Jotkut ovat valmiita vanhemmuuten jo aikaisemmin.

Minulla on nyt paljon enemmän elämänkokemusta kuin oli 19-vuotiaana. Silti koen edelleenkin, että olin jo silloin valmis äitiyteen.

Olen toki oppinut paljon uusia asioita. Saanut ja menettänyt, oppinut ja unohtanut. Siltikään perusarvoni eivät ole mihinkään muuttuneet ja samalla periaatteella olen kasvattanut/aion kasvattaa jokaisen lapseni, sekä esikoiseni että 2-vuotiaan kuopukseni.



Minulle se oli oikea aika. Osasin jo silloin opettaa lapselleni suvaitsevaisuutta ja tasa-arvoa, omilla aivoilla ajattelemista. Pystyin myös kertomaan ja näyttämään esimerkein, että ihmiset ovat yksilöitä. Tiesin mitä halusin elämältä niin ammatillisesti kuin yksityisessäkin elämässä.



Minä olen aina ollut hyvä koulussa, ennen ja jälkeen esikoisen syntymän. Olen myös edelleenkin naimisissa saman miehen kanssa ja luulenpa, että joudumme kestämään toisiamme vielä hyvin pitkään =)

Koskaan en myöskään ole tuntenut, että olisin menettänyt mitään lapsieni myötä. Minä voin myös sanoa tuntevani itseni, tiedän mikä tekee minun elämästäni todellista ja jos joskus tärkeysjärjestykseni muuttuu, en ole enää minä.

ne iän tuomat kokemukset vaikuttaa siihen miten muuttuu kun tulee äidiksi/isäksi?

Onko se kypsempi vanhempi joka asui parikymppisenä ulkomailla? :D HAH!



Tiedän monia vanhoja äitejä jotka ovat lasten kanssa ihan hysteerisiä, ei mitään luonnollista käsitystä tai vaistoa mistään.

Tunne myös parikymppisiä, jtka eivät ole kasvaneet kunnolla vahemmuuteen vaan ovat kuin teinejä vieläkin, lapset menee siinä sivussa.

Tiedän parikymppisiä vanhempia joilla on oma koti, teini-iät jääneet taakse käytännössäkin ja jotka osaavat hoitaa lapsiaan normaalisti hysterisoitumatta ja järkeä käyttäen!



EI OLE IÄSTÄ JA ELÄMÄNKOKEMUKSESTA KIINNI! Kaikista ei ole " mallivanhemmiksi" koskaan! Ja joillain se tulee luonnostaan jo nuorena!

Vierailija:

Eri ihmisten kokemuksia ei kuitenkaan voi verrata.

Yritä ymmärtää, että joillakin sitä kokemusta jne. on tarpeeksi jo nuorempana.

Mutta eihän vauvan odotuksella ja henkisellä kypsyydellä ja elämänkokemuksella ole mitään tekemistä keskenään! Ei sitten mitään!

Vauvan odotus on vauvan odotusta ja lapsen hoito lapsen hoitamista. Lapsen hoito opettaa vain ja ainoastaan äitiydestä, lapsista ja perhe-elämästä. Ja on elämässä muutakin.

Itsekin äitinä olen sitä mieltä, että tottakai lapsi tuo mukanaan uuden näkökulman elämään. Mutta en minä nyt niin tyhmä ole, että kävisin silmät kirkkaina väittämään, että tein lapsen sitten kun koin olevani kypsä. Enkä tehnyt. Tein lapsen sitten kun halusin lapsen - ja se on eri syy kuin se, että tekee lapsen siksi, että kokee olevansa kypsä. Ei sitä mitenkään voi olla kypsä heti kun vauva syntyy, sitä kasvaa sitten äidiksi siinä mukana, on sitten vauvan saatuaan 15 tai 45, itse olen jostain siltä väliltä.

Minusta äideistä puhuttaessa on tärkeämpää huomioida onko äidillä yksivuotias lapsi vai kymmenvuotias vai kaksikymmenvuotias. Se on olennaista, siitä voi päätellä missa vaiheessa äitiyttä kyseinen nainen on, ei siitä minkä ikäisenä hän on tullut raskaaksi.

sain esikoisen 25v, ens viikolla täytän 27v, toinen lapsi syntyy toivottavasti tän viikon puolella (ainakaan kärsivällisyyttä tää " korkea ikäni" ei oo tuonut..).



oon matkustellut, opiskellut, seurustellut, ryyppäillyt, tehnyt töitä, kantanut vastuuta, oppinut hoitamaan asiani, rakastanut, pettynyt, taas rakastanut, oppinut elämästä ja itsestäni jne.



ja mikään mitä mulle tapahtui aikana ennen esikoista ei kasvattanut mua lapsen kanssa olemiseen, enkä tiedä kasvattiko paljon muuhunkaan. esikoisen syntyessä olin täysin keskeneräinen tyyppi, vaikka omasta mielestäni olin tosi fiksu ja kypsä, nokkela, viisas, empaattinen ja vaikka mitä :D



lapsen syntyminen laukasii mussa hullun identiteettikriisin, työstin aika pitkään omaa äitiyttäni ja aikuisuuttani, ylipäätään itseäni ja rooliani maailmassa, suhteessa toisiin ihmisiin ja ennenkaikkea lapseen. ainakin koen kasvaneeni huimasti vasta tänä aikana kun olen saanut elää yhdessä lapsen kanssa. en usko että tässä kasvussa on mitään tekemistä iän kanssa vaan nimenomaan sen lapsen kanssa rinnakkain elämisen.



ja nyt kun olen luopunut siitä kuvitelmastani että olisin ihmisenä (saati äitinä!) jotain ihmeellistä, niin jo helpottaa. en odota toisen lapsen laukaisevan vastaavaa kriisiä, vaikka jotain se luultavasti laukaisee joka tapauksessa, odotin tai en.



en tietenkään voi sanoa millä lailla oma olemiseni olisi ollut erilasiat jos olisin saanut esikoisen toisenlaiseen elämään, toisen ikäisenä. enkä todellakaan rupea arvelemaan miten toisilla ihmisllä vanhemmuus missäkin iässä vaikuttaa.



kuitenkin uskon ihan vakaasti että todella harva on täysin valmis vanhemmuuteen, ennen kuin vanhemmuus tippuu siihen eteen ja siihen on yksinkertaisesti ruvettava.

Vierailija:

Miksi niin usein ihmiset luulevat, että esim. kaikki 20-vuotiaat ovat sellaisia kuin itse oli nuorena?

Onko 20-vuotias jo saanut työpaikan? Päivärahaa ei ainakaan vielä saa, jos ei ole ammattia.

Nyt olen 24- vuotias, eikä vauvaa ole vieläkään kuulunut. Ja omalla kohdallani voin 100% väittää, että jos olisin tullut äidiksi 21- vuotiaana, olisin tullut äidiksi miljoona kokemusta köyhempänä, kuin mitä toivottavasti joskus tulevaisuudessa äidiksi tullessani. Enkä olisi ollut läheskään niin valmis äidiksi, kuin mitä nyt. Mutta emmepä saa kuitenkaan valita, milloin vanhemmiksi tulemme...

Vähän sekavaa tekstiä ehkä, mutta vaikka lapsettomuus on todella tuskallista, niin olen todella onnellinen siitä, mitä kaikkea (ei lapsettomuuteen liittyviä) asioita olemme mieheni kanssa lapsettomuusaikana yhdessä kokenee ja nähneet.



Tämä siis minun tarinani, eikä ole mikään provosointi kenenkään muun kirjoituksiin!