Kun puoliso pettyy vauvan sukupuoleen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pettynyt voi olla ja tunne on sitten hänen käytävä läpi itsensä kanssa. Ei ole kuitenkaan reilua ruveta toisten niskaan sitä kasaamaan, kuten puolison tai lasten.

 

Lapsia yrittäessä on vaan aina se mahis kumpaan tahansa ja kaikki ei tässä maailmassa mene aina kuten oli ajatellut tai halunnut. Hienoa on jos saa toivomansa lapsen ylipäätään.

 

Sukupuolipettymyksissä taitaa olla se hyvä puoli, että ne yleensä haihtuvat aika pian, viimeistään vauvan synnyttyä. Mulla meni viimeisen kohdalla noin viikko ultran jälkeen kun itkin (itsekseni) sitä etten ikinä saa poikaa. Olin jotenkin päässäni nähnyt sen pellavapääpojan jo monta vuotta. Sitten vaan pääsin siitä ajatuksesta yli ja pystyin orientoitua raskauteen takaisin.

 

Joskus tunteet vain ovat kovia eikä kaikessa ole järkeä, ja ehkä sitä itsekin ajattelee ettei tässä ole mitään järkeä ja moittii itseään kun kokee ristiriitaisia tunteita. Sitten on vain tunnettava se kaikki. Se menee ohi. Uhriutuminen ei silti mitään auta joten toivottavasti siitä puolisosi pääsisi yli jo piankin.

 

Suuri onnihan teillä on käsissänne. :)

 

T. Neljän tytön äiti

Minkälaisen viestin tämmöinen suru antaa niille, joilla ei ole mahdollisuutta saada yhtään minkäänlaista lasta?  En kuulu joukkoon, mutta häpeän mokomaa puolestanne.   

Onko pakko torjua omat tunnekokemuksensa ja ajatella syyllisyyttä tuntien jonkun tuntemattoman kurjaa tilannetta?

Pitääkö esim. minun lakata olemasta huolestunut sydänvaivoistani, koska naapurilla saattaa olla syöpä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen jo vanhempaa sukupolvea, mutta kyllä minun lapsuudessani oli kamalaa olla syntynyt tyttölapseksi. 

Etenkin 1. lapsen olisi pitänyt olla poika.  Äidin olisi pitänyt iloita vauvastaan, mutta hän  sai kuulla joka puolelta voivotteluja ja tuhahduksia,  kun vastasyntynyt olikin tyttö.  Jos perheessä oli poikia ja tyttöjä, pojat saivat paremman kohtelun ja etusijalla koulutuksissa ym. Minulla ja monella ikätoverillani on ihan itkuun  päätyneitä muistoja lapsuudenkokemuksistaan tyttönä. Monella pojallakin oli varmaan vaikeaa, mutta heidän ongelmansa olivat toisenlaisia. Toivoisi sukupuolirasismin olevan taaksejäänyttä elämää. mutta näin ei taida olla. 

Ennen vanhaan nimenomaan toivottiin ensimmäiseksi tyttöä, jotta hän voisi sitten myöhemmin hoitaa nuorempia sisaruksia ja kotia. 

Mun äiti on 5-lapsisen viljelijäperheen toinen lapsi, ainoa tyttö. Sukulaiset olivat olleet kauhuissaan, että "tyttö tuli, tyhjä tuli". Tämä 50-luvun lopulla. 

Siitä huolimatta äidistäni tehtiin lapsenvahti ja työjuhta ja veljensä saivat slubailla huoletta. Vanhimmasta veljestä tietenkin odotettiin tilan ja sukunimen jatkajaa vaikka hänen ei tarvinnut osallistua lapsena tilan hoitoon mitenkään, ja ei hänestä maajussia tullutkaan.

Kun itse synnyin, niin äitini äiti ym. suku päivitteli samaa, että harmi kun tuli tyttö. Isääni kaverit taputtivat olalle että "kyllä sä sen kalakaverin vielä saat kunhan vaan jaksatte vaimon kans yrittää!" No musta tuli isäni kalakalveri, ja vanhempani eivät saaneet enempää lapsia.

Miten voikaan naisviha olla näin lujassa. 

Ei ole ehkä vielä tarpeeksi kypsä vanhemmaksi.