsenäinen :)

ja selkeästi revin itseäni rankasti irti miehestäni -onpa tuo tosi tökerö ollutkin. En tosin halua olla sinkku enkä varsinkaan lapseton, päinvastoin voisin lisääkin lapsia haluta, mutta mies on jotenkin " pompotellut" minua nuo pikkulapsivuodet kun olen ollut kovin kiinni lapsissa. Ei enää!

ap kaipaa lisää keskustelua aiheesta. Tunnistan noista paljon samaa, kuin mitä itsekin käyn läpi.

Kertokaa vielä, miten tästä selvitään perheenä?