Keskustelu yksinäisyydestä tympäännyttää

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huomaan että tuollainen negatiivisista energioista ja tekoälyistä puhuminen vaan paljastaa kuinka ulalla ihmisenä olet. Miten puhut toisista ihmisistä kertoo vaan kuinka sinun kaveripiirisi on muodostunut ja vaikutat kylmältä ja pahalta ihmiseltä, joka ei osaa ollenkaan ymmärtää toisia ihmisiä. Ellei ne nähtävästi ole niitä niin sanottuja ystäviäsi. 

Toivon syvästi, että purat vain pahoinvointiasi ja olet yksi ja sama kommentoija, mutta jos teitä samanmielisiä on siellä enemmänkin, niin en yhtään ihmettele miksi täällä Suomessa on asiat niin huonosti.

Vaikutat aika katkeralta, onko syynä yksinäinen elämä?

 

Tekoälystä on jo tällä hetkellä paljon apua yksinäisille ihmisille. Ei kannata ottaa sitä niin negatiivisesti.

Ei ne korvaa sitä että joku kahvittelee sun kanssa.

Tulevaisuudessa yksinäisen kanssa voi kahvitella vaikkapa hologrammi tekoäly-ystävä huippuluokan huumorintajulla ja tarinankerronta taidoilla.

Voittaa omasta mielestä jokapäväiset totaaliyksinäiset kahvitteluhetket heittämällä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tekoälyn kehittymisen myötä nämä ihmiset saavat juttukavereita niin helpottaa. 

Tämähän se. Jotkut ovat niin sosiaalisesti taidottomia, passiivisia ja negatiivista energiaa levittäviä että ei heidän seuraa jaksa edes toiset yksinäiset ihmiset. Tekoäly jaksaa pitää näille seuraa vaikka jokapäivä.

Ei kaikki ole tuollaisia. Ei kaikki yksinäisyys tarkoita että se ihminen on ilkeä. Voi olla ihan vaan ujo.

Ei tarkoitakaan, mutta ujo voi olla silti totaalipassiivinen ihminen joka ei tee koskaan mitään alotteita tutustuakseen muihin ihmisiin. 

Pitää olla valmis menemään myös epämukavuusalueelle ja kehittämään itseään sekä sosiaalisia taitojaan, jos seuraa haluaa saada elämäänsä. Tätä monet ujot yksinäiset eivät tee elämänsä parantamiseksi.

Ihan asiasta kirjoitit,  mutta kiinnitin huomioni erityisesti tähän lauseeseen: "Näillä ihmisillä elämä on aidosti selviämistä ja he kantavat monia riskitekijöitä ihan vaan sillä että heillä ei ole ketään vaikka hädän sattuessa, jolta hakea tukea, turvaa tai äkillistä apua." Siis eihän ystäviä ja kavereita hankita sitä varten, että he olisivat jonkinlainen "kriisiturva".  Ystävien ja kavereiden kanssa viihdytään, on mukavaa olla yhdessä ja tehdään asioita yhdessä ilman mitään kriisejäkin. Yhdessäolon - olipa se sitten fyysistä läsnäoloa, puhelinsoittoja tai viestittelyä - pitäisi olla molempien mielestä mukaavaa, iloa tuottavaa ja hauskaa. Yhdessä nauramista. Sitten, jos poikkeuksellisesti toiselle tuleekin jokin tilapäinen kriisi, niin ystävä kyllä sen lyhyen aikaa voi sitten - omien resurssiensa mukaisesti tietenkin -  auttaa jollakin tavalla. 

Suomessa yhteisöllisyys väheni sitä mukaa, kun aiempia yhteisöjen tehtäviä alettiin siirtää yhteiskunnalle. Tämä tapahtui oikeastaan kaupungistumisen myötä 1960- ja 1970-luvuilla. Nuoret muuttivat kaupunkeihin opiskelemaan ja töihin, vanhemmat jäivät kotipaikkakunnilla. Samaan perheen lapsistakin kaikki saattoivat muuttaa eri kaupunkeihin eli ei ollut tarvittaessa apua edes sisaruksista, koska välimatkaa saattoi olla satoja kilometrejä. Samoin kävi lapsuuden ja nuoruusvuosien ystävien ja kavereidenkin kanssa. Myös parisuhteet saattoivat viedä ihan jonnekin muualle, kun enää puolisoa ei löytynyt samasta kylästä eikä edes naapurikylästä. Muuttojen myötä piti aikuisena löytää uudet ystävät ja kaverit lähempää. 

Nyt näitä palveluja on heikennetty ja osa ihmisistä on tavallaan hukassa, kun ovat jättäneet ihmissuhteensa hankkimatta tai hoitamatta luottaen siihen, että yhteiskunta kyllä huolehtii. Turvattomuus luonnollisesti lisääntyy, jos huomaa, että kriisissä ei auta yhteiskunta eikä kukaan muukaan. 

Mun mielestä nyt nostetaan ehkä vähän liikaa esille tämä, että pitäisi olla joku auttamaan ja tukemaan. Ymmärrän, että tämä perustuu siihen, mistä edellisessä kappaleessani kirjoitin, mutta ei tuon pitäisi olla aikuisella ihmisellä minkään ihmissuhteen peruspilari eli se, mihin ko ihmissuhdetta halutaan ja tarvitaan. Mulla on 3 hyvää ystävää, joista kenelläkään ei ole tarjota mulle mitään konkreettista apua. Ovat pyörätuolissa ja kaikilla paljon pienemmät tulot kuin mulla. Tuki, mitä olen heiltä vaikeina hetkinäni saanut, on ollut henkistä. Pääasiassa kuitenkin viestitellään kaikesta mukavasta ja keskitytään positiivisiin asioihin. Heidän kanssaan jaetaan ilot ja surut. Siis nuo molemmat. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tekoälyn kehittymisen myötä nämä ihmiset saavat juttukavereita niin helpottaa. 

Tämähän se. Jotkut ovat niin sosiaalisesti taidottomia, passiivisia ja negatiivista energiaa levittäviä että ei heidän seuraa jaksa edes toiset yksinäiset ihmiset. Tekoäly jaksaa pitää näille seuraa vaikka jokapäivä.

Ei kaikki ole tuollaisia. Ei kaikki yksinäisyys tarkoita että se ihminen on ilkeä. Voi olla ihan vaan ujo.

Ei tarkoitakaan, mutta ujo voi olla silti totaalipassiivinen ihminen joka ei tee koskaan mitään alotteita tutustuakseen muihin ihmisiin. 

Pitää olla valmis menemään myös epämukavuusalueelle ja kehittämään itseään sekä sosiaalisia taitojaan, jos seuraa haluaa saada elämäänsä. Tätä monet ujot yksinäiset eivät tee elämänsä parantamiseksi.

On helpompaa valittaa kuin kehittää itseään 

Vierailija kirjoitti:

Muistisairas kokee yksinäisyyttä jo minuutin jälkeen, kun omainen tai muu seura on poistunut, koska ei muista mitään. Mutta harvalla on mahdollista olla muistisairaan vierellä 24/7

Muistisairaan kohdalla ei auta sekään, että olisit hänen vierellään 24/7. Siinä vaiheessa, kun muistisairas ei enää tiedä, kuka olet, ei hän sinun seuraasi kaipaa vaan läheistensä. Vaikkapa omien lastensa. Ei auta, että se vieressä olija ON hänen lapsensa. Ei muistisairas enää tunnista. Ja voi tulla päivä, jolloin muistisairas ei enää muista, että hänellä lapsia koskaan on ollutkaan. Kuvittelee olevansa lapsi jälleen ja kaipaa vain vanhempiaan ja sisaruksiaan, jotka ovat kaikki kuolleet jo aikoja sitten. Koettu on oman äitini kohdalla. Näin jälkeenpäin ajatellen mun äitiäni olisi loppuaikoina varmasti parhaiten ilahduttanut tekoäly, joka hänen vanhempiensa ja sisarustensa kasvoilla ja äänellä olisi ruudun takaa jutellut äidin kanssa. 

Ei kaikki edes halua ihmisiä ympärilleen. Minä nautin yksinolosta, ei ahdista mikään muu kuin se että aina joku tunkee neuvomaan, kyselemään,  määräämään miten pitää toimia. Jättäkää rauhaan.

Erittäin ok, kunhan olet sitten valittamatta yksinäisyyttä jonka itse valitset. Monet eivät ole.

Muistan itsekin nuorempana, kun olin paljon yksin, kuinka vaikeaa oli saada pysyviä kontakteja ihmisistä. Tunsin syvää alemmuudentunnetta ja ripustauduin epätoivoisesti jokaiseen ihmiseen. Käytin alkoholia jännitystiloihin. Sen kokemuksen myötä tunnen mykyään sympatiaa kaikenikäisiä yksinäisiä kohtaan ja erityisesti lapsia ja nuoria kohtaan, jotka ovat yksin. Suomi on aika kamala paikka, jos jää yksin. 

Vierailija kirjoitti:

Ei kaikki edes halua ihmisiä ympärilleen. Minä nautin yksinolosta, ei ahdista mikään muu kuin se että aina joku tunkee neuvomaan, kyselemään,  määräämään miten pitää toimia. Jättäkää rauhaan.

Yksin oleminen ja yksinäisyys ovat kaksi eri asiaa. Ensimmäinen on fyysinen olotila, josta hyvin moni suomalainen jopa nauttii. Jälkimmäinen taas on tunne, joka siten tuntevalle ei ole positiivinen vaan negatiivinen tunne. 

Voit olla vaikka miten puhelias ja aktiivinen mutta silti varsinkaan syvempää ystävyyttä on vaikea rakentaa. Että eivät kaikki ole jotain tietynlaisia. 

Vierailija kirjoitti:

Muistan itsekin nuorempana, kun olin paljon yksin, kuinka vaikeaa oli saada pysyviä kontakteja ihmisistä. Tunsin syvää alemmuudentunnetta ja ripustauduin epätoivoisesti jokaiseen ihmiseen. Käytin alkoholia jännitystiloihin. Sen kokemuksen myötä tunnen mykyään sympatiaa kaikenikäisiä yksinäisiä kohtaan ja erityisesti lapsia ja nuoria kohtaan, jotka ovat yksin. Suomi on aika kamala paikka, jos jää yksin. 

Tuo epätoivoinen ripustautuminen taitaa olla aika monelle nk red flag. 

Vierailija kirjoitti:

Muistan itsekin nuorempana, kun olin paljon yksin, kuinka vaikeaa oli saada pysyviä kontakteja ihmisistä. Tunsin syvää alemmuudentunnetta ja ripustauduin epätoivoisesti jokaiseen ihmiseen. Käytin alkoholia jännitystiloihin. Sen kokemuksen myötä tunnen mykyään sympatiaa kaikenikäisiä yksinäisiä kohtaan ja erityisesti lapsia ja nuoria kohtaan, jotka ovat yksin. Suomi on aika kamala paikka, jos jää yksin. 

Osa ryyppää yksinään kun on jo luovuttanut.

Vierailija kirjoitti:

Voit olla vaikka miten puhelias ja aktiivinen mutta silti varsinkaan syvempää ystävyyttä on vaikea rakentaa. Että eivät kaikki ole jotain tietynlaisia. 

Olet varmasti oikeassa. Mutta mitä on se kenenkin tarkoittama "syvempi ystävyys"?  Jokainen varmasti määrittelee sen eri tavoin. Joillekin se voi merkitä suunnilleen samaa kuin perhesuhde. Tai parisuhde. Mulla on yksi ystävä, jonka kaksoissisko kuoli autokolarissa 9-vuotiaana ja on sanonut, että ei hän koskaan tule enää niin läheistä ihmissuhdetta saamaan. Jollekin taas tuo termi merkitsee, että toisen kanssa voi jutella sellaisisitakin asioista kuin mitä ihminen kokee kuolemansa hetkellä  tms nk "syvällispä". Jollekin taas riittää, että ystävälle voi kertoa, miten jokin asia omassa elämässä on raskasta ja ystävä kuuntelee ja lohduttaa. Jos joku sanoisi mulle kaipaavansa "syvempää ystävyyttä", mulla ei rehellisesti sanottuna olisi aavistustakaan, mitä kyseinen henkilö musta haluaisi.