Miksi uudiskohteet ovat niin sieluttomia typerien integroitujen avokeittiöidensä kanssa?

Ihmettelen sitä, miten näissä keskusteluissa melkein kaikki ovat sitä mieltä, että keittiön pitäisi olla erillinen. Minulle taas ei tule mieleen ketään, joka asuisi sellaisessa asunnossa, kaikilla tutuilla on enemmän tai vähemmän avoin keittiö riippumatta siitä onko kysymys omakotitalosta vai kerrostalokaksiosta tai milloin talo on rakennettu. Itse olen kerran poistattanut loputkin seinät puoli avoimen keittiön ympäriltä. Se asunto parani huomattavasti siitä, että ruokapöydän ympärille tuli riittävästi tilaa.

Yhden kerran olen itse asunut asunnossa, jossa oli erillinen keittiö, kysymys oli 60-luvun betonikuutiosta. En ole jäänyt kaipaamaan, erityisesti kun keittiö oli pieni ja kylpyhuone vielä pienempi. Olohuoneeseen sitten oli riittänyt turhia neliöitä. 

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen sitä, miten näissä keskusteluissa melkein kaikki ovat sitä mieltä, että keittiön pitäisi olla erillinen. Minulle taas ei tule mieleen ketään, joka asuisi sellaisessa asunnossa, kaikilla tutuilla on enemmän tai vähemmän avoin keittiö riippumatta siitä onko kysymys omakotitalosta vai kerrostalokaksiosta tai milloin talo on rakennettu. Itse olen kerran poistattanut loputkin seinät puoli avoimen keittiön ympäriltä. Se asunto parani huomattavasti siitä, että ruokapöydän ympärille tuli riittävästi tilaa.

Yhden kerran olen itse asunut asunnossa, jossa oli erillinen keittiö, kysymys oli 60-luvun betonikuutiosta. En ole jäänyt kaipaamaan, erityisesti kun keittiö oli pieni ja kylpyhuone vielä pienempi. Olohuoneeseen sitten oli riittänyt turhia neliöitä. 

Se että asuu avokeittiöasunnossa ei tarkoita sitä, että sellaisessa välttämättä haluaisi asua. Jos lähes kaikki uudistuotanto suosii kyseistä ratkaisua, siihen voi joutua tyytymään vaikka valitsisi mielummim erillisen keittiön.

Vierailija kirjoitti:

Kaavoituksella on ratkaiseva osuus siihen, millaisia asuntoja rakennetaan. Asemakaava määrittelee tontille tarkan rakennusoikeuden määrän kerrosneliömetreinä. Koska tontti ja rakennusoikeus maksavat saman verran riippumatta siitä, kuinka monta asuntoa taloon tulee, rakennusliikkeelle on taloudellisesti kannattavinta jakaa nämä neliöt mahdollisimman moneen osaan. Pienistä asunnoista saadaan korkempi neliöhnita. Jos kaava sallii vapaan asuntomäärän, neliöt kannattaa pilkkoa mahdollisimman pieniksi tuoton maksimoimiseksi.

Kaavoitus määrää usein rakennuksen suurimman sallitun leveyden eli runkosyvyyden sekä julkisivulinjat. Tehokkaassa kaupunkirakentamisessa talojen rungoista tehdään usein hyvin syviä. Kun syvään runkoon suunnitellaan pieniä asuntoja, niistä tulee väistämättä kapeita ja pitkiä "putkia", joissa on ikkunoita vain yhdellä seinällä.

Lainsäädäntö sallii pienten asuntojen rakentamisen. Lakisääteinen asunnon minimikoko on 20 m2. Tuo raja on liian alhainen.

Kaavoittajalla on hyvät mahdollisuudet vaatia parempaa. Vantaalla on jo linjattu, että uusissa hankkeissa enintään 30 % asunnoista saa olla alle 30 %. Minusta tuota voisi tiukentaa huomattavasti. Esimerkiksi siten, asuntojen minimikoko olisi 35 m2 ja asunnoista 30 % saisi olla alle 45 m2. Kaavassa voisi kerrosneliömäärän lisäksi säädellä myös asuntojen lukumäärän maksimimäärän.

Joskus väitetään, että ihmiset haluvat pieniä asuntoja, koska ne maksavat vähän. Minä ole eri mieltä. Väitän, että juuri kukaan ei halua asua pienessä yksiössä kovin pitkään. Ihmiset haluavat edullisia asuntoja ja sen ei tarvise tarkoittaa samaa kuin pienet asunnot.

Erinomainen kommentti ja totta joka sana

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen sitä, miten näissä keskusteluissa melkein kaikki ovat sitä mieltä, että keittiön pitäisi olla erillinen. Minulle taas ei tule mieleen ketään, joka asuisi sellaisessa asunnossa, kaikilla tutuilla on enemmän tai vähemmän avoin keittiö riippumatta siitä onko kysymys omakotitalosta vai kerrostalokaksiosta tai milloin talo on rakennettu. Itse olen kerran poistattanut loputkin seinät puoli avoimen keittiön ympäriltä. Se asunto parani huomattavasti siitä, että ruokapöydän ympärille tuli riittävästi tilaa.

Yhden kerran olen itse asunut asunnossa, jossa oli erillinen keittiö, kysymys oli 60-luvun betonikuutiosta. En ole jäänyt kaipaamaan, erityisesti kun keittiö oli pieni ja kylpyhuone vielä pienempi. Olohuoneeseen sitten oli riittänyt turhia neliöitä. 

Se että asuu avokeittiöasunnossa ei tarkoita sitä, että sellaisessa välttämättä haluaisi asua. Jos lähes kaikki uudistuotanto suosii kyseistä ratkaisua, siihen voi joutua tyytymään vaikka valitsisi mielummim erillisen keittiön.

Kummasti vain niissä itselle suunnitelluissa isoissa omakotitaloissakin on avokeittiöt. 

Vierailija kirjoitti:

Tämän takia olemme suunnitelleet ja rakentaneet 3 taloamme itse, omien mieltymysten mukaan.

Meille avokeittiö (ei seinäkeittiö!) on ollut taas must mutta järkevästi sijoitettuna. Kaikki talot ovat suunnitellut 12-14 hengen ruokapöydän ympärille käytännössä. 

Nyt kun etsimme rivaria vanhuuden tukikohdaksi yritämme löytää yksitasoisen asunnon missä ei olisi kammottavaa I-keittiötä tai muuten umpinaista keittiötä jota ei voi avata ja laajentaa. 

Ihan mielenkiinnosta: miten olette päätyneet rakentamaan 3 omakotitaloa? Kysyn, koska olen jo pidempään ihmetellyt sitä, miten asumisesta tuntuu vaivihkaa tulleen kaikkialla projekteja. Sitoutuminen kotiin ja samalla ympäristöön tuntuu menettäneen merkitystään. Jos ennen rakennettiin elämän aikana 1 unelmakoti, nyt unelmakoteja voi rakentaa joka elämänvaiheeseen omansa. 

 

Elämäntilanteet muuttuvat 30 vuodessa, asuinkunta ei.

Ensimmäinen talo rakennettiin suurperheelle, meillä oli 4 lasta kotona. Tällä talolla tehtiin hyvä tili 90-luvun lopussa.

Sitten löysimme unelmien tontin ja teimme hyvin alhaisen tarjouksen. Unohdimme koko jutun kunne 1/2v myöhemmin myyjä otti yhteyttä. Tälle tontille rakennettiin pala luksusta, lapsia oli enää 2 kotona.

Kun kuopuskin oli lukiossa halusimme pienemmän, helpomman ja yksitasoisen talon joka tehtiin n 10v sitten. Välirahaakin jäi reilusti joten hankimme myös kodin etelästä.

Kohta on taas aika muuttaa pienempään koska emme jaksa Suomen kylmyyttä ja pimeyttä, Suomeen jää vain pieni tukikohta lomia varten ja elämämme siirtyy lopullisedti etelä-Eurooppaan. 

Taloudellisesti olisi ollut helpointa ja ehkä fiksuintakin jäädä tuohon ensimmäiseen mutta me olemme sellaisia että aina pitää olla jotain tekemistä. Uusi haave, uusi projekti, jotain haastetta

Ymmärrän, että elämäntilanteet muuttuvat, mutta jäin miettimään tuota, että aina pitää olla uusi haave ja projekti.

Onko unelmien tavoittelusta tullut nykyisin itseisarvo, jossa mikään ei oikein riitä ja aina tarvitaan jotain uutta? Jokainen tekee toki omat valintansa, mutta yksityisillä valinnoilla on myös omaa elämää laajempia vaikutuksia. Luonnonvarat eivät ole rajattomat.

Voisiko sittenkin tyytyä, arvostaa sitä mitä on jo saanut aikaan? Ja pohtia myös, tarvitseeko kaikkea mahdollista todella tavoitella. Ehkä suunnitelmallisuutta voisi olla myös se, että rakentaa kodin kestämään aikaa ja erilaisia elämänvaiheita sen sijaan, että jokainen vaihe vaatii uuden kodin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen sitä, miten näissä keskusteluissa melkein kaikki ovat sitä mieltä, että keittiön pitäisi olla erillinen. Minulle taas ei tule mieleen ketään, joka asuisi sellaisessa asunnossa, kaikilla tutuilla on enemmän tai vähemmän avoin keittiö riippumatta siitä onko kysymys omakotitalosta vai kerrostalokaksiosta tai milloin talo on rakennettu. Itse olen kerran poistattanut loputkin seinät puoli avoimen keittiön ympäriltä. Se asunto parani huomattavasti siitä, että ruokapöydän ympärille tuli riittävästi tilaa.

Yhden kerran olen itse asunut asunnossa, jossa oli erillinen keittiö, kysymys oli 60-luvun betonikuutiosta. En ole jäänyt kaipaamaan, erityisesti kun keittiö oli pieni ja kylpyhuone vielä pienempi. Olohuoneeseen sitten oli riittänyt turhia neliöitä. 

Se että asuu avokeittiöasunnossa ei tarkoita sitä, että sellaisessa välttämättä haluaisi asua. Jos lähes kaikki uudistuotanto suosii kyseistä ratkaisua, siihen voi joutua tyytymään vaikka valitsisi mielummim erillisen keittiön.

Kummasti vain niissä itselle suunnitelluissa isoissa omakotitaloissakin on avokeittiöt. 

Jos tuttavapiirisi koostuu vain ihmisistä, joista jokainen on rakennuttanut itselleen oman kodin, sulla on varmaan aika kapea otanta arviolle. Tietty keskiluokka tuppaa suosimaan keskenään samanlaisia ratkaisuja, oli sitten kyse asumisesta, sisustuksesta tai pukeutumisesta. Ehkä tuon kuplan ulkopuolelle kurkistaminen voisi tehdä hyvää.

Koska ihminen tuo sen sielun elämänsä, harrasteidensa ja taiteidensa kanssa. Ilmeisesti sinä olet sieluton ja tarvitset jonkun sielullisen purnukan missä asustella, tai koet olosi epämukavaksi.

Avokeittiössä on se että tuodaan kokkaaminen osaksi arkea ja perhe-elämää. Ennen vanhaan keittiö oli suljettu tila ja edelleen varakkailla voi olla edustuskeittiö ja varsinainen keittiö missä palvelusväki puuhaa salaisesti ne ruuat oikeasti. Ruoka on niin kriittinen osa elämää että on melkoista sairautta erottaa se muusta ja sulkea jonnekin piiloon.

Ennen vanhaan sitä paitsi oli tupakeittiöitä, suurimmassa osassa taloja ei edes ollut mitään "olohuonetta" ja jos oli niin sitä kutsuttiin "saliksi" ja siellä vaan edustettiin. Oikea elämä tapahtui tuvassa eli keittiössä.

Ap:lla on joku oma itkupotkutrantrumipäivä, kun kaikki ärsyttää ja sukkakin on väärin päin jalassa varmaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämän takia olemme suunnitelleet ja rakentaneet 3 taloamme itse, omien mieltymysten mukaan.

Meille avokeittiö (ei seinäkeittiö!) on ollut taas must mutta järkevästi sijoitettuna. Kaikki talot ovat suunnitellut 12-14 hengen ruokapöydän ympärille käytännössä. 

Nyt kun etsimme rivaria vanhuuden tukikohdaksi yritämme löytää yksitasoisen asunnon missä ei olisi kammottavaa I-keittiötä tai muuten umpinaista keittiötä jota ei voi avata ja laajentaa. 

Ihan mielenkiinnosta: miten olette päätyneet rakentamaan 3 omakotitaloa? Kysyn, koska olen jo pidempään ihmetellyt sitä, miten asumisesta tuntuu vaivihkaa tulleen kaikkialla projekteja. Sitoutuminen kotiin ja samalla ympäristöön tuntuu menettäneen merkitystään. Jos ennen rakennettiin elämän aikana 1 unelmakoti, nyt unelmakoteja voi rakentaa joka elämänvaiheeseen omansa. 

 

Elämäntilanteet muuttuvat 30 vuodessa, asuinkunta ei.

Ensimmäinen talo rakennettiin suurperheelle, meillä oli 4 lasta kotona. Tällä talolla tehtiin hyvä tili 90-luvun lopussa.

Sitten löysimme unelmien tontin ja teimme hyvin alhaisen tarjouksen. Unohdimme koko jutun kunne 1/2v myöhemmin myyjä otti yhteyttä. Tälle tontille rakennettiin pala luksusta, lapsia oli enää 2 kotona.

Kun kuopuskin oli lukiossa halusimme pienemmän, helpomman ja yksitasoisen talon joka tehtiin n 10v sitten. Välirahaakin jäi reilusti joten hankimme myös kodin etelästä.

Kohta on taas aika muuttaa pienempään koska emme jaksa Suomen kylmyyttä ja pimeyttä, Suomeen jää vain pieni tukikohta lomia varten ja elämämme siirtyy lopullisedti etelä-Eurooppaan. 

Taloudellisesti olisi ollut helpointa ja ehkä fiksuintakin jäädä tuohon ensimmäiseen mutta me olemme sellaisia että aina pitää olla jotain tekemistä. Uusi haave, uusi projekti, jotain haastetta

Ymmärrän, että elämäntilanteet muuttuvat, mutta jäin miettimään tuota, että aina pitää olla uusi haave ja projekti.

Onko unelmien tavoittelusta tullut nykyisin itseisarvo, jossa mikään ei oikein riitä ja aina tarvitaan jotain uutta? Jokainen tekee toki omat valintansa, mutta yksityisillä valinnoilla on myös omaa elämää laajempia vaikutuksia. Luonnonvarat eivät ole rajattomat.

 

Voisiko sittenkin tyytyä, arvostaa sitä mitä on jo saanut aikaan? Ja pohtia myös, tarvitseeko kaikkea mahdollista todella tavoitella. Ehkä suunnitelmallisuutta voisi olla myös se, että rakentaa kodin kestämään aikaa ja erilaisia elämänvaiheita sen sijaan, että jokainen vaihe vaatii uuden kodin.

Ei tuossa ole mitään ongelmaa, että toiset rakentelevat ja siirtyvät eteenpäin. Sitten on meitä, jotka eivät halua rakanetaa, mutta tarvitsevat kuitenkin taloja missä asua, jotka voimme muuttaa näiden rakentamiin taloihin. Sitä se yhteiskunta on, kaikkien ei tarvitse tehdä kaikkea ja joku joka innostuu jostakin, voi tehdä sitä omaa juttuaan niin paljon kuin sielu sietää ja jakaa muillekin.

Saa olla myös lahna ja makoilla koko elämänsä, turha kokea alemmuuskompleksia ja alkaa lyttäämään niitä jotka tekevät ja puuhaavat.

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen sitä, miten näissä keskusteluissa melkein kaikki ovat sitä mieltä, että keittiön pitäisi olla erillinen. Minulle taas ei tule mieleen ketään, joka asuisi sellaisessa asunnossa, kaikilla tutuilla on enemmän tai vähemmän avoin keittiö riippumatta siitä onko kysymys omakotitalosta vai kerrostalokaksiosta tai milloin talo on rakennettu. Itse olen kerran poistattanut loputkin seinät puoli avoimen keittiön ympäriltä. Se asunto parani huomattavasti siitä, että ruokapöydän ympärille tuli riittävästi tilaa.

Yhden kerran olen itse asunut asunnossa, jossa oli erillinen keittiö, kysymys oli 60-luvun betonikuutiosta. En ole jäänyt kaipaamaan, erityisesti kun keittiö oli pieni ja kylpyhuone vielä pienempi. Olohuoneeseen sitten oli riittänyt turhia neliöitä. 

En ole koskaan kuullut naisen sanovan näin. Mielestäni tuossa on sellainen klangi, että naisen voi kivasti sulkea sinne keittiöön ja elää omaa elämäänsä niin ettei tarvitse osallistua "naisten töihin".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämän takia olemme suunnitelleet ja rakentaneet 3 taloamme itse, omien mieltymysten mukaan.

Meille avokeittiö (ei seinäkeittiö!) on ollut taas must mutta järkevästi sijoitettuna. Kaikki talot ovat suunnitellut 12-14 hengen ruokapöydän ympärille käytännössä. 

Nyt kun etsimme rivaria vanhuuden tukikohdaksi yritämme löytää yksitasoisen asunnon missä ei olisi kammottavaa I-keittiötä tai muuten umpinaista keittiötä jota ei voi avata ja laajentaa. 

Ihan mielenkiinnosta: miten olette päätyneet rakentamaan 3 omakotitaloa? Kysyn, koska olen jo pidempään ihmetellyt sitä, miten asumisesta tuntuu vaivihkaa tulleen kaikkialla projekteja. Sitoutuminen kotiin ja samalla ympäristöön tuntuu menettäneen merkitystään. Jos ennen rakennettiin elämän aikana 1 unelmakoti, nyt unelmakoteja voi rakentaa joka elämänvaiheeseen omansa. 

No me ollaan rakennettu kolme kotia. Ensimäinen myytiin, kun ihan viereen kaavoitettiin rivareita. Toinen rakennettiin myytäväksi. Kolmas rakennettiin unelmakodiksi. Tämä kaikki ovat 3 km:n säteellä toisistaan. Viimeisessä ratkaisi myös unelmatontti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämän takia olemme suunnitelleet ja rakentaneet 3 taloamme itse, omien mieltymysten mukaan.

Meille avokeittiö (ei seinäkeittiö!) on ollut taas must mutta järkevästi sijoitettuna. Kaikki talot ovat suunnitellut 12-14 hengen ruokapöydän ympärille käytännössä. 

Nyt kun etsimme rivaria vanhuuden tukikohdaksi yritämme löytää yksitasoisen asunnon missä ei olisi kammottavaa I-keittiötä tai muuten umpinaista keittiötä jota ei voi avata ja laajentaa. 

Ihan mielenkiinnosta: miten olette päätyneet rakentamaan 3 omakotitaloa? Kysyn, koska olen jo pidempään ihmetellyt sitä, miten asumisesta tuntuu vaivihkaa tulleen kaikkialla projekteja. Sitoutuminen kotiin ja samalla ympäristöön tuntuu menettäneen merkitystään. Jos ennen rakennettiin elämän aikana 1 unelmakoti, nyt unelmakoteja voi rakentaa joka elämänvaiheeseen omansa. 

 

Elämäntilanteet muuttuvat 30 vuodessa, asuinkunta ei.

Ensimmäinen talo rakennettiin suurperheelle, meillä oli 4 lasta kotona. Tällä talolla tehtiin hyvä tili 90-luvun lopussa.

Sitten löysimme unelmien tontin ja teimme hyvin alhaisen tarjouksen. Unohdimme koko jutun kunne 1/2v myöhemmin myyjä otti yhteyttä. Tälle tontille rakennettiin pala luksusta, lapsia oli enää 2 kotona.

Kun kuopuskin oli lukiossa halusimme pienemmän, helpomman ja yksitasoisen talon joka tehtiin n 10v sitten. Välirahaakin jäi reilusti joten hankimme myös kodin etelästä.

Kohta on taas aika muuttaa pienempään koska emme jaksa Suomen kylmyyttä ja pimeyttä, Suomeen jää vain pieni tukikohta lomia varten ja elämämme siirtyy lopullisedti etelä-Eurooppaan. 

Taloudellisesti olisi ollut helpointa ja ehkä fiksuintakin jäädä tuohon ensimmäiseen mutta me olemme sellaisia että aina pitää olla jotain tekemistä. Uusi haave, uusi projekti, jotain haastetta

Ymmärrän, että elämäntilanteet muuttuvat, mutta jäin miettimään tuota, että aina pitää olla uusi haave ja projekti.

Onko unelmien tavoittelusta tullut nykyisin itseisarvo, jossa mikään ei oikein riitä ja aina tarvitaan jotain uutta? Jokainen tekee toki omat valintansa, mutta yksityisillä valinnoilla on myös omaa elämää laajempia vaikutuksia. Luonnonvarat eivät ole rajattomat.

 

Voisiko sittenkin tyytyä, arvostaa sitä mitä on jo saanut aikaan? Ja pohtia myös, tarvitseeko kaikkea mahdollista todella tavoitella. Ehkä suunnitelmallisuutta voisi olla myös se, että rakentaa kodin kestämään aikaa ja erilaisia elämänvaiheita sen sijaan, että jokainen vaihe vaatii uuden kodin.

Ei tuossa ole mitään ongelmaa, että toiset rakentelevat ja siirtyvät eteenpäin. Sitten on meitä, jotka eivät halua rakanetaa, mutta tarvitsevat kuitenkin taloja missä asua, jotka voimme muuttaa näiden rakentamiin taloihin. Sitä se yhteiskunta on, kaikkien ei tarvitse tehdä kaikkea ja joku joka innostuu jostakin, voi tehdä sitä omaa juttuaan niin paljon kuin sielu sietää ja jakaa muillekin.

Saa olla myös lahna ja makoilla koko elämänsä, turha kokea alemmuuskompleksia ja alkaa lyttäämään niitä jotka tekevät ja puuhaavat.

En ole lyttäämässä tekemistä tai rakentamista, eikä kyse ole kateudesta. Kritiikkini kohdistuu ajatukseen, että jatkuva uuden tavoittelu olisi jotenkin itsestään selvästi tavoiteltava elämäntapa.

Se, että joku muuttaa toisen rakentamaan taloon, ei poista uuden rakentamisen ympäristövaikutuksia. Kierrättäminen on hyvä asia, mutta sillä ei voi yksistään perustella jatkuvaa uuden tuottamista.

Miksi tyytyminen siihen, mitä on jo saanut aikaan, nähdään passiivisuutena? Eikö myös pitkäjänteisyys, olemassa olevan vaaliminen ja sen tunnistaminen, ettei kaikkea tarvitse saada, voisi olla mielekästä elämää? Etenkin tässä ajassa, kun maapallon ekologinen kantokyky on ylitetty jo moninkertaisesti.

Jos haluaa muuttaa avokeittiön kahdeksi erillishuoneeksi, se ei vaadi kuin väliseinän lisäämisen. Jos ei itsellä työkalut pysy kädessä, tuollaisen "remontin" teetättäå muutamalla tonnilla.

Samoin kuin muitakin seiniä voi vastaavasti aika hyvin kaataa, avata tmv. Siinä joutuu yleensä tekemään lattiaan listoituksen tosin, jos ei halua lattiaa samalla muuttaa.

Mielestäni aika perustason hommia, jotka helppo tehdä etenkin ennen sisäänmuuttoa.

Itse tosin pidän avokeittiöstä. Meillä on n. 90m2 avotila, missä olohuono, ruokailutila ja avokeittiö eroteltu saarekkeella, pienellä kerrostuksella ja kasviratkaisuin. 

Vierailija kirjoitti:

Jos haluaa muuttaa avokeittiön kahdeksi erillishuoneeksi, se ei vaadi kuin väliseinän lisäämisen. Jos ei itsellä työkalut pysy kädessä, tuollaisen "remontin" teetättäå muutamalla tonnilla.

Samoin kuin muitakin seiniä voi vastaavasti aika hyvin kaataa, avata tmv. Siinä joutuu yleensä tekemään lattiaan listoituksen tosin, jos ei halua lattiaa samalla muuttaa.

Mielestäni aika perustason hommia, jotka helppo tehdä etenkin ennen sisäänmuuttoa.

Itse tosin pidän avokeittiöstä. Meillä on n. 90m2 avotila, missä olohuono, ruokailutila ja avokeittiö eroteltu saarekkeella, pienellä kerrostuksella ja kasviratkaisuin. 

Tähän taloon muutaessa tehtiin juurikin sisäseinä- ja oviremppaa. Käytännössä kaikkien makuuhuoneiden väliseinät avattiin toiselta puolelta ja niihin lisättiin akustiikkaeristeitä. Kaikki sisäovet vaihdettiin akustiikkaoviksi. 

Perheessä kolme muksua 12 - 16v. ja voin sanoa, että nyt ei metelit kuulu huoneesta toiseen! 

Itse rakastan makuuhuoneessa täydellistä hiljaisuutta. Tämän takia myös IV-venttiileitä vaihdettiin äänettömämpiin malleihin. 

Vierailija kirjoitti:

Jos haluaa muuttaa avokeittiön kahdeksi erillishuoneeksi, se ei vaadi kuin väliseinän lisäämisen. Jos ei itsellä työkalut pysy kädessä, tuollaisen "remontin" teetättäå muutamalla tonnilla.

Samoin kuin muitakin seiniä voi vastaavasti aika hyvin kaataa, avata tmv. Siinä joutuu yleensä tekemään lattiaan listoituksen tosin, jos ei halua lattiaa samalla muuttaa.

Mielestäni aika perustason hommia, jotka helppo tehdä etenkin ennen sisäänmuuttoa.

Itse tosin pidän avokeittiöstä. Meillä on n. 90m2 avotila, missä olohuono, ruokailutila ja avokeittiö eroteltu saarekkeella, pienellä kerrostuksella ja kasviratkaisuin. 

Vilkaisepa tarkemmin uusien asuntojen pohjapiirroksia, ihan sama, onko okt tai osakehuoneisto. Ikkunat on sijoitettu sen verran typerästi, että jälkeenpäin laitettu keittiöosan seinä tulisi keskelle ikkunaa. Kuulostaako fiksulta?

Vierailija kirjoitti:

Jos haluaa muuttaa avokeittiön kahdeksi erillishuoneeksi, se ei vaadi kuin väliseinän lisäämisen. Jos ei itsellä työkalut pysy kädessä, tuollaisen "remontin" teetättäå muutamalla tonnilla.

Samoin kuin muitakin seiniä voi vastaavasti aika hyvin kaataa, avata tmv. Siinä joutuu yleensä tekemään lattiaan listoituksen tosin, jos ei halua lattiaa samalla muuttaa.

Mielestäni aika perustason hommia, jotka helppo tehdä etenkin ennen sisäänmuuttoa.

Itse tosin pidän avokeittiöstä. Meillä on n. 90m2 avotila, missä olohuono, ruokailutila ja avokeittiö eroteltu saarekkeella, pienellä kerrostuksella ja kasviratkaisuin. 

Nyt keksit oikein hyvän sanan, olohuono. Ehkä apukäsiä tarvitseva kokki nauttii avokeittiöstä, mutta muilla olkkarissa olijoilla saattaa olla kovinkin huono olo. Nautipa siinä telkkarin katsomisesta, kun kaikki paistokäryt leijailevat tilassa. Migreenistä kärsivä ei monesti siedä sipulinpilkkomisen katkua samassa huoneessa ollessaan eikä oikein sen paistamisenkaan hajua. Oletko muuten hoksannut kysyä edes perheenjäseniltäsi, mitä he pitävät avosysteemistä?

Makuasia tämäkin lienee, mutta vaihdoimme juuri asuntoa ja olimme kiinnostuneita vain vanhemmista taloista. Tämä keittiöasia oli yksi niistä. Halusimme erillisen kettiön, jonne mahtuu myös pienehkö 4 hlön ruokapöytä. 

Joo en halua nähdä jääkaappia tai tiskiallasta silloin kun istun olohuoneessa.

Elämäntilanteet muuttuvat 30 vuodessa, asuinkunta ei.

Ensimmäinen talo rakennettiin suurperheelle, meillä oli 4 lasta kotona. Tällä talolla tehtiin hyvä tili 90-luvun lopussa.

Sitten löysimme unelmien tontin ja teimme hyvin alhaisen tarjouksen. Unohdimme koko jutun kunne 1/2v myöhemmin myyjä otti yhteyttä. Tälle tontille rakennettiin pala luksusta, lapsia oli enää 2 kotona.

Kun kuopuskin oli lukiossa halusimme pienemmän, helpomman ja yksitasoisen talon joka tehtiin n 10v sitten. Välirahaakin jäi reilusti joten hankimme myös kodin etelästä.

Kohta on taas aika muuttaa pienempään koska emme jaksa Suomen kylmyyttä ja pimeyttä, Suomeen jää vain pieni tukikohta lomia varten ja elämämme siirtyy lopullisedti etelä-Eurooppaan. 

Taloudellisesti olisi ollut helpointa ja ehkä fiksuintakin jäädä tuohon ensimmäiseen mutta me olemme sellaisia että aina pitää olla jotain tekemistä. Uusi haave, uusi projekti, jotain haastetta

Ymmärrän, että elämäntilanteet muuttuvat, mutta jäin miettimään tuota, että aina pitää olla uusi haave ja projekti.

Onko unelmien tavoittelusta tullut nykyisin itseisarvo, jossa mikään ei oikein riitä ja aina tarvitaan jotain uutta? Jokainen tekee toki omat valintansa, mutta yksityisillä valinnoilla on myös omaa elämää laajempia vaikutuksia. Luonnonvarat eivät ole rajattomat.

Voisiko sittenkin tyytyä, arvostaa sitä mitä on jo saanut aikaan? Ja pohtia myös, tarvitseeko kaikkea mahdollista todella tavoitella. Ehkä suunnitelmallisuutta voisi olla myös se, että rakentaa kodin kestämään aikaa ja erilaisia elämänvaiheita sen sijaan, että jokainen vaihe vaatii uuden kodin.

Se että olemme rakentaneet 3 taloa (ja rempanneet yhden ulkomailla) ei tarkoita sitä ettemmekö arvostaisi sitä mitä meillä on! Nämä kaikki rakentamamme talot todellakin kestävät aikaa ja 2 ensimmäistä palvelee nyt toisia perheitä. Eli emme ole tuhlanneet mitään vaan luoneet kodit muillekin.

Mutta olisiko meidän kahden pitänyt jäädä kökkimään 165m2 tai 240m2 taloihin sensijaan että myimme ne hyvään hintaan ja mahdollistimme itsellemme mukavat eläkevuodet? Ne olivat meidän "sijoituksemme" ja säästöpossumme myös, ei pelkästään ihanat kodit.

Onko sekin rikos että olemme aikaansaavia, käteviä käsistämme ja haluamme luoda itse jotain?? Joku rassaa autonromuja, toinen keräilee koiria, kolmas maalaa tauluja tai juoksee maratoneja. Me rakennamme vastapainona toimistotyölle ja tv:n tuijottelulle. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen sitä, miten näissä keskusteluissa melkein kaikki ovat sitä mieltä, että keittiön pitäisi olla erillinen. Minulle taas ei tule mieleen ketään, joka asuisi sellaisessa asunnossa, kaikilla tutuilla on enemmän tai vähemmän avoin keittiö riippumatta siitä onko kysymys omakotitalosta vai kerrostalokaksiosta tai milloin talo on rakennettu. Itse olen kerran poistattanut loputkin seinät puoli avoimen keittiön ympäriltä. Se asunto parani huomattavasti siitä, että ruokapöydän ympärille tuli riittävästi tilaa.

Yhden kerran olen itse asunut asunnossa, jossa oli erillinen keittiö, kysymys oli 60-luvun betonikuutiosta. En ole jäänyt kaipaamaan, erityisesti kun keittiö oli pieni ja kylpyhuone vielä pienempi. Olohuoneeseen sitten oli riittänyt turhia neliöitä. 

Se että asuu avokeittiöasunnossa ei tarkoita sitä, että sellaisessa välttämättä haluaisi asua. Jos lähes kaikki uudistuotanto suosii kyseistä ratkaisua, siihen voi joutua tyytymään vaikka valitsisi mielummim erillisen keittiön.

Kummasti vain niissä itselle suunnitelluissa isoissa omakotitaloissakin on avokeittiöt. 

Jos tuttavapiirisi koostuu vain ihmisistä, joista jokainen on rakennuttanut itselleen oman kodin, sulla on varmaan aika kapea otanta arviolle. Tietty keskiluokka tuppaa suosimaan keskenään samanlaisia ratkaisuja, oli sitten kyse asumisesta, sisustuksesta tai pukeutumisesta. Ehkä tuon kuplan ulkopuolelle kurkistaminen voisi tehdä hyvää.

Sanoinko, että tunnen ainoastaan omakotitaloissa asuvia? Mutta jotkut asuvat rakennuttamissaan omakotitaloissa ja nämä ovat lapsiperheitä, joten ei vaikuta siltä, että ainakaan lapsiperheet haluaisivat suljettuja keittiöitä.