Turvallisissa ympäristöissä kasvaneet olettavat, että ihmiset käyttäytyvät ymmärtäväisemmin, jos kertoo traumoistaan

Vierailija kirjoitti:

Onko jollain päinvastaisia kokemuksia? Henkilökohtaisesti koen että ihmisten on äärimmäisen vaikeaa ymmärtää sellaista, mitä ei ole itse kokenut.

Hyvällä tuurilla ehkä joku jaksaa kuunnella ja toteaa että ikävältä kuulostaa, mutta sitä ei oikein siltikään ymmärretä kuinka kokonaisvaltaisia vaikutuksia niillä traumoilla voi toisten elämään olla. Kuultu ikävä juttu unohtuu äkkiä kun sen kertoja poistuu näköpiiristä.

Usein kuulija kokee traumoistaan avautuvan ihmisen liian raskaaksi seuraksi ja traumatisoitunut jää siksi  yksin

Vierailija kirjoitti:

Jos vaikka terapia ja lääkärit eivät ole voineet auttaa traumoissa, niin miten voisi toinen ihminen kovin syvällisesti auttaa, vaikka haluaisikin. Kuunnella tietysti voi, mutta odotukset on liian korkealla, jos luulee, että siitä juurikaan apua olisi.

Siinä se ikuinen surkeuden kuuntelija voi alkaa ajatella, että potku omalle perseelle voisi olla hyvä idea.

Vaikkei se ole helppoa, niin niin itse pitää koettaa päästä sieltä syövereistä ulos. Mitään taikatemppuja ei kannata odottaa, vaan itse on työstettävä mieltään ja vähitellen  ehkä saa pois  mielestään ne syyt, jotka niitä traumoja aiheuttaa.

Aika monen kohdalla traumatisoituminen johtuu huonoista kokemuksista ihmissuhteissa. Niitä ei voi järkeillä päästään pois, pitäisi saada korjaajia kokemuksia ihmissuhteista. Se taas on hyvin vaikeaa jos ihmiset vieroksuvat traumatisoitunutta, oli hän avoin kokemuksistaan tai ei. Jos traumat oireilevat, niin usein ihmiset huomaavat alitajuisesti ettei kaikki ole ihan kunnossa.

Traumatisoitunut ei useinkaan pysty toipumaan kunnolla ellei saa myös muilta siihen tukea. Ei se kuntoutuminen tapahdu ainoastaan siellä klinikalla, vaan nimenomaan siellä arjessa. Jokainen voi osaltaan päättää yrittää olla kiva työkaveri, ystävä tai läheinen ja yrittää suhtautua oireisiin ja jonkun vaikeaan oloon myötätuntoisesti silloinkin vaikkei tietäisi mistä se johtuu. Jos tukea on muilta tarjolla, ajan saatossa olo voi alkaa helpottua kun ihmiset tuntuvatkin oikeasti hyviltä tyypeiltä eikä sellaiselta potentiaaliselta vaaralta, jolta on kaikin keinoin yritettävä suojautua.

Vierailija kirjoitti:

Taas tämä yksi traumatisoitunut aloittaa uuden ketjun, kirjoitustyylistä tunnistaa. Ehkä sitä tosielämässä tosiaan ei kukaan enää jaksa kuunnella

Senpä takia tällainen anonyymi keskustelupalsta onkin hyvä paikka puhua asiasta. Ne joita aihe ei kosketa tai kiinnosta, voivat sivuuttaa sen ja me joita koskettaa ja kiinnostaa, voimme keskusetella täällä toistemme kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko jollain päinvastaisia kokemuksia? Henkilökohtaisesti koen että ihmisten on äärimmäisen vaikeaa ymmärtää sellaista, mitä ei ole itse kokenut.

Hyvällä tuurilla ehkä joku jaksaa kuunnella ja toteaa että ikävältä kuulostaa, mutta sitä ei oikein siltikään ymmärretä kuinka kokonaisvaltaisia vaikutuksia niillä traumoilla voi toisten elämään olla. Kuultu ikävä juttu unohtuu äkkiä kun sen kertoja poistuu näköpiiristä.

Usein kuulija kokee traumoistaan avautuvan ihmisen liian raskaaksi seuraksi ja traumatisoitunut jää siksi  yksin

Tässä pitäisi harjoittaa myötätuntoa. Ei voi ajatella että ratkaisu on se, että traumatisoitunut joko piilottelee oireitaan tai alkaa kertoa kokemuksistaan jotenkin "hauskasti", jotta muut eivät niistä pelästyisi. Varmaan jotain komiikkaa saisi päälle romahtavasta talostakin väännettyä, mutta emme varmaan halua ihmisyyden olevan pelkästään irvokkaasti leipää ja sirkushuveja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aijaa, itse olen kokenut tuota lyömäaseena käyttöä toiselta traumatisoituneelta. 

Se että on traumatisoitunut ei tarkoita sitä, että sen myötä automaattisesti saisi jotenkin paremmat valmiudet ymmärtää ja tukea muita. Ihmisellä voi olla niin paljon tekemistä itsensä kanssa, että hyvä jos kykenee edes itsestään huolehtimaan.

Pitää muistaa myös, että harva ihminen säästyy elämästä kokonaan ilman traumoja ja traumatisoituneen ihmisen on hyvin raskasta kuunnella muiden traumoja, ikään kuin ne olisivat jotenkin parempia traumoja kuin omat. Moni kokee myös traumoista kertomisen vellomisena, itsesäälinä ja valittamisena, mitä se usein onkin 

Kukaan ei jaksa loputtomiin kuunnella traumatisoituneen traumoista avautumisia ja toimia oksennusastiana ja terapeuttina. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko jollain päinvastaisia kokemuksia? Henkilökohtaisesti koen että ihmisten on äärimmäisen vaikeaa ymmärtää sellaista, mitä ei ole itse kokenut.

Hyvällä tuurilla ehkä joku jaksaa kuunnella ja toteaa että ikävältä kuulostaa, mutta sitä ei oikein siltikään ymmärretä kuinka kokonaisvaltaisia vaikutuksia niillä traumoilla voi toisten elämään olla. Kuultu ikävä juttu unohtuu äkkiä kun sen kertoja poistuu näköpiiristä.

Usein kuulija kokee traumoistaan avautuvan ihmisen liian raskaaksi seuraksi ja traumatisoitunut jää siksi  yksin

Tässä pitäisi harjoittaa myötätuntoa. Ei voi ajatella että ratkaisu on se, että traumatisoitunut joko piilottelee oireitaan tai alkaa kertoa kokemuksistaan jotenkin "hauskasti", jotta muut eivät niistä pelästyisi. Varmaan jotain komiikkaa saisi päälle romahtavasta talostakin väännettyä, mutta emme varmaan halua ihmisyyden olevan pelkästään irvokkaasti leipää ja sirkushuveja.

Se voisi pitää ne myös omana tietonaan ja käydä mieluummin avautumassa oikeille ammattilaisille. Uskokaa nyt, joku traumoissa kylpevä itseään säälivä raukka ei ole mukavaa seuraa 

Vierailija kirjoitti:

Taas tämä yksi traumatisoitunut aloittaa uuden ketjun, kirjoitustyylistä tunnistaa. Ehkä sitä tosielämässä tosiaan ei kukaan enää jaksa kuunnella

Tarkoitatko että palstalle saa kirjoittaa vain sinun hyväksymistäsi aiheista? Tutki mikä vetää sinua tällaisiin ketjuihin.

Traumaoireeni ovat lähes pelkästään fyysisiä, ts. ne eivät suinkaan  jää paikalla olevilta huomaamatta. Muiden ihmisten epäkypsä suhtautuminen oireisiini puolestaan aiheuttaa henkisiä oireita.

Ehkä näistä tarvittaisiin jotakin yleissivistävää oppimateriaalia, että ymmärrettäisiin paremmin, miten vakavat traumat oireilevat.

Myötätuntoa ei voi myös harjoittaa, sitä voi toki esittää sen yhden hetken, mutta pään sisällä omat ajatukset ovat silti vastakkaisia, eikä niille kyllä mitään voi 

Apua pitää hakea, ja jokaisen vanhemman velvollisuus on opettaa lapsilleen ne rajat, joita kukaan vieras ei saa ylittää.  On aivan käsittämättömiä asioita, kuten ruotsissa yksi urheiluohjaaja valokuvasi lasten paljaita intiimejä paikkoja omaan sairaaseen blogiinsa. Kesti hirveän kauan, ennen kuin yksi lapsi ihmettili sitä toimintaa kotona ja vanhempansa käynnisti sitten poliisitutkinnan.

Ja kuinkas ollakaan, se mies on nyt Ruotsissa töisssä nuorille juhlia järjestämässä.

Ennen jaettiin sellaisia kuvia vanhemille, jossa oli piirretty ne paikat vartalosta, johon ei saanut koskea kuin lääkäri tai oma vanhempi. Lapset eivät ymmäärä, jos vasinaista väkivaltaa ei käytetä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Kun se kuntoutuminen nimenomaan tapahtuu pääosin siellä arjessa, ei jossain klinikalla. Läheisillä on siksi tukijoina iso merkitys.

Kaikilla ihmisillä on vireystilan vaihteluita, mutta traumatisoituneella niitä on yleensä vielä tavallista enemmän, kun voimavarat ovat monesti vähissä."

 

 

Okei. Minä en ymmärrä miksi vastuutat muita omasta kuntoutumisestasi, mutta meitä on moneen junaan.

Sinä et ainakaan vaikuta olevan rakentamassa resilienttia yhteiskuntaa. Jokainen pärjätköön omillaan... kunnes sitten sinä olet vuorostaan se joka kaipaisi muiden apua. Silloin sitten ääni kellossa voikin muuttua.

Enhän minä ole sanonut mitään tuollaista. Älä laita sanoja suuhuni. Juuri sanoin että ohjaisin traumatisoituneen hoitoon. Se hoito kustannetaan verorahoilla.

Et voi oikeasti laskea omaksi merkittäväksi ansioksesi sitä, että maksat veroja. Niinhän kaikki tekevät. Se on normaalia osallistumista yhteiskunnan toimintaan, ei mitään ekstraa kenenkään hyväksi, kun kaikki hyötyvät lopputuloksesta kuten toimiva infra jne.

Vierailija kirjoitti:

Apua pitää hakea, ja jokaisen vanhemman velvollisuus on opettaa lapsilleen ne rajat, joita kukaan vieras ei saa ylittää.  On aivan käsittämättömiä asioita, kuten ruotsissa yksi urheiluohjaaja valokuvasi lasten paljaita intiimejä paikkoja omaan sairaaseen blogiinsa. Kesti hirveän kauan, ennen kuin yksi lapsi ihmettili sitä toimintaa kotona ja vanhempansa käynnisti sitten poliisitutkinnan.

Ja kuinkas ollakaan, se mies on nyt Ruotsissa töisssä nuorille juhlia järjestämässä.

Ennen jaettiin sellaisia kuvia vanhemille, jossa oli piirretty ne paikat vartalosta, johon ei saanut koskea kuin lääkäri tai oma vanhempi. Lapset eivät ymmäärä, jos vasinaista väkivaltaa ei käytetä.

Niin on, mutta monessa tapauksessa ne vanhemmat ovat he, jotka ovat ne rajat ihan alkujaan rikkoneet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Kun se kuntoutuminen nimenomaan tapahtuu pääosin siellä arjessa, ei jossain klinikalla. Läheisillä on siksi tukijoina iso merkitys.

Kaikilla ihmisillä on vireystilan vaihteluita, mutta traumatisoituneella niitä on yleensä vielä tavallista enemmän, kun voimavarat ovat monesti vähissä."

 

 

Okei. Minä en ymmärrä miksi vastuutat muita omasta kuntoutumisestasi, mutta meitä on moneen junaan.

Sinä et ainakaan vaikuta olevan rakentamassa resilienttia yhteiskuntaa. Jokainen pärjätköön omillaan... kunnes sitten sinä olet vuorostaan se joka kaipaisi muiden apua. Silloin sitten ääni kellossa voikin muuttua.

Enhän minä ole sanonut mitään tuollaista. Älä laita sanoja suuhuni. Juuri sanoin että ohjaisin traumatisoituneen hoitoon. Se hoito kustannetaan verorahoilla.

Et voi oikeasti laskea omaksi merkittäväksi ansioksesi sitä, että maksat veroja. Niinhän kaikki tekevät. Se on normaalia osallistumista yhteiskunnan toimintaan, ei mitään ekstraa kenenkään hyväksi, kun kaikki hyötyvät lopputuloksesta kuten toimiva infra jne.

Enkä ole sanonut mitään tuollaistakaan. Puhuin verovaroista, sillä ap luuli että haluan yhteiskunnassa kaikkien tulevan toimeen omillaan. En halua, on hyvä että veroilla kustannetaan traumatisoituneille ja muille hoitoja. Työkaverit eivät voi auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko jollain päinvastaisia kokemuksia? Henkilökohtaisesti koen että ihmisten on äärimmäisen vaikeaa ymmärtää sellaista, mitä ei ole itse kokenut.

Hyvällä tuurilla ehkä joku jaksaa kuunnella ja toteaa että ikävältä kuulostaa, mutta sitä ei oikein siltikään ymmärretä kuinka kokonaisvaltaisia vaikutuksia niillä traumoilla voi toisten elämään olla. Kuultu ikävä juttu unohtuu äkkiä kun sen kertoja poistuu näköpiiristä.

Usein kuulija kokee traumoistaan avautuvan ihmisen liian raskaaksi seuraksi ja traumatisoitunut jää siksi  yksin

Tässä pitäisi harjoittaa myötätuntoa. Ei voi ajatella että ratkaisu on se, että traumatisoitunut joko piilottelee oireitaan tai alkaa kertoa kokemuksistaan jotenkin "hauskasti", jotta muut eivät niistä pelästyisi. Varmaan jotain komiikkaa saisi päälle romahtavasta talostakin väännettyä, mutta emme varmaan halua ihmisyyden olevan pelkästään irvokkaasti leipää ja sirkushuveja.

Mutta onko ratkaisu se, että muut ihmiset joutuvat vastentahtoisesti kuuntelemaan näitä traumakertomuksia, pahimmillaan kerta toisensa jälkeen?

Jotkut ihmiset on enemmän petoja kuin toiset, jotkut taas ovat henkisesti korkeammalla tasolla ja kykenevät myötätuntoon myös muita kuin omia läheisiä kohtaan. Traumatisoituneen ihmisen on tärkeää löytää elämäänsä luotettavia ja tunne-elämältään tasapainoisia ihmisiä, ei ketä tahansa ihmisiä. Keneen tahansa ei kannata sokeasti luottaa, tai olla luottamatta. Luotettavuus selviää vain ajan kanssa ja kokemusten myötä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Kun se kuntoutuminen nimenomaan tapahtuu pääosin siellä arjessa, ei jossain klinikalla. Läheisillä on siksi tukijoina iso merkitys.

Kaikilla ihmisillä on vireystilan vaihteluita, mutta traumatisoituneella niitä on yleensä vielä tavallista enemmän, kun voimavarat ovat monesti vähissä."

 

 

Okei. Minä en ymmärrä miksi vastuutat muita omasta kuntoutumisestasi, mutta meitä on moneen junaan.

Sinä et ainakaan vaikuta olevan rakentamassa resilienttia yhteiskuntaa. Jokainen pärjätköön omillaan... kunnes sitten sinä olet vuorostaan se joka kaipaisi muiden apua. Silloin sitten ääni kellossa voikin muuttua.

Enhän minä ole sanonut mitään tuollaista. Älä laita sanoja suuhuni. Juuri sanoin että ohjaisin traumatisoituneen hoitoon. Se hoito kustannetaan verorahoilla.

Et voi oikeasti laskea omaksi merkittäväksi ansioksesi sitä, että maksat veroja. Niinhän kaikki tekevät. Se on normaalia osallistumista yhteiskunnan toimintaan, ei mitään ekstraa kenenkään hyväksi, kun kaikki hyötyvät lopputuloksesta kuten toimiva infra jne.

Juuri tuo asenne ärsyttää näissä traumatisoituneissa ihmisissä. Et voi pakottaa ketään kuuntelemaan sitä jatkuvaa ulinaa ja uhriutumista. Yritä nyt ymmärtää. Säästä se osasto terapeutille ja jätä muut ihmiset rauhaan 

Jokaisella on traumoja, mutta muut eivät ole niin itsekeskeisiä että rypisivät niissä joka ainoa hetki ja vaatisivat liikoja myös ympäroiviltä ihmisiltä. Ei mikään ihme, että tunnet itsesi sysätyn syrjään ongelminesi. Ongelmiisi auttaisi lisäksi kaikkein eniten, jos voisit viettää ihan normaalia aikaa muiden ihmisten kanssa ja jutustella ihan kokonaan muista asioista 

Meille tuli töihin todella mukava (vuokra)työntekijä. Saman tien pari korkeammassa asemassa olevaa naista otti tämän silmätikukseen ja vi**uilun kohteekseen. Toinen näistä on esihenkilö! Kaikissa mahdollisissa palavereissa käydään läpi työpaikalla käyttäytymistä ja ihme kun ihmiset eivät tajua yhtään omaa käytöstään. 

Vierailija kirjoitti:

Jotkut ihmiset on enemmän petoja kuin toiset, jotkut taas ovat henkisesti korkeammalla tasolla ja kykenevät myötätuntoon myös muita kuin omia läheisiä kohtaan. Traumatisoituneen ihmisen on tärkeää löytää elämäänsä luotettavia ja tunne-elämältään tasapainoisia ihmisiä, ei ketä tahansa ihmisiä. Keneen tahansa ei kannata sokeasti luottaa, tai olla luottamatta. Luotettavuus selviää vain ajan kanssa ja kokemusten myötä.

Kokeeko se jatkuvasti jauhava trauma olevansa muiden yläpuolella ja jotenkin erityisen empaattinen?

Ihmeellisiä vaatimuslistoja kaikille muille  ihmisille ja oikein portaat joihin ihmisiä lajitellaan 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aijaa, itse olen kokenut tuota lyömäaseena käyttöä toiselta traumatisoituneelta. 

Se että on traumatisoitunut ei tarkoita sitä, että sen myötä automaattisesti saisi jotenkin paremmat valmiudet ymmärtää ja tukea muita. Ihmisellä voi olla niin paljon tekemistä itsensä kanssa, että hyvä jos kykenee edes itsestään huolehtimaan.

Pitää muistaa myös, että harva ihminen säästyy elämästä kokonaan ilman traumoja ja traumatisoituneen ihmisen on hyvin raskasta kuunnella muiden traumoja, ikään kuin ne olisivat jotenkin parempia traumoja kuin omat. Moni kokee myös traumoista kertomisen vellomisena, itsesäälinä ja valittamisena, mitä se usein onkin 

Jep. Tämä on raskasta. Moni jää jumiin näihin vaikeisiin lapsuuksiinsa ja sillä verukkeella ratsastetaan vielä aikuisiällä. Vähätellään muiden kokemuksia, koska itsellä on se pahin.