Lue keskustelun säännöt.
Miten paljon pitää kestää teinin töykeyttä ja ovien paiskomisia,
27.05.2007 |
välinpitämättömyyttä jne...? Mikä on normaalia? Kun tuntuu että en saa muuta kohtelua kuin huokauksia aina kun sanon jotain, eikä hän " muista" mitään mitä olen pyytänyt esim. tehdä. On " aina" huonolla tuulella, ja aina murjottaa vaan huoneessaan... :(
En minä jaksa aina olla iloinen ja kestää kaikki paska mikä tulee vastaan. Hän ei esim. ikinä tule ja pyydä anteeksi jos on käyttäytynyt huonosti, vaan minun pitäisi mennä häntä koipien välissä hänen luokseen...
Neuvoja?
Kommentit (22)
raja on ylitetty.
Asiantuntijat sanoo, että pitää olla tyytyväinen kun lapsi uskaltaa kotonaan näyttää tunteensa:-O
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ajatellutkin onko minulla vain näin huonot välit omaan lapseeni? Mitään ei haluta kertoa, pelkästään tiedusteluni tuliko koulusta viestilappuja aiheuttaa ärsyyntymisen lapsessa.
Ovien paiskonta on melekin päivittäistä, samoin haukkuminen (tyhmä ja idiootti olen). Kiroile ei eikä haistattele, ei myöskään ole fyysisesti aggressiivinen.
Kaikki asiat pitää lypsäen saada kertomaan, sellaisetkin joiden kuuluisi olla ihan normaalia kuulumisien vaihtamista päivittäin.
12v äiti
Vierailija:
En minä jaksa aina olla iloinen ja kestää kaikki paska mikä tulee vastaan. Hän ei esim. ikinä tule ja pyydä anteeksi jos on käyttäytynyt huonosti, vaan minun pitäisi mennä häntä koipien välissä hänen luokseen...Neuvoja?
ja sano se ihan rauhallisesti, vaikka sinne huoneeseen mennen ja sängyn laidalle istuen. Älä odota vastauksia, kerrot vain mitä on mielessä ja sitten vaikka poistut. Ja olet loppupäivän ihan normaalisti.
Huono omatunto tekee sitten tehtävänsä...
Itse en teininä ollut kovinkaan vaikea, tietenkin jotain " kapinoin" , mutta tyhmäksi en vanhempiani esim koskaan sanonut. En tiedä osaanko kasvattaa omat lapseni samaan tyyliin kuin äitini minut, sillä en ole kaikesta äidin kanssa samaa mieltä nyt aikuisena. Tiedän kuitenkin sen, että en missään nimessä hyväksyisi ovien paiskomista omassa kodissani, tai jonkun perheenjäsenen nimittelyä.
puuttua, niin on kiinnittämättä asiaan mitään huomiota. Taitaa toimia molempien ikäryhmien kohdalla :-). Eikä äidin aina todellakaan tarvitse olla iloinen ja niellä hymyillen kaikkea huonoa käytöstä, mutta oman väsymyksnesä ja pettymyksensä lapsen käytökseen voi tietysti ilmaista monella tavalla. Monesti hienovaraisemmat keinot toimivat paremmin, ja kuten jo joku edellinenkin kirjoittaja sanoi, saavat nuoressa huonon omatunnon soimaamaan voimakkaammin kuin huutaminen tai nalkuttaminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ei ne sitten huuda teillekkään. Miettikää millaista esimerkkiä annatte. Rajat sitten pitää tietenkin olla.
Ja olen kertonut että tuntuu pahalle kun kohdellaan huonosti, että on äideilläkin tunteita. Ei vaikutusta, ei ainakaan pitkään... :(
En (yleensä) huuda enkä rähjää, mutta kyllä joskus menee proppu ja silloin katto nousee...
Huoh... no, pieni lohdutus että näin muillakin...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mut ei helppoa, välillä sitä sortuu rähjähdykseen, mutta kai se on inhimillistä, varsinkin jos itse väsynyt. Sitten tilanteen rauhoituttua olen selittänyt, että äidilläkin on vain rajalliset voimavarat ja asiat sovitaan.
Vierailija:
Ja olen kertonut että tuntuu pahalle kun kohdellaan huonosti, että on äideilläkin tunteita. Ei vaikutusta, ei ainakaan pitkään... :(En (yleensä) huuda enkä rähjää, mutta kyllä joskus menee proppu ja silloin katto nousee...
Huoh... no, pieni lohdutus että näin muillakin...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin nimittäin töykeä ja oviapaiskova teinityttö, ainakin joskus. Äiti ei ymmärtänyt, oli vaikeaa.
Se nimittäin johtui siitä, että äiti ei oikeasti ymmärtänyt. Mutta " syyhän" on aina murrosikäisessä, ei koskaan pyhässä äidissä. Miksi sitten olin tuommoinen, johtui siitä, että yritin tosi kovasti teini-ikäisenä saada äidistä sellaista aikuisempaa keskusteluapua ja -kaveria. Äiti torjui minut joka kerta tosi nolaavasti ja vähättelevästi. 15-vuotiaanakin äiti kohteli minua ihan lapsena ja tämä näkyi myös ulospäin. Ei todellakaan ollut äiditä normaali tilanne kun puhuin jotain kuukautis- ja poikajuttuja. Äiti järkyttyi ja ryhtyi ivalliseksi ja kuulteni sitten naureskeli näitä tuttavilleen, että mistähän sekin nyt tuollaista on saanut päähäni. Arkoihin murrosiän muutoksiini puututtiin ihan isonkin ihmislauman edessä. Tämän johdosta kun olin töykeä ja paiskoin ovia, se johtui vain huonosta käytöksestäni ja " vaikeasta iästäni" . Ei suinkaan äidin käytöksestä, joka oli usein nolaavaa ja vähättelevää.
Äidille siis kelpasin vain yhdenlaisena, pikkutyttönä. Niinpä jaon naiseksi kasvamisen asiat erään toisen sukulaisnaisen kanssa. Lakkasin puhumasta äidille mitään muuta kuin sellaista, mitä hän haluaa kuulla ja voi ottaa vastaan. Suljin syvimmät tunteeni ja ajatukseni ja elämäni tapahtumat täysin näistä keskusteluista. Elimme pintaa ja äidin mielestä " murrosikäni alkaa vähän helpottaa" .
En sano ap mitään sinun käytöksestäsi tai osuudestasi tilanteeseen, mutta tässä vain ehkä tällainen toisenlainen esimerkki. Koska en saanut äidiltä keskusteluyhteyttä, tukea ja kiinnostusta, purkaantui se ensin suuttumuksena ja lopulta sulkeutumisena.
sillä että ottaa teinin oven pois saranoiltaan ja vie sen kellariin. Sen jälkeen onkin jo helpompi kontrolloida teinin paiskomisia. Sekin saattaa auttaa jos on pikkusisaruksia jotka menevät heti tutkimaan teinin kamppeita kun ei ole sitä ovea.
Kiukutteluun ei pidä lähteä mukaan vaan vastaa vain rauhalliseen puhetapaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ensin annettu varoitus että näin tulee käymään.
Minä esim sain usein pitkän analyysin vaikeasta luonteestani, lapsellisuudestani, omapäisyydestäni, epänormaaliudestani ja omituisuudestani, joten samoin tuli sitten kerrottua äidillekin, että mitä ominaisuuksia olisin hänelle toivonut ja mitä puuttui.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija:
Minä esim sain usein pitkän analyysin vaikeasta luonteestani, lapsellisuudestani, omapäisyydestäni, epänormaaliudestani ja omituisuudestani, joten samoin tuli sitten kerrottua äidillekin, että mitä ominaisuuksia olisin hänelle toivonut ja mitä puuttui.
olemme muuttamasa ja keskellä sitä kaaosta murkku 16 v valittaa ettei ole mitään tekemistä! No lähtee sitten pikkuveljeänsä kiusaama<an josta tulee kunnon nyrkkitappelu. Kauheta huutoa ja melskettä! Sillävälin kaksi vuotias karkaa ulos kun miehen piti kattoa sitä! Että sellainen aamupäivä!
pikkuhiljaa etkä sinä enää ole se, joka on hänelle kaikkein tärkein maailmassa. Jos kestät tämän vaiheen rauhallisena, jämäkkänä ja asiallisena, niin saat palkaksi aikuisen ihmisen, jonka kanssa voit luoda läheisen suhteen.
Vierailija:
sillä että ottaa teinin oven pois saranoiltaan ja vie sen kellariin. Sen jälkeen onkin jo helpompi kontrolloida teinin paiskomisia. Sekin saattaa auttaa jos on pikkusisaruksia jotka menevät heti tutkimaan teinin kamppeita kun ei ole sitä ovea.Kiukutteluun ei pidä lähteä mukaan vaan vastaa vain rauhalliseen puhetapaan.
Kasvatuksen ei kai koskaan ole tarkoitus nöyryyttää ja halventaa nuorta? Murrosikäiselläkin, tai oikeastaan juuri murrosikäisellä pitää saada olla oikeus yksityisyyteen ja omiin oloihinsa.
Ja mistäkö tiedän? Omat vanhempani nostivat oveni pois ja se järkytti suuresti luottamustani vanhempiin ja heidän kykyynsä ymmärtää lainkaan mua ja mun tunteita. Enkä ollut edes kovin vaikea nuori, en piilotellut suuria salaisuuksia tai sanottavammin paiskonut ovia. He vain halusivat säilyttää saman kontrollin kuin mikä niillä oli kun olin lapsi.
Me olimme (ja olemme) todella läheisiä ja olin aina ollut aika takertuva ja riippuvainen lapsi. Itse näkisin näin jälkikäteen, että murrosikä oli minulle elinehto itsenäisempään elämään. Se, että periaatteessa olin aina eri mieltä kuin äiti (vaikka läheskään aina en oikeasti ollut) auttoi minua irrottautumaan äidistäni. Väänsin aina ihan tahallani kärpäsestä härkäsen ja sain jotenkin äidin mukaan leikkiin. Siinä sitten huusimme pää punaisena toisillemme. Ja äiti tosiaan taisi olla usein se, joka tuli hieromaan sovintoa. Mutta aina minäkin pyysin anteeksi ja halattiin.
Nyt asumme vanhempieni lähellä ja äitini on mummun ominaisuudessa tärkeä osa elämääni. Huomaan edelleen olevani periaatteessa eri mieltä monista asioista mutta luulenpa, että on vain minun strategiani siihen, etten ole äitini tossun alla :)
Ja olen NIIN kiitollinen äidilleni, että hän piti tiukat rajat tietyissä asioissa (kuten kotiintuloajat ym) mutta antoi minun kuitenkin höyrytä kotona pahimmat hormoonimyllerrykset. Ei tarvinnut sitten kylillä törttöillä.
Tsemppiä kaikille murkkuikäisten vanhemmille. Perässä tullaan ja luulenpa, että saan maistaa omaa lääkettäni. Poikani on nimittäin aika lailla samanlainen kuin minä pikkutyttönä, joten hänkin tulee varmasti ottamaan " pienen" irtiottopyrähdyksen äidistään teininä.
sormienläpi asioita niin paljon kun pystyy, nuorella on tässä kuitenkin vaikeampaa ja ahdistavampaa kuin sinulla. Olen käynyt murrosiän läpi 4 lapsen kanssa, ja välillä ollut todella rankkaa, eniten auttaa musiikki, ipod käyttöön ja sänkyyn lukemaan jotain hyvää kirjaa kun eniten ahdistaa, puolessa tunnissa jaksaa taas olla aurinkoinen ja säteilevän ihana äiti.
lukemaan www. drphil. com ja sieltä lasten kasvatuksesta yms. Paaaaljon hyviä vinkkejä myös teinien kasvatukseen!