Lue keskustelun säännöt.
Vanhempien ymmärtäminen psykoterapiassa
16.08.2026 |
Psykoterapia ei tuntunut tuottavan kummoisia tuloksia. Meni aika kauan siihen, että ymmärsin missä mentiin vikaan: terapeutti koki yrittävänsä laajentaa asiakkaan näkökulmaa, kun ohjasi usein pohtimaan vanhempien elämää ja heidän käytöstään siihen nähden.
Käytännössä se vain kuitenkin johti siihen, että sinne terapiaan hakeutuneet asiakas jäi omien tunteidensa kanssa taas kerran kovin yksin: eihän lapsuus mitään muuta ollutkaan kuin sitä, että jotenkin yrittää ymmärtää sekavasti käyttäytyviä vanhempia ja sovittaa käytöksensä sellaiseksi, että tulisi mahdollisimman vähän konflikteja. Pois perheestä ei lapsi pääse joten siinäpä sitten pieni lapsi yritää parhaansa mukaan kokkailla ja siivota, jotta sitä vaikeaa lapsuuttaan toistuvasti valittava isä ei hajoaisi.
Enemmän terapiasta olisi varmasti ollut hyötyä jos yhdessä olisi pohdittu miten tämä kaikki on vaikuttanut ja miten tästä eteenpäin. Vanhempiensa uskotulle muiden ymmärtäminen oli turhankin tuttua, ei siihen olisi enää ulkopuolista tarvittu luomaan vieä lisäpainetta henkiseen itsensä sivuttamiseen.
Psykoterapia on asiakkaalle niin kallis ja aikaa vievä sijoitus, että on harmillista että on täysin kuun ja tähtien asennosta kiinni saako siitä jotain apua vai onko terapia pahimmassa tapauksessa jopa asiakkaalle haitaksi.
Varmaan muillakin on tällaisia psykoterapiakokemuksia vaikkei niistä mielellään ihmisille kerro.
Kommentit (852)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika noloa ja törkeää että joku jolta on lapsuudessa kuollut omat vanhemmat tulee tänne valittamaan että kyllä teidän pitäisi arvostaa vanhempianne kun teille heidät on. Varmasti vanhempansa menettäneet on otettu sosiaalipalvelujen piiriin ja järjestetty tuet ja terapiat.
Meidän luokalla oli tyttö joka päätyi tekemisiin sosiaaliviranomaisten kanssa vanhempiensa kuoleman jälkeen, asui sukulaisperheessä. Äitienpäivänä ei halunnut tehdä korttia eikä jouluna osallistua joulujuhliin.
Tässä sitten kysymys erikseen, että milloin lapsen pitäisi pystyä käymään koulua normaalisti ja toimimaan koulussa ryhmän mukana. Varsinkin sitten kun lapset ovat noin 10v niin toiset lapset huomaavat näitä juttuja ja tulee helposti vertailua että hei tuo ei tee mitään/osallistu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ole varuillasi, ettet tule ihmisenä samanlaiseksi kuin hirviövanhempasi. Viitteitä näkyy ketjussa.
Sivusta
Nämä tällaiset satunnaiset heitot ovat hassuja. Ei tietoa kenelle ketjussa kommentti on osoitettu eikä minkäänlaista perusteluja.
Kunhan nyt joku trolli huvikseen yrittää levittää ihmisiin pelon siementä. "Se että kerroit anonyymina netissä narkkaavista vanhemmistasi tekee sinusta ja kaikista jälkeläisistäsi aina aikojen loppuun asti myös potentiaalisia narkkareita. Sinussa on pahan siemen, varo!"
Että voikin olla joillain ilmeisen tylsää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ole varuillasi, ettet tule ihmisenä samanlaiseksi kuin hirviövanhempasi. Viitteitä näkyy ketjussa.
Sivusta
Nämä tällaiset satunnaiset heitot ovat hassuja. Ei tietoa kenelle ketjussa kommentti on osoitettu eikä minkäänlaista perusteluja.
Kunhan nyt joku trolli huvikseen yrittää levittää ihmisiin pelon siementä. "Se että kerroit anonyymina netissä narkkaavista vanhemmistasi tekee sinusta ja kaikista jälkeläisistäsi aina aikojen loppuun asti myös potentiaalisia narkkareita. Sinussa on pahan siemen, varo!"
Että voikin olla joillain ilmeisen tylsää.
Höpö höpö. Näkeehän tässä ketjussa, ettei omena ole henkisessä laadussa kauas puuta tämähtänyt. Semminkin, kun suurin osa kirjoituksista on yhden ihmisen tekemiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.
Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.
Juu, sitäkin voi yrittää, mutta jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana, haluaisin ensin päästä hyvinvoinnin esteenä olevista asioista eroon. Kaikki uusi siihen päälle lisäisi vain kuormitusta, ja itse ongelma jäisi kaiken perustaksi.
No minulle on jo lapsena ollut aika traumaattista kuunnella miten aikuiset kehottavat ymmärtämään näitä vanhempia. Nämä aikuiset eivät kuitenkaan luultavasti ole joutuneet valvomaan öitään kännisen vanhemman valituksia kuunnellen ja vastaten alakoululaisena pääosin siitä kodin siisteydestä ja ruoanlaitosta. En kuvitellut terapian olevan toisinto näistä traumaattisilta tuntuneista yrityksistäni saada apua tilanteeseen perheen ulkopuolisilta aikuisilta.
Tuskinpa olet alakoululaisena (alle 13v) vastannut pääosin kodin siisteydestä ja ruuanlaitosta. Melkoinen aivopieru. Mutta pidä tuo narratiivi
Ai miten muka ei 13-vuotias voisi olla vastuussa pääosin noista sekä esim pyykeistä vielä? Minä ainakin olin. Kaupassa käyminen ja siivous ja pyykinpesu sälytettiin niskoilleni jo paljon aikaisemmin, ja ruoanlaitto nyt ihan viimeistään, kun jo koulussakin oli köksäntunnit. Tosin minähän osasin jo valmiiksi laittaa ruokaa, leipoa ja katsoa vastteifen pesumerkinmät, kun niitä alettiin käsitellä köksässä. Ihmettelin, miten avuttomia muut ikäiseni olivat kun he pohtivat ruokareseptien grammamääriä ja mittailivat desilitroja. Minä osasin ihan ulkomuistista pyöräyttää arkiruoat sekä korvapuustit vielä herkuksi, samalla kun kirjopyykki pyöri koneessa.
Ja ei, vanhempani eivät olleet mitään syrjäytyneitä, vaan tohtoriksi väitelleitä uraihmisiä, jotka olivat keksineet näppärän tavan säästää, kun esikoistytär tekee siivoojan, kodinhoitajan ja lapsenvahdin hommat.Miksi mollaat luokkakavereitasi väittämällä heitä avuttomiksi? Ei lapsesta voi sanoa että tämä on avuton jos ei osaa kaikke jo valmiiksi, kuten ehkä sinä.
Enhän minä mollaa, vaan kerron siitä ajatusmaailmasta. Ymmärrätkö, lapsi pitää omia olojaan normaaleina ja hämmästyy, jos muilla ei olekaan samanlaista. Minulle oli käsittämätöntä, että 13v ei osaa pestä pyykkiä tai tehdä lihapullia, koska itse olin oppinut nuo taidot jo ehkä 8-vuotiaana. Minua oli painostettu tähän kehumalla reippaaksi ja taitavaksi, jos tein kaiken nurisematta ja hyvin. Minun maailmankuvani oli siis semmoinen, että jos joku ei vielä 13-vuotiaanakaan osaa, hän on kummallisen avuton.
Mulla oli ihan sama kokemus kun pääsin lastenkotiin. En pystynyt käsittämään, että siellä olleet lapset eivät osanneet tavallisia kotitöitä. He vaikuttivat minun silmissäni täyisin avuttomilta ja myös jollain tapaa tyhmiltä. En ymmärtänyt myöskään sitä, että lastenkodin ohjaajat olivat päävastuussa ruoanlaistosta, pyykkäyksestä ja muista kotitöistä, vaan yritin itse tehdä edelleen kaikki nuo hommat. Heräsin yöllä salaa tekemään kotitöitä, koska en oikein osannut muutakaan.
Minua ei kotona painostettu kehumalla, vaan ihan suoralla väkivallalla. Kerran meiltä katkaistiin sähköt, kun vanhemmat olivat unohtaneet maksaa sähkölaskut. Isä hakkasi minut siitä hyvästä ja kun sähköt palasi, hän ensitöikseen kuumensi hellanlevyllä veitsen, jolla poltti käsivarttani useamman kerran. Siitä on vieläkin arvet näkyvillä. En minä ollut tajunnut, että laskujen maksupalveluun vieminen oli minun hommaani, mutta opin kerrasta. En muista ihan tarkalleen koska tuo tapahtui, mutta ennen pysyvää huostaanottoani, joka tapahtui ollessani 10-vuotias.
Tiedän, että meidän kokemuksemme ovat harvoille arkipäivää, mutta ne eivät myöskään ole tavattomia. Lapsia kasvaa tälläkin hetkellä täysin pimeissä kasvuolosuhteissa ja on kummallista, että joku ei suostu uskomaan tätä. Tämä uskotaan silloin kun otsikoihin nousee Vilja-Eerikan tai Milon kaltaisia tapauksia, mutta kun joku tuollaisista olosuhteista selviytynyt kertoo kokemuksistaan, sitä ei haluta uskoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kyllä se vähän niin on että jos ei voi katsoa sitä väärin tehneen vanhempansa elämää kokonaisuutena niin eihän sitä voi koskaan päästä itse katkeruudesta. Eli terapeutti varmasti yritti saada sinut ymmärtämään että vanhempasi tekivät väärin koska voivat itse huonosti ja olisivat toimineet paremmin jos olisivat osanneet tai kyenneet. Se ei vie pois sinun kokemasta vääryydestä mutta se voi auttaa sinua ymmärtämään ja jopa antamaan anteeksi.
Minulla oli myös todella traumatisoiva lapsuus mutta terapiassa viimeistään tajusin että ei kukaan tahallaan ole kelvoton vanhempi, eikä kukaan ole 100% paha. Eräs ystäväni sen sijaan edelleen katkersna muistelee alkoholisoitunutta vanhempaansa vaikka tietää tällä olleet mielenterveyden ongelmia josta alkoholismi juontui. Jotenkin hän erottaa nuo asiat toisistaan ja ajattelee että vaikka hänen vanhempansa oli kaikessa muussa sairas ja kyvytön niin vanhemmuuden olisi tullut mennä oikein. Ei mielestäni kovin realistinen odotus enää aikuiselta ihmiseltä.
En kerta kaikkiaan käsitä mihin tarvitaan sitä terapeuttia osoittamaan, että katso nyt, vanhempasi olivat ongelmallisia ihmisiä. Tajusin sen jo lapsena ja yritin hakea useampaan otteeseen perheelle apua. Ketään ei se vain silloin kiinnostunut. Miksi nyt tämä asia muuttuu jotenkin enemmän todeksi, jos terapeutti toistaa perässäni sen mitä hänelle kerroin?
Terapeutti terapoi ihmistä selviämään elämässä ja paranemaan niin että kykenee normaalihkoon elämään.
Eli terapeutti varmasti yritti saada sinut ymmärtämään että vanhempasi tekivät väärin koska voivat itse huonosti ja olisivat toimineet paremmin jos olisivat osanneet tai kyenneet.
Terapeutti ei varmaan ollut niin ammattitaitoinen että olisi kyennyt ymmärtämään että kaikki vanhemmat eivät toimi niin hyvin kuin kykenisivät tai osaisivat.Lasten pahoinpitelystä pidättäytyminen on kuitenkin ihan yhtä helppoa kuin vaikkapa naapurin ppitelystä pidättäytyminen.
Niinpä. Se on erikoista että monen mielestä vanhemmat tekevät aina parhaansa, mutta rikolliset esimerkiksi eivät. Yleensä ihmisellä on kuitenkin useita tilaisuuksia valita miten toimii. Jos aina valintana on vetää jotain toista lättyyn, niin kyllä osa näistä valinnoista on silloin tehty tarkoituksella, ei pelkästään olosuhteiden pakosta.
Näinpä. Ja lapsetkaan eivät heidän mielestään tee kaikkea, kuten ymmärrä ja hyväksy kohteluaan enää aikuisena👌
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika noloa ja törkeää että joku jolta on lapsuudessa kuollut omat vanhemmat tulee tänne valittamaan että kyllä teidän pitäisi arvostaa vanhempianne kun teille heidät on. Varmasti vanhempansa menettäneet on otettu sosiaalipalvelujen piiriin ja järjestetty tuet ja terapiat.
Meidän luokalla oli tyttö joka päätyi tekemisiin sosiaaliviranomaisten kanssa vanhempiensa kuoleman jälkeen, asui sukulaisperheessä. Äitienpäivänä ei halunnut tehdä korttia eikä jouluna osallistua joulujuhliin.
Aika julmaa, jos odotettiin iloisesti askartelevan äitienpäiväkorttia kuten muutkin.
Mikäli oli koulutehtävä niin ihan hyvin olisi voinut osallistua, ei varmaan kaikkien muidenkaan mielestä se askartelu mitään superkivaa ole ollut.
Tai isänpäiväkorttien. Sen jonka isä oli kuollut ei ollut pakko osallistua korttiaskarteluun mutta muiden oli, myös sen jolla oli väkivaltainen ja pelottava isä sekä minun jolla ei käytännössä ollut isää. Kun sanottiin että ei mekään askarrella kun ei tuokaan niin me saimme jälki-istuntoa ja huomautukset kotiin, se jonka isä oli kuollut ei saanut. Millähän perustein opettajat on päättäneet näitä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika noloa ja törkeää että joku jolta on lapsuudessa kuollut omat vanhemmat tulee tänne valittamaan että kyllä teidän pitäisi arvostaa vanhempianne kun teille heidät on. Varmasti vanhempansa menettäneet on otettu sosiaalipalvelujen piiriin ja järjestetty tuet ja terapiat.
Meidän luokalla oli tyttö joka päätyi tekemisiin sosiaaliviranomaisten kanssa vanhempiensa kuoleman jälkeen, asui sukulaisperheessä. Äitienpäivänä ei halunnut tehdä korttia eikä jouluna osallistua joulujuhliin.
Aika julmaa, jos odotettiin iloisesti askartelevan äitienpäiväkorttia kuten muutkin.
Mikäli oli koulutehtävä niin ihan hyvin olisi voinut osallistua, ei varmaan kaikkien muidenkaan mielestä se askartelu mitään superkivaa ole ollut.
Tai isänpäiväkorttien. Sen jonka isä oli kuollut ei ollut pakko osallistua korttiaskarteluun mutta muiden oli, myös sen jolla oli väkivaltainen ja pelottava isä sekä minun jolla ei käytännössä ollut isää. Kun sanottiin että ei mekään askarrella kun ei tuokaan niin me saimme jälki-istuntoa ja huomautukset kotiin, se jonka isä oli kuollut ei saanut. Millähän perustein opettajat on päättäneet näitä?
Joo mä muistan itsekin etten halunnut askarrella arvaamattomalle ja väkivaltaiselle isälle korttia, se ois vaan repinyt sen ja sanonut että mitä pskaa tää on silti opettajat pakotti ja itku kurkussa sitten piti teeskennellä että kortin askartelu on mukavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.
Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.
Juu, sitäkin voi yrittää, mutta jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana, haluaisin ensin päästä hyvinvoinnin esteenä olevista asioista eroon. Kaikki uusi siihen päälle lisäisi vain kuormitusta, ja itse ongelma jäisi kaiken perustaksi.
No minulle on jo lapsena ollut aika traumaattista kuunnella miten aikuiset kehottavat ymmärtämään näitä vanhempia. Nämä aikuiset eivät kuitenkaan luultavasti ole joutuneet valvomaan öitään kännisen vanhemman valituksia kuunnellen ja vastaten alakoululaisena pääosin siitä kodin siisteydestä ja ruoanlaitosta. En kuvitellut terapian olevan toisinto näistä traumaattisilta tuntuneista yrityksistäni saada apua tilanteeseen perheen ulkopuolisilta aikuisilta.
Tuskinpa olet alakoululaisena (alle 13v) vastannut pääosin kodin siisteydestä ja ruuanlaitosta. Melkoinen aivopieru. Mutta pidä tuo narratiivi
Ai miten muka ei 13-vuotias voisi olla vastuussa pääosin noista sekä esim pyykeistä vielä? Minä ainakin olin. Kaupassa käyminen ja siivous ja pyykinpesu sälytettiin niskoilleni jo paljon aikaisemmin, ja ruoanlaitto nyt ihan viimeistään, kun jo koulussakin oli köksäntunnit. Tosin minähän osasin jo valmiiksi laittaa ruokaa, leipoa ja katsoa vastteifen pesumerkinmät, kun niitä alettiin käsitellä köksässä. Ihmettelin, miten avuttomia muut ikäiseni olivat kun he pohtivat ruokareseptien grammamääriä ja mittailivat desilitroja. Minä osasin ihan ulkomuistista pyöräyttää arkiruoat sekä korvapuustit vielä herkuksi, samalla kun kirjopyykki pyöri koneessa.
Ja ei, vanhempani eivät olleet mitään syrjäytyneitä, vaan tohtoriksi väitelleitä uraihmisiä, jotka olivat keksineet näppärän tavan säästää, kun esikoistytär tekee siivoojan, kodinhoitajan ja lapsenvahdin hommat.Miksi mollaat luokkakavereitasi väittämällä heitä avuttomiksi? Ei lapsesta voi sanoa että tämä on avuton jos ei osaa kaikke jo valmiiksi, kuten ehkä sinä.
Enhän minä mollaa, vaan kerron siitä ajatusmaailmasta. Ymmärrätkö, lapsi pitää omia olojaan normaaleina ja hämmästyy, jos muilla ei olekaan samanlaista. Minulle oli käsittämätöntä, että 13v ei osaa pestä pyykkiä tai tehdä lihapullia, koska itse olin oppinut nuo taidot jo ehkä 8-vuotiaana. Minua oli painostettu tähän kehumalla reippaaksi ja taitavaksi, jos tein kaiken nurisematta ja hyvin. Minun maailmankuvani oli siis semmoinen, että jos joku ei vielä 13-vuotiaanakaan osaa, hän on kummallisen avuton.
Mulla oli ihan sama kokemus kun pääsin lastenkotiin. En pystynyt käsittämään, että siellä olleet lapset eivät osanneet tavallisia kotitöitä. He vaikuttivat minun silmissäni täyisin avuttomilta ja myös jollain tapaa tyhmiltä. En ymmärtänyt myöskään sitä, että lastenkodin ohjaajat olivat päävastuussa ruoanlaistosta, pyykkäyksestä ja muista kotitöistä, vaan yritin itse tehdä edelleen kaikki nuo hommat. Heräsin yöllä salaa tekemään kotitöitä, koska en oikein osannut muutakaan.
Minua ei kotona painostettu kehumalla, vaan ihan suoralla väkivallalla. Kerran meiltä katkaistiin sähköt, kun vanhemmat olivat unohtaneet maksaa sähkölaskut. Isä hakkasi minut siitä hyvästä ja kun sähköt palasi, hän ensitöikseen kuumensi hellanlevyllä veitsen, jolla poltti käsivarttani useamman kerran. Siitä on vieläkin arvet näkyvillä. En minä ollut tajunnut, että laskujen maksupalveluun vieminen oli minun hommaani, mutta opin kerrasta. En muista ihan tarkalleen koska tuo tapahtui, mutta ennen pysyvää huostaanottoani, joka tapahtui ollessani 10-vuotias.
Tiedän, että meidän kokemuksemme ovat harvoille arkipäivää, mutta ne eivät myöskään ole tavattomia. Lapsia kasvaa tälläkin hetkellä täysin pimeissä kasvuolosuhteissa ja on kummallista, että joku ei suostu uskomaan tätä. Tämä uskotaan silloin kun otsikoihin nousee Vilja-Eerikan tai Milon kaltaisia tapauksia, mutta kun joku tuollaisista olosuhteista selviytynyt kertoo kokemuksistaan, sitä ei haluta uskoa.
Et ymmärtänyt mutta pidit muita lapsia avuttomina ja tyhminä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.
Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.
Juu, sitäkin voi yrittää, mutta jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana, haluaisin ensin päästä hyvinvoinnin esteenä olevista asioista eroon. Kaikki uusi siihen päälle lisäisi vain kuormitusta, ja itse ongelma jäisi kaiken perustaksi.
Voi myös olla, että hyvinvointisi esteenä olet sinä itse, oma persoonasi.
Jos sinulla on perhettä tai läheisiä, saatat olla myös heidän hyvinvointinsa esteenä. Milloin ajattelit ryhtyä elämään?
Kysytkö minulta vai yleisesti? Olen tuon 728 viestin kirjoittaja. Minä elelin sitä vanhemmistani piittaamatonta ja isälleni katkeruutta kantaneen rai-rai elämää yli 20 vuotta, tarkalleen kai 25 vuotta, kunnes aloin miettiä annanko isäni vaikuttaa koko elämääni negatiivisesti vai otanko vastuun omasta hyvinvoinnistani. En ole käynyt terapioissa, siksi kirjoitinkin että "jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana". Alkuperäinen viestini, sen jatkona oleva seuraava ja nyt tämä ovat saaneet enemmän alapeukkuja kuin peukkuja, joten täällä on monia jotka eivät ymmärrä, ettei kaikkea toisten kokemaa voi verrata omaan kokemukseen, puhumattakaan että niistä kilpaillaan. Näkee että prosessointi on kesken, mutta onko oikeasti niin ettei yleisesti haluta etsiä itsestä niitä voimavaroja?
Veikkaan että tässäkin keskustelussa on moni alle 40- vuotias, ja oma kokemukseni "paranemisesta" on alle neljävitosena. Minä jopa olin siinä harhassa että on normaalia saada selkäsaunoja satoja, ehkä tuhansia kertoja pienimmästäkin syystä, isompana turpaan tai kurkusta yhdellä kädellä seinälle nostamista. Tuli yllätyksenä kun ylemmillä luokilla kuulin ettei luokkakavereideni perheissä kasvatettu lapsia sillä tavoin. Alkoivat kysellä kun kaulassa oli mustelmaiset sormenjäljet ja keskustelu virisi siitä.
Alapeukuista oletan etten ole ehkä vielä kärsinyt tarpeeksi. Se jäi varmaankin kesken kun aloin itse etsiä helpotusta ahdistukseeni.
Voin myös sanoa että omilleni muuttaminen parikymppisenä aiheutti huolia ja syyllisyyttäkin, koska tiesin että isäni terrori kohdistuisi sitten äitiin ja nuorempiin sisaruksiini. Ei ollut kerta eikä toinenkaan, kun kotona käydessäni uskalsin kuitenkin soittaa poliisin paikalle kun isä sattui taas riehumaan humalassa. Olen omalta osaltani antanut anteeksi, mutta en unohtanut, mukaillen vanhaa kulunutta fraasia.
En voi sanoa että kiitos ymmärryksestä, mutta kiitos alapeukuista. Ne kaikki kasvattavat kuitenkin sitä resilienssiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kun ei kehtaa sanoa olleensa tavallisen juoppoperheen tytär voi ihan hyvin kertoa olleensa juopon ja varakkaan akateemisen perheen tytär.
Juopostahan tuossa ei puhuttu mitään. On muitakin ongelmia kuin alkoholi. Ihan pelkkä narsismi ja sadistisuus vaikka. Höystettynä ehkä vanhemman itsekkyydellä ja haluttomuudella tehdä itse tavallisia kotitöitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.
Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.
Juu, sitäkin voi yrittää, mutta jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana, haluaisin ensin päästä hyvinvoinnin esteenä olevista asioista eroon. Kaikki uusi siihen päälle lisäisi vain kuormitusta, ja itse ongelma jäisi kaiken perustaksi.
No minulle on jo lapsena ollut aika traumaattista kuunnella miten aikuiset kehottavat ymmärtämään näitä vanhempia. Nämä aikuiset eivät kuitenkaan luultavasti ole joutuneet valvomaan öitään kännisen vanhemman valituksia kuunnellen ja vastaten alakoululaisena pääosin siitä kodin siisteydestä ja ruoanlaitosta. En kuvitellut terapian olevan toisinto näistä traumaattisilta tuntuneista yrityksistäni saada apua tilanteeseen perheen ulkopuolisilta aikuisilta.
Tuskinpa olet alakoululaisena (alle 13v) vastannut pääosin kodin siisteydestä ja ruuanlaitosta. Melkoinen aivopieru. Mutta pidä tuo narratiivi
Ai miten muka ei 13-vuotias voisi olla vastuussa pääosin noista sekä esim pyykeistä vielä? Minä ainakin olin. Kaupassa käyminen ja siivous ja pyykinpesu sälytettiin niskoilleni jo paljon aikaisemmin, ja ruoanlaitto nyt ihan viimeistään, kun jo koulussakin oli köksäntunnit. Tosin minähän osasin jo valmiiksi laittaa ruokaa, leipoa ja katsoa vastteifen pesumerkinmät, kun niitä alettiin käsitellä köksässä. Ihmettelin, miten avuttomia muut ikäiseni olivat kun he pohtivat ruokareseptien grammamääriä ja mittailivat desilitroja. Minä osasin ihan ulkomuistista pyöräyttää arkiruoat sekä korvapuustit vielä herkuksi, samalla kun kirjopyykki pyöri koneessa.
Ja ei, vanhempani eivät olleet mitään syrjäytyneitä, vaan tohtoriksi väitelleitä uraihmisiä, jotka olivat keksineet näppärän tavan säästää, kun esikoistytär tekee siivoojan, kodinhoitajan ja lapsenvahdin hommat.Miksi mollaat luokkakavereitasi väittämällä heitä avuttomiksi? Ei lapsesta voi sanoa että tämä on avuton jos ei osaa kaikke jo valmiiksi, kuten ehkä sinä.
Enhän minä mollaa, vaan kerron siitä ajatusmaailmasta. Ymmärrätkö, lapsi pitää omia olojaan normaaleina ja hämmästyy, jos muilla ei olekaan samanlaista. Minulle oli käsittämätöntä, että 13v ei osaa pestä pyykkiä tai tehdä lihapullia, koska itse olin oppinut nuo taidot jo ehkä 8-vuotiaana. Minua oli painostettu tähän kehumalla reippaaksi ja taitavaksi, jos tein kaiken nurisematta ja hyvin. Minun maailmankuvani oli siis semmoinen, että jos joku ei vielä 13-vuotiaanakaan osaa, hän on kummallisen avuton.
Mulla oli ihan sama kokemus kun pääsin lastenkotiin. En pystynyt käsittämään, että siellä olleet lapset eivät osanneet tavallisia kotitöitä. He vaikuttivat minun silmissäni täyisin avuttomilta ja myös jollain tapaa tyhmiltä. En ymmärtänyt myöskään sitä, että lastenkodin ohjaajat olivat päävastuussa ruoanlaistosta, pyykkäyksestä ja muista kotitöistä, vaan yritin itse tehdä edelleen kaikki nuo hommat. Heräsin yöllä salaa tekemään kotitöitä, koska en oikein osannut muutakaan.
Minua ei kotona painostettu kehumalla, vaan ihan suoralla väkivallalla. Kerran meiltä katkaistiin sähköt, kun vanhemmat olivat unohtaneet maksaa sähkölaskut. Isä hakkasi minut siitä hyvästä ja kun sähköt palasi, hän ensitöikseen kuumensi hellanlevyllä veitsen, jolla poltti käsivarttani useamman kerran. Siitä on vieläkin arvet näkyvillä. En minä ollut tajunnut, että laskujen maksupalveluun vieminen oli minun hommaani, mutta opin kerrasta. En muista ihan tarkalleen koska tuo tapahtui, mutta ennen pysyvää huostaanottoani, joka tapahtui ollessani 10-vuotias.
Tiedän, että meidän kokemuksemme ovat harvoille arkipäivää, mutta ne eivät myöskään ole tavattomia. Lapsia kasvaa tälläkin hetkellä täysin pimeissä kasvuolosuhteissa ja on kummallista, että joku ei suostu uskomaan tätä. Tämä uskotaan silloin kun otsikoihin nousee Vilja-Eerikan tai Milon kaltaisia tapauksia, mutta kun joku tuollaisista olosuhteista selviytynyt kertoo kokemuksistaan, sitä ei haluta uskoa.
Mitä sitten tapahtui?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koetteko että teillä on hyvä resilienssi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi joku vanhempansa menettänyt tulee tällaiseen keskusteluun vouhkaamaan että arvostaisitte enemmän vanhempianne? Helppo sanoa jos itse on saanut elää elämänsä turvallisissa oloissa, ensin vanhempien luona ja sen jälkeen sosiaalihuollon ja sukulaisten siivellä.
Se vaan on niin että vanhempien kuolema on traumaattisin asia minkä lapsi tai nuori voi kokea. Tässäkin keskustelussa huomaa miten pienistä asioista jotkut valittavat, ihmiset ei oikein ymmärrä sitä ettei ole perhettä ja miltä se oikeasti tuntuu. Siksi olisi hyvä osata olla kiitollinen siitä että on vanhemmat, vanhempien menetystä ei voi ymmärtää kun ei ole kokenut sitä. Usein sanotaan että vanhempansa nuorena menettäneet ovat kypsempiä kuin saman ikäiset ja myös vahvempia henkisesti kun ivat joutuneet nuoresta asti kokemsan vaikeita asioita.
Kuulehan, vanhempansa voi "menettää" myös niin, että he eivät koskaan ole henkisesti läsnä ja silloin kun ovat fyysisesti läsnä, lapsi tuntee vain uhkaa. Ja haaveilee että joku pelastaisi
Nämä on varmaan ainoan tai yhden sisaruksen omaavan aikuisen ongelmia.
Jos kasvaa isossa sisarusparvessa ei ole edes tottunut siihen "vanhempien läsnäoloon" .
Lapsillamme ei ehkä ollut paras lapsuus, isänsä hyväluonteinen mies mutta viikonloppuholisti. Suht hyväpalkkaisen työnsä hoiti hyvin eläkeikään mutta läsnäolo jäi vain minulle josta kehittyi nipo-absolutisti. ( nyt myös lapset.) Tuikea vaimo. Niukkaa kuitenkin oli.
Aikuiset lapset eivät käy terapioissa mutta ovat ihan itse päätelleet isänsä taustan jotta hän olisi tarvinnut jotain apua ja sen että tosiaan tein(mme) parhaamme niillä eväillä joita meillä oli. Yksinkertaisilla, kouluttamattomilla ihmisillä.
Tuntuisi aika pahalta jos he avoimesti vihaisivat meitä.
Ei pitäisi ajatella kaiken aina olevan henkilökohtaista ja syyllistyä kaikesta. Jos sinulla on lasten kanssa jotain käsiteltävää, tee se, älä uhriudu täällä.
Miksi sitten saa käsitellä täällä vanhempiaan, miksi ei heidän tai sen terapeutin kanssa? Selitäpä?
Mitkä mahdollisuudet lapsilla on kodissa missä vaikkapa äidillä on syvä viha vanhemoiaan kohtaan ja tarvitsee mt-apua pysyäkseen kasassa? Historia toistaa itseään?
He reflektoivat täällä omaa suhdetta vanhempiinsa ja siihen liittyviä tunteita. Sinä taas yrität kieltää muiden tunteet ja päättää mitä lapsesi tuntevat sinua kohtaan. Käyt ihan eri keskustelua kuin me muut täällä ja siksi se on vain typerää ja outoa.
Ei ollenkaan. Etkö tosiaan yhtään mieti miten omat lapsesi kokevat sinut ja ongelmasi? Itsekeskeisenä piehtaroit omassa kurjuudessasi lapsesi unohtaen. Vaikka varmaan teetkin resurssekllasi parhaasi kuten vanhempasi, kuten vanhemmat yleensä.
Ihan samasta asiasta puhutaan.
Laita lapsillesi nyt viesti. Ehkä saat mielenrauhan jos he haluavat sinua ilahduttaa ja kertovat sinun olleen paras äiti ikinä. Elleivät, niin ehkä suhdettanne on mahdollista kehittää. Me ulkopuoliset emme voi sinulle synninpäästöä antaa vanhemmuutesi puutteista. Käy ne läpi lastesi kanssa jos uskallat.
Ihme kommentti (ai niin olen eri, kuin jolle vastattiin).
En oikeastaan yhtään ymmärrä tuota traumassa rypemistä tällä palstalla: puhuu sille terapeutille jos sellainen on. Ja tosiaan mielenterveysongelmissaan kylpevät tänne katkerana vuodattavat äidit luultavasti traumatisoivat omat lapsensa oikein kunnolla.
Kirjoittajista emme tiedä, onko ikää 16 vai 76 vuotta. Tarinan todenperäisyyttäkään kukaan ei tiedä. Voi olla että lastensuojelu on hakenut henkilön poliisisaattueessa turvaan tai sitten kerran velli on ollut kylmää ja äiti sanonut pahasti joskus. Tai kirjoittelu voi olla ihan vain ajanvietettä. Mutta vihjaisin vakavasti traumatisoituneille, että puhukaa siellä terapiassanne. Ei tämä ole mikään samanmielisten vertaistukiryhmä. Näihin keskusteluihin voi kommentoida kuka vaan.
On se aina parempi että pullon kanssa vuodattaa sille lapselle kuin että anonyymisti kirjoittelisi jotain nettiin. Niin sitä on aiemminkin toimittu ja hyvin meni! (Vai menikö sittenkään?)
Tiesitkö, että on myös muita vaihtoehtoja?
Terapiaa yritettiin jo, ei kovin kummoisesti toiminut.
Ehkä et ole kypsä terapiaan eli olet esim niin kiintynyt narratiiviisi, ettei kukaan voi auttaa sinua. Ainakaan tällä hetkellä.
Tunnen muutaman ihmisen, joka kaikesta tarjotusta ammatillisesta avusta huolimatta jurnuttavat 10-15 vuoden jälkeenkin samaa tarinaansa. Tarinat vain saavat lisää kierroksia vuosi vuodelta. Koko lähipiiri on joko luovuttamassa tai luovuttanut, koska nuo ihmiset (?) varmaan ovat kiintyneet ongelmiinsa. Niistä on tullut identiteetti, josta ei todellisuudessa halutakaan eroon. Sittenhän pitäisi tehdä jotain muuta.
Pidätkö aina tuollaisen syyllistävän puheen, kun tapaat näitä tuttaviasi?
Mitä se hyödyttäisi, kun he vaikuttavat toivottomilta tapauksilta?
Tosi noloa peukutella omille kommenteille
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika noloa ja törkeää että joku jolta on lapsuudessa kuollut omat vanhemmat tulee tänne valittamaan että kyllä teidän pitäisi arvostaa vanhempianne kun teille heidät on. Varmasti vanhempansa menettäneet on otettu sosiaalipalvelujen piiriin ja järjestetty tuet ja terapiat.
Meidän luokalla oli tyttö joka päätyi tekemisiin sosiaaliviranomaisten kanssa vanhempiensa kuoleman jälkeen, asui sukulaisperheessä. Äitienpäivänä ei halunnut tehdä korttia eikä jouluna osallistua joulujuhliin.
Aika julmaa, jos odotettiin iloisesti askartelevan äitienpäiväkorttia kuten muutkin.
Mikäli oli koulutehtävä niin ihan hyvin olisi voinut osallistua, ei varmaan kaikkien muidenkaan mielestä se askartelu mitään superkivaa ole ollut.
Tai isänpäiväkorttien. Sen jonka isä oli kuollut ei ollut pakko osallistua korttiaskarteluun mutta muiden oli, myös sen jolla oli väkivaltainen ja pelottava isä sekä minun jolla ei käytännössä ollut isää. Kun sanottiin että ei mekään askarrella kun ei tuokaan niin me saimme jälki-istuntoa ja huomautukset kotiin, se jonka isä oli kuollut ei saanut. Millähän perustein opettajat on päättäneet näitä?
Mihin kotiin sille oltaisiin ne huomautukset annettu? Vanhempansa olisi kuitanneet niitä kuitenkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.
Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.
Juu, sitäkin voi yrittää, mutta jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana, haluaisin ensin päästä hyvinvoinnin esteenä olevista asioista eroon. Kaikki uusi siihen päälle lisäisi vain kuormitusta, ja itse ongelma jäisi kaiken perustaksi.
No minulle on jo lapsena ollut aika traumaattista kuunnella miten aikuiset kehottavat ymmärtämään näitä vanhempia. Nämä aikuiset eivät kuitenkaan luultavasti ole joutuneet valvomaan öitään kännisen vanhemman valituksia kuunnellen ja vastaten alakoululaisena pääosin siitä kodin siisteydestä ja ruoanlaitosta. En kuvitellut terapian olevan toisinto näistä traumaattisilta tuntuneista yrityksistäni saada apua tilanteeseen perheen ulkopuolisilta aikuisilta.
Tuskinpa olet alakoululaisena (alle 13v) vastannut pääosin kodin siisteydestä ja ruuanlaitosta. Melkoinen aivopieru. Mutta pidä tuo narratiivi
Ai miten muka ei 13-vuotias voisi olla vastuussa pääosin noista sekä esim pyykeistä vielä? Minä ainakin olin. Kaupassa käyminen ja siivous ja pyykinpesu sälytettiin niskoilleni jo paljon aikaisemmin, ja ruoanlaitto nyt ihan viimeistään, kun jo koulussakin oli köksäntunnit. Tosin minähän osasin jo valmiiksi laittaa ruokaa, leipoa ja katsoa vastteifen pesumerkinmät, kun niitä alettiin käsitellä köksässä. Ihmettelin, miten avuttomia muut ikäiseni olivat kun he pohtivat ruokareseptien grammamääriä ja mittailivat desilitroja. Minä osasin ihan ulkomuistista pyöräyttää arkiruoat sekä korvapuustit vielä herkuksi, samalla kun kirjopyykki pyöri koneessa.
Ja ei, vanhempani eivät olleet mitään syrjäytyneitä, vaan tohtoriksi väitelleitä uraihmisiä, jotka olivat keksineet näppärän tavan säästää, kun esikoistytär tekee siivoojan, kodinhoitajan ja lapsenvahdin hommat.Miksi mollaat luokkakavereitasi väittämällä heitä avuttomiksi? Ei lapsesta voi sanoa että tämä on avuton jos ei osaa kaikke jo valmiiksi, kuten ehkä sinä.
Enhän minä mollaa, vaan kerron siitä ajatusmaailmasta. Ymmärrätkö, lapsi pitää omia olojaan normaaleina ja hämmästyy, jos muilla ei olekaan samanlaista. Minulle oli käsittämätöntä, että 13v ei osaa pestä pyykkiä tai tehdä lihapullia, koska itse olin oppinut nuo taidot jo ehkä 8-vuotiaana. Minua oli painostettu tähän kehumalla reippaaksi ja taitavaksi, jos tein kaiken nurisematta ja hyvin. Minun maailmankuvani oli siis semmoinen, että jos joku ei vielä 13-vuotiaanakaan osaa, hän on kummallisen avuton.
Mulla oli ihan sama kokemus kun pääsin lastenkotiin. En pystynyt käsittämään, että siellä olleet lapset eivät osanneet tavallisia kotitöitä. He vaikuttivat minun silmissäni täyisin avuttomilta ja myös jollain tapaa tyhmiltä. En ymmärtänyt myöskään sitä, että lastenkodin ohjaajat olivat päävastuussa ruoanlaistosta, pyykkäyksestä ja muista kotitöistä, vaan yritin itse tehdä edelleen kaikki nuo hommat. Heräsin yöllä salaa tekemään kotitöitä, koska en oikein osannut muutakaan.
Minua ei kotona painostettu kehumalla, vaan ihan suoralla väkivallalla. Kerran meiltä katkaistiin sähköt, kun vanhemmat olivat unohtaneet maksaa sähkölaskut. Isä hakkasi minut siitä hyvästä ja kun sähköt palasi, hän ensitöikseen kuumensi hellanlevyllä veitsen, jolla poltti käsivarttani useamman kerran. Siitä on vieläkin arvet näkyvillä. En minä ollut tajunnut, että laskujen maksupalveluun vieminen oli minun hommaani, mutta opin kerrasta. En muista ihan tarkalleen koska tuo tapahtui, mutta ennen pysyvää huostaanottoani, joka tapahtui ollessani 10-vuotias.
Tiedän, että meidän kokemuksemme ovat harvoille arkipäivää, mutta ne eivät myöskään ole tavattomia. Lapsia kasvaa tälläkin hetkellä täysin pimeissä kasvuolosuhteissa ja on kummallista, että joku ei suostu uskomaan tätä. Tämä uskotaan silloin kun otsikoihin nousee Vilja-Eerikan tai Milon kaltaisia tapauksia, mutta kun joku tuollaisista olosuhteista selviytynyt kertoo kokemuksistaan, sitä ei haluta uskoa.
Et ymmärtänyt mutta pidit muita lapsia avuttomina ja tyhminä?
Se tyhmyyden vaikutelma tulee siitä, kun toisilla lapsilla on tallella semmoinen lapsenomainen luottamus siihen, että joku tulee ja hoitaa asiat aina kuntoon. Itse voi istahtaa itkeä tirauttamaan sitä odotellessa.
Tuommoinen varhain pärjääväksi oppinut lapsi tietää, ettei kukaan luultavasti tule ja hyvä niin, koska jos aikuinen tulee ja näkee, että täällä ei ole siivottu ollenkaan eikä ole mitään ruokaakaan, niin sehän suuttuu ja sitten ei kyllä tiedä, miten siinä käy. Eli jos on nälkä ja haluaa syödä, pitää ehtiä jotenkin löytää ainekset, laittaa ruoka ja siistiä koti, niin on mahdollisuus että saa syödäkseen. Semmoisesta näkökulmasta on ihan idioottimaista typeryyttä tuhlata kallisarvoista aikaa vetistelyyn.
Vierailija kirjoitti:
Koetteko että teillä on hyvä resilienssi?
Ei, koska resilienssi on mielestäni enemmän yhteisön kuin yksilön ominaisuus. Ei ole ihmeemmin tullut sitä tukea yhteisöltä, joten itsekseen rämpiessä on ollut vaikea päästä kovin pitkälle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.
Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.
Juu, sitäkin voi yrittää, mutta jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana, haluaisin ensin päästä hyvinvoinnin esteenä olevista asioista eroon. Kaikki uusi siihen päälle lisäisi vain kuormitusta, ja itse ongelma jäisi kaiken perustaksi.
No minulle on jo lapsena ollut aika traumaattista kuunnella miten aikuiset kehottavat ymmärtämään näitä vanhempia. Nämä aikuiset eivät kuitenkaan luultavasti ole joutuneet valvomaan öitään kännisen vanhemman valituksia kuunnellen ja vastaten alakoululaisena pääosin siitä kodin siisteydestä ja ruoanlaitosta. En kuvitellut terapian olevan toisinto näistä traumaattisilta tuntuneista yrityksistäni saada apua tilanteeseen perheen ulkopuolisilta aikuisilta.
Tuskinpa olet alakoululaisena (alle 13v) vastannut pääosin kodin siisteydestä ja ruuanlaitosta. Melkoinen aivopieru. Mutta pidä tuo narratiivi
Ai miten muka ei 13-vuotias voisi olla vastuussa pääosin noista sekä esim pyykeistä vielä? Minä ainakin olin. Kaupassa käyminen ja siivous ja pyykinpesu sälytettiin niskoilleni jo paljon aikaisemmin, ja ruoanlaitto nyt ihan viimeistään, kun jo koulussakin oli köksäntunnit. Tosin minähän osasin jo valmiiksi laittaa ruokaa, leipoa ja katsoa vastteifen pesumerkinmät, kun niitä alettiin käsitellä köksässä. Ihmettelin, miten avuttomia muut ikäiseni olivat kun he pohtivat ruokareseptien grammamääriä ja mittailivat desilitroja. Minä osasin ihan ulkomuistista pyöräyttää arkiruoat sekä korvapuustit vielä herkuksi, samalla kun kirjopyykki pyöri koneessa.
Ja ei, vanhempani eivät olleet mitään syrjäytyneitä, vaan tohtoriksi väitelleitä uraihmisiä, jotka olivat keksineet näppärän tavan säästää, kun esikoistytär tekee siivoojan, kodinhoitajan ja lapsenvahdin hommat.Miksi mollaat luokkakavereitasi väittämällä heitä avuttomiksi? Ei lapsesta voi sanoa että tämä on avuton jos ei osaa kaikke jo valmiiksi, kuten ehkä sinä.
Enhän minä mollaa, vaan kerron siitä ajatusmaailmasta. Ymmärrätkö, lapsi pitää omia olojaan normaaleina ja hämmästyy, jos muilla ei olekaan samanlaista. Minulle oli käsittämätöntä, että 13v ei osaa pestä pyykkiä tai tehdä lihapullia, koska itse olin oppinut nuo taidot jo ehkä 8-vuotiaana. Minua oli painostettu tähän kehumalla reippaaksi ja taitavaksi, jos tein kaiken nurisematta ja hyvin. Minun maailmankuvani oli siis semmoinen, että jos joku ei vielä 13-vuotiaanakaan osaa, hän on kummallisen avuton.
Mulla oli ihan sama kokemus kun pääsin lastenkotiin. En pystynyt käsittämään, että siellä olleet lapset eivät osanneet tavallisia kotitöitä. He vaikuttivat minun silmissäni täyisin avuttomilta ja myös jollain tapaa tyhmiltä. En ymmärtänyt myöskään sitä, että lastenkodin ohjaajat olivat päävastuussa ruoanlaistosta, pyykkäyksestä ja muista kotitöistä, vaan yritin itse tehdä edelleen kaikki nuo hommat. Heräsin yöllä salaa tekemään kotitöitä, koska en oikein osannut muutakaan.
Minua ei kotona painostettu kehumalla, vaan ihan suoralla väkivallalla. Kerran meiltä katkaistiin sähköt, kun vanhemmat olivat unohtaneet maksaa sähkölaskut. Isä hakkasi minut siitä hyvästä ja kun sähköt palasi, hän ensitöikseen kuumensi hellanlevyllä veitsen, jolla poltti käsivarttani useamman kerran. Siitä on vieläkin arvet näkyvillä. En minä ollut tajunnut, että laskujen maksupalveluun vieminen oli minun hommaani, mutta opin kerrasta. En muista ihan tarkalleen koska tuo tapahtui, mutta ennen pysyvää huostaanottoani, joka tapahtui ollessani 10-vuotias.
Tiedän, että meidän kokemuksemme ovat harvoille arkipäivää, mutta ne eivät myöskään ole tavattomia. Lapsia kasvaa tälläkin hetkellä täysin pimeissä kasvuolosuhteissa ja on kummallista, että joku ei suostu uskomaan tätä. Tämä uskotaan silloin kun otsikoihin nousee Vilja-Eerikan tai Milon kaltaisia tapauksia, mutta kun joku tuollaisista olosuhteista selviytynyt kertoo kokemuksistaan, sitä ei haluta uskoa.
Et ymmärtänyt mutta pidit muita lapsia avuttomina ja tyhminä?
Joo, todellakin pidin tyhminä ja avuttomina. Minä olin elänyt aika eristäytynyttä elämää sekopäävanhempieni kanssa, joten ei ollut oikein käsitystä siitä mitä lapsilta voi ikätasoisesti odottaa. Koulussa ihan sama homma, muut lapset vaikuttivat vain tyhmiltä ja avuttomilta. En ymmärtänyt kuinka joku lapsi saattoi alkaa itkeä kaaduttuaan portaissa ja vielä vähemmän käsitin, että opettaja meni lohduttamaan sitä. Se mikä oli lapsille normaalia käytöstä näyttäytyi minulle lapsellisuutena ja avuttomuutena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.
Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.
Juu, sitäkin voi yrittää, mutta jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana, haluaisin ensin päästä hyvinvoinnin esteenä olevista asioista eroon. Kaikki uusi siihen päälle lisäisi vain kuormitusta, ja itse ongelma jäisi kaiken perustaksi.
No minulle on jo lapsena ollut aika traumaattista kuunnella miten aikuiset kehottavat ymmärtämään näitä vanhempia. Nämä aikuiset eivät kuitenkaan luultavasti ole joutuneet valvomaan öitään kännisen vanhemman valituksia kuunnellen ja vastaten alakoululaisena pääosin siitä kodin siisteydestä ja ruoanlaitosta. En kuvitellut terapian olevan toisinto näistä traumaattisilta tuntuneista yrityksistäni saada apua tilanteeseen perheen ulkopuolisilta aikuisilta.
Tuskinpa olet alakoululaisena (alle 13v) vastannut pääosin kodin siisteydestä ja ruuanlaitosta. Melkoinen aivopieru. Mutta pidä tuo narratiivi
Ai miten muka ei 13-vuotias voisi olla vastuussa pääosin noista sekä esim pyykeistä vielä? Minä ainakin olin. Kaupassa käyminen ja siivous ja pyykinpesu sälytettiin niskoilleni jo paljon aikaisemmin, ja ruoanlaitto nyt ihan viimeistään, kun jo koulussakin oli köksäntunnit. Tosin minähän osasin jo valmiiksi laittaa ruokaa, leipoa ja katsoa vastteifen pesumerkinmät, kun niitä alettiin käsitellä köksässä. Ihmettelin, miten avuttomia muut ikäiseni olivat kun he pohtivat ruokareseptien grammamääriä ja mittailivat desilitroja. Minä osasin ihan ulkomuistista pyöräyttää arkiruoat sekä korvapuustit vielä herkuksi, samalla kun kirjopyykki pyöri koneessa.
Ja ei, vanhempani eivät olleet mitään syrjäytyneitä, vaan tohtoriksi väitelleitä uraihmisiä, jotka olivat keksineet näppärän tavan säästää, kun esikoistytär tekee siivoojan, kodinhoitajan ja lapsenvahdin hommat.Miksi mollaat luokkakavereitasi väittämällä heitä avuttomiksi? Ei lapsesta voi sanoa että tämä on avuton jos ei osaa kaikke jo valmiiksi, kuten ehkä sinä.
Enhän minä mollaa, vaan kerron siitä ajatusmaailmasta. Ymmärrätkö, lapsi pitää omia olojaan normaaleina ja hämmästyy, jos muilla ei olekaan samanlaista. Minulle oli käsittämätöntä, että 13v ei osaa pestä pyykkiä tai tehdä lihapullia, koska itse olin oppinut nuo taidot jo ehkä 8-vuotiaana. Minua oli painostettu tähän kehumalla reippaaksi ja taitavaksi, jos tein kaiken nurisematta ja hyvin. Minun maailmankuvani oli siis semmoinen, että jos joku ei vielä 13-vuotiaanakaan osaa, hän on kummallisen avuton.
Mulla oli ihan sama kokemus kun pääsin lastenkotiin. En pystynyt käsittämään, että siellä olleet lapset eivät osanneet tavallisia kotitöitä. He vaikuttivat minun silmissäni täyisin avuttomilta ja myös jollain tapaa tyhmiltä. En ymmärtänyt myöskään sitä, että lastenkodin ohjaajat olivat päävastuussa ruoanlaistosta, pyykkäyksestä ja muista kotitöistä, vaan yritin itse tehdä edelleen kaikki nuo hommat. Heräsin yöllä salaa tekemään kotitöitä, koska en oikein osannut muutakaan.
Minua ei kotona painostettu kehumalla, vaan ihan suoralla väkivallalla. Kerran meiltä katkaistiin sähköt, kun vanhemmat olivat unohtaneet maksaa sähkölaskut. Isä hakkasi minut siitä hyvästä ja kun sähköt palasi, hän ensitöikseen kuumensi hellanlevyllä veitsen, jolla poltti käsivarttani useamman kerran. Siitä on vieläkin arvet näkyvillä. En minä ollut tajunnut, että laskujen maksupalveluun vieminen oli minun hommaani, mutta opin kerrasta. En muista ihan tarkalleen koska tuo tapahtui, mutta ennen pysyvää huostaanottoani, joka tapahtui ollessani 10-vuotias.
Tiedän, että meidän kokemuksemme ovat harvoille arkipäivää, mutta ne eivät myöskään ole tavattomia. Lapsia kasvaa tälläkin hetkellä täysin pimeissä kasvuolosuhteissa ja on kummallista, että joku ei suostu uskomaan tätä. Tämä uskotaan silloin kun otsikoihin nousee Vilja-Eerikan tai Milon kaltaisia tapauksia, mutta kun joku tuollaisista olosuhteista selviytynyt kertoo kokemuksistaan, sitä ei haluta uskoa.
Et ymmärtänyt mutta pidit muita lapsia avuttomina ja tyhminä?
Se tyhmyyden vaikutelma tulee siitä, kun toisilla lapsilla on tallella semmoinen lapsenomainen luottamus siihen, että joku tulee ja hoitaa asiat aina kuntoon. Itse voi istahtaa itkeä tirauttamaan sitä odotellessa.
Tuommoinen varhain pärjääväksi oppinut lapsi tietää, ettei kukaan luultavasti tule ja hyvä niin, koska jos aikuinen tulee ja näkee, että täällä ei ole siivottu ollenkaan eikä ole mitään ruokaakaan, niin sehän suuttuu ja sitten ei kyllä tiedä, miten siinä käy. Eli jos on nälkä ja haluaa syödä, pitää ehtiä jotenkin löytää ainekset, laittaa ruoka ja siistiä koti, niin on mahdollisuus että saa syödäkseen. Semmoisesta näkökulmasta on ihan idioottimaista typeryyttä tuhlata kallisarvoista aikaa vetistelyyn.
Ei oikein voida puhua pärjääväksi oppimisesta kun tausta on tuo, että on vain tottunut tekemään kotitöitä vanhempien painostuksesta taustalla pelko. Sillä ei ole mitään tekemistä pärjäämisen tai vahvuuden kanssa. Vai onko tuo mielestäsi jotenkin ok?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.
Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.
Juu, sitäkin voi yrittää, mutta jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana, haluaisin ensin päästä hyvinvoinnin esteenä olevista asioista eroon. Kaikki uusi siihen päälle lisäisi vain kuormitusta, ja itse ongelma jäisi kaiken perustaksi.
No minulle on jo lapsena ollut aika traumaattista kuunnella miten aikuiset kehottavat ymmärtämään näitä vanhempia. Nämä aikuiset eivät kuitenkaan luultavasti ole joutuneet valvomaan öitään kännisen vanhemman valituksia kuunnellen ja vastaten alakoululaisena pääosin siitä kodin siisteydestä ja ruoanlaitosta. En kuvitellut terapian olevan toisinto näistä traumaattisilta tuntuneista yrityksistäni saada apua tilanteeseen perheen ulkopuolisilta aikuisilta.
Tuskinpa olet alakoululaisena (alle 13v) vastannut pääosin kodin siisteydestä ja ruuanlaitosta. Melkoinen aivopieru. Mutta pidä tuo narratiivi
Ai miten muka ei 13-vuotias voisi olla vastuussa pääosin noista sekä esim pyykeistä vielä? Minä ainakin olin. Kaupassa käyminen ja siivous ja pyykinpesu sälytettiin niskoilleni jo paljon aikaisemmin, ja ruoanlaitto nyt ihan viimeistään, kun jo koulussakin oli köksäntunnit. Tosin minähän osasin jo valmiiksi laittaa ruokaa, leipoa ja katsoa vastteifen pesumerkinmät, kun niitä alettiin käsitellä köksässä. Ihmettelin, miten avuttomia muut ikäiseni olivat kun he pohtivat ruokareseptien grammamääriä ja mittailivat desilitroja. Minä osasin ihan ulkomuistista pyöräyttää arkiruoat sekä korvapuustit vielä herkuksi, samalla kun kirjopyykki pyöri koneessa.
Ja ei, vanhempani eivät olleet mitään syrjäytyneitä, vaan tohtoriksi väitelleitä uraihmisiä, jotka olivat keksineet näppärän tavan säästää, kun esikoistytär tekee siivoojan, kodinhoitajan ja lapsenvahdin hommat.Miksi mollaat luokkakavereitasi väittämällä heitä avuttomiksi? Ei lapsesta voi sanoa että tämä on avuton jos ei osaa kaikke jo valmiiksi, kuten ehkä sinä.
Enhän minä mollaa, vaan kerron siitä ajatusmaailmasta. Ymmärrätkö, lapsi pitää omia olojaan normaaleina ja hämmästyy, jos muilla ei olekaan samanlaista. Minulle oli käsittämätöntä, että 13v ei osaa pestä pyykkiä tai tehdä lihapullia, koska itse olin oppinut nuo taidot jo ehkä 8-vuotiaana. Minua oli painostettu tähän kehumalla reippaaksi ja taitavaksi, jos tein kaiken nurisematta ja hyvin. Minun maailmankuvani oli siis semmoinen, että jos joku ei vielä 13-vuotiaanakaan osaa, hän on kummallisen avuton.
Mulla oli ihan sama kokemus kun pääsin lastenkotiin. En pystynyt käsittämään, että siellä olleet lapset eivät osanneet tavallisia kotitöitä. He vaikuttivat minun silmissäni täyisin avuttomilta ja myös jollain tapaa tyhmiltä. En ymmärtänyt myöskään sitä, että lastenkodin ohjaajat olivat päävastuussa ruoanlaistosta, pyykkäyksestä ja muista kotitöistä, vaan yritin itse tehdä edelleen kaikki nuo hommat. Heräsin yöllä salaa tekemään kotitöitä, koska en oikein osannut muutakaan.
Minua ei kotona painostettu kehumalla, vaan ihan suoralla väkivallalla. Kerran meiltä katkaistiin sähköt, kun vanhemmat olivat unohtaneet maksaa sähkölaskut. Isä hakkasi minut siitä hyvästä ja kun sähköt palasi, hän ensitöikseen kuumensi hellanlevyllä veitsen, jolla poltti käsivarttani useamman kerran. Siitä on vieläkin arvet näkyvillä. En minä ollut tajunnut, että laskujen maksupalveluun vieminen oli minun hommaani, mutta opin kerrasta. En muista ihan tarkalleen koska tuo tapahtui, mutta ennen pysyvää huostaanottoani, joka tapahtui ollessani 10-vuotias.
Tiedän, että meidän kokemuksemme ovat harvoille arkipäivää, mutta ne eivät myöskään ole tavattomia. Lapsia kasvaa tälläkin hetkellä täysin pimeissä kasvuolosuhteissa ja on kummallista, että joku ei suostu uskomaan tätä. Tämä uskotaan silloin kun otsikoihin nousee Vilja-Eerikan tai Milon kaltaisia tapauksia, mutta kun joku tuollaisista olosuhteista selviytynyt kertoo kokemuksistaan, sitä ei haluta uskoa.
Et ymmärtänyt mutta pidit muita lapsia avuttomina ja tyhminä?
Joo, todellakin pidin tyhminä ja avuttomina. Minä olin elänyt aika eristäytynyttä elämää sekopäävanhempieni kanssa, joten ei ollut oikein käsitystä siitä mitä lapsilta voi ikätasoisesti odottaa. Koulussa ihan sama homma, muut lapset vaikuttivat vain tyhmiltä ja avuttomilta. En ymmärtänyt kuinka joku lapsi saattoi alkaa itkeä kaaduttuaan portaissa ja vielä vähemmän käsitin, että opettaja meni lohduttamaan sitä. Se mikä oli lapsille normaalia käytöstä näyttäytyi minulle lapsellisuutena ja avuttomuutena.
Sinulla ei siis ollut iänmukaista käsitystä toisten kokemasta empatiasta ja rohkeudesta? Vaan lapsenomainen käsitys siitä että vain se on totta mitä olet nähnyt omista lähtökohdistasi.
Olen eri mieltä. Häpeä voi olla osasyy mutta tuskin kukaan pahoinpitelee lasta ja sen jälkeen ei halua olla tekemisissä pelkästään häpeän takia.
Kirjoitit jo aiemmin että häpeä on syynä, miksi koet että nämä vanhemmat kokosivat häpeää teoistaan? Onko se se the asia josta pidät kiinni että pystyt selviämään elämässä?