Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään

Mitä tarkoittaa terapeutin kirjaus "ei tunnetason yhteyttä?"

Vierailija
05.09.2026 |

Huomasin juuri, että kirjoittanut yhteen käyntiin näin. Tästä jo aikaa ja terapia jatkunut kyllä sen jälkeen. Mutta mitä tuo tarkoittaa? 

Kommentit (132)

Vierailija
101/132 |
06.09.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi sinua kiinnostaa terapeutin mielipide? Elä elämääsi ja lopeta itsesi määrittely jonkun ulkopuolisen mielipiteiden perusteella.

Terapiaan mennään, koska oireet estävät normaalin elämän. Itsellä esimerkiksi traumaoireet. Joku raha on pieni hinta, jos  sillä voi lievittää oireita.

Mutta mikä on normaalia elämää? Ja mitä tarkoitat sillä, että estävät normaalia elämää? Sitäkö että tapahtuma pyörii koko ajan mielessä vai että se tulee joskus mieleen (sen muistaa, siihen liittyvät tunteetkin muistaa) ja sitten sen taas paketoi pois. Mikään määrä puhumista ei pyyhi traumaattista kokemusta pois aivoista, sinne se on tatuoituna. Voi vain opetella keinoja selvitä sen kanssa eli jatkaa eteenpäin. Ja onhan se surullista myöntää, että esim. väkivaltainen tapahtuma tulee aina olemaan jollakin tapaa osa minua - en koskaan tule olemaan täysin sama ihminen kuin olin ennen sitä. Mitä siis terapialta odotetaan? Mitä terapeutit odottavat tapahtuvan?

Vierailija
102/132 |
06.09.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi sinua kiinnostaa terapeutin mielipide? Elä elämääsi ja lopeta itsesi määrittely jonkun ulkopuolisen mielipiteiden perusteella.

Terapiaan mennään, koska oireet estävät normaalin elämän. Itsellä esimerkiksi traumaoireet. Joku raha on pieni hinta, jos  sillä voi lievittää oireita.

Mutta mikä on normaalia elämää? Ja mitä tarkoitat sillä, että estävät normaalia elämää? Sitäkö että tapahtuma pyörii koko ajan mielessä vai että se tulee joskus mieleen (sen muistaa, siihen liittyvät tunteetkin muistaa) ja sitten sen taas paketoi pois. Mikään määrä puhumista ei pyyhi traumaattista kokemusta pois aivoista, sinne se on tatuoituna. Voi vain opetella keinoja selvitä sen kanssa eli jatkaa eteenpäin. Ja onhan se surullista myöntää, että esim. väkivaltainen tapahtuma tulee aina olemaan jollakin tapaa osa minua - en koskaan tule olemaan täysin sama ihminen kuin olin ennen sitä. Mitä siis terapialta odotetaan? Mitä terapeutit odottavat tapahtuvan?

Tarkoitan esimerkiksi sitä, että ei uskalla tehdä mitään ilman rauhoittavaa lääkitystä. Pitää ennakoida, milloin lääkäri on lomalla, etteivät lääkkeet lopu kesken. Muistaa pyytää iteroituja reseptejä tarpeeksi pitkälle tulevaisuuteen. Pitää taukoja, jotta lääkkeen teho säilyy.


Minun normaalia elämääni haittaa myös se, etteivät persoonani osat ole integroituneet, vaan kostun kahdeksasta eri ihmisestä. Nämä minätilat sitten vaihtelevat täysin randomisti: välillä olen 3-vuotias lapsi, välillä teini-ikäinen, välillä keski-ikäinen mies, välillä nuori äiti, jne.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
103/132 |
06.09.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Olen ymmärtänyt, että peruselämä onnistuu paremmin kun traumaattinen materiaali on saatu käsiteltyä osaksi omaa elämänhistoriaa. Se ei poistu sieltä, mutta ihminen voi valita palata sen muisteluun tai olla miettimättä sitä. 

Itse tunnistan tuon tilanteen, että minulla ei ole tunnekontaktia johonkin. Voin kertoa nykyään kenelle vaan lapsuuteni ikävistä tilanteista sodanjälkeen syntyneiden vanhempieni kanssa. Kerron ne kuitenkin täysin järkevästi ja analysoin ne oivaltavasti puhki. En kuitenkaan tunne mitään tai edes kevyehkösti liikutu. Korkeintaan saatan olla tuohtunut, eli aavistuksen verran vihainen. Vaaditaan hieman enemmän triggeröitymistä, että vanha traumanauha lähtee pyörimään, minkä jälkeen en voi pysäyttää analyysiä. Voisin kirjoittaa jonkun esseen joka kerta ja se osuu aivan maaliin koulutukseni ja tietomääräni takia. Silti samaan aikaan se on trauman toistamista, enkä saa sitä analyysia katki. Kaikenlaista se teettää se omien vanhempien tiedostamattomana eläminen.

Vierailija
104/132 |
06.09.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärräthän, että kirjaus ei viittaa sinun ja terapeutin väliseen yhteyteen, vaan sinun yhteyteesi asioihisi, joista kerrot.

Kiitos! Tämä selvensi asiaa paljon, ensin google ja tekoäly alkoivat väittää, että kyse omi minun ja terapeutin väleistä ja aloin ihmetellä:) 

 

Ap

Tekoäly voi puhua ihan puuta heinää. Älä ikinä niele kritiikittä tekoälyn höpinöitä.

Tekoälyn väitteet voi aina käydä kriittisellä silmällä läpi,kuten kuuluu,mutta se ei tarkoita,etteikö sitä voi hyödyntää edes suuntaa antavasti asiassa josta aloittaja puhui. On epänormaalia tuo,mitä terapeutti kirjoitti. Aloittajan kannattaa tehdä vertaisarviointia,eli ei myöskään ottaa todesta mitään mitä hänelle hänen elämästään tietämättömät tahot sanovat-varsinkaan tällä palstalla.

Oletteko kokeilleet, mitä tekoäly tietää teistä? Itsellä ei ole yhtäkään nimimaimaa. Tekoäly antaa nimelläni täysin paikkansa pitämätöntä tietoa esimerkiksi ammatistani ja koulutuksistani.

Omaa nimeään ei kannata syöttää tekoälylle.

Vierailija
105/132 |
06.09.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärräthän, että kirjaus ei viittaa sinun ja terapeutin väliseen yhteyteen, vaan sinun yhteyteesi asioihisi, joista kerrot.

Kiitos! Tämä selvensi asiaa paljon, ensin google ja tekoäly alkoivat väittää, että kyse omi minun ja terapeutin väleistä ja aloin ihmetellä:) 

 

Ap

Tekoäly voi puhua ihan puuta heinää. Älä ikinä niele kritiikittä tekoälyn höpinöitä.

Tekoälyn väitteet voi aina käydä kriittisellä silmällä läpi,kuten kuuluu,mutta se ei tarkoita,etteikö sitä voi hyödyntää edes suuntaa antavasti asiassa josta aloittaja puhui. On epänormaalia tuo,mitä terapeutti kirjoitti. Aloittajan kannattaa tehdä vertaisarviointia,eli ei myöskään ottaa todesta mitään mitä hänelle hänen elämästään tietämättömät tahot sanovat-varsinkaan tällä palstalla.

Oletteko kokeilleet, mitä tekoäly tietää teistä? Itsellä ei ole yhtäkään nimimaimaa. Tekoäly antaa nimelläni täysin paikkansa pitämätöntä tietoa esimerkiksi ammatistani ja koulutuksistani.

Omaa nimeään ei kannata syöttää tekoälylle.

Ei sinne kannata syöttää kenenkään muunkaan nimeä. Kun esimerkiksi haet työpaikkaa, rekrytoija syöttää nimesi tekoälylle.

Vierailija
106/132 |
06.09.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Mielestäni tietty etäisyys omiin tunnetasoihin on melkein välttämätöntä, että elämästä tulee yhtään mitään. Muutenhan sitä velloisi jatkuvasti kaikessa elämän epäreiluudesta. Itsekin itkeskelen aikani, mutta lopulta, ehkä vuosien päästä elämän on jatkuttava eikä jokainen koettuun vääryyteen palaava ajatus voi aiheuttaa romahdusta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
107/132 |
06.09.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Käyt robotiikalla/autismi.

Vierailija
108/132 |
06.09.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

KVG

Olen googlannut. Ihmettelen silti, koska omasta mielestäni kykenen luottamaan terapeuttiini ja avautumaan hyvin. Eli olen entistä hämmentyneempi.

 

Ap

Kenties viittasi vaan siihen edeltävään asiaan, mistä kerroit. Kysy häneltä suoraan. Siitä voi tulla tärkeä keskustelu, joka avaa asioita lisää.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
109/132 |
06.09.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi sinua kiinnostaa terapeutin mielipide? Elä elämääsi ja lopeta itsesi määrittely jonkun ulkopuolisen mielipiteiden perusteella.

Terapiaan mennään, koska oireet estävät normaalin elämän. Itsellä esimerkiksi traumaoireet. Joku raha on pieni hinta, jos  sillä voi lievittää oireita.

Voin kertoa, ettei psykoterapia ole mikään tae traumojen hoitoon/kanssa pärjäämiseen. Henkilökohtaisesti olen kokenut, kuinka pitkä psykoterapia alleviivasi ja vahvisti traumojani, ja sen jäljiltä olen heikompi ja invalidisoituneempi kuin koskaan. Ammattilaisella ei tosiaan tällä alalla ole minkään valtakunnan tulosvaatuuta, ja sinä jäät täysin yksin ja heitteille epäonnistuneen puoskaroinnin jäljiltä, helvetin paljon köyhempänä. Ei kannata purematta niellä ja uskoa mitä syötetään. Terapia on yksi niistä asioista.

No itse miellän ainakin itseni ensisijaisesti maksavaksi asiakkaaksi; jos en ole tyytyväinen tuotteeseen, en sitä osta tai lopetan tilauksen.


Sama pätee terapeuttiin: en ole mitenkään kiintynyt häneen henkilönä. Jos hän ei palvele minun tarpeitani enää, ostan joltain toiselta.

Minulla meni sukset ristiin psykoterapeutin kanssa, kun psykoterapeutti halusi Kelan terapian rinnalle vaikka mitä eikä oma jaksaminen siihen riittänyt. Lopulta päädyin lopettamaan terapian, mutta Kela ei sitten suostunut siihen että olisin ne loput myönnetyt käynnit käyttänyt jonkun muun terapeutin kanssa.

Minä kävin psykoterapeutilla ensin omakustanteisesti kolme kuukautta 1krt/ vko. Sen jälkeen Kela-korvauksella. Oletettavasti en lähtisi Kelan kanssa asioimaan jos vaihtaisin terapeuttia. Olen muutenkin aika itsenäinen, enkä tarvitse viranomaistahoa joka väliin pätemään.

Sen takia sitä Kelan korvausta haetaan, että olisi mahdollisuus käydä terapiassa. Maksaa ilman sitä hunajaa ja eikä ainakaan minulta onnistu.

Vierailija
110/132 |
06.09.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli kirjattu että puhun asioista ilmeettömästi ilman tunnetason yhteyttä.

Mulla siis vakavaa ja hengen vaarallista väkivaltaa taustalla ja jos joudun puhumaan asiasta, puhun siitä kuin se olisi ihan normaalia ja hyväksyttävää ja samalla tunnetasolla kuin mitäs pitäisi ostaa kaupasta. Itse ammattilaisetkin kuuntelee sitä kauhistuneen näköisenä, oon ollut hengen vaarassa usein mutta en ole kai sitä hyväksynyt osaksi elämääni koska se on vaan niin kamalaa. En edes rekisteröi ollenkaan niitä asioita mistä pitää puhua.

Diagnosoitu ensin ptsd jota seurasi cptsd enkä luota psykiatriseen hoitoon yhtään niin enpä mä mitenkään tunteellinen uskallakaan olla siellä.

Mun käsittääkseni tämä, että erittäin traumatisoitunut ihminen puhuu asioista vailla tunnetason yhteyttä (eli ilmeettömästi tai jossain tapauksessa jopa naureskellen) on tavallisempaa kuin se, että hän ouhuu asioista eläytyen tunteillaan (esim. itkien). Eli jos terapeutti kirjaa, että asiakkaalla ei ole tunnetason yhteyttä siihen, mitä hän kertoo, sen pitäisi kertoa vain siitä, että terapeutti kuvailee, mitä näkee, ei sitä, että terapeutin mielestä henkilön pitäisi kertoa asioista tunteet mukana. Toki terapeuttejakin on erilaisia eikä kaikilla ole varmastikaan valmiuksia kohdata erittäin traumatisoituneita ihmisiä, valitettavasti.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
111/132 |
06.09.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

KVG

Olen googlannut. Ihmettelen silti, koska omasta mielestäni kykenen luottamaan terapeuttiini ja avautumaan hyvin. Eli olen entistä hämmentyneempi.

 

Ap

Ei sillä tarkoiteta tunneyhteyttä sinun ja terapeutin välillä, vaan sinun itsesi yhteyttä omiin tunteisiisi.  Itse olen joskus kirjannut jotain sinne päin, että asiakkaan on vaikea tavoittaa tai kertoa tunteistaan. Ei ole mitenkään negatiivinen kommentti, vaan neutraalin kuvaileva. 

Se, että ymmärtääkö omia tunteitaan, ja se että haluaako kertoa niistä muille, esim. suht tuntemattomalle terapeutille on kaksi eri asiaa. 

Jos ihminen ei halua kertoa tunteitaan terapeutille, miksi hän menisi ollenkaan terapiaan? Kai jokainen tajuaa, että siellä pitää nimenomaan kertoa tunteistaan. Eri asia sitten on se, milloin siihen on valmis. Mutta jos jo lähtökohtaisesti ei halua tunteistaan terapeutille kertoa, niin ainakaan julkisesti tuettuun terapiaan ei tällaisen ihmisen tulisi hakeutua ollenkaan. Vie paikan niilä, jotka aidosti terapiaa haluavat. 

Vierailija
112/132 |
06.09.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

KVG

Olen googlannut. Ihmettelen silti, koska omasta mielestäni kykenen luottamaan terapeuttiini ja avautumaan hyvin. Eli olen entistä hämmentyneempi.

 

Ap

Ei sillä tarkoiteta tunneyhteyttä sinun ja terapeutin välillä, vaan sinun itsesi yhteyttä omiin tunteisiisi.  Itse olen joskus kirjannut jotain sinne päin, että asiakkaan on vaikea tavoittaa tai kertoa tunteistaan. Ei ole mitenkään negatiivinen kommentti, vaan neutraalin kuvaileva. 

Se, että ymmärtääkö omia tunteitaan, ja se että haluaako kertoa niistä muille, esim. suht tuntemattomalle terapeutille on kaksi eri asiaa. 

Jos ihminen ei halua kertoa tunteitaan terapeutille, miksi hän menisi ollenkaan terapiaan? Kai jokainen tajuaa, että siellä pitää nimenomaan kertoa tunteistaan. Eri asia sitten on se, milloin siihen on valmis. Mutta jos jo lähtökohtaisesti ei halua tunteistaan terapeutille kertoa, niin ainakaan julkisesti tuettuun terapiaan ei tällaisen ihmisen tulisi hakeutua ollenkaan. Vie paikan niilä, jotka aidosti terapiaa haluavat. 

Itse pystyn kertomaan terapeutille kaikista tunteistani. Nähdäkseni ongelmani on se, ettei pitkäkestoinen trauma aiheuta minussa mitään tunteita. Olen täysin ilmeetön ja tunnen vain tyhjyyttä siitä kertoessani.


Trauma vaikuttaa elämässäni 24/7.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
113/132 |
06.09.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärräthän, että kirjaus ei viittaa sinun ja terapeutin väliseen yhteyteen, vaan sinun yhteyteesi asioihisi, joista kerrot.

Kiitos! Tämä selvensi asiaa paljon, ensin google ja tekoäly alkoivat väittää, että kyse omi minun ja terapeutin väleistä ja aloin ihmetellä:) 

 

Ap

Tekoäly voi puhua ihan puuta heinää. Älä ikinä niele kritiikittä tekoälyn höpinöitä.

Tekoälyn väitteet voi aina käydä kriittisellä silmällä läpi,kuten kuuluu,mutta se ei tarkoita,etteikö sitä voi hyödyntää edes suuntaa antavasti asiassa josta aloittaja puhui. On epänormaalia tuo,mitä terapeutti kirjoitti. Aloittajan kannattaa tehdä vertaisarviointia,eli ei myöskään ottaa todesta mitään mitä hänelle hänen elämästään tietämättömät tahot sanovat-varsinkaan tällä palstalla.

Oletteko kokeilleet, mitä tekoäly tietää teistä? Itsellä ei ole yhtäkään nimimaimaa. Tekoäly antaa nimelläni täysin paikkansa pitämätöntä tietoa esimerkiksi ammatistani ja koulutuksistani.

Omaa nimeään ei kannata syöttää tekoälylle.

Eikä käyttää noita palveluita kirjautuneena, niin että keskustelut tallentuvat tilillesi. Tiedä minne tiedot myydään yhdistettynä sinuun.

Vierailija
114/132 |
06.09.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Olen ymmärtänyt, että peruselämä onnistuu paremmin kun traumaattinen materiaali on saatu käsiteltyä osaksi omaa elämänhistoriaa. Se ei poistu sieltä, mutta ihminen voi valita palata sen muisteluun tai olla miettimättä sitä. 

Itse tunnistan tuon tilanteen, että minulla ei ole tunnekontaktia johonkin. Voin kertoa nykyään kenelle vaan lapsuuteni ikävistä tilanteista sodanjälkeen syntyneiden vanhempieni kanssa. Kerron ne kuitenkin täysin järkevästi ja analysoin ne oivaltavasti puhki. En kuitenkaan tunne mitään tai edes kevyehkösti liikutu. Korkeintaan saatan olla tuohtunut, eli aavistuksen verran vihainen. Vaaditaan hieman enemmän triggeröitymistä, että vanha traumanauha lähtee pyörimään, minkä jälkeen en voi pysäyttää analyysiä. Voisin kirjoittaa jonkun esseen joka kerta ja se osuu aivan maaliin koulutukseni ja tietomääräni takia. Silti samaan aikaan se on trauman toistamista, enkä saa sitä analyysia katki. Kaikenlaista se teettää se omien vanhempien tiedostamattomana eläminen.

Minä olen konkreettisesti huomannut sen, että kun traumaattiset muistot integroituvat osaksi omaa elämänhistoriaa, hellittävät niihin liittyvät triggerit otteensa. Myös muistojen yksityiskohdat tavallaan sumenevat tai vastaavasti en koe enää tarvetta kerrata niitä yksityiskohtaisesti. Jos nämä asiat tulevat joskus puheeksi jonkun kanssa, niin tapahtumasta riippuen voin tuntea jonkinlaista tunnevastetta niistä kertoessani (äänen vapina, kireyden tunne palleassa yms.). Enää ei kuitenkaan käy niin, että esimerkiksi purskahtaisin holtittomaan itkuun tai puheeni muuttuisi ahdistuneeksi ja hysteeriseksi "sanasalaatiksi".

Pidän vähän kyseenalaisena sitä, että ihminen leimataan tunneyhteyttä vailla olevaksi, jos pystyy kertomaan traumaattisista tapahtumista rauhallisesti, selkeästi ja ilman suurempia tunnekuohuja. Aivan kuin traumaattisia kokemuksia läpikäyneellä olisi velvollisuus romahtaa aina täydellisesti, kun menneisyyden tapahtumat tulevat puheeksi. Lisäksi ainakin itselläni yksi käsittelemättömien traumojen oire oli juuri vaikeudet tunteiden hallinnassa sekä sen hahmottamisessa, millaisissa tilanteissa on sopivaa avautua ja kuinka avoimesti omista kokemuksista kannattaa kertoa. Toisaalta joku, joka on ollut kovin lukossa ja elänyt autopilotilla ilman sen kummempaa asioiden läpikäyntiä voi löytää tervehtymisen sitä kautta, että uskaltaa kertoa kokemuksistaan avoimemmin ja näyttää niihin liittyviä tunteitaan. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
115/132 |
06.09.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ymmärtänyt, että peruselämä onnistuu paremmin kun traumaattinen materiaali on saatu käsiteltyä osaksi omaa elämänhistoriaa. Se ei poistu sieltä, mutta ihminen voi valita palata sen muisteluun tai olla miettimättä sitä. 

Itse tunnistan tuon tilanteen, että minulla ei ole tunnekontaktia johonkin. Voin kertoa nykyään kenelle vaan lapsuuteni ikävistä tilanteista sodanjälkeen syntyneiden vanhempieni kanssa. Kerron ne kuitenkin täysin järkevästi ja analysoin ne oivaltavasti puhki. En kuitenkaan tunne mitään tai edes kevyehkösti liikutu. Korkeintaan saatan olla tuohtunut, eli aavistuksen verran vihainen. Vaaditaan hieman enemmän triggeröitymistä, että vanha traumanauha lähtee pyörimään, minkä jälkeen en voi pysäyttää analyysiä. Voisin kirjoittaa jonkun esseen joka kerta ja se osuu aivan maaliin koulutukseni ja tietomääräni takia. Silti samaan aikaan se on trauman toistamista, enkä saa sitä analyysia katki. Kaikenlaista se teettää se omien vanhempien tiedostamattomana eläminen.

Minä olen konkreettisesti huomannut sen, että kun traumaattiset muistot integroituvat osaksi omaa elämänhistoriaa, hellittävät niihin liittyvät triggerit otteensa. Myös muistojen yksityiskohdat tavallaan sumenevat tai vastaavasti en koe enää tarvetta kerrata niitä yksityiskohtaisesti. Jos nämä asiat tulevat joskus puheeksi jonkun kanssa, niin tapahtumasta riippuen voin tuntea jonkinlaista tunnevastetta niistä kertoessani (äänen vapina, kireyden tunne palleassa yms.). Enää ei kuitenkaan käy niin, että esimerkiksi purskahtaisin holtittomaan itkuun tai puheeni muuttuisi ahdistuneeksi ja hysteeriseksi "sanasalaatiksi".

Pidän vähän kyseenalaisena sitä, että ihminen leimataan tunneyhteyttä vailla olevaksi, jos pystyy kertomaan traumaattisista tapahtumista rauhallisesti, selkeästi ja ilman suurempia tunnekuohuja. Aivan kuin traumaattisia kokemuksia läpikäyneellä olisi velvollisuus romahtaa aina täydellisesti, kun menneisyyden tapahtumat tulevat puheeksi. Lisäksi ainakin itselläni yksi käsittelemättömien traumojen oire oli juuri vaikeudet tunteiden hallinnassa sekä sen hahmottamisessa, millaisissa tilanteissa on sopivaa avautua ja kuinka avoimesti omista kokemuksista kannattaa kertoa. Toisaalta joku, joka on ollut kovin lukossa ja elänyt autopilotilla ilman sen kummempaa asioiden läpikäyntiä voi löytää tervehtymisen sitä kautta, että uskaltaa kertoa kokemuksistaan avoimemmin ja näyttää niihin liittyviä tunteitaan. 

Pohdin tuolla ylempänä, onko se leimaamista vai kuvaus. Jos tiedetään, että on tavallista, että traumatisoitunut kertoo tapahtumista ilmeettömästi, ammattitaitoinen terapeutti voi kuvata tilannetta noin. Se ei välttämättä ole mikään vaatimus siitä, että tunneyhteys pitäisi olla.

 

(Sitä en tiedä, mikä vaikkapa aloittajan kohdalla kirjauksen takana on, mutta ainakin minulle, joka olen lukenut jonkin verran näistä asioista, tulee tämä ensimmäisenä mieleen. Olen ihan maallikko ja itse asiassa aika terapiaskeptinen sellainen.)

Vierailija
116/132 |
06.09.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ymmärtänyt, että peruselämä onnistuu paremmin kun traumaattinen materiaali on saatu käsiteltyä osaksi omaa elämänhistoriaa. Se ei poistu sieltä, mutta ihminen voi valita palata sen muisteluun tai olla miettimättä sitä. 

Itse tunnistan tuon tilanteen, että minulla ei ole tunnekontaktia johonkin. Voin kertoa nykyään kenelle vaan lapsuuteni ikävistä tilanteista sodanjälkeen syntyneiden vanhempieni kanssa. Kerron ne kuitenkin täysin järkevästi ja analysoin ne oivaltavasti puhki. En kuitenkaan tunne mitään tai edes kevyehkösti liikutu. Korkeintaan saatan olla tuohtunut, eli aavistuksen verran vihainen. Vaaditaan hieman enemmän triggeröitymistä, että vanha traumanauha lähtee pyörimään, minkä jälkeen en voi pysäyttää analyysiä. Voisin kirjoittaa jonkun esseen joka kerta ja se osuu aivan maaliin koulutukseni ja tietomääräni takia. Silti samaan aikaan se on trauman toistamista, enkä saa sitä analyysia katki. Kaikenlaista se teettää se omien vanhempien tiedostamattomana eläminen.

Minä olen konkreettisesti huomannut sen, että kun traumaattiset muistot integroituvat osaksi omaa elämänhistoriaa, hellittävät niihin liittyvät triggerit otteensa. Myös muistojen yksityiskohdat tavallaan sumenevat tai vastaavasti en koe enää tarvetta kerrata niitä yksityiskohtaisesti. Jos nämä asiat tulevat joskus puheeksi jonkun kanssa, niin tapahtumasta riippuen voin tuntea jonkinlaista tunnevastetta niistä kertoessani (äänen vapina, kireyden tunne palleassa yms.). Enää ei kuitenkaan käy niin, että esimerkiksi purskahtaisin holtittomaan itkuun tai puheeni muuttuisi ahdistuneeksi ja hysteeriseksi "sanasalaatiksi".

Pidän vähän kyseenalaisena sitä, että ihminen leimataan tunneyhteyttä vailla olevaksi, jos pystyy kertomaan traumaattisista tapahtumista rauhallisesti, selkeästi ja ilman suurempia tunnekuohuja. Aivan kuin traumaattisia kokemuksia läpikäyneellä olisi velvollisuus romahtaa aina täydellisesti, kun menneisyyden tapahtumat tulevat puheeksi. Lisäksi ainakin itselläni yksi käsittelemättömien traumojen oire oli juuri vaikeudet tunteiden hallinnassa sekä sen hahmottamisessa, millaisissa tilanteissa on sopivaa avautua ja kuinka avoimesti omista kokemuksista kannattaa kertoa. Toisaalta joku, joka on ollut kovin lukossa ja elänyt autopilotilla ilman sen kummempaa asioiden läpikäyntiä voi löytää tervehtymisen sitä kautta, että uskaltaa kertoa kokemuksistaan avoimemmin ja näyttää niihin liittyviä tunteitaan. 

Ylipäätään ihmisten kanssa ei kannata pahemmin jutella mistään, koska todennäköisimmin se traumatisoitunut sitten päätyy lohduttamaan muita, kun he järkyttävät kuulemastaan.

Se ei millään tavalla edistä omaa toipumista, että on traimaattisista kokemuksista huolimatta käytettävä energiansa kuulijoiden kannatteluun. Kyynistää vain entisestään, erityisesti jos vielä kuulija alkaa vältellä sinua, kun hänelle on jäänyt huono fiilis sen takia mitä kuuli. Tai sitten käyttää uskottunaan, kun sinulle rankat jutut ovat tuttuja, jaksat siis sen takia varmasti kantaa tämän ja tämän vielä omien murheidesi päälle...

Vierailija
117/132 |
06.09.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ymmärtänyt, että peruselämä onnistuu paremmin kun traumaattinen materiaali on saatu käsiteltyä osaksi omaa elämänhistoriaa. Se ei poistu sieltä, mutta ihminen voi valita palata sen muisteluun tai olla miettimättä sitä. 

Itse tunnistan tuon tilanteen, että minulla ei ole tunnekontaktia johonkin. Voin kertoa nykyään kenelle vaan lapsuuteni ikävistä tilanteista sodanjälkeen syntyneiden vanhempieni kanssa. Kerron ne kuitenkin täysin järkevästi ja analysoin ne oivaltavasti puhki. En kuitenkaan tunne mitään tai edes kevyehkösti liikutu. Korkeintaan saatan olla tuohtunut, eli aavistuksen verran vihainen. Vaaditaan hieman enemmän triggeröitymistä, että vanha traumanauha lähtee pyörimään, minkä jälkeen en voi pysäyttää analyysiä. Voisin kirjoittaa jonkun esseen joka kerta ja se osuu aivan maaliin koulutukseni ja tietomääräni takia. Silti samaan aikaan se on trauman toistamista, enkä saa sitä analyysia katki. Kaikenlaista se teettää se omien vanhempien tiedostamattomana eläminen.

Minä olen konkreettisesti huomannut sen, että kun traumaattiset muistot integroituvat osaksi omaa elämänhistoriaa, hellittävät niihin liittyvät triggerit otteensa. Myös muistojen yksityiskohdat tavallaan sumenevat tai vastaavasti en koe enää tarvetta kerrata niitä yksityiskohtaisesti. Jos nämä asiat tulevat joskus puheeksi jonkun kanssa, niin tapahtumasta riippuen voin tuntea jonkinlaista tunnevastetta niistä kertoessani (äänen vapina, kireyden tunne palleassa yms.). Enää ei kuitenkaan käy niin, että esimerkiksi purskahtaisin holtittomaan itkuun tai puheeni muuttuisi ahdistuneeksi ja hysteeriseksi "sanasalaatiksi".

Pidän vähän kyseenalaisena sitä, että ihminen leimataan tunneyhteyttä vailla olevaksi, jos pystyy kertomaan traumaattisista tapahtumista rauhallisesti, selkeästi ja ilman suurempia tunnekuohuja. Aivan kuin traumaattisia kokemuksia läpikäyneellä olisi velvollisuus romahtaa aina täydellisesti, kun menneisyyden tapahtumat tulevat puheeksi. Lisäksi ainakin itselläni yksi käsittelemättömien traumojen oire oli juuri vaikeudet tunteiden hallinnassa sekä sen hahmottamisessa, millaisissa tilanteissa on sopivaa avautua ja kuinka avoimesti omista kokemuksista kannattaa kertoa. Toisaalta joku, joka on ollut kovin lukossa ja elänyt autopilotilla ilman sen kummempaa asioiden läpikäyntiä voi löytää tervehtymisen sitä kautta, että uskaltaa kertoa kokemuksistaan avoimemmin ja näyttää niihin liittyviä tunteitaan. 

Ylipäätään ihmisten kanssa ei kannata pahemmin jutella mistään, koska todennäköisimmin se traumatisoitunut sitten päätyy lohduttamaan muita, kun he järkyttävät kuulemastaan.

Se ei millään tavalla edistä omaa toipumista, että on traimaattisista kokemuksista huolimatta käytettävä energiansa kuulijoiden kannatteluun. Kyynistää vain entisestään, erityisesti jos vielä kuulija alkaa vältellä sinua, kun hänelle on jäänyt huono fiilis sen takia mitä kuuli. Tai sitten käyttää uskottunaan, kun sinulle rankat jutut ovat tuttuja, jaksat siis sen takia varmasti kantaa tämän ja tämän vielä omien murheidesi päälle...

Oma kokemus on siis sellainen, että traumatisoitunut on tuomittu yksinäisyyteen, koska ihmiset eivät jaksa eivätkä kestä.

Monella ei ole lainkaan ymmärrystä miten traumat käyttäytymiseen vaikuttavat, joten ihmetellään miksi jonkun käytös on erikoisen oloista eikä ihminen pääse kunnolla yli. 

Suora puhe voi johtaa avoimeen syrjintään, vaikeuksien piilottelu ihmisen ohittamiseen "outona".

Toki jollain voi olla parempi tuuri, mutta monella traumatisoituneella on jo alkujaan heikot turvaverkot, joita vaikeat kokemukset saattavat ohentaa entisestään.

Aika kuluu, mutta elämä ei ala kantaa, kun jää riittävän monta kertaa yksin.

Vierailija
118/132 |
06.09.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Suosittelen kaikille traumatisoituneille Youtube-kanavaa Crappy Childhood Fairy, jos vain englanti taittuu. Musta tuntuu, että täällä palstailee nykyään aika paljon ihmisiä, jotka elävät ptsd:n kanssa. 

Vierailija
119/132 |
06.09.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

KVG

Olen googlannut. Ihmettelen silti, koska omasta mielestäni kykenen luottamaan terapeuttiini ja avautumaan hyvin. Eli olen entistä hämmentyneempi.

 

Ap

Ei sillä tarkoiteta tunneyhteyttä sinun ja terapeutin välillä, vaan sinun itsesi yhteyttä omiin tunteisiisi.  Itse olen joskus kirjannut jotain sinne päin, että asiakkaan on vaikea tavoittaa tai kertoa tunteistaan. Ei ole mitenkään negatiivinen kommentti, vaan neutraalin kuvaileva. 

Se, että ymmärtääkö omia tunteitaan, ja se että haluaako kertoa niistä muille, esim. suht tuntemattomalle terapeutille on kaksi eri asiaa. 

Jos ihminen ei halua kertoa tunteitaan terapeutille, miksi hän menisi ollenkaan terapiaan? Kai jokainen tajuaa, että siellä pitää nimenomaan kertoa tunteistaan. Eri asia sitten on se, milloin siihen on valmis. Mutta jos jo lähtökohtaisesti ei halua tunteistaan terapeutille kertoa, niin ainakaan julkisesti tuettuun terapiaan ei tällaisen ihmisen tulisi hakeutua ollenkaan. Vie paikan niilä, jotka aidosti terapiaa haluavat. 

Mutta pitääkö siellä myös itkeä? Ja eikö ole mitään sellaista terapiamuotoa, jossa vain todetaan tilanne ja  ihmistä ohjataan hallitsemaan haitallisia oireita?

Esim nuori ihminen, joka on sinnitellyt vakavasti koulukiusattuna koulunsa loppuun ja muutettuaan toiveikkaana opiskelupaikkakunnalle alkaakin saada pahoja paniikkikohtauksia, sellaisia jotka estävät opiskelun. Apua hän tarvitsee, mutta siitä tuskin on apua, jos kiusaamiskokemuksia ryhdytään käymään tunteella läpi. Hän varmasti on jo riittävästi tuntenut niitä. Sokea Reettakin näkee, että kiusaaminen on fyysisen reaktion taustalla. Eikö oikea apu olisi kertoa, että et ole tuomittu tapaasi reagoida. Voimme auttaa sinua kontrolloimaan tai estämään paniikkireaktioasi. Se sentään toisi toivoa nuoren tilanteeseen

Vierailija
120/132 |
06.09.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Suosittelen kaikille traumatisoituneille Youtube-kanavaa Crappy Childhood Fairy, jos vain englanti taittuu. Musta tuntuu, että täällä palstailee nykyään aika paljon ihmisiä, jotka elävät ptsd:n kanssa. 

Kirjoitan tästä vielä lisää... Kanavan takana on Anna Runkle -niminen henkilö, joka paransi itsensä cpstd:stä jonkin verran AA:han perustuvalla kirjoitusmetodilla. Hän tarjoaa tuota metodiaan ihan ilmaiseksi, mutta sen lisäksi kanavalla on lyhyempiä ja pidempiä videoita, joissa on näkökulmia elämään ja ihmissuhteisiin traumatisoituneelle henkilölle. Mulla itselläni ei siis traumataustaa ole, mutta olen noita videoita kuunnellut ihan vain oppiakseni lisää elämästä. Jokaisella on tuttava- tai jopa lähipiirissä enemmän tai vähemmän traumatisoitunut henkilö, ja mielestäni on ihan hyvä ymmärtää tällaisen ihmisen psykologiaa.

Kirjoita seuraavat numerot peräkkäin: viisi kolme kuusi