KUN ON TUNTEET!

Minulla on kaksi lasta, nyt jo pikkasen isommat, mutta alle kouluikäisiä kuitenkin. En ole koskaan uhannut jättää lapsiani mihinkään ja vaikka jäin traagisesti yksinhuoltajaksi kuopuksen ollessa noin 4 kk ikäinen, en ole koskaan ollut niin poikkikaan, että sen takia olisin lapsille rähjännyt.



Aikuisen tulee olla juuri sitä - aikuinen. Jos äiti onkin vain iso lapsi, uhmis, jolla on mielettömiä mielentilanvaihdoksia lapsi varmasti pelkää äitiä. Ei voi koskaan tietää mitä tulee.



Oletko varma, ettet kärsi syklotymiasta?

Olen ihan tasapainoinen ihminen, herkkä kuitenkin.

En kuitenkaan usko, että äiti, joka KERRAN sanoo lapselleen " äiti menee nyt, jos et tule mukaan jäät tänne" , alkaa pelätä, että äiti hylkää.

Tai että äiti joka karjaisee muutaman kerran maitolasiaan tahallaan kaatavalle ja temppuilevalle uhmaikäiselleen " NYT RIITTÄÄ!" aiheuttaisi lapselleen traumoja tai että lapsi pelkäisi häntä.



Meillä osoitetaan rakkautta päivittäin sanoin ja teoin. En ikinä satuta lapsia ja puhun heille kauniisti ja kunnioittavasti. Mutta olen minäkin karjaissut lapsilleni. Ja joskus väsyneenä olen itkenyt lasteni nähden. Silloin olen ottanut lapset syliin, halannut heitä ja kertonut, että äitiäkin väsyttää välillä ja silloin harmittaa, mutta että lapset ovat äitin elämässä parasta ja äiti rakastaa vaikka mitä tapahtuisi.

Tänään itkin muuten vain ja 4-vuotias tyttöni otti minua kaulasta ja sanoi " itketkö sä taas sitä kun mä oon niin ihana!" . Johon mä, että joo! :)

Tuntuu niin kohtuuttomalle se teoreettisuuden määrä mikä nykyäidin painolastina on. Ei tarvitse kuin suunsa avata, niin jo tuli traumoja.

Kun kuitenkin ne oikeasti ongelmaperheet ovat ihan toista luokkaa! Siis on paljon lapsia, jotka elävät todella kurjissa oloissa, Suomessakin. Joten sinä kuulostat oikein järkevältä ja hyvältä äidiltä - luota vain itseesi!

Tääläkin yksi tunteellinen hassu joka itkee kun itkettää. Kun lasta itkettää otan syliin ja sanon: " itke vaan rauhassa" . En hyssyttele ja sano että älä itke. Meillä pojilla on lupa itkeä.



Sanon kun olen väsynyt tai en jaksaisi karjua enempää, otan lapseni ajattelevina ihmisinä. Olen äänekäs eikä minua haittaa karjasta vieraiden kuullen, säännöistä en poikkea tai ole mitä en ole. Miten voi opettaa lapselle ettei saa lyödä jos itse turhautuessaan antaa tukkapöllöä?



En näe että lapsista tulee yhtään hullumpia kuin minusta. Päinvastoin olen enempi läsnä lapsilleni kuin vanhempani minulle. Vaikka lapsi kokee välillä harmia just vaikka lähtemisestä niin koen senkin positiivisena asiana -lapsen kuuluu kokea välillä huonojakin asioita että osaa päästä ikävistä tunteista yli, minun tehtävä on kuitenkin tukea ja rohkaista asiassa eteenpäin, siis kasvattaa.

Tietenkin aikuisena olo vaatii toisinaan itsehillintää ja viisautta (ettei esim. itkeä vollota aina kuin itkettää), mutta vastustan ehdottamasti robottimaista täydellisyyssyndroomaa. Sanon jos minua harmittaa, suututtaa tai olen väsynyt. Ja yhtä lailla sanon, jos olen iloinen tai onnellinen.



Haluan antaa mallin, että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja kuuluvat elämään. Toisaalta tähän malliin kuuluu se, ettei ole tunteiden heiteltävissä. Jos tämä toimintatapa pilaa lapseni, niin sitten pilaa.

Ja olen ihan hyvä, turvallinen ja vakaa aikuinen, hellä ja huolehtiva äiti kaikille neljälle lapselleni. Tämä on täyttä ELÄMÄÄ, kaikkine tunteineen laidasta laitaan. Ja ihan onnellista elämää kaikin puolin. t. Neljän äiti

luin juuri tuon nimisen novellikokoelman.

kun mää.

Kiitos.

Juttelepas ihan oikeassa elämässä pienten lasten äitien kanssa ja unohda AV-palsta. Huomaat, ettei ketään kiinnosta pätkän vertaa pussaatko lastasi suulle tai uhkaatko jättää kauppaan. Ei kukaan semmoisia edes huomaa, ihmisillä on keskimäärin omakin elämä.