Lue keskustelun säännöt.
Vanhempien ymmärtäminen psykoterapiassa
16.08.2026 |
Psykoterapia ei tuntunut tuottavan kummoisia tuloksia. Meni aika kauan siihen, että ymmärsin missä mentiin vikaan: terapeutti koki yrittävänsä laajentaa asiakkaan näkökulmaa, kun ohjasi usein pohtimaan vanhempien elämää ja heidän käytöstään siihen nähden.
Käytännössä se vain kuitenkin johti siihen, että sinne terapiaan hakeutuneet asiakas jäi omien tunteidensa kanssa taas kerran kovin yksin: eihän lapsuus mitään muuta ollutkaan kuin sitä, että jotenkin yrittää ymmärtää sekavasti käyttäytyviä vanhempia ja sovittaa käytöksensä sellaiseksi, että tulisi mahdollisimman vähän konflikteja. Pois perheestä ei lapsi pääse joten siinäpä sitten pieni lapsi yritää parhaansa mukaan kokkailla ja siivota, jotta sitä vaikeaa lapsuuttaan toistuvasti valittava isä ei hajoaisi.
Enemmän terapiasta olisi varmasti ollut hyötyä jos yhdessä olisi pohdittu miten tämä kaikki on vaikuttanut ja miten tästä eteenpäin. Vanhempiensa uskotulle muiden ymmärtäminen oli turhankin tuttua, ei siihen olisi enää ulkopuolista tarvittu luomaan vieä lisäpainetta henkiseen itsensä sivuttamiseen.
Psykoterapia on asiakkaalle niin kallis ja aikaa vievä sijoitus, että on harmillista että on täysin kuun ja tähtien asennosta kiinni saako siitä jotain apua vai onko terapia pahimmassa tapauksessa jopa asiakkaalle haitaksi.
Varmaan muillakin on tällaisia psykoterapiakokemuksia vaikkei niistä mielellään ihmisille kerro.
Kommentit (856)
Vierailija kirjoitti:
Ajatteletteko koskaan olevanne vanhempienne kaltaisia?
Vanhempien geenit vaikuttaa kuitenkin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.
Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.
Juu, sitäkin voi yrittää, mutta jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana, haluaisin ensin päästä hyvinvoinnin esteenä olevista asioista eroon. Kaikki uusi siihen päälle lisäisi vain kuormitusta, ja itse ongelma jäisi kaiken perustaksi.
No minulle on jo lapsena ollut aika traumaattista kuunnella miten aikuiset kehottavat ymmärtämään näitä vanhempia. Nämä aikuiset eivät kuitenkaan luultavasti ole joutuneet valvomaan öitään kännisen vanhemman valituksia kuunnellen ja vastaten alakoululaisena pääosin siitä kodin siisteydestä ja ruoanlaitosta. En kuvitellut terapian olevan toisinto näistä traumaattisilta tuntuneista yrityksistäni saada apua tilanteeseen perheen ulkopuolisilta aikuisilta.
Tuskinpa olet alakoululaisena (alle 13v) vastannut pääosin kodin siisteydestä ja ruuanlaitosta. Melkoinen aivopieru. Mutta pidä tuo narratiivi
Ai miten muka ei 13-vuotias voisi olla vastuussa pääosin noista sekä esim pyykeistä vielä? Minä ainakin olin. Kaupassa käyminen ja siivous ja pyykinpesu sälytettiin niskoilleni jo paljon aikaisemmin, ja ruoanlaitto nyt ihan viimeistään, kun jo koulussakin oli köksäntunnit. Tosin minähän osasin jo valmiiksi laittaa ruokaa, leipoa ja katsoa vastteifen pesumerkinmät, kun niitä alettiin käsitellä köksässä. Ihmettelin, miten avuttomia muut ikäiseni olivat kun he pohtivat ruokareseptien grammamääriä ja mittailivat desilitroja. Minä osasin ihan ulkomuistista pyöräyttää arkiruoat sekä korvapuustit vielä herkuksi, samalla kun kirjopyykki pyöri koneessa.
Ja ei, vanhempani eivät olleet mitään syrjäytyneitä, vaan tohtoriksi väitelleitä uraihmisiä, jotka olivat keksineet näppärän tavan säästää, kun esikoistytär tekee siivoojan, kodinhoitajan ja lapsenvahdin hommat.Miksi mollaat luokkakavereitasi väittämällä heitä avuttomiksi? Ei lapsesta voi sanoa että tämä on avuton jos ei osaa kaikke jo valmiiksi, kuten ehkä sinä.
Enhän minä mollaa, vaan kerron siitä ajatusmaailmasta. Ymmärrätkö, lapsi pitää omia olojaan normaaleina ja hämmästyy, jos muilla ei olekaan samanlaista. Minulle oli käsittämätöntä, että 13v ei osaa pestä pyykkiä tai tehdä lihapullia, koska itse olin oppinut nuo taidot jo ehkä 8-vuotiaana. Minua oli painostettu tähän kehumalla reippaaksi ja taitavaksi, jos tein kaiken nurisematta ja hyvin. Minun maailmankuvani oli siis semmoinen, että jos joku ei vielä 13-vuotiaanakaan osaa, hän on kummallisen avuton.
Mulla oli ihan sama kokemus kun pääsin lastenkotiin. En pystynyt käsittämään, että siellä olleet lapset eivät osanneet tavallisia kotitöitä. He vaikuttivat minun silmissäni täyisin avuttomilta ja myös jollain tapaa tyhmiltä. En ymmärtänyt myöskään sitä, että lastenkodin ohjaajat olivat päävastuussa ruoanlaistosta, pyykkäyksestä ja muista kotitöistä, vaan yritin itse tehdä edelleen kaikki nuo hommat. Heräsin yöllä salaa tekemään kotitöitä, koska en oikein osannut muutakaan.
Minua ei kotona painostettu kehumalla, vaan ihan suoralla väkivallalla. Kerran meiltä katkaistiin sähköt, kun vanhemmat olivat unohtaneet maksaa sähkölaskut. Isä hakkasi minut siitä hyvästä ja kun sähköt palasi, hän ensitöikseen kuumensi hellanlevyllä veitsen, jolla poltti käsivarttani useamman kerran. Siitä on vieläkin arvet näkyvillä. En minä ollut tajunnut, että laskujen maksupalveluun vieminen oli minun hommaani, mutta opin kerrasta. En muista ihan tarkalleen koska tuo tapahtui, mutta ennen pysyvää huostaanottoani, joka tapahtui ollessani 10-vuotias.
Tiedän, että meidän kokemuksemme ovat harvoille arkipäivää, mutta ne eivät myöskään ole tavattomia. Lapsia kasvaa tälläkin hetkellä täysin pimeissä kasvuolosuhteissa ja on kummallista, että joku ei suostu uskomaan tätä. Tämä uskotaan silloin kun otsikoihin nousee Vilja-Eerikan tai Milon kaltaisia tapauksia, mutta kun joku tuollaisista olosuhteista selviytynyt kertoo kokemuksistaan, sitä ei haluta uskoa.
Et ymmärtänyt mutta pidit muita lapsia avuttomina ja tyhminä?
Se tyhmyyden vaikutelma tulee siitä, kun toisilla lapsilla on tallella semmoinen lapsenomainen luottamus siihen, että joku tulee ja hoitaa asiat aina kuntoon. Itse voi istahtaa itkeä tirauttamaan sitä odotellessa.
Tuommoinen varhain pärjääväksi oppinut lapsi tietää, ettei kukaan luultavasti tule ja hyvä niin, koska jos aikuinen tulee ja näkee, että täällä ei ole siivottu ollenkaan eikä ole mitään ruokaakaan, niin sehän suuttuu ja sitten ei kyllä tiedä, miten siinä käy. Eli jos on nälkä ja haluaa syödä, pitää ehtiä jotenkin löytää ainekset, laittaa ruoka ja siistiä koti, niin on mahdollisuus että saa syödäkseen. Semmoisesta näkökulmasta on ihan idioottimaista typeryyttä tuhlata kallisarvoista aikaa vetistelyyn.
Ei oikein voida puhua pärjääväksi oppimisesta kun tausta on tuo, että on vain tottunut tekemään kotitöitä vanhempien painostuksesta taustalla pelko. Sillä ei ole mitään tekemistä pärjäämisen tai vahvuuden kanssa. Vai onko tuo mielestäsi jotenkin ok?
Vaikka oppiminen tapahtuu olosuhteissa, joihin ei lapsen pidä joutua, voi pärjääminen kyllä olla aitoa. Tietysti olisi parempi, jos ei tarvitsisi pärjätä noin yksin noin pienenä. Mutta kyllä siitä voi myös saada minäpystyvyyden tunnetta, josta on hyötyäkin elämässä. Että jos en osaa, selvitän ja opin, ja ennenkin on pärjätty.
En yhtään tykkää nimittäin siitäkään, että jos käy ilmi, että ihmisellä on ollut vaikeaa lapsena, häntä ruvetaan ulkopuolelta painamaan uhrin muottiin. On tietysti ok itse hellittää, jos ei jaksa suorittaa. Mutta että täällä palstalla tulet opettamaan, ettei tuo sinun pärjääminen ole semmoista oikeaa oikeanlaista pärjäämistä, vaan selviydyit kaikesta tuosta pärjäämisellä, jota ei ole oikeasti olemassa - ei sekään ole oikein.
Tietysti pyykinpesun ja ruoanlaiton voi oppia vasta kaksikymppisenä ja sen osaa yhtä hyvin keski-iässä kuin tarhaiästä asti harjoitellut. Ei kukaan välttämättä tarvitse karuja oloja tullakseen pärjääväksi. Ja jotkut tukeutuvat aina herkästi muihin ja se on heidän tapansa. Joku uupuu (mutta voi myöhemmin taas voida aivan hyvin).
Älä tule ulkopuolelta vähättelemään toisten tekemisiä. Se on ihan pelkästään ilkeää. Kukaan ei ole muita huonompi tai vähempiarvoinen, koska tiskasi liian paljon pienenä.Sehän täällä vähätteli joka korosti omaa pärjäämistään lapsena ja vähätteli toisia lapsia ja näiden tekemisiä.
Ei vähätellyt. Kertoi, että toiset tuntuivat avuttomilta ja lapsellisilta. Ei sanonut, että toiset olivat avuttomia ja lapsellisia.
Ymmärrätkö eron?
Jep, juuri näin. Mutta kai jos oikein väkisin haluaa väärinymmärtää, niin tuonkin voi sitten kai tulkita siten, että fleksailen sillä kuinka minut oli hakattu jo pikkulapsena täysin pihalla olevaksi mt-tapaukseksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koulukaverin perheessä oli tuollaista että hän pelkäsi vanhempiaan ihan joka asiassa, ei uskaltanut tulla ulos tai puistoon, vaan pysytteli kotona tekemässä kotitöitä. Häntä pidettiin vähän outona, hissukana arkajalkana joka ei uskaltanut sanoa mitään vastaan edes omille vanhemmilleen ja joka kiltisti alistui kaikkeen eikä edes uskaltanut kertoa tuosta kenellekään aikuiselle.
Jotkut lapset ovat tuollaisia, eivät uskalla sanoa mitään koska ovat niin alistuvia.
Kuka hyvänsä saadaan yleensä toistuvalla väkivallalla alistettua tai sitten voi lähteä henki.
Vierailija kirjoitti:
Ajatteletteko koskaan olevanne vanhempienne kaltaisia?
En ole isäni kaltainen ja tämä on niitä harvoja asioita mihin olen tyytyväinen itsessäni. Tutkimuksissa on todettu, että miehet tyypillisesti siirtävät kokemansa väkivallan eteen päin ja itse olen omalla kohdalla katkaissut tämän väkivallan kierteen. En varmasti mistään muusta syystä kuin siitä, että kaikki muokkasivat minusta lähinnä vain alistuvan ja lamaantuvan ihmisen, mutta kuitenkin en. En ole koskaan ollut väkivaltainen ja se on pääasia.
Äidistä minulla ei ole kauheasti edes muistikuvia, mutta oli hän sentään kyvykkäämpi kuin minä. Hän onnistui itsemurhassa siinä missä itse epäonnistuin pariinkin otteeseen.
Mitä tuohon isänpäiväkorttiasiaan tulee niin on ollut väärin, että tietylle oppilaalle on myönnetty erivapauksia mutta ei toisille. Outoa ajatella, että vain vanhemman kuolema voisi olla syy ettei tarvitse tehdä korttia, vaikka on olemassa lapsia joilla ei oikeastaan ole isää koskaan ollutkaan, sellaista jota olisi voinut kutsua isäksi. Opettajien pitäisi olla erivapauksien suhteen harkitsevia, ei ole oikein painostaa yhtä isätöntä tekemään isänpäiväkorttia kun taas toisen ei tarvitse sitä tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajatteletteko koskaan olevanne vanhempienne kaltaisia?
Vanhempien geenit vaikuttaa kuitenkin
Vastailetko omiin kysymyksiisi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.
Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.
Juu, sitäkin voi yrittää, mutta jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana, haluaisin ensin päästä hyvinvoinnin esteenä olevista asioista eroon. Kaikki uusi siihen päälle lisäisi vain kuormitusta, ja itse ongelma jäisi kaiken perustaksi.
No minulle on jo lapsena ollut aika traumaattista kuunnella miten aikuiset kehottavat ymmärtämään näitä vanhempia. Nämä aikuiset eivät kuitenkaan luultavasti ole joutuneet valvomaan öitään kännisen vanhemman valituksia kuunnellen ja vastaten alakoululaisena pääosin siitä kodin siisteydestä ja ruoanlaitosta. En kuvitellut terapian olevan toisinto näistä traumaattisilta tuntuneista yrityksistäni saada apua tilanteeseen perheen ulkopuolisilta aikuisilta.
Tuskinpa olet alakoululaisena (alle 13v) vastannut pääosin kodin siisteydestä ja ruuanlaitosta. Melkoinen aivopieru. Mutta pidä tuo narratiivi
Ai miten muka ei 13-vuotias voisi olla vastuussa pääosin noista sekä esim pyykeistä vielä? Minä ainakin olin. Kaupassa käyminen ja siivous ja pyykinpesu sälytettiin niskoilleni jo paljon aikaisemmin, ja ruoanlaitto nyt ihan viimeistään, kun jo koulussakin oli köksäntunnit. Tosin minähän osasin jo valmiiksi laittaa ruokaa, leipoa ja katsoa vastteifen pesumerkinmät, kun niitä alettiin käsitellä köksässä. Ihmettelin, miten avuttomia muut ikäiseni olivat kun he pohtivat ruokareseptien grammamääriä ja mittailivat desilitroja. Minä osasin ihan ulkomuistista pyöräyttää arkiruoat sekä korvapuustit vielä herkuksi, samalla kun kirjopyykki pyöri koneessa.
Ja ei, vanhempani eivät olleet mitään syrjäytyneitä, vaan tohtoriksi väitelleitä uraihmisiä, jotka olivat keksineet näppärän tavan säästää, kun esikoistytär tekee siivoojan, kodinhoitajan ja lapsenvahdin hommat.Miksi mollaat luokkakavereitasi väittämällä heitä avuttomiksi? Ei lapsesta voi sanoa että tämä on avuton jos ei osaa kaikke jo valmiiksi, kuten ehkä sinä.
Enhän minä mollaa, vaan kerron siitä ajatusmaailmasta. Ymmärrätkö, lapsi pitää omia olojaan normaaleina ja hämmästyy, jos muilla ei olekaan samanlaista. Minulle oli käsittämätöntä, että 13v ei osaa pestä pyykkiä tai tehdä lihapullia, koska itse olin oppinut nuo taidot jo ehkä 8-vuotiaana. Minua oli painostettu tähän kehumalla reippaaksi ja taitavaksi, jos tein kaiken nurisematta ja hyvin. Minun maailmankuvani oli siis semmoinen, että jos joku ei vielä 13-vuotiaanakaan osaa, hän on kummallisen avuton.
Mulla oli ihan sama kokemus kun pääsin lastenkotiin. En pystynyt käsittämään, että siellä olleet lapset eivät osanneet tavallisia kotitöitä. He vaikuttivat minun silmissäni täyisin avuttomilta ja myös jollain tapaa tyhmiltä. En ymmärtänyt myöskään sitä, että lastenkodin ohjaajat olivat päävastuussa ruoanlaistosta, pyykkäyksestä ja muista kotitöistä, vaan yritin itse tehdä edelleen kaikki nuo hommat. Heräsin yöllä salaa tekemään kotitöitä, koska en oikein osannut muutakaan.
Minua ei kotona painostettu kehumalla, vaan ihan suoralla väkivallalla. Kerran meiltä katkaistiin sähköt, kun vanhemmat olivat unohtaneet maksaa sähkölaskut. Isä hakkasi minut siitä hyvästä ja kun sähköt palasi, hän ensitöikseen kuumensi hellanlevyllä veitsen, jolla poltti käsivarttani useamman kerran. Siitä on vieläkin arvet näkyvillä. En minä ollut tajunnut, että laskujen maksupalveluun vieminen oli minun hommaani, mutta opin kerrasta. En muista ihan tarkalleen koska tuo tapahtui, mutta ennen pysyvää huostaanottoani, joka tapahtui ollessani 10-vuotias.
Tiedän, että meidän kokemuksemme ovat harvoille arkipäivää, mutta ne eivät myöskään ole tavattomia. Lapsia kasvaa tälläkin hetkellä täysin pimeissä kasvuolosuhteissa ja on kummallista, että joku ei suostu uskomaan tätä. Tämä uskotaan silloin kun otsikoihin nousee Vilja-Eerikan tai Milon kaltaisia tapauksia, mutta kun joku tuollaisista olosuhteista selviytynyt kertoo kokemuksistaan, sitä ei haluta uskoa.
Et ymmärtänyt mutta pidit muita lapsia avuttomina ja tyhminä?
Joo, todellakin pidin tyhminä ja avuttomina. Minä olin elänyt aika eristäytynyttä elämää sekopäävanhempieni kanssa, joten ei ollut oikein käsitystä siitä mitä lapsilta voi ikätasoisesti odottaa. Koulussa ihan sama homma, muut lapset vaikuttivat vain tyhmiltä ja avuttomilta. En ymmärtänyt kuinka joku lapsi saattoi alkaa itkeä kaaduttuaan portaissa ja vielä vähemmän käsitin, että opettaja meni lohduttamaan sitä. Se mikä oli lapsille normaalia käytöstä näyttäytyi minulle lapsellisuutena ja avuttomuutena.
Sinulla ei siis ollut iänmukaista käsitystä toisten kokemasta empatiasta ja rohkeudesta? Vaan lapsenomainen käsitys siitä että vain se on totta mitä olet nähnyt omista lähtökohdistasi.
Miksi peilaat toisten kommentteja? Tämä ei ole terapiaistunto, täällä ei tarvitse uusintaa lukemaansa kommenttia kysymyksen kanssa.
Ei kai siellä terapiassa noin toimita kuin tuo tekee?
Oli miten oli, niin kamalaa käytöstä toisia ihmisiä kohtaan.
Valitettavasti saatetaan toimia. Asiakas toteaa että hänestä tuntui pahalta kun isä löi ja terapeutti pyrkii validoimaan asiakkaan kokemusta toteamalla, että "ymmärsinkö nyt oikein että sinusta siis tuntui siis pahalta kun isä löi?" Tällaisella toiminnalla pyritään siis osoittamaan että asiakasta kuultu ja varmistetaan että kuultu on myös ymmärretty asiakkaan näkökulmasta oikein. Mutta voi se silti tuntua siltä että tässä kysellään nyt aivan itsestäänselvyyksiä, kun asiakas jo kertoi miltä tilanne hänestä tuntui. Mutta kai tarkoituksena on sitten saada asiakas halutessaan avaamaan tuntemuksiaan lisää ("Tuntui ikävältä ja myös hävetti kun ilmeisesti olin vanhemmalle taas kerran pettymys").
Ja sitten terapeutti kysyykin seuraavaksi usein vastaukseen liittyen jatkokysymyksiä ja voi vielä jatkaa peilaamista. Toki joku asiakas voi olla niin puhelias ettei terapeutin tarvitse ihmeemmin puhua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeile vaihteeksi elää ihan omaa elämääsi, äläkä ikuisesti märehdi asioita joille ei enää mitään voi.
Tämä juuri on pointti traumojen läpikäymisessä: että pystyisi elämään täysipainoista elämää. Jotkut, kuten sinä, eivät vain tunnu ymmärtävän sitä, että trauman seuraukset voivat haitata elämää ja siksi asiaa pitää käsitellä. Ajattele nyt vaikkapa asioita kuten derealisaatio, depersonalisaatio, anhedonia (jos et tunne näitä niin googleta ja saat ihan pienen vilkaisun traumaan)…Traumaattiset tapahtumat voivat syödä suuren palan pois elämän kokemisesta. Silsi se onkin niin traaagista. Ei kai niitä kukaan muistelisi jos eivät asiat haittaisi elämää tai jos ei niistä olisi mitään haittaa ollut. Ja jos joku on sanonut minulle, että olisi paras ”unohtaa vanhat asiat” ja vain ”alkaa elää”, niin olen joskus ajatellut että voi kunpa voisi itsekin ”vaan elää”.
Ja usko pois vanhempasi ovat kokeneet näitä samoja tunteita.
Meissä on vain se ero että emme siirtäneet traumoja omille lapsillemme🙏 toisin kuin vanhemmat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut koko ketjua, mutta psykoterapia on pitkä prosessi eikä mikään lyhyt terapiat etulinjaan-jippokurssi.
Kuuluu myös menneisyyden käsittely, miten menneisyys on vaikuttanut meihin ja voiko jostain menneisyydessä syntyneistä tavoista opetella pois.
Toki kaikkien terapeuttien työtavat ja persoona ei sovi kaikille potilaille.
Terapeutin tehtävä ei ole nyökytellä kaikelle mitä sanot hyväksyvästi, jos pyritään kehitykseen. Muiden loputon syyttely on ratkaisu jo itsessään: miksi tälläinen hakeutuu terapiaan, saadakseen vain kuuntelijan? Ei hyvä idea lainkaan.
Vanhemmat eivät ole päätyneet vanhemmiksi vahingossa, vaan omien valintojensa seurauksena. Lapsi ei perhettään voi valita. Ovatko mielestäsi lapsi ja aikuinen silloin yhtä lailla tilanteesta vastuussa, jos perhe-elämä menee päin helvettiä?
Minusta eivät. Aikuisella on vaikka mitä mahdollisuuksia hakea itselleen apua. Lapsen avunpyyntöjä eivät perhen ulkopuoliset edes suostu kuuntelemaan, vaan kehottavat ymmärtämään väkivaltaista ja laiminlyövää vanhempaa.
Puhut nyt täyttä pa#kaa! Varmasti kukaan ei sitten 70-luvun ole kehottanut apua pyytävää lasta ymmärtämään laiminlyövää ja väkivaltaista vanhempaa. Koska tässä ei olla sinun terapeuttejasi, voi suoraan sanoa että tuo draaman kehittelysi vie uskottavuuden.
Koko ketju on täynnä sitä että vahempia pitäisi ymmärtää…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.
Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.
Juu, sitäkin voi yrittää, mutta jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana, haluaisin ensin päästä hyvinvoinnin esteenä olevista asioista eroon. Kaikki uusi siihen päälle lisäisi vain kuormitusta, ja itse ongelma jäisi kaiken perustaksi.
No minulle on jo lapsena ollut aika traumaattista kuunnella miten aikuiset kehottavat ymmärtämään näitä vanhempia. Nämä aikuiset eivät kuitenkaan luultavasti ole joutuneet valvomaan öitään kännisen vanhemman valituksia kuunnellen ja vastaten alakoululaisena pääosin siitä kodin siisteydestä ja ruoanlaitosta. En kuvitellut terapian olevan toisinto näistä traumaattisilta tuntuneista yrityksistäni saada apua tilanteeseen perheen ulkopuolisilta aikuisilta.
Tuskinpa olet alakoululaisena (alle 13v) vastannut pääosin kodin siisteydestä ja ruuanlaitosta. Melkoinen aivopieru. Mutta pidä tuo narratiivi
Ai miten muka ei 13-vuotias voisi olla vastuussa pääosin noista sekä esim pyykeistä vielä? Minä ainakin olin. Kaupassa käyminen ja siivous ja pyykinpesu sälytettiin niskoilleni jo paljon aikaisemmin, ja ruoanlaitto nyt ihan viimeistään, kun jo koulussakin oli köksäntunnit. Tosin minähän osasin jo valmiiksi laittaa ruokaa, leipoa ja katsoa vastteifen pesumerkinmät, kun niitä alettiin käsitellä köksässä. Ihmettelin, miten avuttomia muut ikäiseni olivat kun he pohtivat ruokareseptien grammamääriä ja mittailivat desilitroja. Minä osasin ihan ulkomuistista pyöräyttää arkiruoat sekä korvapuustit vielä herkuksi, samalla kun kirjopyykki pyöri koneessa.
Ja ei, vanhempani eivät olleet mitään syrjäytyneitä, vaan tohtoriksi väitelleitä uraihmisiä, jotka olivat keksineet näppärän tavan säästää, kun esikoistytär tekee siivoojan, kodinhoitajan ja lapsenvahdin hommat.Miksi mollaat luokkakavereitasi väittämällä heitä avuttomiksi? Ei lapsesta voi sanoa että tämä on avuton jos ei osaa kaikke jo valmiiksi, kuten ehkä sinä.
Enhän minä mollaa, vaan kerron siitä ajatusmaailmasta. Ymmärrätkö, lapsi pitää omia olojaan normaaleina ja hämmästyy, jos muilla ei olekaan samanlaista. Minulle oli käsittämätöntä, että 13v ei osaa pestä pyykkiä tai tehdä lihapullia, koska itse olin oppinut nuo taidot jo ehkä 8-vuotiaana. Minua oli painostettu tähän kehumalla reippaaksi ja taitavaksi, jos tein kaiken nurisematta ja hyvin. Minun maailmankuvani oli siis semmoinen, että jos joku ei vielä 13-vuotiaanakaan osaa, hän on kummallisen avuton.
Mulla oli ihan sama kokemus kun pääsin lastenkotiin. En pystynyt käsittämään, että siellä olleet lapset eivät osanneet tavallisia kotitöitä. He vaikuttivat minun silmissäni täyisin avuttomilta ja myös jollain tapaa tyhmiltä. En ymmärtänyt myöskään sitä, että lastenkodin ohjaajat olivat päävastuussa ruoanlaistosta, pyykkäyksestä ja muista kotitöistä, vaan yritin itse tehdä edelleen kaikki nuo hommat. Heräsin yöllä salaa tekemään kotitöitä, koska en oikein osannut muutakaan.
Minua ei kotona painostettu kehumalla, vaan ihan suoralla väkivallalla. Kerran meiltä katkaistiin sähköt, kun vanhemmat olivat unohtaneet maksaa sähkölaskut. Isä hakkasi minut siitä hyvästä ja kun sähköt palasi, hän ensitöikseen kuumensi hellanlevyllä veitsen, jolla poltti käsivarttani useamman kerran. Siitä on vieläkin arvet näkyvillä. En minä ollut tajunnut, että laskujen maksupalveluun vieminen oli minun hommaani, mutta opin kerrasta. En muista ihan tarkalleen koska tuo tapahtui, mutta ennen pysyvää huostaanottoani, joka tapahtui ollessani 10-vuotias.
Tiedän, että meidän kokemuksemme ovat harvoille arkipäivää, mutta ne eivät myöskään ole tavattomia. Lapsia kasvaa tälläkin hetkellä täysin pimeissä kasvuolosuhteissa ja on kummallista, että joku ei suostu uskomaan tätä. Tämä uskotaan silloin kun otsikoihin nousee Vilja-Eerikan tai Milon kaltaisia tapauksia, mutta kun joku tuollaisista olosuhteista selviytynyt kertoo kokemuksistaan, sitä ei haluta uskoa.
Et ymmärtänyt mutta pidit muita lapsia avuttomina ja tyhminä?
Joo, todellakin pidin tyhminä ja avuttomina. Minä olin elänyt aika eristäytynyttä elämää sekopäävanhempieni kanssa, joten ei ollut oikein käsitystä siitä mitä lapsilta voi ikätasoisesti odottaa. Koulussa ihan sama homma, muut lapset vaikuttivat vain tyhmiltä ja avuttomilta. En ymmärtänyt kuinka joku lapsi saattoi alkaa itkeä kaaduttuaan portaissa ja vielä vähemmän käsitin, että opettaja meni lohduttamaan sitä. Se mikä oli lapsille normaalia käytöstä näyttäytyi minulle lapsellisuutena ja avuttomuutena.
Sinulla ei siis ollut iänmukaista käsitystä toisten kokemasta empatiasta ja rohkeudesta? Vaan lapsenomainen käsitys siitä että vain se on totta mitä olet nähnyt omista lähtökohdistasi.
Miksi peilaat toisten kommentteja? Tämä ei ole terapiaistunto, täällä ei tarvitse uusintaa lukemaansa kommenttia kysymyksen kanssa.
Ei kai siellä terapiassa noin toimita kuin tuo tekee?
Oli miten oli, niin kamalaa käytöstä toisia ihmisiä kohtaan.
Valitettavasti saatetaan toimia. Asiakas toteaa että hänestä tuntui pahalta kun isä löi ja terapeutti pyrkii validoimaan asiakkaan kokemusta toteamalla, että "ymmärsinkö nyt oikein että sinusta siis tuntui siis pahalta kun isä löi?" Tällaisella toiminnalla pyritään siis osoittamaan että asiakasta kuultu ja varmistetaan että kuultu on myös ymmärretty asiakkaan näkökulmasta oikein. Mutta voi se silti tuntua siltä että tässä kysellään nyt aivan itsestäänselvyyksiä, kun asiakas jo kertoi miltä tilanne hänestä tuntui. Mutta kai tarkoituksena on sitten saada asiakas halutessaan avaamaan tuntemuksiaan lisää ("Tuntui ikävältä ja myös hävetti kun ilmeisesti olin vanhemmalle taas kerran pettymys").
Ja sitten terapeutti kysyykin seuraavaksi usein vastaukseen liittyen jatkokysymyksiä ja voi vielä jatkaa peilaamista. Toki joku asiakas voi olla niin puhelias ettei terapeutin tarvitse ihmeemmin puhua.
Siinä on käsittääkseni aika isoja eroja terapiasuuntauksesta riippuen kuinka voimakkaasti terapeutti ohjaa asiakkaan työskentelyä.
Ilmeisesti pitäisi olla onnellinen siitä että on ollut niinkin normaali lapsuus kuin minulla. Tiedostan ettei omat vanhempani ole olleet täydellisiä, ne erimielisyydet toisinaan oli ihan tavallisia, mutta he ovat kuitenkin olleet turvallisia vanhempia. Äitipuoli ja pienet sisarukset kuolivat kun olin yläasteikäinen, mielestäni on hyvä että tämän jälkeen meidän arki jatkui mahdollisimman normaalina. Menin kouluun, kävin harrastuksissa ja näin kavereita, sellaista ihan tavallista. Kuitenkin ulkopuolelta jotkut ihmettelivät tätä, kaverin äiti ihmetteli sitä että olin heidän kanssaan kaupungilla enkä ollutkaan kotona, koulussa joku opettajista ihmetteli kun olin koulussa ja jotkut tuttavat olivat sitä mieltä että minun pitäisi olla isän tukena, ja ymmärtää.
En kertonut tästä kotona, mutta varmaan jollain tavalla ajattelin että ehkä minun pitäisikin. Nyt aikuisena tuo kuulostaa ihan typerältä, yrittää suunnata sellainen vastuu lapselle, ei voi olla lapsen tehtävä olla vastuussa tuollaisesta. Onneksi kukaan läheinen ei tätä olettanutkaan ja sain olla ihan tavallinen nuori. Ymmärtämiselle on varmasti omat hetkensä, mutta ei lapselta, tai edes aikuiselta, voi olettaa ymmärrystä vanhemmilleen missä tahansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä tuo pitäisi ottaa puheeksi psykoterapiassa? Siis tunne siitä että tämä keskustelu tai aihe ei tunnu merkitykselliseltä, samalla voi varmaan kertoa pyskoterapeutille että mitä asioita toivoisi siellä psykoterapiassa käsiteltävän.
Vierailija kirjoitti:
Ehkä tuo pitäisi ottaa puheeksi psykoterapiassa? Siis tunne siitä että tämä keskustelu tai aihe ei tunnu merkitykselliseltä, samalla voi varmaan kertoa pyskoterapeutille että mitä asioita toivoisi siellä psykoterapiassa käsiteltävän.
Terapia päättyi kauan sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut koko ketjua, mutta psykoterapia on pitkä prosessi eikä mikään lyhyt terapiat etulinjaan-jippokurssi.
Kuuluu myös menneisyyden käsittely, miten menneisyys on vaikuttanut meihin ja voiko jostain menneisyydessä syntyneistä tavoista opetella pois.
Toki kaikkien terapeuttien työtavat ja persoona ei sovi kaikille potilaille.
Terapeutin tehtävä ei ole nyökytellä kaikelle mitä sanot hyväksyvästi, jos pyritään kehitykseen. Muiden loputon syyttely on ratkaisu jo itsessään: miksi tälläinen hakeutuu terapiaan, saadakseen vain kuuntelijan? Ei hyvä idea lainkaan.
Vanhemmat eivät ole päätyneet vanhemmiksi vahingossa, vaan omien valintojensa seurauksena. Lapsi ei perhettään voi valita. Ovatko mielestäsi lapsi ja aikuinen silloin yhtä lailla tilanteesta vastuussa, jos perhe-elämä menee päin helvettiä?
Minusta eivät. Aikuisella on vaikka mitä mahdollisuuksia hakea itselleen apua. Lapsen avunpyyntöjä eivät perhen ulkopuoliset edes suostu kuuntelemaan, vaan kehottavat ymmärtämään väkivaltaista ja laiminlyövää vanhempaa.
Tässä tapauksessa lapsi tuskin käy psykoterapiassa. Vaan aikuinen lapsi, joka ei voi enää menneisyyttä muuttaa.
Niin. Mutta mitä hyötyä asiakkaalle on siitä, että terapeutti palauttaa hänet aikuisena tähän vahingolliseen lapsen rooliin, ymmärtämään vanhempien haitallista toimintaa oman mielenterveytensä kustannuksella?
Vanhempi oli niin henkisesti hauras, ettei hänen kanssaan mistään normaaleista lasten jutuista voinut puhua, kun ei vanhemmalla ollut tällaiseen kapasiteettia. Itse jouduit huolehtimaan sekä itsestäsi että vanhemmistasi että kodista. Ei lapsuuden tai nuoruuden pitäisi olla tuollaista.
Mutta mitenkään et voi lapsuuttasi jälkikäteen muuttaa. Kyllä sun vaan pitäis nyr jättää se ja mennä eteenpäin, tehdä itsellesi hyviä asioita.
Ja sitä yrittäessä mm terapian pitäisi olla oiva työkalu.
Psykoterapeuttihan on vain nimike, heilläkin on erilaisia taustoja. Olisiko psykoterapeutti voinut jotenkin peilata tuota omaan elämäänsä? Esimerkiksi jos on itse menettänyt isänsä voi tuntua provosoivalta että jollain on vaikea suhde isään tai että joku ei ole tekemisissä isänsä kanssa tämän käytöksen vuoksi.
Valitettavasti saatetaan toimia. Asiakas toteaa että hänestä tuntui pahalta kun isä löi ja terapeutti pyrkii validoimaan asiakkaan kokemusta toteamalla, että "ymmärsinkö nyt oikein että sinusta siis tuntui siis pahalta kun isä löi?" Tällaisella toiminnalla pyritään siis osoittamaan että asiakasta kuultu ja varmistetaan että kuultu on myös ymmärretty asiakkaan näkökulmasta oikein. Mutta voi se silti tuntua siltä että tässä kysellään nyt aivan itsestäänselvyyksiä, kun asiakas jo kertoi miltä tilanne hänestä tuntui. Mutta kai tarkoituksena on sitten saada asiakas halutessaan avaamaan tuntemuksiaan lisää ("Tuntui ikävältä ja myös hävetti kun ilmeisesti olin vanhemmalle taas kerran pettymys").