Vanhempien ymmärtäminen psykoterapiassa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika noloa ja törkeää että joku jolta on lapsuudessa kuollut omat vanhemmat tulee tänne valittamaan että kyllä teidän pitäisi arvostaa vanhempianne kun teille heidät on. Varmasti vanhempansa menettäneet on otettu sosiaalipalvelujen piiriin ja järjestetty tuet ja terapiat.

Meidän luokalla oli tyttö joka päätyi tekemisiin sosiaaliviranomaisten kanssa vanhempiensa kuoleman jälkeen, asui sukulaisperheessä. Äitienpäivänä ei halunnut tehdä korttia eikä jouluna osallistua joulujuhliin.

Aika julmaa, jos odotettiin iloisesti askartelevan äitienpäiväkorttia kuten muutkin.

Mikäli oli koulutehtävä niin ihan hyvin olisi voinut osallistua, ei varmaan kaikkien muidenkaan mielestä se askartelu mitään superkivaa ole ollut.

Tai isänpäiväkorttien. Sen jonka isä oli kuollut ei ollut pakko osallistua korttiaskarteluun mutta muiden oli, myös sen jolla oli väkivaltainen ja pelottava isä sekä minun jolla ei käytännössä ollut isää. Kun sanottiin että ei mekään askarrella kun ei tuokaan niin me saimme jälki-istuntoa ja huomautukset kotiin, se jonka isä oli kuollut ei saanut. Millähän perustein opettajat on päättäneet näitä?

Olisitte kysynyt orvolta, että mitä hän tekee jouluna vanhempiensa kanssa. Me kysyttiin yhdeltä orvolta ja se sai kauheat raivarit, sen huoltajat soittivat vihaisena meille kotiin. Kaverin vanhemmat teki orvosta lastensuojeluilmoituksen kun huoltaja oli huutanut ihan hulluna puhelimessa. Orpo pääsi jouluksi lastensuojelulaitokseen arviointijaksolle, jos sosiaaliviranomaisten mielestä raivoissaan toisten perheisiin soittelevat ja huutavat huoltajat ei olleet hyväksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.

Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.

Juu, sitäkin voi yrittää, mutta jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana, haluaisin ensin päästä hyvinvoinnin esteenä olevista asioista eroon. Kaikki uusi siihen päälle lisäisi vain kuormitusta, ja itse ongelma jäisi kaiken perustaksi.

No minulle on jo lapsena ollut aika traumaattista kuunnella miten aikuiset kehottavat ymmärtämään näitä vanhempia. Nämä aikuiset eivät kuitenkaan luultavasti ole joutuneet valvomaan öitään kännisen vanhemman valituksia kuunnellen ja vastaten alakoululaisena pääosin siitä kodin siisteydestä ja ruoanlaitosta. En kuvitellut terapian olevan toisinto näistä traumaattisilta tuntuneista yrityksistäni saada apua tilanteeseen perheen ulkopuolisilta aikuisilta.

Tuskinpa olet alakoululaisena (alle 13v) vastannut pääosin kodin siisteydestä ja ruuanlaitosta. Melkoinen aivopieru. Mutta pidä tuo narratiivi

Ai miten muka ei 13-vuotias voisi olla vastuussa pääosin noista sekä esim pyykeistä vielä? Minä ainakin olin. Kaupassa käyminen ja siivous ja pyykinpesu sälytettiin niskoilleni jo paljon aikaisemmin, ja ruoanlaitto nyt ihan viimeistään, kun jo koulussakin oli köksäntunnit. Tosin minähän osasin jo valmiiksi laittaa ruokaa, leipoa ja katsoa vastteifen pesumerkinmät, kun niitä alettiin käsitellä köksässä. Ihmettelin, miten avuttomia muut ikäiseni olivat kun he pohtivat ruokareseptien grammamääriä ja mittailivat desilitroja. Minä osasin ihan ulkomuistista pyöräyttää arkiruoat sekä korvapuustit vielä herkuksi, samalla kun kirjopyykki pyöri koneessa. 

Ja ei, vanhempani eivät olleet mitään syrjäytyneitä, vaan tohtoriksi väitelleitä uraihmisiä, jotka olivat keksineet näppärän tavan säästää, kun esikoistytär tekee siivoojan, kodinhoitajan ja lapsenvahdin hommat.

Miksi mollaat luokkakavereitasi väittämällä heitä avuttomiksi? Ei lapsesta voi sanoa että tämä on avuton jos ei osaa kaikke jo valmiiksi, kuten ehkä sinä.

Enhän minä mollaa, vaan kerron siitä ajatusmaailmasta. Ymmärrätkö, lapsi pitää omia olojaan normaaleina ja hämmästyy, jos muilla ei olekaan samanlaista. Minulle oli käsittämätöntä, että 13v ei osaa pestä pyykkiä tai tehdä lihapullia, koska itse olin oppinut nuo taidot jo ehkä 8-vuotiaana. Minua oli painostettu tähän kehumalla reippaaksi  ja taitavaksi, jos tein kaiken nurisematta ja hyvin. Minun maailmankuvani oli siis semmoinen, että jos joku ei vielä 13-vuotiaanakaan osaa, hän on kummallisen avuton.

Mulla oli ihan sama kokemus kun pääsin lastenkotiin. En pystynyt käsittämään, että siellä olleet lapset eivät osanneet tavallisia kotitöitä. He vaikuttivat minun silmissäni täyisin avuttomilta ja myös jollain tapaa tyhmiltä. En ymmärtänyt myöskään sitä, että lastenkodin ohjaajat olivat päävastuussa ruoanlaistosta, pyykkäyksestä ja muista kotitöistä, vaan yritin itse tehdä edelleen kaikki nuo hommat. Heräsin yöllä salaa tekemään kotitöitä, koska en oikein osannut muutakaan.

Minua ei kotona painostettu kehumalla, vaan ihan suoralla väkivallalla. Kerran meiltä katkaistiin sähköt, kun vanhemmat olivat unohtaneet maksaa sähkölaskut. Isä hakkasi minut siitä hyvästä ja kun sähköt palasi, hän ensitöikseen kuumensi hellanlevyllä veitsen, jolla poltti käsivarttani useamman kerran. Siitä on vieläkin arvet näkyvillä. En minä ollut tajunnut, että laskujen maksupalveluun vieminen oli minun hommaani, mutta opin kerrasta. En muista ihan tarkalleen koska tuo tapahtui, mutta ennen pysyvää huostaanottoani, joka tapahtui ollessani 10-vuotias.

Tiedän, että meidän kokemuksemme ovat harvoille arkipäivää, mutta ne eivät myöskään ole tavattomia. Lapsia kasvaa tälläkin hetkellä täysin pimeissä kasvuolosuhteissa ja on kummallista, että joku ei suostu uskomaan tätä. Tämä uskotaan silloin kun otsikoihin nousee Vilja-Eerikan tai Milon kaltaisia tapauksia, mutta kun joku tuollaisista olosuhteista selviytynyt kertoo kokemuksistaan, sitä ei haluta uskoa.

Et ymmärtänyt mutta pidit muita lapsia avuttomina ja tyhminä?

Se tyhmyyden vaikutelma tulee siitä, kun toisilla lapsilla on tallella semmoinen lapsenomainen luottamus siihen, että joku tulee ja hoitaa asiat aina kuntoon. Itse voi istahtaa itkeä tirauttamaan sitä odotellessa.

 

Tuommoinen varhain pärjääväksi oppinut lapsi tietää, ettei kukaan luultavasti tule ja hyvä niin, koska jos aikuinen tulee ja näkee, että täällä ei ole siivottu ollenkaan eikä ole mitään ruokaakaan, niin sehän suuttuu ja sitten ei kyllä tiedä, miten siinä käy. Eli jos on nälkä ja haluaa syödä, pitää ehtiä jotenkin löytää ainekset, laittaa ruoka ja siistiä koti, niin on mahdollisuus että saa syödäkseen. Semmoisesta näkökulmasta on ihan idioottimaista typeryyttä tuhlata kallisarvoista aikaa vetistelyyn.

Miksi ajattelit sen olevan tyhmyyttä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.

Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.

Juu, sitäkin voi yrittää, mutta jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana, haluaisin ensin päästä hyvinvoinnin esteenä olevista asioista eroon. Kaikki uusi siihen päälle lisäisi vain kuormitusta, ja itse ongelma jäisi kaiken perustaksi.

No minulle on jo lapsena ollut aika traumaattista kuunnella miten aikuiset kehottavat ymmärtämään näitä vanhempia. Nämä aikuiset eivät kuitenkaan luultavasti ole joutuneet valvomaan öitään kännisen vanhemman valituksia kuunnellen ja vastaten alakoululaisena pääosin siitä kodin siisteydestä ja ruoanlaitosta. En kuvitellut terapian olevan toisinto näistä traumaattisilta tuntuneista yrityksistäni saada apua tilanteeseen perheen ulkopuolisilta aikuisilta.

Tuskinpa olet alakoululaisena (alle 13v) vastannut pääosin kodin siisteydestä ja ruuanlaitosta. Melkoinen aivopieru. Mutta pidä tuo narratiivi

Ai miten muka ei 13-vuotias voisi olla vastuussa pääosin noista sekä esim pyykeistä vielä? Minä ainakin olin. Kaupassa käyminen ja siivous ja pyykinpesu sälytettiin niskoilleni jo paljon aikaisemmin, ja ruoanlaitto nyt ihan viimeistään, kun jo koulussakin oli köksäntunnit. Tosin minähän osasin jo valmiiksi laittaa ruokaa, leipoa ja katsoa vastteifen pesumerkinmät, kun niitä alettiin käsitellä köksässä. Ihmettelin, miten avuttomia muut ikäiseni olivat kun he pohtivat ruokareseptien grammamääriä ja mittailivat desilitroja. Minä osasin ihan ulkomuistista pyöräyttää arkiruoat sekä korvapuustit vielä herkuksi, samalla kun kirjopyykki pyöri koneessa. 

Ja ei, vanhempani eivät olleet mitään syrjäytyneitä, vaan tohtoriksi väitelleitä uraihmisiä, jotka olivat keksineet näppärän tavan säästää, kun esikoistytär tekee siivoojan, kodinhoitajan ja lapsenvahdin hommat.

Miksi mollaat luokkakavereitasi väittämällä heitä avuttomiksi? Ei lapsesta voi sanoa että tämä on avuton jos ei osaa kaikke jo valmiiksi, kuten ehkä sinä.

Enhän minä mollaa, vaan kerron siitä ajatusmaailmasta. Ymmärrätkö, lapsi pitää omia olojaan normaaleina ja hämmästyy, jos muilla ei olekaan samanlaista. Minulle oli käsittämätöntä, että 13v ei osaa pestä pyykkiä tai tehdä lihapullia, koska itse olin oppinut nuo taidot jo ehkä 8-vuotiaana. Minua oli painostettu tähän kehumalla reippaaksi  ja taitavaksi, jos tein kaiken nurisematta ja hyvin. Minun maailmankuvani oli siis semmoinen, että jos joku ei vielä 13-vuotiaanakaan osaa, hän on kummallisen avuton.

Mulla oli ihan sama kokemus kun pääsin lastenkotiin. En pystynyt käsittämään, että siellä olleet lapset eivät osanneet tavallisia kotitöitä. He vaikuttivat minun silmissäni täyisin avuttomilta ja myös jollain tapaa tyhmiltä. En ymmärtänyt myöskään sitä, että lastenkodin ohjaajat olivat päävastuussa ruoanlaistosta, pyykkäyksestä ja muista kotitöistä, vaan yritin itse tehdä edelleen kaikki nuo hommat. Heräsin yöllä salaa tekemään kotitöitä, koska en oikein osannut muutakaan.

Minua ei kotona painostettu kehumalla, vaan ihan suoralla väkivallalla. Kerran meiltä katkaistiin sähköt, kun vanhemmat olivat unohtaneet maksaa sähkölaskut. Isä hakkasi minut siitä hyvästä ja kun sähköt palasi, hän ensitöikseen kuumensi hellanlevyllä veitsen, jolla poltti käsivarttani useamman kerran. Siitä on vieläkin arvet näkyvillä. En minä ollut tajunnut, että laskujen maksupalveluun vieminen oli minun hommaani, mutta opin kerrasta. En muista ihan tarkalleen koska tuo tapahtui, mutta ennen pysyvää huostaanottoani, joka tapahtui ollessani 10-vuotias.

Tiedän, että meidän kokemuksemme ovat harvoille arkipäivää, mutta ne eivät myöskään ole tavattomia. Lapsia kasvaa tälläkin hetkellä täysin pimeissä kasvuolosuhteissa ja on kummallista, että joku ei suostu uskomaan tätä. Tämä uskotaan silloin kun otsikoihin nousee Vilja-Eerikan tai Milon kaltaisia tapauksia, mutta kun joku tuollaisista olosuhteista selviytynyt kertoo kokemuksistaan, sitä ei haluta uskoa.

Et ymmärtänyt mutta pidit muita lapsia avuttomina ja tyhminä?

Joo, todellakin pidin tyhminä ja avuttomina. Minä olin elänyt aika eristäytynyttä elämää sekopäävanhempieni kanssa, joten ei ollut oikein käsitystä siitä mitä lapsilta voi ikätasoisesti odottaa. Koulussa ihan sama homma, muut lapset vaikuttivat vain tyhmiltä ja avuttomilta. En ymmärtänyt kuinka joku lapsi saattoi alkaa itkeä kaaduttuaan portaissa ja vielä vähemmän käsitin, että opettaja meni lohduttamaan sitä. Se mikä oli lapsille normaalia käytöstä näyttäytyi minulle lapsellisuutena ja avuttomuutena.

Sinulla ei siis ollut iänmukaista käsitystä toisten kokemasta empatiasta ja rohkeudesta? Vaan lapsenomainen käsitys siitä että vain se on totta mitä olet nähnyt omista lähtökohdistasi.

Miksi peilaat toisten kommentteja? Tämä ei ole terapiaistunto, täällä ei tarvitse uusintaa lukemaansa kommenttia kysymyksen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En lukenut koko ketjua, mutta psykoterapia on pitkä prosessi eikä mikään lyhyt terapiat etulinjaan-jippokurssi.

 

Kuuluu myös menneisyyden käsittely, miten menneisyys on vaikuttanut meihin ja voiko jostain menneisyydessä syntyneistä tavoista opetella pois.

 

Toki kaikkien terapeuttien työtavat ja persoona ei sovi kaikille potilaille. 

Terapeutin tehtävä ei ole nyökytellä kaikelle mitä sanot hyväksyvästi, jos pyritään kehitykseen. Muiden loputon syyttely on ratkaisu jo itsessään: miksi tälläinen hakeutuu terapiaan, saadakseen vain kuuntelijan? Ei hyvä idea lainkaan.

Eli ajatteletko että terapian tarkoitus on se että lapsi oppii ymmärtämään  väkivaltaisia vanhempiaan? Et taida kovin paljon terapiasta tietää kunhan  liikuttelet huulia tuulen mukana.

Vierailija kirjoitti:

Oman kokemukseni mukaan nämä omissa traumoissaan pyörivien ihmisten ongelma on se, että haluavat rajattomasti myötätuntoa itselleen, mutta eivät ole valmiita kokemaan myötätuntoa muita kohtaan. Se on ikävä luuppi, josta on todella vaikea päästä pois. Myös itse olin tuossa, kunnes vaan lopulta päätin olla syyttellemättä muita ongelmistani ja menin eteenpäin. Yllättäen kaikki sen hetkiset ongelmani ratkesivat ja pääsin elämänsyrjään kiinni ja vielä paljon vahvemmin kuin ennen.

Itse olen käyttänyt varmasti vuosikymmenen oman lapsuuteni pohtimiseen. Se kannatti tehdä, mutta rajansa kaikella. Jossain vaiheessa vaan kannattaa todeta, etten saa vastauksia kaikkeen mihin haluan, vaan menen eteenpäin näillä tiedoilla. Se on lopulta melko yksinkertaista, mutta se askel on vaikea ottaa. Suosittelen silti sen ottamista, sillä se on mielestäni ainoa tie eteenpäin.

Oma ongelma oli pitkään se että luulin olevani laiska tyhmä ja saamaton. Kun ymmärsin että se on vanhempien minuun iskostama valhe, pääsin vihdoinkin eteenpäin.

En käynyt terapiassa, mutta hienoa jos joku terapiassa tämän ymmärtää

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.

Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.

Juu, sitäkin voi yrittää, mutta jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana, haluaisin ensin päästä hyvinvoinnin esteenä olevista asioista eroon. Kaikki uusi siihen päälle lisäisi vain kuormitusta, ja itse ongelma jäisi kaiken perustaksi.

No minulle on jo lapsena ollut aika traumaattista kuunnella miten aikuiset kehottavat ymmärtämään näitä vanhempia. Nämä aikuiset eivät kuitenkaan luultavasti ole joutuneet valvomaan öitään kännisen vanhemman valituksia kuunnellen ja vastaten alakoululaisena pääosin siitä kodin siisteydestä ja ruoanlaitosta. En kuvitellut terapian olevan toisinto näistä traumaattisilta tuntuneista yrityksistäni saada apua tilanteeseen perheen ulkopuolisilta aikuisilta.

Tuskinpa olet alakoululaisena (alle 13v) vastannut pääosin kodin siisteydestä ja ruuanlaitosta. Melkoinen aivopieru. Mutta pidä tuo narratiivi

Ai miten muka ei 13-vuotias voisi olla vastuussa pääosin noista sekä esim pyykeistä vielä? Minä ainakin olin. Kaupassa käyminen ja siivous ja pyykinpesu sälytettiin niskoilleni jo paljon aikaisemmin, ja ruoanlaitto nyt ihan viimeistään, kun jo koulussakin oli köksäntunnit. Tosin minähän osasin jo valmiiksi laittaa ruokaa, leipoa ja katsoa vastteifen pesumerkinmät, kun niitä alettiin käsitellä köksässä. Ihmettelin, miten avuttomia muut ikäiseni olivat kun he pohtivat ruokareseptien grammamääriä ja mittailivat desilitroja. Minä osasin ihan ulkomuistista pyöräyttää arkiruoat sekä korvapuustit vielä herkuksi, samalla kun kirjopyykki pyöri koneessa. 

Ja ei, vanhempani eivät olleet mitään syrjäytyneitä, vaan tohtoriksi väitelleitä uraihmisiä, jotka olivat keksineet näppärän tavan säästää, kun esikoistytär tekee siivoojan, kodinhoitajan ja lapsenvahdin hommat.

Miksi mollaat luokkakavereitasi väittämällä heitä avuttomiksi? Ei lapsesta voi sanoa että tämä on avuton jos ei osaa kaikke jo valmiiksi, kuten ehkä sinä.

Enhän minä mollaa, vaan kerron siitä ajatusmaailmasta. Ymmärrätkö, lapsi pitää omia olojaan normaaleina ja hämmästyy, jos muilla ei olekaan samanlaista. Minulle oli käsittämätöntä, että 13v ei osaa pestä pyykkiä tai tehdä lihapullia, koska itse olin oppinut nuo taidot jo ehkä 8-vuotiaana. Minua oli painostettu tähän kehumalla reippaaksi  ja taitavaksi, jos tein kaiken nurisematta ja hyvin. Minun maailmankuvani oli siis semmoinen, että jos joku ei vielä 13-vuotiaanakaan osaa, hän on kummallisen avuton.

Mulla oli ihan sama kokemus kun pääsin lastenkotiin. En pystynyt käsittämään, että siellä olleet lapset eivät osanneet tavallisia kotitöitä. He vaikuttivat minun silmissäni täyisin avuttomilta ja myös jollain tapaa tyhmiltä. En ymmärtänyt myöskään sitä, että lastenkodin ohjaajat olivat päävastuussa ruoanlaistosta, pyykkäyksestä ja muista kotitöistä, vaan yritin itse tehdä edelleen kaikki nuo hommat. Heräsin yöllä salaa tekemään kotitöitä, koska en oikein osannut muutakaan.

Minua ei kotona painostettu kehumalla, vaan ihan suoralla väkivallalla. Kerran meiltä katkaistiin sähköt, kun vanhemmat olivat unohtaneet maksaa sähkölaskut. Isä hakkasi minut siitä hyvästä ja kun sähköt palasi, hän ensitöikseen kuumensi hellanlevyllä veitsen, jolla poltti käsivarttani useamman kerran. Siitä on vieläkin arvet näkyvillä. En minä ollut tajunnut, että laskujen maksupalveluun vieminen oli minun hommaani, mutta opin kerrasta. En muista ihan tarkalleen koska tuo tapahtui, mutta ennen pysyvää huostaanottoani, joka tapahtui ollessani 10-vuotias.

Tiedän, että meidän kokemuksemme ovat harvoille arkipäivää, mutta ne eivät myöskään ole tavattomia. Lapsia kasvaa tälläkin hetkellä täysin pimeissä kasvuolosuhteissa ja on kummallista, että joku ei suostu uskomaan tätä. Tämä uskotaan silloin kun otsikoihin nousee Vilja-Eerikan tai Milon kaltaisia tapauksia, mutta kun joku tuollaisista olosuhteista selviytynyt kertoo kokemuksistaan, sitä ei haluta uskoa.

Et ymmärtänyt mutta pidit muita lapsia avuttomina ja tyhminä?

Se tyhmyyden vaikutelma tulee siitä, kun toisilla lapsilla on tallella semmoinen lapsenomainen luottamus siihen, että joku tulee ja hoitaa asiat aina kuntoon. Itse voi istahtaa itkeä tirauttamaan sitä odotellessa.

 

Tuommoinen varhain pärjääväksi oppinut lapsi tietää, ettei kukaan luultavasti tule ja hyvä niin, koska jos aikuinen tulee ja näkee, että täällä ei ole siivottu ollenkaan eikä ole mitään ruokaakaan, niin sehän suuttuu ja sitten ei kyllä tiedä, miten siinä käy. Eli jos on nälkä ja haluaa syödä, pitää ehtiä jotenkin löytää ainekset, laittaa ruoka ja siistiä koti, niin on mahdollisuus että saa syödäkseen. Semmoisesta näkökulmasta on ihan idioottimaista typeryyttä tuhlata kallisarvoista aikaa vetistelyyn.

Ei oikein voida puhua pärjääväksi oppimisesta kun tausta on tuo, että on vain tottunut tekemään kotitöitä vanhempien painostuksesta taustalla pelko. Sillä ei ole mitään tekemistä pärjäämisen tai vahvuuden kanssa. Vai onko tuo mielestäsi jotenkin ok?

Vaikka oppiminen tapahtuu olosuhteissa, joihin ei lapsen pidä joutua, voi pärjääminen kyllä olla aitoa. Tietysti olisi parempi, jos ei tarvitsisi pärjätä noin yksin noin pienenä. Mutta kyllä siitä voi myös saada minäpystyvyyden tunnetta, josta on hyötyäkin elämässä. Että jos en osaa, selvitän ja opin, ja ennenkin on pärjätty.

En yhtään tykkää nimittäin siitäkään, että jos käy ilmi, että ihmisellä on ollut vaikeaa lapsena, häntä ruvetaan ulkopuolelta painamaan uhrin muottiin. On tietysti ok itse hellittää, jos ei jaksa suorittaa. Mutta että täällä palstalla tulet opettamaan, ettei tuo sinun pärjääminen ole semmoista oikeaa oikeanlaista pärjäämistä, vaan selviydyit kaikesta tuosta pärjäämisellä, jota ei ole oikeasti olemassa - ei sekään ole oikein.

Tietysti pyykinpesun ja ruoanlaiton voi oppia vasta kaksikymppisenä ja sen osaa yhtä hyvin keski-iässä kuin tarhaiästä asti harjoitellut. Ei kukaan välttämättä tarvitse karuja oloja tullakseen pärjääväksi. Ja jotkut tukeutuvat aina herkästi muihin ja se on heidän tapansa. Joku uupuu (mutta voi myöhemmin taas voida aivan hyvin).

Älä tule ulkopuolelta vähättelemään toisten tekemisiä. Se on ihan pelkästään ilkeää. Kukaan ei ole muita huonompi tai vähempiarvoinen, koska tiskasi liian paljon pienenä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.

Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.

Juu, sitäkin voi yrittää, mutta jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana, haluaisin ensin päästä hyvinvoinnin esteenä olevista asioista eroon. Kaikki uusi siihen päälle lisäisi vain kuormitusta, ja itse ongelma jäisi kaiken perustaksi.

No minulle on jo lapsena ollut aika traumaattista kuunnella miten aikuiset kehottavat ymmärtämään näitä vanhempia. Nämä aikuiset eivät kuitenkaan luultavasti ole joutuneet valvomaan öitään kännisen vanhemman valituksia kuunnellen ja vastaten alakoululaisena pääosin siitä kodin siisteydestä ja ruoanlaitosta. En kuvitellut terapian olevan toisinto näistä traumaattisilta tuntuneista yrityksistäni saada apua tilanteeseen perheen ulkopuolisilta aikuisilta.

Tuskinpa olet alakoululaisena (alle 13v) vastannut pääosin kodin siisteydestä ja ruuanlaitosta. Melkoinen aivopieru. Mutta pidä tuo narratiivi

Ai miten muka ei 13-vuotias voisi olla vastuussa pääosin noista sekä esim pyykeistä vielä? Minä ainakin olin. Kaupassa käyminen ja siivous ja pyykinpesu sälytettiin niskoilleni jo paljon aikaisemmin, ja ruoanlaitto nyt ihan viimeistään, kun jo koulussakin oli köksäntunnit. Tosin minähän osasin jo valmiiksi laittaa ruokaa, leipoa ja katsoa vastteifen pesumerkinmät, kun niitä alettiin käsitellä köksässä. Ihmettelin, miten avuttomia muut ikäiseni olivat kun he pohtivat ruokareseptien grammamääriä ja mittailivat desilitroja. Minä osasin ihan ulkomuistista pyöräyttää arkiruoat sekä korvapuustit vielä herkuksi, samalla kun kirjopyykki pyöri koneessa. 

Ja ei, vanhempani eivät olleet mitään syrjäytyneitä, vaan tohtoriksi väitelleitä uraihmisiä, jotka olivat keksineet näppärän tavan säästää, kun esikoistytär tekee siivoojan, kodinhoitajan ja lapsenvahdin hommat.

Miksi mollaat luokkakavereitasi väittämällä heitä avuttomiksi? Ei lapsesta voi sanoa että tämä on avuton jos ei osaa kaikke jo valmiiksi, kuten ehkä sinä.

Enhän minä mollaa, vaan kerron siitä ajatusmaailmasta. Ymmärrätkö, lapsi pitää omia olojaan normaaleina ja hämmästyy, jos muilla ei olekaan samanlaista. Minulle oli käsittämätöntä, että 13v ei osaa pestä pyykkiä tai tehdä lihapullia, koska itse olin oppinut nuo taidot jo ehkä 8-vuotiaana. Minua oli painostettu tähän kehumalla reippaaksi  ja taitavaksi, jos tein kaiken nurisematta ja hyvin. Minun maailmankuvani oli siis semmoinen, että jos joku ei vielä 13-vuotiaanakaan osaa, hän on kummallisen avuton.

Mulla oli ihan sama kokemus kun pääsin lastenkotiin. En pystynyt käsittämään, että siellä olleet lapset eivät osanneet tavallisia kotitöitä. He vaikuttivat minun silmissäni täyisin avuttomilta ja myös jollain tapaa tyhmiltä. En ymmärtänyt myöskään sitä, että lastenkodin ohjaajat olivat päävastuussa ruoanlaistosta, pyykkäyksestä ja muista kotitöistä, vaan yritin itse tehdä edelleen kaikki nuo hommat. Heräsin yöllä salaa tekemään kotitöitä, koska en oikein osannut muutakaan.

Minua ei kotona painostettu kehumalla, vaan ihan suoralla väkivallalla. Kerran meiltä katkaistiin sähköt, kun vanhemmat olivat unohtaneet maksaa sähkölaskut. Isä hakkasi minut siitä hyvästä ja kun sähköt palasi, hän ensitöikseen kuumensi hellanlevyllä veitsen, jolla poltti käsivarttani useamman kerran. Siitä on vieläkin arvet näkyvillä. En minä ollut tajunnut, että laskujen maksupalveluun vieminen oli minun hommaani, mutta opin kerrasta. En muista ihan tarkalleen koska tuo tapahtui, mutta ennen pysyvää huostaanottoani, joka tapahtui ollessani 10-vuotias.

Tiedän, että meidän kokemuksemme ovat harvoille arkipäivää, mutta ne eivät myöskään ole tavattomia. Lapsia kasvaa tälläkin hetkellä täysin pimeissä kasvuolosuhteissa ja on kummallista, että joku ei suostu uskomaan tätä. Tämä uskotaan silloin kun otsikoihin nousee Vilja-Eerikan tai Milon kaltaisia tapauksia, mutta kun joku tuollaisista olosuhteista selviytynyt kertoo kokemuksistaan, sitä ei haluta uskoa.

Et ymmärtänyt mutta pidit muita lapsia avuttomina ja tyhminä?

Se tyhmyyden vaikutelma tulee siitä, kun toisilla lapsilla on tallella semmoinen lapsenomainen luottamus siihen, että joku tulee ja hoitaa asiat aina kuntoon. Itse voi istahtaa itkeä tirauttamaan sitä odotellessa.

 

Tuommoinen varhain pärjääväksi oppinut lapsi tietää, ettei kukaan luultavasti tule ja hyvä niin, koska jos aikuinen tulee ja näkee, että täällä ei ole siivottu ollenkaan eikä ole mitään ruokaakaan, niin sehän suuttuu ja sitten ei kyllä tiedä, miten siinä käy. Eli jos on nälkä ja haluaa syödä, pitää ehtiä jotenkin löytää ainekset, laittaa ruoka ja siistiä koti, niin on mahdollisuus että saa syödäkseen. Semmoisesta näkökulmasta on ihan idioottimaista typeryyttä tuhlata kallisarvoista aikaa vetistelyyn.

Miksi ajattelit sen olevan tyhmyyttä?

Ehkä siksi, että itkevä herättää aikuisen huomion ja saa turpaan? Tyhmäähän semmoinen on, kannattaa toimia eikä itkeä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.

Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.

Juu, sitäkin voi yrittää, mutta jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana, haluaisin ensin päästä hyvinvoinnin esteenä olevista asioista eroon. Kaikki uusi siihen päälle lisäisi vain kuormitusta, ja itse ongelma jäisi kaiken perustaksi.

No minulle on jo lapsena ollut aika traumaattista kuunnella miten aikuiset kehottavat ymmärtämään näitä vanhempia. Nämä aikuiset eivät kuitenkaan luultavasti ole joutuneet valvomaan öitään kännisen vanhemman valituksia kuunnellen ja vastaten alakoululaisena pääosin siitä kodin siisteydestä ja ruoanlaitosta. En kuvitellut terapian olevan toisinto näistä traumaattisilta tuntuneista yrityksistäni saada apua tilanteeseen perheen ulkopuolisilta aikuisilta.

Tuskinpa olet alakoululaisena (alle 13v) vastannut pääosin kodin siisteydestä ja ruuanlaitosta. Melkoinen aivopieru. Mutta pidä tuo narratiivi

Ai miten muka ei 13-vuotias voisi olla vastuussa pääosin noista sekä esim pyykeistä vielä? Minä ainakin olin. Kaupassa käyminen ja siivous ja pyykinpesu sälytettiin niskoilleni jo paljon aikaisemmin, ja ruoanlaitto nyt ihan viimeistään, kun jo koulussakin oli köksäntunnit. Tosin minähän osasin jo valmiiksi laittaa ruokaa, leipoa ja katsoa vastteifen pesumerkinmät, kun niitä alettiin käsitellä köksässä. Ihmettelin, miten avuttomia muut ikäiseni olivat kun he pohtivat ruokareseptien grammamääriä ja mittailivat desilitroja. Minä osasin ihan ulkomuistista pyöräyttää arkiruoat sekä korvapuustit vielä herkuksi, samalla kun kirjopyykki pyöri koneessa. 

Ja ei, vanhempani eivät olleet mitään syrjäytyneitä, vaan tohtoriksi väitelleitä uraihmisiä, jotka olivat keksineet näppärän tavan säästää, kun esikoistytär tekee siivoojan, kodinhoitajan ja lapsenvahdin hommat.

Miksi mollaat luokkakavereitasi väittämällä heitä avuttomiksi? Ei lapsesta voi sanoa että tämä on avuton jos ei osaa kaikke jo valmiiksi, kuten ehkä sinä.

Enhän minä mollaa, vaan kerron siitä ajatusmaailmasta. Ymmärrätkö, lapsi pitää omia olojaan normaaleina ja hämmästyy, jos muilla ei olekaan samanlaista. Minulle oli käsittämätöntä, että 13v ei osaa pestä pyykkiä tai tehdä lihapullia, koska itse olin oppinut nuo taidot jo ehkä 8-vuotiaana. Minua oli painostettu tähän kehumalla reippaaksi  ja taitavaksi, jos tein kaiken nurisematta ja hyvin. Minun maailmankuvani oli siis semmoinen, että jos joku ei vielä 13-vuotiaanakaan osaa, hän on kummallisen avuton.

Mulla oli ihan sama kokemus kun pääsin lastenkotiin. En pystynyt käsittämään, että siellä olleet lapset eivät osanneet tavallisia kotitöitä. He vaikuttivat minun silmissäni täyisin avuttomilta ja myös jollain tapaa tyhmiltä. En ymmärtänyt myöskään sitä, että lastenkodin ohjaajat olivat päävastuussa ruoanlaistosta, pyykkäyksestä ja muista kotitöistä, vaan yritin itse tehdä edelleen kaikki nuo hommat. Heräsin yöllä salaa tekemään kotitöitä, koska en oikein osannut muutakaan.

Minua ei kotona painostettu kehumalla, vaan ihan suoralla väkivallalla. Kerran meiltä katkaistiin sähköt, kun vanhemmat olivat unohtaneet maksaa sähkölaskut. Isä hakkasi minut siitä hyvästä ja kun sähköt palasi, hän ensitöikseen kuumensi hellanlevyllä veitsen, jolla poltti käsivarttani useamman kerran. Siitä on vieläkin arvet näkyvillä. En minä ollut tajunnut, että laskujen maksupalveluun vieminen oli minun hommaani, mutta opin kerrasta. En muista ihan tarkalleen koska tuo tapahtui, mutta ennen pysyvää huostaanottoani, joka tapahtui ollessani 10-vuotias.

Tiedän, että meidän kokemuksemme ovat harvoille arkipäivää, mutta ne eivät myöskään ole tavattomia. Lapsia kasvaa tälläkin hetkellä täysin pimeissä kasvuolosuhteissa ja on kummallista, että joku ei suostu uskomaan tätä. Tämä uskotaan silloin kun otsikoihin nousee Vilja-Eerikan tai Milon kaltaisia tapauksia, mutta kun joku tuollaisista olosuhteista selviytynyt kertoo kokemuksistaan, sitä ei haluta uskoa.

Et ymmärtänyt mutta pidit muita lapsia avuttomina ja tyhminä?

Se tyhmyyden vaikutelma tulee siitä, kun toisilla lapsilla on tallella semmoinen lapsenomainen luottamus siihen, että joku tulee ja hoitaa asiat aina kuntoon. Itse voi istahtaa itkeä tirauttamaan sitä odotellessa.

 

Tuommoinen varhain pärjääväksi oppinut lapsi tietää, ettei kukaan luultavasti tule ja hyvä niin, koska jos aikuinen tulee ja näkee, että täällä ei ole siivottu ollenkaan eikä ole mitään ruokaakaan, niin sehän suuttuu ja sitten ei kyllä tiedä, miten siinä käy. Eli jos on nälkä ja haluaa syödä, pitää ehtiä jotenkin löytää ainekset, laittaa ruoka ja siistiä koti, niin on mahdollisuus että saa syödäkseen. Semmoisesta näkökulmasta on ihan idioottimaista typeryyttä tuhlata kallisarvoista aikaa vetistelyyn.

En tiedä miksi taas menee kommentti sensuuriin, mutta yritän vielä kerran lainata tätä, koska tämä oli niin loistava kuvaus siitä todellisuudesta missä lapsena eli. 

Kun elämä on yhtä yksin suoritettua selviytymistaistelua, on vaikea ymmärtää heitä, jotka eivät taistele vaan luottavat sokeasti saavansa apua. Se vaikuttaa vain järjettömältä ja avuttomalta ja vasta aikuisena ymmärtää muiden lasten olleen normaaleja ja itse se "järjetön".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.

Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.

Juu, sitäkin voi yrittää, mutta jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana, haluaisin ensin päästä hyvinvoinnin esteenä olevista asioista eroon. Kaikki uusi siihen päälle lisäisi vain kuormitusta, ja itse ongelma jäisi kaiken perustaksi.

No minulle on jo lapsena ollut aika traumaattista kuunnella miten aikuiset kehottavat ymmärtämään näitä vanhempia. Nämä aikuiset eivät kuitenkaan luultavasti ole joutuneet valvomaan öitään kännisen vanhemman valituksia kuunnellen ja vastaten alakoululaisena pääosin siitä kodin siisteydestä ja ruoanlaitosta. En kuvitellut terapian olevan toisinto näistä traumaattisilta tuntuneista yrityksistäni saada apua tilanteeseen perheen ulkopuolisilta aikuisilta.

Tuskinpa olet alakoululaisena (alle 13v) vastannut pääosin kodin siisteydestä ja ruuanlaitosta. Melkoinen aivopieru. Mutta pidä tuo narratiivi

Ai miten muka ei 13-vuotias voisi olla vastuussa pääosin noista sekä esim pyykeistä vielä? Minä ainakin olin. Kaupassa käyminen ja siivous ja pyykinpesu sälytettiin niskoilleni jo paljon aikaisemmin, ja ruoanlaitto nyt ihan viimeistään, kun jo koulussakin oli köksäntunnit. Tosin minähän osasin jo valmiiksi laittaa ruokaa, leipoa ja katsoa vastteifen pesumerkinmät, kun niitä alettiin käsitellä köksässä. Ihmettelin, miten avuttomia muut ikäiseni olivat kun he pohtivat ruokareseptien grammamääriä ja mittailivat desilitroja. Minä osasin ihan ulkomuistista pyöräyttää arkiruoat sekä korvapuustit vielä herkuksi, samalla kun kirjopyykki pyöri koneessa. 

Ja ei, vanhempani eivät olleet mitään syrjäytyneitä, vaan tohtoriksi väitelleitä uraihmisiä, jotka olivat keksineet näppärän tavan säästää, kun esikoistytär tekee siivoojan, kodinhoitajan ja lapsenvahdin hommat.

Miksi mollaat luokkakavereitasi väittämällä heitä avuttomiksi? Ei lapsesta voi sanoa että tämä on avuton jos ei osaa kaikke jo valmiiksi, kuten ehkä sinä.

Enhän minä mollaa, vaan kerron siitä ajatusmaailmasta. Ymmärrätkö, lapsi pitää omia olojaan normaaleina ja hämmästyy, jos muilla ei olekaan samanlaista. Minulle oli käsittämätöntä, että 13v ei osaa pestä pyykkiä tai tehdä lihapullia, koska itse olin oppinut nuo taidot jo ehkä 8-vuotiaana. Minua oli painostettu tähän kehumalla reippaaksi  ja taitavaksi, jos tein kaiken nurisematta ja hyvin. Minun maailmankuvani oli siis semmoinen, että jos joku ei vielä 13-vuotiaanakaan osaa, hän on kummallisen avuton.

Mulla oli ihan sama kokemus kun pääsin lastenkotiin. En pystynyt käsittämään, että siellä olleet lapset eivät osanneet tavallisia kotitöitä. He vaikuttivat minun silmissäni täyisin avuttomilta ja myös jollain tapaa tyhmiltä. En ymmärtänyt myöskään sitä, että lastenkodin ohjaajat olivat päävastuussa ruoanlaistosta, pyykkäyksestä ja muista kotitöistä, vaan yritin itse tehdä edelleen kaikki nuo hommat. Heräsin yöllä salaa tekemään kotitöitä, koska en oikein osannut muutakaan.

Minua ei kotona painostettu kehumalla, vaan ihan suoralla väkivallalla. Kerran meiltä katkaistiin sähköt, kun vanhemmat olivat unohtaneet maksaa sähkölaskut. Isä hakkasi minut siitä hyvästä ja kun sähköt palasi, hän ensitöikseen kuumensi hellanlevyllä veitsen, jolla poltti käsivarttani useamman kerran. Siitä on vieläkin arvet näkyvillä. En minä ollut tajunnut, että laskujen maksupalveluun vieminen oli minun hommaani, mutta opin kerrasta. En muista ihan tarkalleen koska tuo tapahtui, mutta ennen pysyvää huostaanottoani, joka tapahtui ollessani 10-vuotias.

Tiedän, että meidän kokemuksemme ovat harvoille arkipäivää, mutta ne eivät myöskään ole tavattomia. Lapsia kasvaa tälläkin hetkellä täysin pimeissä kasvuolosuhteissa ja on kummallista, että joku ei suostu uskomaan tätä. Tämä uskotaan silloin kun otsikoihin nousee Vilja-Eerikan tai Milon kaltaisia tapauksia, mutta kun joku tuollaisista olosuhteista selviytynyt kertoo kokemuksistaan, sitä ei haluta uskoa.

Et ymmärtänyt mutta pidit muita lapsia avuttomina ja tyhminä?

Joo, todellakin pidin tyhminä ja avuttomina. Minä olin elänyt aika eristäytynyttä elämää sekopäävanhempieni kanssa, joten ei ollut oikein käsitystä siitä mitä lapsilta voi ikätasoisesti odottaa. Koulussa ihan sama homma, muut lapset vaikuttivat vain tyhmiltä ja avuttomilta. En ymmärtänyt kuinka joku lapsi saattoi alkaa itkeä kaaduttuaan portaissa ja vielä vähemmän käsitin, että opettaja meni lohduttamaan sitä. Se mikä oli lapsille normaalia käytöstä näyttäytyi minulle lapsellisuutena ja avuttomuutena.

Sinulla ei siis ollut iänmukaista käsitystä toisten kokemasta empatiasta ja rohkeudesta? Vaan lapsenomainen käsitys siitä että vain se on totta mitä olet nähnyt omista lähtökohdistasi.

Ei tietenkään ollut ja eiköhän kaikkien lasten, ihan kasvuolosuhteista riippumatta, käsitykset ole lapsenomaisia. Outo kysymys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.

Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.

Juu, sitäkin voi yrittää, mutta jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana, haluaisin ensin päästä hyvinvoinnin esteenä olevista asioista eroon. Kaikki uusi siihen päälle lisäisi vain kuormitusta, ja itse ongelma jäisi kaiken perustaksi.

No minulle on jo lapsena ollut aika traumaattista kuunnella miten aikuiset kehottavat ymmärtämään näitä vanhempia. Nämä aikuiset eivät kuitenkaan luultavasti ole joutuneet valvomaan öitään kännisen vanhemman valituksia kuunnellen ja vastaten alakoululaisena pääosin siitä kodin siisteydestä ja ruoanlaitosta. En kuvitellut terapian olevan toisinto näistä traumaattisilta tuntuneista yrityksistäni saada apua tilanteeseen perheen ulkopuolisilta aikuisilta.

Tuskinpa olet alakoululaisena (alle 13v) vastannut pääosin kodin siisteydestä ja ruuanlaitosta. Melkoinen aivopieru. Mutta pidä tuo narratiivi

Ai miten muka ei 13-vuotias voisi olla vastuussa pääosin noista sekä esim pyykeistä vielä? Minä ainakin olin. Kaupassa käyminen ja siivous ja pyykinpesu sälytettiin niskoilleni jo paljon aikaisemmin, ja ruoanlaitto nyt ihan viimeistään, kun jo koulussakin oli köksäntunnit. Tosin minähän osasin jo valmiiksi laittaa ruokaa, leipoa ja katsoa vastteifen pesumerkinmät, kun niitä alettiin käsitellä köksässä. Ihmettelin, miten avuttomia muut ikäiseni olivat kun he pohtivat ruokareseptien grammamääriä ja mittailivat desilitroja. Minä osasin ihan ulkomuistista pyöräyttää arkiruoat sekä korvapuustit vielä herkuksi, samalla kun kirjopyykki pyöri koneessa. 

Ja ei, vanhempani eivät olleet mitään syrjäytyneitä, vaan tohtoriksi väitelleitä uraihmisiä, jotka olivat keksineet näppärän tavan säästää, kun esikoistytär tekee siivoojan, kodinhoitajan ja lapsenvahdin hommat.

Miksi mollaat luokkakavereitasi väittämällä heitä avuttomiksi? Ei lapsesta voi sanoa että tämä on avuton jos ei osaa kaikke jo valmiiksi, kuten ehkä sinä.

Enhän minä mollaa, vaan kerron siitä ajatusmaailmasta. Ymmärrätkö, lapsi pitää omia olojaan normaaleina ja hämmästyy, jos muilla ei olekaan samanlaista. Minulle oli käsittämätöntä, että 13v ei osaa pestä pyykkiä tai tehdä lihapullia, koska itse olin oppinut nuo taidot jo ehkä 8-vuotiaana. Minua oli painostettu tähän kehumalla reippaaksi  ja taitavaksi, jos tein kaiken nurisematta ja hyvin. Minun maailmankuvani oli siis semmoinen, että jos joku ei vielä 13-vuotiaanakaan osaa, hän on kummallisen avuton.

Mulla oli ihan sama kokemus kun pääsin lastenkotiin. En pystynyt käsittämään, että siellä olleet lapset eivät osanneet tavallisia kotitöitä. He vaikuttivat minun silmissäni täyisin avuttomilta ja myös jollain tapaa tyhmiltä. En ymmärtänyt myöskään sitä, että lastenkodin ohjaajat olivat päävastuussa ruoanlaistosta, pyykkäyksestä ja muista kotitöistä, vaan yritin itse tehdä edelleen kaikki nuo hommat. Heräsin yöllä salaa tekemään kotitöitä, koska en oikein osannut muutakaan.

Minua ei kotona painostettu kehumalla, vaan ihan suoralla väkivallalla. Kerran meiltä katkaistiin sähköt, kun vanhemmat olivat unohtaneet maksaa sähkölaskut. Isä hakkasi minut siitä hyvästä ja kun sähköt palasi, hän ensitöikseen kuumensi hellanlevyllä veitsen, jolla poltti käsivarttani useamman kerran. Siitä on vieläkin arvet näkyvillä. En minä ollut tajunnut, että laskujen maksupalveluun vieminen oli minun hommaani, mutta opin kerrasta. En muista ihan tarkalleen koska tuo tapahtui, mutta ennen pysyvää huostaanottoani, joka tapahtui ollessani 10-vuotias.

Tiedän, että meidän kokemuksemme ovat harvoille arkipäivää, mutta ne eivät myöskään ole tavattomia. Lapsia kasvaa tälläkin hetkellä täysin pimeissä kasvuolosuhteissa ja on kummallista, että joku ei suostu uskomaan tätä. Tämä uskotaan silloin kun otsikoihin nousee Vilja-Eerikan tai Milon kaltaisia tapauksia, mutta kun joku tuollaisista olosuhteista selviytynyt kertoo kokemuksistaan, sitä ei haluta uskoa.

Et ymmärtänyt mutta pidit muita lapsia avuttomina ja tyhminä?

Se tyhmyyden vaikutelma tulee siitä, kun toisilla lapsilla on tallella semmoinen lapsenomainen luottamus siihen, että joku tulee ja hoitaa asiat aina kuntoon. Itse voi istahtaa itkeä tirauttamaan sitä odotellessa.

 

Tuommoinen varhain pärjääväksi oppinut lapsi tietää, ettei kukaan luultavasti tule ja hyvä niin, koska jos aikuinen tulee ja näkee, että täällä ei ole siivottu ollenkaan eikä ole mitään ruokaakaan, niin sehän suuttuu ja sitten ei kyllä tiedä, miten siinä käy. Eli jos on nälkä ja haluaa syödä, pitää ehtiä jotenkin löytää ainekset, laittaa ruoka ja siistiä koti, niin on mahdollisuus että saa syödäkseen. Semmoisesta näkökulmasta on ihan idioottimaista typeryyttä tuhlata kallisarvoista aikaa vetistelyyn.

Ei oikein voida puhua pärjääväksi oppimisesta kun tausta on tuo, että on vain tottunut tekemään kotitöitä vanhempien painostuksesta taustalla pelko. Sillä ei ole mitään tekemistä pärjäämisen tai vahvuuden kanssa. Vai onko tuo mielestäsi jotenkin ok?

Vaikka oppiminen tapahtuu olosuhteissa, joihin ei lapsen pidä joutua, voi pärjääminen kyllä olla aitoa. Tietysti olisi parempi, jos ei tarvitsisi pärjätä noin yksin noin pienenä. Mutta kyllä siitä voi myös saada minäpystyvyyden tunnetta, josta on hyötyäkin elämässä. Että jos en osaa, selvitän ja opin, ja ennenkin on pärjätty.

En yhtään tykkää nimittäin siitäkään, että jos käy ilmi, että ihmisellä on ollut vaikeaa lapsena, häntä ruvetaan ulkopuolelta painamaan uhrin muottiin. On tietysti ok itse hellittää, jos ei jaksa suorittaa. Mutta että täällä palstalla tulet opettamaan, ettei tuo sinun pärjääminen ole semmoista oikeaa oikeanlaista pärjäämistä, vaan selviydyit kaikesta tuosta pärjäämisellä, jota ei ole oikeasti olemassa - ei sekään ole oikein.

Tietysti pyykinpesun ja ruoanlaiton voi oppia vasta kaksikymppisenä ja sen osaa yhtä hyvin keski-iässä kuin tarhaiästä asti harjoitellut. Ei kukaan välttämättä tarvitse karuja oloja tullakseen pärjääväksi. Ja jotkut tukeutuvat aina herkästi muihin ja se on heidän tapansa. Joku uupuu (mutta voi myöhemmin taas voida aivan hyvin).

Älä tule ulkopuolelta vähättelemään toisten tekemisiä. Se on ihan pelkästään ilkeää. Kukaan ei ole muita huonompi tai vähempiarvoinen, koska tiskasi liian paljon pienenä.

Sehän täällä vähätteli joka korosti omaa pärjäämistään lapsena ja vähätteli toisia lapsia ja näiden tekemisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.

Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.

Juu, sitäkin voi yrittää, mutta jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana, haluaisin ensin päästä hyvinvoinnin esteenä olevista asioista eroon. Kaikki uusi siihen päälle lisäisi vain kuormitusta, ja itse ongelma jäisi kaiken perustaksi.

No minulle on jo lapsena ollut aika traumaattista kuunnella miten aikuiset kehottavat ymmärtämään näitä vanhempia. Nämä aikuiset eivät kuitenkaan luultavasti ole joutuneet valvomaan öitään kännisen vanhemman valituksia kuunnellen ja vastaten alakoululaisena pääosin siitä kodin siisteydestä ja ruoanlaitosta. En kuvitellut terapian olevan toisinto näistä traumaattisilta tuntuneista yrityksistäni saada apua tilanteeseen perheen ulkopuolisilta aikuisilta.

Tuskinpa olet alakoululaisena (alle 13v) vastannut pääosin kodin siisteydestä ja ruuanlaitosta. Melkoinen aivopieru. Mutta pidä tuo narratiivi

Ai miten muka ei 13-vuotias voisi olla vastuussa pääosin noista sekä esim pyykeistä vielä? Minä ainakin olin. Kaupassa käyminen ja siivous ja pyykinpesu sälytettiin niskoilleni jo paljon aikaisemmin, ja ruoanlaitto nyt ihan viimeistään, kun jo koulussakin oli köksäntunnit. Tosin minähän osasin jo valmiiksi laittaa ruokaa, leipoa ja katsoa vastteifen pesumerkinmät, kun niitä alettiin käsitellä köksässä. Ihmettelin, miten avuttomia muut ikäiseni olivat kun he pohtivat ruokareseptien grammamääriä ja mittailivat desilitroja. Minä osasin ihan ulkomuistista pyöräyttää arkiruoat sekä korvapuustit vielä herkuksi, samalla kun kirjopyykki pyöri koneessa. 

Ja ei, vanhempani eivät olleet mitään syrjäytyneitä, vaan tohtoriksi väitelleitä uraihmisiä, jotka olivat keksineet näppärän tavan säästää, kun esikoistytär tekee siivoojan, kodinhoitajan ja lapsenvahdin hommat.

Miksi mollaat luokkakavereitasi väittämällä heitä avuttomiksi? Ei lapsesta voi sanoa että tämä on avuton jos ei osaa kaikke jo valmiiksi, kuten ehkä sinä.

Enhän minä mollaa, vaan kerron siitä ajatusmaailmasta. Ymmärrätkö, lapsi pitää omia olojaan normaaleina ja hämmästyy, jos muilla ei olekaan samanlaista. Minulle oli käsittämätöntä, että 13v ei osaa pestä pyykkiä tai tehdä lihapullia, koska itse olin oppinut nuo taidot jo ehkä 8-vuotiaana. Minua oli painostettu tähän kehumalla reippaaksi  ja taitavaksi, jos tein kaiken nurisematta ja hyvin. Minun maailmankuvani oli siis semmoinen, että jos joku ei vielä 13-vuotiaanakaan osaa, hän on kummallisen avuton.

Mulla oli ihan sama kokemus kun pääsin lastenkotiin. En pystynyt käsittämään, että siellä olleet lapset eivät osanneet tavallisia kotitöitä. He vaikuttivat minun silmissäni täyisin avuttomilta ja myös jollain tapaa tyhmiltä. En ymmärtänyt myöskään sitä, että lastenkodin ohjaajat olivat päävastuussa ruoanlaistosta, pyykkäyksestä ja muista kotitöistä, vaan yritin itse tehdä edelleen kaikki nuo hommat. Heräsin yöllä salaa tekemään kotitöitä, koska en oikein osannut muutakaan.

Minua ei kotona painostettu kehumalla, vaan ihan suoralla väkivallalla. Kerran meiltä katkaistiin sähköt, kun vanhemmat olivat unohtaneet maksaa sähkölaskut. Isä hakkasi minut siitä hyvästä ja kun sähköt palasi, hän ensitöikseen kuumensi hellanlevyllä veitsen, jolla poltti käsivarttani useamman kerran. Siitä on vieläkin arvet näkyvillä. En minä ollut tajunnut, että laskujen maksupalveluun vieminen oli minun hommaani, mutta opin kerrasta. En muista ihan tarkalleen koska tuo tapahtui, mutta ennen pysyvää huostaanottoani, joka tapahtui ollessani 10-vuotias.

Tiedän, että meidän kokemuksemme ovat harvoille arkipäivää, mutta ne eivät myöskään ole tavattomia. Lapsia kasvaa tälläkin hetkellä täysin pimeissä kasvuolosuhteissa ja on kummallista, että joku ei suostu uskomaan tätä. Tämä uskotaan silloin kun otsikoihin nousee Vilja-Eerikan tai Milon kaltaisia tapauksia, mutta kun joku tuollaisista olosuhteista selviytynyt kertoo kokemuksistaan, sitä ei haluta uskoa.

Et ymmärtänyt mutta pidit muita lapsia avuttomina ja tyhminä?

Joo, todellakin pidin tyhminä ja avuttomina. Minä olin elänyt aika eristäytynyttä elämää sekopäävanhempieni kanssa, joten ei ollut oikein käsitystä siitä mitä lapsilta voi ikätasoisesti odottaa. Koulussa ihan sama homma, muut lapset vaikuttivat vain tyhmiltä ja avuttomilta. En ymmärtänyt kuinka joku lapsi saattoi alkaa itkeä kaaduttuaan portaissa ja vielä vähemmän käsitin, että opettaja meni lohduttamaan sitä. Se mikä oli lapsille normaalia käytöstä näyttäytyi minulle lapsellisuutena ja avuttomuutena.

Sinulla ei siis ollut iänmukaista käsitystä toisten kokemasta empatiasta ja rohkeudesta? Vaan lapsenomainen käsitys siitä että vain se on totta mitä olet nähnyt omista lähtökohdistasi.

Ei tietenkään ollut ja eiköhän kaikkien lasten, ihan kasvuolosuhteista riippumatta, käsitykset ole lapsenomaisia. Outo kysymys.

Eiköhän kyse ole vain siitä että jostain on omasta mielestään ihan superhauskaa matkia terapiassa terapeuteille tyypillistä puhetapaa ihan puhtaasti kettuilumielessä.

Koulukaverin perheessä oli tuollaista että hän pelkäsi vanhempiaan ihan joka asiassa, ei uskaltanut tulla ulos tai puistoon, vaan pysytteli kotona tekemässä kotitöitä. Häntä pidettiin vähän outona, hissukana arkajalkana joka ei uskaltanut sanoa mitään vastaan edes omille vanhemmilleen ja joka kiltisti alistui kaikkeen eikä edes uskaltanut kertoa tuosta kenellekään aikuiselle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.

Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.

Juu, sitäkin voi yrittää, mutta jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana, haluaisin ensin päästä hyvinvoinnin esteenä olevista asioista eroon. Kaikki uusi siihen päälle lisäisi vain kuormitusta, ja itse ongelma jäisi kaiken perustaksi.

No minulle on jo lapsena ollut aika traumaattista kuunnella miten aikuiset kehottavat ymmärtämään näitä vanhempia. Nämä aikuiset eivät kuitenkaan luultavasti ole joutuneet valvomaan öitään kännisen vanhemman valituksia kuunnellen ja vastaten alakoululaisena pääosin siitä kodin siisteydestä ja ruoanlaitosta. En kuvitellut terapian olevan toisinto näistä traumaattisilta tuntuneista yrityksistäni saada apua tilanteeseen perheen ulkopuolisilta aikuisilta.

Tuskinpa olet alakoululaisena (alle 13v) vastannut pääosin kodin siisteydestä ja ruuanlaitosta. Melkoinen aivopieru. Mutta pidä tuo narratiivi

Ai miten muka ei 13-vuotias voisi olla vastuussa pääosin noista sekä esim pyykeistä vielä? Minä ainakin olin. Kaupassa käyminen ja siivous ja pyykinpesu sälytettiin niskoilleni jo paljon aikaisemmin, ja ruoanlaitto nyt ihan viimeistään, kun jo koulussakin oli köksäntunnit. Tosin minähän osasin jo valmiiksi laittaa ruokaa, leipoa ja katsoa vastteifen pesumerkinmät, kun niitä alettiin käsitellä köksässä. Ihmettelin, miten avuttomia muut ikäiseni olivat kun he pohtivat ruokareseptien grammamääriä ja mittailivat desilitroja. Minä osasin ihan ulkomuistista pyöräyttää arkiruoat sekä korvapuustit vielä herkuksi, samalla kun kirjopyykki pyöri koneessa. 

Ja ei, vanhempani eivät olleet mitään syrjäytyneitä, vaan tohtoriksi väitelleitä uraihmisiä, jotka olivat keksineet näppärän tavan säästää, kun esikoistytär tekee siivoojan, kodinhoitajan ja lapsenvahdin hommat.

Miksi mollaat luokkakavereitasi väittämällä heitä avuttomiksi? Ei lapsesta voi sanoa että tämä on avuton jos ei osaa kaikke jo valmiiksi, kuten ehkä sinä.

Enhän minä mollaa, vaan kerron siitä ajatusmaailmasta. Ymmärrätkö, lapsi pitää omia olojaan normaaleina ja hämmästyy, jos muilla ei olekaan samanlaista. Minulle oli käsittämätöntä, että 13v ei osaa pestä pyykkiä tai tehdä lihapullia, koska itse olin oppinut nuo taidot jo ehkä 8-vuotiaana. Minua oli painostettu tähän kehumalla reippaaksi  ja taitavaksi, jos tein kaiken nurisematta ja hyvin. Minun maailmankuvani oli siis semmoinen, että jos joku ei vielä 13-vuotiaanakaan osaa, hän on kummallisen avuton.

Mulla oli ihan sama kokemus kun pääsin lastenkotiin. En pystynyt käsittämään, että siellä olleet lapset eivät osanneet tavallisia kotitöitä. He vaikuttivat minun silmissäni täyisin avuttomilta ja myös jollain tapaa tyhmiltä. En ymmärtänyt myöskään sitä, että lastenkodin ohjaajat olivat päävastuussa ruoanlaistosta, pyykkäyksestä ja muista kotitöistä, vaan yritin itse tehdä edelleen kaikki nuo hommat. Heräsin yöllä salaa tekemään kotitöitä, koska en oikein osannut muutakaan.

Minua ei kotona painostettu kehumalla, vaan ihan suoralla väkivallalla. Kerran meiltä katkaistiin sähköt, kun vanhemmat olivat unohtaneet maksaa sähkölaskut. Isä hakkasi minut siitä hyvästä ja kun sähköt palasi, hän ensitöikseen kuumensi hellanlevyllä veitsen, jolla poltti käsivarttani useamman kerran. Siitä on vieläkin arvet näkyvillä. En minä ollut tajunnut, että laskujen maksupalveluun vieminen oli minun hommaani, mutta opin kerrasta. En muista ihan tarkalleen koska tuo tapahtui, mutta ennen pysyvää huostaanottoani, joka tapahtui ollessani 10-vuotias.

Tiedän, että meidän kokemuksemme ovat harvoille arkipäivää, mutta ne eivät myöskään ole tavattomia. Lapsia kasvaa tälläkin hetkellä täysin pimeissä kasvuolosuhteissa ja on kummallista, että joku ei suostu uskomaan tätä. Tämä uskotaan silloin kun otsikoihin nousee Vilja-Eerikan tai Milon kaltaisia tapauksia, mutta kun joku tuollaisista olosuhteista selviytynyt kertoo kokemuksistaan, sitä ei haluta uskoa.

Et ymmärtänyt mutta pidit muita lapsia avuttomina ja tyhminä?

Joo, todellakin pidin tyhminä ja avuttomina. Minä olin elänyt aika eristäytynyttä elämää sekopäävanhempieni kanssa, joten ei ollut oikein käsitystä siitä mitä lapsilta voi ikätasoisesti odottaa. Koulussa ihan sama homma, muut lapset vaikuttivat vain tyhmiltä ja avuttomilta. En ymmärtänyt kuinka joku lapsi saattoi alkaa itkeä kaaduttuaan portaissa ja vielä vähemmän käsitin, että opettaja meni lohduttamaan sitä. Se mikä oli lapsille normaalia käytöstä näyttäytyi minulle lapsellisuutena ja avuttomuutena.

Sinulla ei siis ollut iänmukaista käsitystä toisten kokemasta empatiasta ja rohkeudesta? Vaan lapsenomainen käsitys siitä että vain se on totta mitä olet nähnyt omista lähtökohdistasi.

Miksi peilaat toisten kommentteja? Tämä ei ole terapiaistunto, täällä ei tarvitse uusintaa lukemaansa kommenttia kysymyksen kanssa.

Ei kai siellä terapiassa noin toimita kuin tuo tekee? 

Oli miten oli, niin kamalaa käytöstä toisia ihmisiä kohtaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.

Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.

Juu, sitäkin voi yrittää, mutta jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana, haluaisin ensin päästä hyvinvoinnin esteenä olevista asioista eroon. Kaikki uusi siihen päälle lisäisi vain kuormitusta, ja itse ongelma jäisi kaiken perustaksi.

No minulle on jo lapsena ollut aika traumaattista kuunnella miten aikuiset kehottavat ymmärtämään näitä vanhempia. Nämä aikuiset eivät kuitenkaan luultavasti ole joutuneet valvomaan öitään kännisen vanhemman valituksia kuunnellen ja vastaten alakoululaisena pääosin siitä kodin siisteydestä ja ruoanlaitosta. En kuvitellut terapian olevan toisinto näistä traumaattisilta tuntuneista yrityksistäni saada apua tilanteeseen perheen ulkopuolisilta aikuisilta.

Tuskinpa olet alakoululaisena (alle 13v) vastannut pääosin kodin siisteydestä ja ruuanlaitosta. Melkoinen aivopieru. Mutta pidä tuo narratiivi

Ai miten muka ei 13-vuotias voisi olla vastuussa pääosin noista sekä esim pyykeistä vielä? Minä ainakin olin. Kaupassa käyminen ja siivous ja pyykinpesu sälytettiin niskoilleni jo paljon aikaisemmin, ja ruoanlaitto nyt ihan viimeistään, kun jo koulussakin oli köksäntunnit. Tosin minähän osasin jo valmiiksi laittaa ruokaa, leipoa ja katsoa vastteifen pesumerkinmät, kun niitä alettiin käsitellä köksässä. Ihmettelin, miten avuttomia muut ikäiseni olivat kun he pohtivat ruokareseptien grammamääriä ja mittailivat desilitroja. Minä osasin ihan ulkomuistista pyöräyttää arkiruoat sekä korvapuustit vielä herkuksi, samalla kun kirjopyykki pyöri koneessa. 

Ja ei, vanhempani eivät olleet mitään syrjäytyneitä, vaan tohtoriksi väitelleitä uraihmisiä, jotka olivat keksineet näppärän tavan säästää, kun esikoistytär tekee siivoojan, kodinhoitajan ja lapsenvahdin hommat.

Miksi mollaat luokkakavereitasi väittämällä heitä avuttomiksi? Ei lapsesta voi sanoa että tämä on avuton jos ei osaa kaikke jo valmiiksi, kuten ehkä sinä.

Enhän minä mollaa, vaan kerron siitä ajatusmaailmasta. Ymmärrätkö, lapsi pitää omia olojaan normaaleina ja hämmästyy, jos muilla ei olekaan samanlaista. Minulle oli käsittämätöntä, että 13v ei osaa pestä pyykkiä tai tehdä lihapullia, koska itse olin oppinut nuo taidot jo ehkä 8-vuotiaana. Minua oli painostettu tähän kehumalla reippaaksi  ja taitavaksi, jos tein kaiken nurisematta ja hyvin. Minun maailmankuvani oli siis semmoinen, että jos joku ei vielä 13-vuotiaanakaan osaa, hän on kummallisen avuton.

Mulla oli ihan sama kokemus kun pääsin lastenkotiin. En pystynyt käsittämään, että siellä olleet lapset eivät osanneet tavallisia kotitöitä. He vaikuttivat minun silmissäni täyisin avuttomilta ja myös jollain tapaa tyhmiltä. En ymmärtänyt myöskään sitä, että lastenkodin ohjaajat olivat päävastuussa ruoanlaistosta, pyykkäyksestä ja muista kotitöistä, vaan yritin itse tehdä edelleen kaikki nuo hommat. Heräsin yöllä salaa tekemään kotitöitä, koska en oikein osannut muutakaan.

Minua ei kotona painostettu kehumalla, vaan ihan suoralla väkivallalla. Kerran meiltä katkaistiin sähköt, kun vanhemmat olivat unohtaneet maksaa sähkölaskut. Isä hakkasi minut siitä hyvästä ja kun sähköt palasi, hän ensitöikseen kuumensi hellanlevyllä veitsen, jolla poltti käsivarttani useamman kerran. Siitä on vieläkin arvet näkyvillä. En minä ollut tajunnut, että laskujen maksupalveluun vieminen oli minun hommaani, mutta opin kerrasta. En muista ihan tarkalleen koska tuo tapahtui, mutta ennen pysyvää huostaanottoani, joka tapahtui ollessani 10-vuotias.

Tiedän, että meidän kokemuksemme ovat harvoille arkipäivää, mutta ne eivät myöskään ole tavattomia. Lapsia kasvaa tälläkin hetkellä täysin pimeissä kasvuolosuhteissa ja on kummallista, että joku ei suostu uskomaan tätä. Tämä uskotaan silloin kun otsikoihin nousee Vilja-Eerikan tai Milon kaltaisia tapauksia, mutta kun joku tuollaisista olosuhteista selviytynyt kertoo kokemuksistaan, sitä ei haluta uskoa.

Et ymmärtänyt mutta pidit muita lapsia avuttomina ja tyhminä?

Se tyhmyyden vaikutelma tulee siitä, kun toisilla lapsilla on tallella semmoinen lapsenomainen luottamus siihen, että joku tulee ja hoitaa asiat aina kuntoon. Itse voi istahtaa itkeä tirauttamaan sitä odotellessa.

 

Tuommoinen varhain pärjääväksi oppinut lapsi tietää, ettei kukaan luultavasti tule ja hyvä niin, koska jos aikuinen tulee ja näkee, että täällä ei ole siivottu ollenkaan eikä ole mitään ruokaakaan, niin sehän suuttuu ja sitten ei kyllä tiedä, miten siinä käy. Eli jos on nälkä ja haluaa syödä, pitää ehtiä jotenkin löytää ainekset, laittaa ruoka ja siistiä koti, niin on mahdollisuus että saa syödäkseen. Semmoisesta näkökulmasta on ihan idioottimaista typeryyttä tuhlata kallisarvoista aikaa vetistelyyn.

Ei oikein voida puhua pärjääväksi oppimisesta kun tausta on tuo, että on vain tottunut tekemään kotitöitä vanhempien painostuksesta taustalla pelko. Sillä ei ole mitään tekemistä pärjäämisen tai vahvuuden kanssa. Vai onko tuo mielestäsi jotenkin ok?

Vaikka oppiminen tapahtuu olosuhteissa, joihin ei lapsen pidä joutua, voi pärjääminen kyllä olla aitoa. Tietysti olisi parempi, jos ei tarvitsisi pärjätä noin yksin noin pienenä. Mutta kyllä siitä voi myös saada minäpystyvyyden tunnetta, josta on hyötyäkin elämässä. Että jos en osaa, selvitän ja opin, ja ennenkin on pärjätty.

En yhtään tykkää nimittäin siitäkään, että jos käy ilmi, että ihmisellä on ollut vaikeaa lapsena, häntä ruvetaan ulkopuolelta painamaan uhrin muottiin. On tietysti ok itse hellittää, jos ei jaksa suorittaa. Mutta että täällä palstalla tulet opettamaan, ettei tuo sinun pärjääminen ole semmoista oikeaa oikeanlaista pärjäämistä, vaan selviydyit kaikesta tuosta pärjäämisellä, jota ei ole oikeasti olemassa - ei sekään ole oikein.

Tietysti pyykinpesun ja ruoanlaiton voi oppia vasta kaksikymppisenä ja sen osaa yhtä hyvin keski-iässä kuin tarhaiästä asti harjoitellut. Ei kukaan välttämättä tarvitse karuja oloja tullakseen pärjääväksi. Ja jotkut tukeutuvat aina herkästi muihin ja se on heidän tapansa. Joku uupuu (mutta voi myöhemmin taas voida aivan hyvin).

Älä tule ulkopuolelta vähättelemään toisten tekemisiä. Se on ihan pelkästään ilkeää. Kukaan ei ole muita huonompi tai vähempiarvoinen, koska tiskasi liian paljon pienenä.

Sehän täällä vähätteli joka korosti omaa pärjäämistään lapsena ja vähätteli toisia lapsia ja näiden tekemisiä.

Ei vähätellyt. Kertoi, että toiset tuntuivat avuttomilta ja lapsellisilta. Ei sanonut, että toiset olivat avuttomia ja lapsellisia.

Ymmärrätkö eron?

Vierailija kirjoitti:

Koulukaverin perheessä oli tuollaista että hän pelkäsi vanhempiaan ihan joka asiassa, ei uskaltanut tulla ulos tai puistoon, vaan pysytteli kotona tekemässä kotitöitä. Häntä pidettiin vähän outona, hissukana arkajalkana joka ei uskaltanut sanoa mitään vastaan edes omille vanhemmilleen ja joka kiltisti alistui kaikkeen eikä edes uskaltanut kertoa tuosta kenellekään aikuiselle.

Eikä he tainneet olla missään vaiheessa lastensuojelun asiakkaita. Ainakin vielä parikymppisenä asui vanhempiensa kanssa, taisi käydä ammattikouluakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.

Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.

Juu, sitäkin voi yrittää, mutta jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana, haluaisin ensin päästä hyvinvoinnin esteenä olevista asioista eroon. Kaikki uusi siihen päälle lisäisi vain kuormitusta, ja itse ongelma jäisi kaiken perustaksi.

No minulle on jo lapsena ollut aika traumaattista kuunnella miten aikuiset kehottavat ymmärtämään näitä vanhempia. Nämä aikuiset eivät kuitenkaan luultavasti ole joutuneet valvomaan öitään kännisen vanhemman valituksia kuunnellen ja vastaten alakoululaisena pääosin siitä kodin siisteydestä ja ruoanlaitosta. En kuvitellut terapian olevan toisinto näistä traumaattisilta tuntuneista yrityksistäni saada apua tilanteeseen perheen ulkopuolisilta aikuisilta.

Tuskinpa olet alakoululaisena (alle 13v) vastannut pääosin kodin siisteydestä ja ruuanlaitosta. Melkoinen aivopieru. Mutta pidä tuo narratiivi

Ai miten muka ei 13-vuotias voisi olla vastuussa pääosin noista sekä esim pyykeistä vielä? Minä ainakin olin. Kaupassa käyminen ja siivous ja pyykinpesu sälytettiin niskoilleni jo paljon aikaisemmin, ja ruoanlaitto nyt ihan viimeistään, kun jo koulussakin oli köksäntunnit. Tosin minähän osasin jo valmiiksi laittaa ruokaa, leipoa ja katsoa vastteifen pesumerkinmät, kun niitä alettiin käsitellä köksässä. Ihmettelin, miten avuttomia muut ikäiseni olivat kun he pohtivat ruokareseptien grammamääriä ja mittailivat desilitroja. Minä osasin ihan ulkomuistista pyöräyttää arkiruoat sekä korvapuustit vielä herkuksi, samalla kun kirjopyykki pyöri koneessa. 

Ja ei, vanhempani eivät olleet mitään syrjäytyneitä, vaan tohtoriksi väitelleitä uraihmisiä, jotka olivat keksineet näppärän tavan säästää, kun esikoistytär tekee siivoojan, kodinhoitajan ja lapsenvahdin hommat.

Miksi mollaat luokkakavereitasi väittämällä heitä avuttomiksi? Ei lapsesta voi sanoa että tämä on avuton jos ei osaa kaikke jo valmiiksi, kuten ehkä sinä.

Enhän minä mollaa, vaan kerron siitä ajatusmaailmasta. Ymmärrätkö, lapsi pitää omia olojaan normaaleina ja hämmästyy, jos muilla ei olekaan samanlaista. Minulle oli käsittämätöntä, että 13v ei osaa pestä pyykkiä tai tehdä lihapullia, koska itse olin oppinut nuo taidot jo ehkä 8-vuotiaana. Minua oli painostettu tähän kehumalla reippaaksi  ja taitavaksi, jos tein kaiken nurisematta ja hyvin. Minun maailmankuvani oli siis semmoinen, että jos joku ei vielä 13-vuotiaanakaan osaa, hän on kummallisen avuton.

Mulla oli ihan sama kokemus kun pääsin lastenkotiin. En pystynyt käsittämään, että siellä olleet lapset eivät osanneet tavallisia kotitöitä. He vaikuttivat minun silmissäni täyisin avuttomilta ja myös jollain tapaa tyhmiltä. En ymmärtänyt myöskään sitä, että lastenkodin ohjaajat olivat päävastuussa ruoanlaistosta, pyykkäyksestä ja muista kotitöistä, vaan yritin itse tehdä edelleen kaikki nuo hommat. Heräsin yöllä salaa tekemään kotitöitä, koska en oikein osannut muutakaan.

Minua ei kotona painostettu kehumalla, vaan ihan suoralla väkivallalla. Kerran meiltä katkaistiin sähköt, kun vanhemmat olivat unohtaneet maksaa sähkölaskut. Isä hakkasi minut siitä hyvästä ja kun sähköt palasi, hän ensitöikseen kuumensi hellanlevyllä veitsen, jolla poltti käsivarttani useamman kerran. Siitä on vieläkin arvet näkyvillä. En minä ollut tajunnut, että laskujen maksupalveluun vieminen oli minun hommaani, mutta opin kerrasta. En muista ihan tarkalleen koska tuo tapahtui, mutta ennen pysyvää huostaanottoani, joka tapahtui ollessani 10-vuotias.

Tiedän, että meidän kokemuksemme ovat harvoille arkipäivää, mutta ne eivät myöskään ole tavattomia. Lapsia kasvaa tälläkin hetkellä täysin pimeissä kasvuolosuhteissa ja on kummallista, että joku ei suostu uskomaan tätä. Tämä uskotaan silloin kun otsikoihin nousee Vilja-Eerikan tai Milon kaltaisia tapauksia, mutta kun joku tuollaisista olosuhteista selviytynyt kertoo kokemuksistaan, sitä ei haluta uskoa.

Et ymmärtänyt mutta pidit muita lapsia avuttomina ja tyhminä?

Se tyhmyyden vaikutelma tulee siitä, kun toisilla lapsilla on tallella semmoinen lapsenomainen luottamus siihen, että joku tulee ja hoitaa asiat aina kuntoon. Itse voi istahtaa itkeä tirauttamaan sitä odotellessa.

 

Tuommoinen varhain pärjääväksi oppinut lapsi tietää, ettei kukaan luultavasti tule ja hyvä niin, koska jos aikuinen tulee ja näkee, että täällä ei ole siivottu ollenkaan eikä ole mitään ruokaakaan, niin sehän suuttuu ja sitten ei kyllä tiedä, miten siinä käy. Eli jos on nälkä ja haluaa syödä, pitää ehtiä jotenkin löytää ainekset, laittaa ruoka ja siistiä koti, niin on mahdollisuus että saa syödäkseen. Semmoisesta näkökulmasta on ihan idioottimaista typeryyttä tuhlata kallisarvoista aikaa vetistelyyn.

Ei oikein voida puhua pärjääväksi oppimisesta kun tausta on tuo, että on vain tottunut tekemään kotitöitä vanhempien painostuksesta taustalla pelko. Sillä ei ole mitään tekemistä pärjäämisen tai vahvuuden kanssa. Vai onko tuo mielestäsi jotenkin ok?

Vaikka oppiminen tapahtuu olosuhteissa, joihin ei lapsen pidä joutua, voi pärjääminen kyllä olla aitoa. Tietysti olisi parempi, jos ei tarvitsisi pärjätä noin yksin noin pienenä. Mutta kyllä siitä voi myös saada minäpystyvyyden tunnetta, josta on hyötyäkin elämässä. Että jos en osaa, selvitän ja opin, ja ennenkin on pärjätty.

En yhtään tykkää nimittäin siitäkään, että jos käy ilmi, että ihmisellä on ollut vaikeaa lapsena, häntä ruvetaan ulkopuolelta painamaan uhrin muottiin. On tietysti ok itse hellittää, jos ei jaksa suorittaa. Mutta että täällä palstalla tulet opettamaan, ettei tuo sinun pärjääminen ole semmoista oikeaa oikeanlaista pärjäämistä, vaan selviydyit kaikesta tuosta pärjäämisellä, jota ei ole oikeasti olemassa - ei sekään ole oikein.

Tietysti pyykinpesun ja ruoanlaiton voi oppia vasta kaksikymppisenä ja sen osaa yhtä hyvin keski-iässä kuin tarhaiästä asti harjoitellut. Ei kukaan välttämättä tarvitse karuja oloja tullakseen pärjääväksi. Ja jotkut tukeutuvat aina herkästi muihin ja se on heidän tapansa. Joku uupuu (mutta voi myöhemmin taas voida aivan hyvin).

Älä tule ulkopuolelta vähättelemään toisten tekemisiä. Se on ihan pelkästään ilkeää. Kukaan ei ole muita huonompi tai vähempiarvoinen, koska tiskasi liian paljon pienenä.

Sehän täällä vähätteli joka korosti omaa pärjäämistään lapsena ja vähätteli toisia lapsia ja näiden tekemisiä.

Ei vähätellyt. Kertoi, että toiset tuntuivat avuttomilta ja lapsellisilta. Ei sanonut, että toiset olivat avuttomia ja lapsellisia.

Ymmärrätkö eron?

Sehän oli vain hänen kokemuksensa toisista lapsista, omista lähtökohdistaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkan vielä viestiini 728: kaikkihan tietävät sanonnan "jaettu ilo kaksinkertaistuu ja jaettu suru puolittuu". Ehkä saman toistaminen terapiassa perustuu tähän. Huoli ja ahdistus pienenee, pienenee ja pienenee joka käsittelykerralla, kunnes ajattelet että p*skat mä tätä enää vatvon ( kun se ei siitä parane). Ja voila', juttu on menettänyt merkityksensä ja huomaat että haluat keskittyä muihin asioihin.

Monet ahdistuneista ihmisistä ovat aipuvaisia ruminointiin. Silloin ajatukset olisi terveellisempää ohjata terapiassa niiin ä asiakkaan hyvinvointia edistäviin asioihin kuin siihen mitä vanhemmat tekivät ja miksi.

Juu, sitäkin voi yrittää, mutta jos ajattelisin itseäni terapiapotilaana, haluaisin ensin päästä hyvinvoinnin esteenä olevista asioista eroon. Kaikki uusi siihen päälle lisäisi vain kuormitusta, ja itse ongelma jäisi kaiken perustaksi.

No minulle on jo lapsena ollut aika traumaattista kuunnella miten aikuiset kehottavat ymmärtämään näitä vanhempia. Nämä aikuiset eivät kuitenkaan luultavasti ole joutuneet valvomaan öitään kännisen vanhemman valituksia kuunnellen ja vastaten alakoululaisena pääosin siitä kodin siisteydestä ja ruoanlaitosta. En kuvitellut terapian olevan toisinto näistä traumaattisilta tuntuneista yrityksistäni saada apua tilanteeseen perheen ulkopuolisilta aikuisilta.

Tuskinpa olet alakoululaisena (alle 13v) vastannut pääosin kodin siisteydestä ja ruuanlaitosta. Melkoinen aivopieru. Mutta pidä tuo narratiivi

Ai miten muka ei 13-vuotias voisi olla vastuussa pääosin noista sekä esim pyykeistä vielä? Minä ainakin olin. Kaupassa käyminen ja siivous ja pyykinpesu sälytettiin niskoilleni jo paljon aikaisemmin, ja ruoanlaitto nyt ihan viimeistään, kun jo koulussakin oli köksäntunnit. Tosin minähän osasin jo valmiiksi laittaa ruokaa, leipoa ja katsoa vastteifen pesumerkinmät, kun niitä alettiin käsitellä köksässä. Ihmettelin, miten avuttomia muut ikäiseni olivat kun he pohtivat ruokareseptien grammamääriä ja mittailivat desilitroja. Minä osasin ihan ulkomuistista pyöräyttää arkiruoat sekä korvapuustit vielä herkuksi, samalla kun kirjopyykki pyöri koneessa. 

Ja ei, vanhempani eivät olleet mitään syrjäytyneitä, vaan tohtoriksi väitelleitä uraihmisiä, jotka olivat keksineet näppärän tavan säästää, kun esikoistytär tekee siivoojan, kodinhoitajan ja lapsenvahdin hommat.

Miksi mollaat luokkakavereitasi väittämällä heitä avuttomiksi? Ei lapsesta voi sanoa että tämä on avuton jos ei osaa kaikke jo valmiiksi, kuten ehkä sinä.

Enhän minä mollaa, vaan kerron siitä ajatusmaailmasta. Ymmärrätkö, lapsi pitää omia olojaan normaaleina ja hämmästyy, jos muilla ei olekaan samanlaista. Minulle oli käsittämätöntä, että 13v ei osaa pestä pyykkiä tai tehdä lihapullia, koska itse olin oppinut nuo taidot jo ehkä 8-vuotiaana. Minua oli painostettu tähän kehumalla reippaaksi  ja taitavaksi, jos tein kaiken nurisematta ja hyvin. Minun maailmankuvani oli siis semmoinen, että jos joku ei vielä 13-vuotiaanakaan osaa, hän on kummallisen avuton.

Mulla oli ihan sama kokemus kun pääsin lastenkotiin. En pystynyt käsittämään, että siellä olleet lapset eivät osanneet tavallisia kotitöitä. He vaikuttivat minun silmissäni täyisin avuttomilta ja myös jollain tapaa tyhmiltä. En ymmärtänyt myöskään sitä, että lastenkodin ohjaajat olivat päävastuussa ruoanlaistosta, pyykkäyksestä ja muista kotitöistä, vaan yritin itse tehdä edelleen kaikki nuo hommat. Heräsin yöllä salaa tekemään kotitöitä, koska en oikein osannut muutakaan.

Minua ei kotona painostettu kehumalla, vaan ihan suoralla väkivallalla. Kerran meiltä katkaistiin sähköt, kun vanhemmat olivat unohtaneet maksaa sähkölaskut. Isä hakkasi minut siitä hyvästä ja kun sähköt palasi, hän ensitöikseen kuumensi hellanlevyllä veitsen, jolla poltti käsivarttani useamman kerran. Siitä on vieläkin arvet näkyvillä. En minä ollut tajunnut, että laskujen maksupalveluun vieminen oli minun hommaani, mutta opin kerrasta. En muista ihan tarkalleen koska tuo tapahtui, mutta ennen pysyvää huostaanottoani, joka tapahtui ollessani 10-vuotias.

Tiedän, että meidän kokemuksemme ovat harvoille arkipäivää, mutta ne eivät myöskään ole tavattomia. Lapsia kasvaa tälläkin hetkellä täysin pimeissä kasvuolosuhteissa ja on kummallista, että joku ei suostu uskomaan tätä. Tämä uskotaan silloin kun otsikoihin nousee Vilja-Eerikan tai Milon kaltaisia tapauksia, mutta kun joku tuollaisista olosuhteista selviytynyt kertoo kokemuksistaan, sitä ei haluta uskoa.

Et ymmärtänyt mutta pidit muita lapsia avuttomina ja tyhminä?

Joo, todellakin pidin tyhminä ja avuttomina. Minä olin elänyt aika eristäytynyttä elämää sekopäävanhempieni kanssa, joten ei ollut oikein käsitystä siitä mitä lapsilta voi ikätasoisesti odottaa. Koulussa ihan sama homma, muut lapset vaikuttivat vain tyhmiltä ja avuttomilta. En ymmärtänyt kuinka joku lapsi saattoi alkaa itkeä kaaduttuaan portaissa ja vielä vähemmän käsitin, että opettaja meni lohduttamaan sitä. Se mikä oli lapsille normaalia käytöstä näyttäytyi minulle lapsellisuutena ja avuttomuutena.

Sinulla ei siis ollut iänmukaista käsitystä toisten kokemasta empatiasta ja rohkeudesta? Vaan lapsenomainen käsitys siitä että vain se on totta mitä olet nähnyt omista lähtökohdistasi.

Ei tietenkään ollut ja eiköhän kaikkien lasten, ihan kasvuolosuhteista riippumatta, käsitykset ole lapsenomaisia. Outo kysymys.

Eiköhän kyse ole vain siitä että jostain on omasta mielestään ihan superhauskaa matkia terapiassa terapeuteille tyypillistä puhetapaa ihan puhtaasti kettuilumielessä.

Aa, okei, en tunnistanut tuota yritystä, vaan takerruin kysymyksen typeryyteen. Olen kyllä käynyt huonon terapeutin juttusilla, mutta hän kyllä kommunikoi ihan järkevästi, vaikka ei selvästi ollut ammattitaitoinen.

Ajatteletteko koskaan olevanne vanhempienne kaltaisia? 

Vierailija kirjoitti:

Koulukaverin perheessä oli tuollaista että hän pelkäsi vanhempiaan ihan joka asiassa, ei uskaltanut tulla ulos tai puistoon, vaan pysytteli kotona tekemässä kotitöitä. Häntä pidettiin vähän outona, hissukana arkajalkana joka ei uskaltanut sanoa mitään vastaan edes omille vanhemmilleen ja joka kiltisti alistui kaikkeen eikä edes uskaltanut kertoa tuosta kenellekään aikuiselle.

Jotkut lapset ovat tuollaisia, eivät uskalla sanoa mitään koska ovat niin alistuvia.

Kovat on fantasiat