Miksi ihmiset tuntuvat pääsevän niin nopeasti yli lemmikin kuolemasta?

Hox, hox. Lemmikki ei ole ihminen. Vaan eläin.

Somessa nyt voi kirjottaa mitä tahansa.

Mitä pitäisi tehdä? Masentua ja maata sängyssä?

Vierailija kirjoitti:

Hox, hox. Lemmikki ei ole ihminen. Vaan eläin.

En minä edes vanhempia surrut pitkään. Elämä vaan jatkuu.

Normaali ihminen suhtautuu elämään ja jatkaa elämää surutyöstä huolimatta. Tunneyhteys on jokaisella edesmenneeseen täysin omanlainen myöskin.

Elämä jatkuu. Sen on pakko. Silti monia koiria omistaneena ja menettäneenä niistä, varsinkin parista yksilöstä, on välillä yhä hankala puhua tai ajatella itkemättä. Sekin on ihan ok. Turhaa kuitenkaan jäädä vellomaan menetystä koska se ei tuo niitä takaisin. Koiratkin elävät hetkessä ja elävät vain hetken verran. Entistä parempi syy siis tehdä niistä hetkistä heidän elämänsä parhaat.

Kuolema on luonnollista sekä lemmikille että ihmiselle. Miksi kuolemaa pitäisi surra pitkään kun mitään ei voi enää muuttaa? Parempi vain jatkaa elämää niin pian kuin suinkin on mahdollista.

Suru lemmikin kuolemasta on yksinäistä surua. Mistä sä tiedät miten kukakin suree. 

Vierailija kirjoitti:

Somessa nyt voi kirjottaa mitä tahansa.

Ja suru on henkilökohtaista. Ei kaikki halua jakaa sitä somessa vaikka kuinka surisi "oikeasti". Eikä moni jaksa sellaisia surupostauksia kovin pitkään katsella vaan selaa ohi tai hiljentää tai lopettaa seuraamisen.

Kyseessä on eläin, vaikka kuinka rakas onkin en varmasti ole lapsuuden jälkeen itkenyt lopetettavan lemmikin vuoksi tai kyllä yhden kissaraukan kun oma elämä oli muutenkin päin hvtiä ja rahatkin vähissä ja lopulta kun oli juostu eläinlääkärissä muutama kerta minun oli eläinlääkäriltä kysyttävä suoraan olisiko eläimelle parasta lopetus, eläinlääkäri vaikutti huojentuneelta, kyllä se olisi parasta. Miksi ei voinut sanoa, että kärsimyksiä tässä vaan pitkitetään pari viikkoa aiemmin.

Ihmisten hoitajana olen ollut tilanteissa, joissa omaisille ja potilaalle on lääkäri sanonut. että nyt on parasta siirtyä  oireiden hoitoon, miten vaikeaa se oli eläinlääkärille.

Mielestäni olen kuitenkin ihan eläinrakas ihminen ja yritän hoitaa ja helliä  noita otuksia parhaan taitoni mukaan, mutta olen myös valmis luopumaan kun huomaan, ettei näiden elämä ole enää hyvää.

Vierailija kirjoitti:

Kyseessä on eläin, vaikka kuinka rakas onkin en varmasti ole lapsuuden jälkeen itkenyt lopetettavan lemmikin vuoksi tai kyllä yhden kissaraukan kun oma elämä oli muutenkin päin hvtiä ja rahatkin vähissä ja lopulta kun oli juostu eläinlääkärissä muutama kerta minun oli eläinlääkäriltä kysyttävä suoraan olisiko eläimelle parasta lopetus, eläinlääkäri vaikutti huojentuneelta, kyllä se olisi parasta. Miksi ei voinut sanoa, että kärsimyksiä tässä vaan pitkitetään pari viikkoa aiemmin.

Ihmisten hoitajana olen ollut tilanteissa, joissa omaisille ja potilaalle on lääkäri sanonut. että nyt on parasta siirtyä  oireiden hoitoon, miten vaikeaa se oli eläinlääkärille.

Mielestäni olen kuitenkin ihan eläinrakas ihminen ja yritän hoitaa ja helliä  noita otuksia parhaan taitoni mukaan, mutta olen myös valmis luopumaan kun huomaan, ettei näiden elämä ole enää hyvää.

Lisään vielä, että ystävillä on ollut mielestäni oikeitakin suruja, nuori puoliso on kuollut parillakin läheiseltä ja  vielä lapsikin yhdeltä, niin olisi siinä mielestäni kornia surra koiraa ainakin julkisesti.

Lemmikin voi aina ottaa uuden. Minulla on mennyt yleensä vuosi kissojen välissä. Suren tietysti varsinkin, jos kuolemaan liittyi kärsimystä. Ja muistelen entisiä kissoja. Onhan eläimen elämä muutenkin lyhyempi kuin ihmisen. Luopumiseenkin tottuu.

Ihmiset ovat erilaisia. Itse olen aikuisena itkenyt niin  1vrk ikäistä koiranpentua jonka erinäisistä syistä johtuen piti viedä lopetettavaksi, kuin koiria jotka vanhassa iässä nukkuivat itse rauhallisesti ikiuneen, ja kaikkea siltä väliltä. En kuitenkaan surusta mitään somepostauksia tee, tai jos teen niin se on ilmoitusluontoinen juttu eikä asia jota jatkan ja jatkan ja johon odotan muiden reaktioita ja suruvalitteluita.

Itse pidin vapaapäivän töistä kun kissani kuoli

T: mies

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyseessä on eläin, vaikka kuinka rakas onkin en varmasti ole lapsuuden jälkeen itkenyt lopetettavan lemmikin vuoksi tai kyllä yhden kissaraukan kun oma elämä oli muutenkin päin hvtiä ja rahatkin vähissä ja lopulta kun oli juostu eläinlääkärissä muutama kerta minun oli eläinlääkäriltä kysyttävä suoraan olisiko eläimelle parasta lopetus, eläinlääkäri vaikutti huojentuneelta, kyllä se olisi parasta. Miksi ei voinut sanoa, että kärsimyksiä tässä vaan pitkitetään pari viikkoa aiemmin.

Ihmisten hoitajana olen ollut tilanteissa, joissa omaisille ja potilaalle on lääkäri sanonut. että nyt on parasta siirtyä  oireiden hoitoon, miten vaikeaa se oli eläinlääkärille.

Mielestäni olen kuitenkin ihan eläinrakas ihminen ja yritän hoitaa ja helliä  noita otuksia parhaan taitoni mukaan, mutta olen myös valmis luopumaan kun huomaan, ettei näiden elämä ole enää hyvää.

Lisään vielä, että ystävillä on ollut mielestäni oikeitakin suruja, nuori puoliso on kuollut parillakin läheiseltä ja  vielä lapsikin yhdeltä, niin olisi siinä mielestäni kornia surra koiraa ainakin julkisesti.

Ei ole mitään "oikeita suruja". Suru on aina henkilökohtaista, eikä kukaan voi vähätellä toisen kokemaa surua "oikeaksi" ja "vääräksi" tai vähempipätöiseksi kuin jonkun toisen surua.