Millä tavalla vanhempien tuore ero vaikuttaa pienten lasten käytökseen?

Tietysti jokainen tyylillään.  Ei varmasti ole yhtä muottia.

4 sukulaislapsen kokemuksella (eri perheistä), sivusta seuranneena, kaikki on nykyisin jo aikuisia: yksi ei reagoinut mitenkään, toinen oli raivoissaan ja itkuinen vuosia, kolmas sulkeutui vuosikausiksi ja paha olo purkautui myöhemmin itsetuhoisena käytöksenä, neljäs oli ylisuojeleva ns miniaikuinen. Ennen oli normaaleja lapsia kaikki. Aikuisina olivat kaikki ihan normaaleja silti, pääsivät yli asiasta.

Kommentteja?

Mielenkiintoinen kysymys sikäli, että olin itse vasta kolmevuotias, kun vanhempani erosivat. Käytökseni oli siis vasta alkanut muodostumaan.

Ei välttämättä mitenkään, tai sitten voi olla juurikin normaalia itkuisempi, vaisumpi, tulla tunteenpurkauksia, pelkotiloja, takertuvampi. 

Lapsi ei välttämättä reagoi eroon heti vaan se voi tulla viiveellä. Se on myös prosessi, eli välillä tunteet nousee enemmän pintaan ja sitä käsitellään ja sitten välillä taas eletään hyvinkin normaalia elämää. Eron käsittely voi viedä vuosia (mutta välissä on siis paljon niitä hyviäkin kausia). Perheessä usein se näkyy niin että kaikki ei reagoi samaan aikaan, vaan esimerkiksi kun vanhemman suurin kriisi on talttunut, alkaa vasta sitten lapset oireilla ja nekin kukin vuorollaan. Lapsen persoona, ikä, temperamentti, kokemukset ja se miten eroa perheessä käsitellään, vaikuttaa kaikki asiaan. 

Olen päiväkodissa töissä ja itse eronnut, kun omat lapset olivat 2v ja 5v. 2v ei oireillut alussa mitenkään, oireilu alkoi vasta joskus 4-vuotiaana ja silloin se näkyi isän uudelle puolisolle kiukutteluna ja haluna, että vanhemmat palaa takaisin yhteen. Muuten ollut maltillista, mutta hän on luonteeltaan joustava, extrovertti, nauttii muutoksista ja äksönistä. 5v alkoi oireilla aikalailla heti eron jälkeen, sai kiukkukohtauksia ja oli todella takertunut minuun kaksi vuotta, en saanut edes roskia viedä ilman että tuli mukaan. Koulunaloitus oli myös tosi vaikeaa, oli itkuinen eikä halunnut mennä kouluun. Mutta n. 8-vuotiaasta eteenpäin tilanne rauhottui yhtäkkisesti, on nyt 14v eikä ole oireillut enää pitkiin aikoihin, on tosi rauhallinen, herkkä, introvertti, rutiineista turvaa saava lapsi. Itse en ole ottanut uutta puolisoa ja uskon että se on suojannut lopulta omia lapsia monelta lisäharmilta. Äidin luona on aina oma rauha, oma perhe. Isän luona uusi puoliso, mutta ei onneksi bonuslapsia. 

Vierailija kirjoitti:

Ei välttämättä mitenkään, tai sitten voi olla juurikin normaalia itkuisempi, vaisumpi, tulla tunteenpurkauksia, pelkotiloja, takertuvampi. 

Lapsi ei välttämättä reagoi eroon heti vaan se voi tulla viiveellä. Se on myös prosessi, eli välillä tunteet nousee enemmän pintaan ja sitä käsitellään ja sitten välillä taas eletään hyvinkin normaalia elämää. Eron käsittely voi viedä vuosia (mutta välissä on siis paljon niitä hyviäkin kausia). Perheessä usein se näkyy niin että kaikki ei reagoi samaan aikaan, vaan esimerkiksi kun vanhemman suurin kriisi on talttunut, alkaa vasta sitten lapset oireilla ja nekin kukin vuorollaan. Lapsen persoona, ikä, temperamentti, kokemukset ja se miten eroa perheessä käsitellään, vaikuttaa kaikki asiaan. 

Olen päiväkodissa töissä ja itse eronnut, kun omat lapset olivat 2v ja 5v. 2v ei oireillut alussa mitenkään, oireilu alkoi vasta joskus 4-vuotiaana ja silloin se näkyi isän uudelle puolisolle kiukutteluna ja haluna, että vanhemmat palaa takaisin yhteen. Muuten ollut maltillista, mutta hän on luonteeltaan joustava, extrovertti, nauttii muutoksista ja äksönistä. 5v alkoi oireilla aikalailla heti eron jälkeen, sai kiukkukohtauksia ja oli todella takertunut minuun kaksi vuotta, en saanut edes roskia viedä ilman että tuli mukaan. Koulunaloitus oli myös tosi vaikeaa, oli itkuinen eikä halunnut mennä kouluun. Mutta n. 8-vuotiaasta eteenpäin tilanne rauhottui yhtäkkisesti, on nyt 14v eikä ole oireillut enää pitkiin aikoihin, on tosi rauhallinen, herkkä, introvertti, rutiineista turvaa saava lapsi. Itse en ole ottanut uutta puolisoa ja uskon että se on suojannut lopulta omia lapsia monelta lisäharmilta. Äidin luona on aina oma rauha, oma perhe. Isän luona uusi puoliso, mutta ei onneksi bonuslapsia. 

Mitä tarkoitat tuolla "itse en ole ottanut uutta puolisoa ja uskon, että se on suojannut omia lapsia monelta lisäharmilta"? Kirjoitit myös, että onneksi isän luona ei ole bonuslapsia. 

Valtaosa uusperheessä elävistä lapsista on erittäin tyytyväisiä tilanteeseensa. Just alakouluikäisille lapsille olisi ihanaa, kun elämään tulisi uusi isäpuoli tai äitipuoli ja syntyisi lisää sisarpuolia.

Sivusta seurannut ja tehnyt tälläisiä huomioita eronneen sukulaisen lapsista.  Sisarukset tappelevat jatkuvasti ja kielivät pienimmistäkin asioista jotta toinen joutuisi vaikeuksiin. Jos toinen pyytää vaikka leikkimään kanssaan niin toinen tulee potkimaan leluja. Aikamme yhdessä on loputonta huomiosta kilpailua. Esittävät myös paljon kiperiä kysymyksiä vanhemmistaan joihin on vaikea vastata. (esim. Miksei isällä ole meitä ikävä.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei välttämättä mitenkään, tai sitten voi olla juurikin normaalia itkuisempi, vaisumpi, tulla tunteenpurkauksia, pelkotiloja, takertuvampi. 

Lapsi ei välttämättä reagoi eroon heti vaan se voi tulla viiveellä. Se on myös prosessi, eli välillä tunteet nousee enemmän pintaan ja sitä käsitellään ja sitten välillä taas eletään hyvinkin normaalia elämää. Eron käsittely voi viedä vuosia (mutta välissä on siis paljon niitä hyviäkin kausia). Perheessä usein se näkyy niin että kaikki ei reagoi samaan aikaan, vaan esimerkiksi kun vanhemman suurin kriisi on talttunut, alkaa vasta sitten lapset oireilla ja nekin kukin vuorollaan. Lapsen persoona, ikä, temperamentti, kokemukset ja se miten eroa perheessä käsitellään, vaikuttaa kaikki asiaan. 

Olen päiväkodissa töissä ja itse eronnut, kun omat lapset olivat 2v ja 5v. 2v ei oireillut alussa mitenkään, oireilu alkoi vasta joskus 4-vuotiaana ja silloin se näkyi isän uudelle puolisolle kiukutteluna ja haluna, että vanhemmat palaa takaisin yhteen. Muuten ollut maltillista, mutta hän on luonteeltaan joustava, extrovertti, nauttii muutoksista ja äksönistä. 5v alkoi oireilla aikalailla heti eron jälkeen, sai kiukkukohtauksia ja oli todella takertunut minuun kaksi vuotta, en saanut edes roskia viedä ilman että tuli mukaan. Koulunaloitus oli myös tosi vaikeaa, oli itkuinen eikä halunnut mennä kouluun. Mutta n. 8-vuotiaasta eteenpäin tilanne rauhottui yhtäkkisesti, on nyt 14v eikä ole oireillut enää pitkiin aikoihin, on tosi rauhallinen, herkkä, introvertti, rutiineista turvaa saava lapsi. Itse en ole ottanut uutta puolisoa ja uskon että se on suojannut lopulta omia lapsia monelta lisäharmilta. Äidin luona on aina oma rauha, oma perhe. Isän luona uusi puoliso, mutta ei onneksi bonuslapsia. 

Mitä tarkoitat tuolla "itse en ole ottanut uutta puolisoa ja uskon, että se on suojannut omia lapsia monelta lisäharmilta"? Kirjoitit myös, että onneksi isän luona ei ole bonuslapsia. 

 

Valtaosa uusperheessä elävistä lapsista on erittäin tyytyväisiä tilanteeseensa. Just alakouluikäisille lapsille olisi ihanaa, kun elämään tulisi uusi isäpuoli tai äitipuoli ja syntyisi lisää sisarpuolia.

Perustan sen omiin kokemuksiin ja siihen, mitä olen nähnyt omassa lähipiirissä ja työelämässä. Bonusperheet on usein todella ongelmallisia etenkin lasten näkökulmasta. Lapselle on rankkaa käydä ensin läpi biologisten vanhempien ero ja sen jälkeen vielä sopeutua siihen, että vanhemmat tuo elämään uusia aikuisia ja lapsia. 

Ei se tietenkään tarkoita, että kaikki uusperheet olisi ongelmallisia tai epäonnistuneita. Mutta itse koen että omaa perhettä on eron jälkeen suojannut se, että tähän ei ole tuotu enempää ulkopuolisia. Koska erityisesti toinen lapseni oireili jo itse eroa vahvasti. 

Tästä on mahdollisesti tulossa palstahistorian tylsin keskustelu.

Perusluottamus- ja kiinnostus muihin ihmisiin menee loppuelämäksi.

Lapsi tajuaa että yksin täällä pärjätään ja vain itseen voi luottaa 100%.

Terv. Entinen erolapsi

Ei näitä eronneita ja karanneita juuri kiinnosta esimerkiksi lapsen jatkuva ikävä toista vanhempaa. Tärkeintä on oma onni. 

Vierailija kirjoitti:

Tästä on mahdollisesti tulossa palstahistorian tylsin keskustelu.

No mene ulos leikkimään. Ei sun täällä tarvitse olla. 

Ei välttämättä mitenkään. Sitten taas toisten lasten käytöksessä voi olla vaikka mitä, lapai saattaa olla alakuloisempi, vetäytyä, olla kiinni aikuisissa tai mitä vaan. On myös lapsia, varsinkin alakouluikäisiä, jotka oireilevat tätä kavereille, saattavat olla kateellisia kavereille että näiden vanhemmat ei ole eronneet, jotkut ajattelevat että heillä on oikeus käyttäytyä miten tahansa vanhempien eron takia, jotkut saattavat jopa varastella. Toisaalta on myös lapsia jotka voivat olla helpottuneita vanhempien erosta, lapset voivat tällöin olla iloisempia, ihan kuin heillö ei olisi niitä huolia mitä on ollut aiemmin.

Ei ole olemassa mitään yhtä oikeaa totuutta siitä miten vanhempien ero vaikuttaa pieniin lapsiin. On myös niitä lapsia joiden elämä jatkuu ihan tavallisena vanhempien eron jälkeen eikä lapsesta huomaa mitään. Yleensä jos näin, niin lapsen perheessä on hoidettu hyvin eroon liittyvät asiat.

Riippuu täysin lapsesta. 

Kaksi tuttua lasta lakkasi puhumasta. Toisella selektiivinen mutismi helpotti puolen vuoden päästä, toisella ei vieläkään vaikka jo yli 4v aikaa.

Yksi tuttu lapsi taas on yli-iloinen, eli kätkee surun tunteet riehakkuuden taakse.

Vierailija kirjoitti:

Ei näitä eronneita ja karanneita juuri kiinnosta esimerkiksi lapsen jatkuva ikävä toista vanhempaa. Tärkeintä on oma onni. 

Olen itse erolapsi. En muista että olisin hirveästi ikävöinyt koskaan kumpaakaan vanhempaa, itseasiassa. Näin kuitenkin molempia ihan säännöllisesti. 

Kurjinta erossa oli kaksi kotia ja sekin lähinnä vain siksi, että isän luona meillä ei ollut omaa huonetta. Jos puitteet olisi ollut kunnossa, ei kodinvaihto olisi ollut paha. Isän luona kuitenkin keksittiin aina kaikkea kivaa tekemistä yhdessä ja isä vei meitä paikkoihin, se oli kivaa. 

Vierailija kirjoitti:

Perusluottamus- ja kiinnostus muihin ihmisiin menee loppuelämäksi.

Lapsi tajuaa että yksin täällä pärjätään ja vain itseen voi luottaa 100%.

Terv. Entinen erolapsi

Ei sen tarvitse loppuelämäksi jäädä. Mutta jos aikuisena alkaa tervehdyttämään omaa sisäistä lastaan, vaatii se työtä. Veikkaan, että erolapsi joutuu ottamaan liikaa vastuuta liian aikaisin. Ehkä syyttää itseään erosta tai yrittää kannatella omia vanhempiaan, kun heillä on rankkaa. Tässä kohtaa aikuisen on pakko hillitä omat tunteensa turvattomuudesta ja epätietoisuudesta, jotta lapsella olisi turvallinen ja vakaa koti, missä kasvaa.

Vierailija kirjoitti:

Ei välttämättä mitenkään, tai sitten voi olla juurikin normaalia itkuisempi, vaisumpi, tulla tunteenpurkauksia, pelkotiloja, takertuvampi. 

Lapsi ei välttämättä reagoi eroon heti vaan se voi tulla viiveellä. Se on myös prosessi, eli välillä tunteet nousee enemmän pintaan ja sitä käsitellään ja sitten välillä taas eletään hyvinkin normaalia elämää. Eron käsittely voi viedä vuosia (mutta välissä on siis paljon niitä hyviäkin kausia). Perheessä usein se näkyy niin että kaikki ei reagoi samaan aikaan, vaan esimerkiksi kun vanhemman suurin kriisi on talttunut, alkaa vasta sitten lapset oireilla ja nekin kukin vuorollaan. Lapsen persoona, ikä, temperamentti, kokemukset ja se miten eroa perheessä käsitellään, vaikuttaa kaikki asiaan. 

Olen päiväkodissa töissä ja itse eronnut, kun omat lapset olivat 2v ja 5v. 2v ei oireillut alussa mitenkään, oireilu alkoi vasta joskus 4-vuotiaana ja silloin se näkyi isän uudelle puolisolle kiukutteluna ja haluna, että vanhemmat palaa takaisin yhteen. Muuten ollut maltillista, mutta hän on luonteeltaan joustava, extrovertti, nauttii muutoksista ja äksönistä. 5v alkoi oireilla aikalailla heti eron jälkeen, sai kiukkukohtauksia ja oli todella takertunut minuun kaksi vuotta, en saanut edes roskia viedä ilman että tuli mukaan. Koulunaloitus oli myös tosi vaikeaa, oli itkuinen eikä halunnut mennä kouluun. Mutta n. 8-vuotiaasta eteenpäin tilanne rauhottui yhtäkkisesti, on nyt 14v eikä ole oireillut enää pitkiin aikoihin, on tosi rauhallinen, herkkä, introvertti, rutiineista turvaa saava lapsi. Itse en ole ottanut uutta puolisoa ja uskon että se on suojannut lopulta omia lapsia monelta lisäharmilta. Äidin luona on aina oma rauha, oma perhe. Isän luona uusi puoliso, mutta ei onneksi bonuslapsia. 

Etkö ole näiden 9 vuoden aikana seurustellut yhdenkään miehen kanssa?

Nuoremmat on yleensä ihmeissään että mitä tapahtuu, teini-ikäiset on sitten helpottuneita kun show loppuu ja voi olla rauhassa vanhempien kanssa erillään.

Vierailija kirjoitti:

Perusluottamus- ja kiinnostus muihin ihmisiin menee loppuelämäksi.

Lapsi tajuaa että yksin täällä pärjätään ja vain itseen voi luottaa 100%.

Terv. Entinen erolapsi

Minä taas toivoin vanhempien eroa, olin helpottunut siitä kun "isä" kuoli. Sen jälkeen kotona oli turvallista ja normaalia.

"On myös niitä lapsia joiden elämä jatkuu ihan tavallisena vanhempien eron jälkeen eikä lapsesta huomaa mitään. Yleensä jos näin, niin lapsen perheessä on hoidettu hyvin eroon liittyvät asiat."

Välttämättä ei vaikuta käytökseen, mutta lapsen perusturvallisuuden tunne järkkyy, ja se voi vaikuttaa elämään vasta aikuisenakin.