Lue keskustelun säännöt.
Turvallisissa ympäristöissä kasvaneet olettavat, että ihmiset käyttäytyvät ymmärtäväisemmin, jos kertoo traumoistaan
24.08.2026 |
Traumatisoitunut ihminen sen sijaan tietää, että ikävät ihmiset ottavat ne traumaattiset kokemukset lyömäaseekseen, jos niistä erehtyy jotain mainitsemaan. Sen jälkeen kaikki selitetäänkin, sillä että joku on traumatisoitunut.
"Ei oteta sitä mukaan kun se on raskasta seuraa. Ai nyt se suuttui ulossulkemisesta? Johtuu varmaan siitä kun se on traumatisoitunut, ei suinkaan siitä että suljimme sen ulos yhteisistä jutuista."
Yleensä avoimuus johtaa vain uudelleen traumatisoitumiseen, tämä on iso riski myös terveydenhuollossa kun ammatillinen osaaminen traumoista on heikkoa.
Kommentit (82)
Olen itse vuodattanut liiankin avoimesti kokemuksistani miettimättä sitä, millaisen vaikutelman se minusta antaa, millaisen olon se vastapuolelle tekee ja voidaanko kertomiani asioita käyttää mahdollisesti minua vastaan. Osaksi juuri sen vuoksi, että ajattelin ihmisten ymmärtävän minua paremmin ja tuntevan enemmän empatiaa, jos he tietävät taustastani. Nyt tasapainoisempana olen muuttunut huomattavasti valikoivammaksi siinä, mitä kerron, kenelle, missä vaiheessa ja millä tyylillä. Myös parantunut tunteidensäätelykyky on vaikuttanut niin, etten enää triggeröidy avautumaan heti, kun jokin menneestä muistuttava kolhaisee minua.
Traumatisoitunut ei siis välttämättä tajua sitä, että muut ihmiset voivat olla julmia ja ymmärtämättömiä, jos heille avautuu jostain kipeästä. Pahat vaille jäämisen kokemukset aiheuttavat usein sitä, että ihminen sortuu rajattomaan yliavautumiseen mitä epäsopivimmissa tilanteissa. Minun kokemukseni on, että itse asiassa ne terveessä ympäristössä kasvaneet tiedostavat paremmin sen, että kaikille ei kannata kertoa kaikkea. Lisäksi heillä on lähtökohtaisesti parempi perusturvallisuuden tunne ja toimivampi itsesäätelykyky, jotka molemmat vähentävät riskiä holtittomaan avautumiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Kun se kuntoutuminen nimenomaan tapahtuu pääosin siellä arjessa, ei jossain klinikalla. Läheisillä on siksi tukijoina iso merkitys.
Kaikilla ihmisillä on vireystilan vaihteluita, mutta traumatisoituneella niitä on yleensä vielä tavallista enemmän, kun voimavarat ovat monesti vähissä."
Okei. Minä en ymmärrä miksi vastuutat muita omasta kuntoutumisestasi, mutta meitä on moneen junaan.
Sinä et ainakaan vaikuta olevan rakentamassa resilienttia yhteiskuntaa. Jokainen pärjätköön omillaan... kunnes sitten sinä olet vuorostaan se joka kaipaisi muiden apua. Silloin sitten ääni kellossa voikin muuttua.
Mun mielestä on turha kertoa ja leimata itseään kiusatuksi tai traumaihmiseksi. Voi joutua helposti jo valmiiksi johonkin ”lokeroon” ja sitten myös kohdellaan niin.
Uusien ihmisten kanssa aloitetaan puhtaalta pöydältä.
Vierailija kirjoitti:
Olen itse vuodattanut liiankin avoimesti kokemuksistani miettimättä sitä, millaisen vaikutelman se minusta antaa, millaisen olon se vastapuolelle tekee ja voidaanko kertomiani asioita käyttää mahdollisesti minua vastaan. Osaksi juuri sen vuoksi, että ajattelin ihmisten ymmärtävän minua paremmin ja tuntevan enemmän empatiaa, jos he tietävät taustastani. Nyt tasapainoisempana olen muuttunut huomattavasti valikoivammaksi siinä, mitä kerron, kenelle, missä vaiheessa ja millä tyylillä. Myös parantunut tunteidensäätelykyky on vaikuttanut niin, etten enää triggeröidy avautumaan heti, kun jokin menneestä muistuttava kolhaisee minua.
Traumatisoitunut ei siis välttämättä tajua sitä, että muut ihmiset voivat olla julmia ja ymmärtämättömiä, jos heille avautuu jostain kipeästä. Pahat vaille jäämisen kokemukset aiheuttavat usein sitä, että ihminen sortuu rajattomaan yliavautumiseen mitä epäsopivimmissa tilanteissa. Minun kokemukseni on, että itse asiassa ne terveessä ympäristössä kasvaneet tiedostavat paremmin sen, että kaikille ei kannata kertoa kaikkea. Lisäksi heillä on lähtökohtaisesti parempi perusturvallisuuden tunne ja toimivampi itsesäätelykyky, jotka molemmat vähentävät riskiä holtittomaan avautumiseen.
Ns. hyvät kortit saanut ystävä on toisinaan kehottanut minua avautumaan rohkeammin kokemuksistani eri paikoissa, jotta ihmiset ymmärtäisivät. Se on upeaa, että hänellä on uskoa ihmisiin.
Onneksi minulla on kuitenkin suhteellisen hyvä tutka sen suhteen ketkä vaikuttavat ihmisinä sellaisilta, että heille olisi virhe mennä avautumaan. Jossain tilanteessa avoimuus voi johtaa todella ikäviin seurauksiin.
Vaikkei traumatisoituminen johtuisi millään tavalla omasta toiminnasta, joka voi ahdistua kuulemastaan niin pahasti että käytös sinua kohtaan muuttuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oikein tajunnut. Kenen mielestäsi pitäisi sinun lisäksesi vielä velloa niissä traumoissasi päivät pääksytysten?
Minä ymmärrän traumatisoitunutta ihmistä jos joku traumoistaan minulle kertoo, mutta ei se minun elämääni muuta sen kummemmin kuitenkaan.
Taidat tarkoittaa ymmärtämisellä sitä, että jaksat kohteliaan oloisesti kuunnella kuinka joku kertoo elämänsä romahtaneen pommi-iskun seurauksena, mutta et jaksa ymmärtää miksi tämä henkilö yhä kärsii pelkotiloista, vaikka aikaa on kulunut.
En taida.
Jos ymmärrät kuinka kokonaisvaltaisia vaikutuksia traumatisoitumisella voi olla henkilön elämään, miten silloin pyrit olemaan toisen tukena?
Riippuu siitä kuka se toinen on. Läheisen ohjaisin hoitoon ja pyrkisin aina välillä toimimaan kuuntelevana korvana (en jatkuvasti tietenkään). Jollekin yhdentekevälle kollegalle sanoisin etten halua kuulla enempää sillä en voi auttaa.
Hoitoon on helppo kehottaa hakeutumaan. Se ei ole varsinaista auttamista. Kyllä nämä ihmiset itsekin yleensä tietävät jonkin olevan pielessä, jos on koko ajan paha olo. Avun saaminen vain on vaikeaa ja se vaatii todella paljon henkilöltä, joka on jo lopussa. Moni on jo hoidon piirissä mikäli hoitoa ylipäätään on tarjolla.
Miten huomioit arjessa traumasta johtuvat läheisen vireystilan vaihtelut?
Jos ammattilaiset eivät voi traumatisoitunutta auttaa, miten minä taviksena voisin?
En tiedä miten huomioisin vireystilan vaihtelut. Kaikilla ei sellaisia ole, ja itse en onneksi tunne traumoissaan vellovia ihmisiä.
Ei kukaan odota sinulta mitään apua. Lähinnä varmaan vain sitä, että jos joku läheisesi on traumatisoitunut ja tarvitsee sinua, et silloin hyökkää hänen kimppuunsa. Silloin sinun ei myöskään tarvitse kysellä mitä sinä voit täällä, vaan ihan suoraa häneltä.
Ihmisillä on outo tapa nykyään lukea. Ikään kuin ei ymmärretä kontekstia. Jos asia ei kosketa itseä tai lähipiiriä, silloin asiaa ei tarvitse sen syvällisemmin pohtia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä on turha kertoa ja leimata itseään kiusatuksi tai traumaihmiseksi. Voi joutua helposti jo valmiiksi johonkin ”lokeroon” ja sitten myös kohdellaan niin.
Uusien ihmisten kanssa aloitetaan puhtaalta pöydältä.
Ei pidä paikkaansa, että ihmissuhteissa aina aloitettaisiin täysin puhtaalta pöydältä. Jos on hyviä elämänkokemuksia, niin niistä saa yleensä kertoa muille ihan vapaasti. Sen sijaan sitten huonompien kokemusten kohdalla säännnöt jostakin syystä muuttuvatkin toisiksi.
Vierailija kirjoitti:
Itsellä on paljon dissosiatiivisia tiloja, jotka tuntuvat minuutilta, mutta saattavat kestää kolme tuntia. Ulkoisesti näyttää siltä, etten tee silloin mitään. Jokin ulkoinen ärsyke usein herättää niistä.
Deralisaatikohtaus voi tulla esimerkiksi ruokakaupassa. Ympäristö muuttuu utuiseksi. Muut ihmiset ikäänkuin leijuvat siinä ympärillä. Näen heidät, mutta minulla ei ole mitään tapaa saada kontaktia heihin. Tuntuu, että olen näkymätön itse. Kädet ja jalat tärisevät, enkä voi kävellä tai seistä. Usein on mentävä lattialle istumaan.
En vello missään. Tällaisia ovat minun traumaoireeni.
Mulla on dissosiaatiohäirö ja juuri tuosta syystä lähipiirini on vähän pakko tietää asiasta. Oireet kun tosiaan voivat olla sellaisia, etteivä ne jää huomaamatta, eikä silloin ole tosiaankaan kyse vellomisesta.
Sen sijaan minulla on kokemus siitä, kuinka asian töissä ilmetessä yksi työkaveri alkoi tarkoituksellisesti yrittämään saada minut dissosioimaan. Se oli hänestä hauskaa, vaikka teimme koneiden kanssa töitä ja työtapaturmariski olisi voinut olla melkoinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä on paljon dissosiatiivisia tiloja, jotka tuntuvat minuutilta, mutta saattavat kestää kolme tuntia. Ulkoisesti näyttää siltä, etten tee silloin mitään. Jokin ulkoinen ärsyke usein herättää niistä.
Deralisaatikohtaus voi tulla esimerkiksi ruokakaupassa. Ympäristö muuttuu utuiseksi. Muut ihmiset ikäänkuin leijuvat siinä ympärillä. Näen heidät, mutta minulla ei ole mitään tapaa saada kontaktia heihin. Tuntuu, että olen näkymätön itse. Kädet ja jalat tärisevät, enkä voi kävellä tai seistä. Usein on mentävä lattialle istumaan.
En vello missään. Tällaisia ovat minun traumaoireeni.Mulla on dissosiaatiohäirö ja juuri tuosta syystä lähipiirini on vähän pakko tietää asiasta. Oireet kun tosiaan voivat olla sellaisia, etteivä ne jää huomaamatta, eikä silloin ole tosiaankaan kyse vellomisesta.
Sen sijaan minulla on kokemus siitä, kuinka asian töissä ilmetessä yksi työkaveri alkoi tarkoituksellisesti yrittämään saada minut dissosioimaan. Se oli hänestä hauskaa, vaikka teimme koneiden kanssa töitä ja työtapaturmariski olisi voinut olla melkoinen.
Uskomattoman kusipäistä toimintaa työpaikalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oikein tajunnut. Kenen mielestäsi pitäisi sinun lisäksesi vielä velloa niissä traumoissasi päivät pääksytysten?
Minä ymmärrän traumatisoitunutta ihmistä jos joku traumoistaan minulle kertoo, mutta ei se minun elämääni muuta sen kummemmin kuitenkaan.
Taidat tarkoittaa ymmärtämisellä sitä, että jaksat kohteliaan oloisesti kuunnella kuinka joku kertoo elämänsä romahtaneen pommi-iskun seurauksena, mutta et jaksa ymmärtää miksi tämä henkilö yhä kärsii pelkotiloista, vaikka aikaa on kulunut.
Mitä ihmettä? Mitä sinä vedät? Oma elämä on oma elämä, ja sitä pitää viedä itselleen eteenpäin, se ei poissulje ymmärtämistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oikein tajunnut. Kenen mielestäsi pitäisi sinun lisäksesi vielä velloa niissä traumoissasi päivät pääksytysten?
Minä ymmärrän traumatisoitunutta ihmistä jos joku traumoistaan minulle kertoo, mutta ei se minun elämääni muuta sen kummemmin kuitenkaan.
Taidat tarkoittaa ymmärtämisellä sitä, että jaksat kohteliaan oloisesti kuunnella kuinka joku kertoo elämänsä romahtaneen pommi-iskun seurauksena, mutta et jaksa ymmärtää miksi tämä henkilö yhä kärsii pelkotiloista, vaikka aikaa on kulunut.
Mitä ihmettä? Mitä sinä vedät? Oma elämä on oma elämä, ja sitä pitää viedä itselleen eteenpäin, se ei poissulje ymmärtämistä.
Miten sinä huomioit sen jos traumatisoituneen läheisen toimintakyky vaihtelee huomattavasti verrattuna sellaiseen henkilöön, jolla ei ole yhtä pahoja trauma-oireita?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä on paljon dissosiatiivisia tiloja, jotka tuntuvat minuutilta, mutta saattavat kestää kolme tuntia. Ulkoisesti näyttää siltä, etten tee silloin mitään. Jokin ulkoinen ärsyke usein herättää niistä.
Deralisaatikohtaus voi tulla esimerkiksi ruokakaupassa. Ympäristö muuttuu utuiseksi. Muut ihmiset ikäänkuin leijuvat siinä ympärillä. Näen heidät, mutta minulla ei ole mitään tapaa saada kontaktia heihin. Tuntuu, että olen näkymätön itse. Kädet ja jalat tärisevät, enkä voi kävellä tai seistä. Usein on mentävä lattialle istumaan.
En vello missään. Tällaisia ovat minun traumaoireeni.Mulla on dissosiaatiohäirö ja juuri tuosta syystä lähipiirini on vähän pakko tietää asiasta. Oireet kun tosiaan voivat olla sellaisia, etteivä ne jää huomaamatta, eikä silloin ole tosiaankaan kyse vellomisesta.
Sen sijaan minulla on kokemus siitä, kuinka asian töissä ilmetessä yksi työkaveri alkoi tarkoituksellisesti yrittämään saada minut dissosioimaan. Se oli hänestä hauskaa, vaikka teimme koneiden kanssa töitä ja työtapaturmariski olisi voinut olla melkoinen.
Minusta dissosiatiivisessa tilassa oleminen on miellyttävin olotila, jota olen koskaan tuntenut, koska silloin en tunne mitään tunnetta. Lähetys ulkomaailmaan tavallaan katkeaa, samoin yhteys omaan kehoon.
Itse koen, että, dissosiatiiviset oireet ovat viesti, jonka jotkut ihmiset ovat halunneet omista tekemisistään jättää. Minä en voi hävetä muiden ihmisten tekemisiä. Ne vain tulevat päivänvaloon kauttani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos vaikka terapia ja lääkärit eivät ole voineet auttaa traumoissa, niin miten voisi toinen ihminen kovin syvällisesti auttaa, vaikka haluaisikin. Kuunnella tietysti voi, mutta odotukset on liian korkealla, jos luulee, että siitä juurikaan apua olisi.
Siinä se ikuinen surkeuden kuuntelija voi alkaa ajatella, että potku omalle perseelle voisi olla hyvä idea.
Vaikkei se ole helppoa, niin niin itse pitää koettaa päästä sieltä syövereistä ulos. Mitään taikatemppuja ei kannata odottaa, vaan itse on työstettävä mieltään ja vähitellen ehkä saa pois mielestään ne syyt, jotka niitä traumoja aiheuttaa.
Joo siis ihan kun olisin huomannut, että kaikki oli nöyrempiä ja kivempiq töissä, kun siellä alkoi YT-neuvottelut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oikein tajunnut. Kenen mielestäsi pitäisi sinun lisäksesi vielä velloa niissä traumoissasi päivät pääksytysten?
Minä ymmärrän traumatisoitunutta ihmistä jos joku traumoistaan minulle kertoo, mutta ei se minun elämääni muuta sen kummemmin kuitenkaan.
Taidat tarkoittaa ymmärtämisellä sitä, että jaksat kohteliaan oloisesti kuunnella kuinka joku kertoo elämänsä romahtaneen pommi-iskun seurauksena, mutta et jaksa ymmärtää miksi tämä henkilö yhä kärsii pelkotiloista, vaikka aikaa on kulunut.
Mitä ihmettä? Mitä sinä vedät? Oma elämä on oma elämä, ja sitä pitää viedä itselleen eteenpäin, se ei poissulje ymmärtämistä.
Miten sinä huomioit sen jos traumatisoituneen läheisen toimintakyky vaihtelee huomattavasti verrattuna sellaiseen henkilöön, jolla ei ole yhtä pahoja trauma-oireita?
Auttamalla tilanteen vaativalla tasolla kyseisellä hetkellä. Se ei silti vaikuta minun elämääni, eikö edelleenkään poissulje ymmärtämistä. Ja jos kahville menisin niin tottakai mennään kahville traumoista kärsivän henkilön ehdoilla. Ei tuo poissulje mitään, minä menen kahville kaverin kanssa, joka valitsee itselleen mieluisan paikan. Mitä ihmeellistä tässä on? Ei ymmärtäminen ole mitään rakettitiedettä.
Vierailija kirjoitti:
Olen itse vuodattanut liiankin avoimesti kokemuksistani miettimättä sitä, millaisen vaikutelman se minusta antaa, millaisen olon se vastapuolelle tekee ja voidaanko kertomiani asioita käyttää mahdollisesti minua vastaan. Osaksi juuri sen vuoksi, että ajattelin ihmisten ymmärtävän minua paremmin ja tuntevan enemmän empatiaa, jos he tietävät taustastani. Nyt tasapainoisempana olen muuttunut huomattavasti valikoivammaksi siinä, mitä kerron, kenelle, missä vaiheessa ja millä tyylillä. Myös parantunut tunteidensäätelykyky on vaikuttanut niin, etten enää triggeröidy avautumaan heti, kun jokin menneestä muistuttava kolhaisee minua.
Traumatisoitunut ei siis välttämättä tajua sitä, että muut ihmiset voivat olla julmia ja ymmärtämättömiä, jos heille avautuu jostain kipeästä. Pahat vaille jäämisen kokemukset aiheuttavat usein sitä, että ihminen sortuu rajattomaan yliavautumiseen mitä epäsopivimmissa tilanteissa. Minun kokemukseni on, että itse asiassa ne terveessä ympäristössä kasvaneet tiedostavat paremmin sen, että kaikille ei kannata kertoa kaikkea. Lisäksi heillä on lähtökohtaisesti parempi perusturvallisuuden tunne ja toimivampi itsesäätelykyky, jotka molemmat vähentävät riskiä holtittomaan avautumiseen.
Tämä on oikeasti todella hyvä huomio. Sellainen pidäkkeetön avautuminen hyvin henkilökohtaisista asioista on usein traumaoire itsessään.
Olen ollut tilanteessa missä nuori nainen tuli kertomaan minulle, hänelle täysin tuntemattomalle miehelle, kuinka on joutunut alaikäisenä hyväksikäytetyksi ja sen takia hän edelleen käytännössä antaa miesten tehdä itselleen mitä lystää. Hän siis tajusi sen, että ei tuntenut omia rajojaan ja sen takia ajautui toistamaan traumaansa uudestaan ja uudestaan. Sen sijaan hän ei ymmärtänyt sitä, että asian kertominen tuntemattomalle (varsinkin miehelle) ei ole missään määrin kannattavaa.
Seksuaalirikos ei ole koskaan uhrin syy tai vastuulla, tämä on itsestään selvyys. Kuitenkin, kun puhutaan ihmisistä, jotka joutuvat toistuvasti hyväksikäytetyiksi, viimeistään silloin alkaa uhrinsyyllistämispuhe. Monet eivät tajua, että tällaiset uhrit ovat lähes poikkeuksetta tuollaisia ihmisiä, kuin tämä tapaamani nainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Kun se kuntoutuminen nimenomaan tapahtuu pääosin siellä arjessa, ei jossain klinikalla. Läheisillä on siksi tukijoina iso merkitys.
Kaikilla ihmisillä on vireystilan vaihteluita, mutta traumatisoituneella niitä on yleensä vielä tavallista enemmän, kun voimavarat ovat monesti vähissä."
Okei. Minä en ymmärrä miksi vastuutat muita omasta kuntoutumisestasi, mutta meitä on moneen junaan.
Sinä et ainakaan vaikuta olevan rakentamassa resilienttia yhteiskuntaa. Jokainen pärjätköön omillaan... kunnes sitten sinä olet vuorostaan se joka kaipaisi muiden apua. Silloin sitten ääni kellossa voikin muuttua.
Enhän minä ole sanonut mitään tuollaista. Älä laita sanoja suuhuni. Juuri sanoin että ohjaisin traumatisoituneen hoitoon. Se hoito kustannetaan verorahoilla.
Taas tämä yksi traumatisoitunut aloittaa uuden ketjun, kirjoitustyylistä tunnistaa. Ehkä sitä tosielämässä tosiaan ei kukaan enää jaksa kuunnella
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oikein tajunnut. Kenen mielestäsi pitäisi sinun lisäksesi vielä velloa niissä traumoissasi päivät pääksytysten?
Minä ymmärrän traumatisoitunutta ihmistä jos joku traumoistaan minulle kertoo, mutta ei se minun elämääni muuta sen kummemmin kuitenkaan.
Taidat tarkoittaa ymmärtämisellä sitä, että jaksat kohteliaan oloisesti kuunnella kuinka joku kertoo elämänsä romahtaneen pommi-iskun seurauksena, mutta et jaksa ymmärtää miksi tämä henkilö yhä kärsii pelkotiloista, vaikka aikaa on kulunut.
En taida.
Jos ymmärrät kuinka kokonaisvaltaisia vaikutuksia traumatisoitumisella voi olla henkilön elämään, miten silloin pyrit olemaan toisen tukena?
Riippuu siitä kuka se toinen on. Läheisen ohjaisin hoitoon ja pyrkisin aina välillä toimimaan kuuntelevana korvana (en jatkuvasti tietenkään). Jollekin yhdentekevälle kollegalle sanoisin etten halua kuulla enempää sillä en voi auttaa.
Hoitoon on helppo kehottaa hakeutumaan. Se ei ole varsinaista auttamista. Kyllä nämä ihmiset itsekin yleensä tietävät jonkin olevan pielessä, jos on koko ajan paha olo. Avun saaminen vain on vaikeaa ja se vaatii todella paljon henkilöltä, joka on jo lopussa. Moni on jo hoidon piirissä mikäli hoitoa ylipäätään on tarjolla.
Miten huomioit arjessa traumasta johtuvat läheisen vireystilan vaihtelut?
Jos ammattilaiset eivät voi traumatisoitunutta auttaa, miten minä taviksena voisin?
En tiedä miten huomioisin vireystilan vaihtelut. Kaikilla ei sellaisia ole, ja itse en onneksi tunne traumoissaan vellovia ihmisiä.
Ei kukaan odota sinulta mitään apua. Lähinnä varmaan vain sitä, että jos joku läheisesi on traumatisoitunut ja tarvitsee sinua, et silloin hyökkää hänen kimppuunsa. Silloin sinun ei myöskään tarvitse kysellä mitä sinä voit täällä, vaan ihan suoraa häneltä.
Ihmisillä on outo tapa nykyään lukea. Ikään kuin ei ymmärretä kontekstia. Jos asia ei kosketa itseä tai lähipiiriä, silloin asiaa ei tarvitse sen syvällisemmin pohtia.
Juurihan ap toitotti että minun pitää auttaa, minun pitää huomioida. En ole itse kysellyt täällä mitään.
Mielestäni mt-potilaiden auttaminen on terveydenhuoltolan ammattilaisten puuhaa, mutta ap:n mielestä ihan työkaverinkin on autettava.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä on paljon dissosiatiivisia tiloja, jotka tuntuvat minuutilta, mutta saattavat kestää kolme tuntia. Ulkoisesti näyttää siltä, etten tee silloin mitään. Jokin ulkoinen ärsyke usein herättää niistä.
Deralisaatikohtaus voi tulla esimerkiksi ruokakaupassa. Ympäristö muuttuu utuiseksi. Muut ihmiset ikäänkuin leijuvat siinä ympärillä. Näen heidät, mutta minulla ei ole mitään tapaa saada kontaktia heihin. Tuntuu, että olen näkymätön itse. Kädet ja jalat tärisevät, enkä voi kävellä tai seistä. Usein on mentävä lattialle istumaan.
En vello missään. Tällaisia ovat minun traumaoireeni.Mulla on dissosiaatiohäirö ja juuri tuosta syystä lähipiirini on vähän pakko tietää asiasta. Oireet kun tosiaan voivat olla sellaisia, etteivä ne jää huomaamatta, eikä silloin ole tosiaankaan kyse vellomisesta.
Sen sijaan minulla on kokemus siitä, kuinka asian töissä ilmetessä yksi työkaveri alkoi tarkoituksellisesti yrittämään saada minut dissosioimaan. Se oli hänestä hauskaa, vaikka teimme koneiden kanssa töitä ja työtapaturmariski olisi voinut olla melkoinen.
Minusta dissosiatiivisessa tilassa oleminen on miellyttävin olotila, jota olen koskaan tuntenut, koska silloin en tunne mitään tunnetta. Lähetys ulkomaailmaan tavallaan katkeaa, samoin yhteys omaan kehoon.
Itse koen, että, dissosiatiiviset oireet ovat viesti, jonka jotkut ihmiset ovat halunneet omista tekemisistään jättää. Minä en voi hävetä muiden ihmisten tekemisiä. Ne vain tulevat päivänvaloon kauttani.
Minä kyllä häpeän dissoilua, mutta häpeän nyt muutenkin kaikenlaista itseeni liittyvää. Sen sijaan tunnistan tuon, että dissoilu on ihan miellyttävä olotila, koska silloin ei tosiaan tunne yhtään mitään. Minun ongelmani on lähinnä se, että touhuan sitten autopilotilla ja tämä saattaa aiheuttaa vaaratilanteita.
Aivan hirveää. Osanottoni. Toivottavasti asiat ovat järjestyneet parempaan suuntaan.