Neljävuotiaan käytöksestä :( Olenko kohtuuton?
Taustoista sen verran, että olen eronnut poikani isästä kohta vuosi sitten. Poika on ollut neljässä eri hoitopaikassa elämänsä aikana. Jo nyt kuulostaa kurjalta.
Poika on jokaisessa hoitopaikassa kaksivuotiaasta lähtien " kiusannut" muita lapsia. Töninyt, ottanut leluja kädestä, kokeillut rajoja kaikin tavoin. Samaa ollut myös kotona, enemmän tai vähemmän. Olemme yrittäneet ymmärtää uhmaikää, tunteiden sekamelskaa eron jälkeen. Rajat ovat ainakin kotona olleet selkeät, jos satuttaa, niin jäähylle, anteeksipyyntö, sovinto, selvitys, mistä johtui. Nykyisessä hoitopaikassa ollaan aika lailla samoilla linjoilla.
Nyt keväällä mennyt ihan mahdottomaksi, riehuu, tönii, repii toisia vaatteista, potkii. Joskus aiheesta, kun kuuntelin kerran toisen pojan nimittelevän häntä ja pojasta näki, miten se satutti (silti tietysti kielsin kostamasta). Olen yrittänyt antaa hänelle neuvoja, miten toimia sellaisessa tilanteessa, vaikkapa kertomalla toiselle, että tuo tuntuu pahalta tai tietysti kertomalla tilanteista heti hoitajalle.
Hoitajan kanssa tulossa palaveri asiasta. Kertoo kyllä jonkin verran tunteistaan, useimmiten syynä on isin ikävä (tapaa kyllä isiä usein, joskus mietin, että käyttää sitä jonkun verran myös tekosyynä) mutta aika usein ei osaa sanoa, miksi kiusasi tai satutti. Eihän neljävuotiaalla vielä ole kaikille tunteille sanoja. Hoitajat lohduttavat, että kyllä ne muutkin tönivät. Neuvolassa sanottiin, että jos pojalla olisi sisaruksia, tönisi ja kiusaisi heitä.
Nyt alkaa vain itsellä olla keinot loppu, miten auttaa hoitopäivien sujumista. Kotona pärjään hänen kanssaan, kun raivostuu, otan sylihoitoon, raivarit jo huomattavasti lyhentyneet, vaikkakin yrittää kovasti niiden aikana, huitoa, nipistää ym.
Sanoin pojalle, että karkkipäivä hyllytetään kunnes hän lopettaa toisten tönimisen, vaatteista repimisen. Suuttua saa, muttei satuttaa. No, muutama päivä menikin hyvin, hän selvästi jäi miettimään. Tänään sanoin, että Puuhamaahan, Linnanmäelle ei mennä koko kesänä, jos käytös ei muutu. Mutta nyt hän oli enemmänkin uhmakkaampi. Poika on luonteeltaan enemmän kyllä sellainen, että positiivinen palaute saa aikaan parempaa kuin negatiivinen. Palkitseminen on ollut käytössä koko ajan, saisi tarran hyvästä päivästä, mutta viime aikoina niitä ei ole juuri tullut..
Mitä tuolle pojalle keksisi avuksi? Läheisyyttä, yhdessäoloa yritän antaa mahdollisimman paljon. Mutta hirvittää kun ajattelen tulevaan koulun aloitusta muutaman vuoden kuluttua, miten sopeutuu ryhmään. Näen hurjimmissa peloissani hänet sopeutumattomana esy-luokalla. Onko ketään, jolla olisi samanlainen tilanne?
Kommentit (3)
Hyviä neuvoja en osaa antaa, mielestäni olet toiminut juuri järkevän ja rakastavan äidin tavoin. Itsekin olet ollut varmasti kovilla eron jälkeen. Voimia vaan ja jaksamista, kyllä aika haavat parantaa.
Joskus tuossa neljän vuoden paikkeilla päiväkodista alkoi tulla päivittäin viestejä, että poika oli tehnyt sitä tai tätä. Hoidossa puhuttiin, kotona käytiin asioita läpi, selitettiin, perusteltiin, asetettiin rajoja ja rangaistuksia, mutta mikään ei tuntunut auttavan. Eskari vuonna tilanne kävi todella vaikeaksi. Pojalla ei enää tahtonut olla kavereita hoidossa, aina kun jotain tapahtui kaikki syyttivät meidän poikaa tilanteesta, ei tullut kutsuja synttäreille... enkä kiellä etteikö vikaa olisi ollut poikamme käytöksessä.
Meidän " pelastuksemme" oli pojan omahoitaja, joka oli työn ohessa erikoistumassa erityislastentarhanopettajaksi. Hänen kanssaan pidettiin pitkä palaveri aiheesta ja sen jälkeen soitin perheneuvolaan ja selitin tilanteen. Saimmekin sinne ajan alle kahdessa viikossa. Kävimme siellä kaiken kaikkiaan kymmenisen kertaa eri kokoonpanoilla; minä, ex-mieheni ja poika. Meitä haastateltiin yhdessä ja erikseen. Poikaa testattiin eri tavoilla. Molemmat vanhemmat video haastateltiin (ja analysoivat niitä sitten siellä isommalla porukalla).
Lopputulos oli sitten se, että pojalla ei ollut ADHD:ta eikä mitään muutakaan vastaavaa. Hän oli silloin ikätasoaan keskimääräistä älykkäämpi. Meistä vanhemmista tai meidän tavoistamme kasvattaa poikaa ei löydetty mitään " vikaa" , jopa meidän nyt jo 8 vuotta jatkunut vuoroviikko systeemimme sai heidän " siunauksensa" . Poika oli vain aavistuksen ikäisiään jäljessä sosiaalisissa taidoissa. Toimiminen ryhmätilanteissa, epäonnistumisen ja häviämisen sietokyky oli huono. Näihin saimme sekä me, että päiväkoti ohjeet, kuinka näitä taitoja pikku hiljaa lähdettiin yhdessä harjoittelemaan.
Ja mikä tärkeintä; saimme perheneuvolasta lausunnon, jonka perusteella pojalle tehtiin erityisopetuspäätös ja hän pääsi pienluokalle. Se teki varmasti koulun aloittamisen helpommaksi ja siellä oli paremmin mahdollisuus kehittää näitä taitojaan. Kaksi ekaa vuotta hän oli pienluokalla. Halusi itse pyrkiä musiikkiluokalle ja pääsikin. On siis ollut nyt kuluneen kolmannen luokan normaaliopetuksessa musiikkiluokalla, mutta erityisopetuspäätös on pidetty voimassa... ihan sen takia, että saamme jatkossakin apua, jos sitä tarvittaisiin... Kulunut kouluvuosi on mennyt upeasti ja opettajaltakin on tullut 99% vain hyvää palautetta.
Perheneuvolan kautta kannattaa lähteä hakemaan apua, jos tuntuu, että oma ymmärrys ja jaksaminen ei enää riitä... ainakin meille se oli oikea ratkaisu.
Kolmonen mainitsi saaneensa vinkkejä, miten " paikkailla" ryhmätaitoja ja epäonnistumisen ja häviämisen sietämistä - meillä on justiinsa sama ongelma 4-vuotiaalla (tosin olen ihan itse diagnosoinut...), joten olisin erittäin kiinnostunut kuulemaan näistä vinkeistä joitain. Jos löytäisin vaikka jotain, mitä soveltaa.