Lue keskustelun säännöt.
Olisiko lohduttavia sanoja ikisinkulle, en oikeasti jaksa enää
24.07.2026 |
Lyhyesti taustaa. Olen keski-ikänen sinkku, joka kärsii yksinäisyydestä ja kelpaamattomuuden tunteesta. Viimeiset vuodet ovat olleet tosi raskaita ihan joka elämän osa-alueella, työ, terveys, ystävyyssuhteet jne. Jatkuvia huonoja uutisia ja epäonnistumisia ja näiden vuoden olenkin masentunut ja sinnitellut jo kauan ihan jaksamiseni äärirajoilla.
Ajattelin, että yritän kesän ajan olla vähän sosiaalisempi, jos se piristäisi tai toisi jotain iloa elämään ja olenkin nähnyt nyt vanhoja kavereitani jonkun verran tässä kesän aikana erilaisissa juhlissa ja tilasuuksissa. Viimeksi kun istuttiin yhdessä iltaa ja kuuntelin muiden kertomuksia elämästään, aiheutti se minulle entistä pahemman olon, kun tajusin kuinka ihanaa elämää heistä suurin osa elää. Kaikilla fiksut ja kivat puolisot, lapset nauttii kesälomasta, yhteisiä matkoja ja se mikä erityisestä jäi mieleen on se taloudellinen etuoikeus. Yksi aloittanut opinnot, toisella päättynyt työsuhde, mutta ajatteli, että alkaa katsella uutta työtä vasta ens vuoden puolella, on hankittua mökkejä, veneitä, reissattu perheen kanssa, hienot autot pihassa yms. yms. Yksi sairaustui viime vuonna vakavasti, mutta on jo paranemaan päin ja kertoi kuinka ihanasti puoliso on tukenut häntä koko sairastamisen ajan. Suurin osa oli jo maksanut asuntolainan pois jne.
Näistä kaikista minuun iski aivan järjetön kateus. Tahtomattani olen sinkku ollut jo kauan, mutta nämä kavereiden kohtaamiset vain alleviivasi, millaista on elää yksin. Ei minulla ole varaa aloittaa opintoja tai pitää vähän taukoa työelämästä, lähinnä pelkään, että jos esim. sairastun niin joudun heti myymään asuntoni, koska ei ole ketään muuta, joka kannattelisi taloudellisesti yhtään.
Nyt kaduttaa, että edes yritin aktivoitua sosiaalisesti, koska mieli on entistä pahempi. En vaan kerta kaikkiaan jaksa enää elää yksin. Viimeisen lomaviikon olen lähinnä itkenyt kotona.
Eikä tarvitse tulla sanomaan, että olisin jonkun miehen rahojen perässä. Koska oikeasti haluaisin vain elämänkumppanin, jonka kanssa nauttia elämästä ja jakaa taakkaa. Elämä olisi täysin erilaista, kun sen saisi jakaa jonkun kanssa hyvässä ja pahassa, kuten kavereideni tapaamiset minulle muistuttivat.
Anteeksi pitkä sepustus, piti vaan saada kirjoittaa tämä ulos.
Kommentit (64)
Vierailija kirjoitti:
Olen mies, osaan remontoida ja rakentaa. Osaa leipoo korvapuusteja ja teen kotitöitä. Silti naiset ottaa sellaisen miehen joka ei kotitöitä tee ja sellaisen joka ei osaa remontoida.
Kaikki minun tuntemani varatut miehet osaavat listaamasi asiat ja sen lisäksi oikeinkirjoitusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on ystävä, joka on vähän samassa tilanteessa.
On se kumma, ettei kukaan järjestä jotain sinkkujen patikka retkiä, joissa voisi nuotiotulella jutustella tms. On kai niitä sinkkuristeilyjä, mutta ei kaikkia kiinnosta, minua ei ainakaan, mutta olenkin siinä karehdittavassa parisuhteessa.
Ihan sydäntä särkee, että jotkut jäävät ilman lasta tai puolisoa, vaikka niitä kaipaavat. Suomi tarvitsee lisää lapsia ja varmaan nämä ihmiset olisivat lapsiaan rakastavia vanhempia.
Mitähän voisimme tehdä asialle?
Parisuhteessa on kyllä kivaa. Valitsin sen kunnollisen ja fiksun, ihana mies on, toki meissä kaikissa on omat vikamme ja jokaisessa parisuhteessa myös haasteelliset ajat. Lapsistakin kasvoi ihanat täyspäiset ja nyt on jo lasten lapsiakin. Tsemppiä kaikille! Puhalletaan Amorit matkaan!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nauti vapaudesta.
Ei mitään vapautta ole olemassa ilman taloudellista vapautta. Hänen tilanteessaan kaverien tapailu jotka voivat elää esim. passiivisilla osinkotuloilla pidemmänkin aikaa jos huvittaa on silkkaa myrkkyä psyykkeelle, kun itse on aivan pakko käydä töissä ettei asunto mene alta.
Höpsistä. Vapauden kokemus on täysin korvien välissä.
On hyvin hyvin rajoittavaa ajatella että sillä olisi mitään tekemistä rahan tai minkään toiminnan kanssa.
Vapaus on sitä, ettei ole tilivelvollinen kenellekään. Omaa päätäntävaltaa. Ap voi myydä luukkunsa ja lähteä rantapummiksi Goalle jos tahtoo vaikka huomenna. Perheelliseltä se ei käy.
Ap vaan antaa turhien pelkojen rajoittaa itseään. Se tässä perimmäinen ongelma on, pelkopohjainen maailmankuva.
Näin kerran kirjan, jonka nimi oli "elämä on vaarallista. Nauti siitä." En lukenut kirjaa mutta palautan tuon aina mieleeni kun alan ällitellä ja jossitella ja kuvitella, että jokin ulkoinen asia minua jotenkin rajoittaisi.
N47
Itse koen tuon arvoristiriitakonfliktin aina kun olen tekemisissa epähienotunteisten ihmisten kanssa.
Hienotunteiset ihmiset virittäytyvät toisen taajuudelle ja saavat tämän tuntemaan olonsa hyväksi, tsemppaavat, kannustavat, empatisoivat.
Epähienotunteiset puhuvat itsestään, tekevät itsestään staran ja keskustelukumppani alistetaan yleisöksi, jossa on tarkoituskin herättää kateutta.
Kyseessä on vaan paskat tai osaamattomat ihmiset. En jaksa tuollaisten seuraa enää nykyään ollenkaan. Jos ihminen ei saa myös minun oloani tuntumaan hyväksi niin se oli viimeinen tapaaminen, oli historia millainen tahansa. Varsinkin kun lapset tulevat elämään niin tuntuu että moni taantuu ja sairastuu takaisin itsekkyyteen ja kilpailemiseen, kaipa sen vuoksi että lapsi on niin pohjattoman itsekäs otus hyvin pitkään, että se väkisinkin tarttuu vanhempaan. Lapsi oppii empatiaa ja jakamista vasta paljon myöhemmin ja senkin vain jos se opetetaan siihen, muuten itsekäs kilpailukäytös jatkuu läpi elämän.
Joskus käy niinkin, että itse sivistyy, kun vanha tuttavapiiri taantuu tai jää junnaamaan jollekin alkeelliselle tasolle. Materialismiin tai tuollaiseen yksilökeskeiseen individualismiin, minä ja mun perhe, nepotismi, jne. Silloin pitää hyväksyä sekin että itse on nyt hienostunut ja on aika etsiä itselle hienostuneempaa, arvoistaan seuraa. Ehkäpä ap:n miesystävä ei olekaan tuollainen juntti vaan joku muu pitkään itseään sivistänyt ja jalostanut herrasmies, jota ap ei ole kohdannut koska hengailee junttien kanssa.
Kaikenlaiset skenaariot ovat mahdollisia. Turha takertua siihen missä itse on huono tyyppi ja kaveri paras.
Vierailija kirjoitti:
Oho, kiitos, en odottanut saavani vastauksia. Olin varma, että minut lytätään täysin.
Kommentoin muutamaan vastaukseen, joku ajatteli, että kaverit jakavat vain hyviä asioita elämästään. Mutta kyllä jokaisella melkein oli jotain haasteitakin kuten kerroinkin, työttömyyttä, sairautta, teininen sekoiluja, omien vanhempien sairastelua yms. Ja ei niitä mitenkään yritetty silotella. Emme myöskään käyneet läpi jokaisen perheen taloustilannetta, mutta kyllähän se nyt ilmi tulee mainitsemistani asioita. Jaa no tuosta asuntolaina-asiasta kyllä puhuttiin. Osa kavereista on jo eronneet, että silläkään saralla ei mitään pelkkää onnea ja autuutta. Toki he ovat löytäneet melko nopeasti uuden kumppanin.
Kyse ei siis ollut siitä, että kuvittelisin heidän elämän olevan pelkkää ruusuilla tanssimista tai, että kaikki vain näyttelisivät jotain hienoa kulissia.
Ja omalta kohdaltani esim. asunnon myynti on ihan vihoviimeinen vaihtoehto. Koen muutenkin suurta turvattomuuden tunnetta niin, se, että olisi edes oma kämppä joskus, tuo minulle vähäistä turvaa. Kyse oli lähinnä siitä, että minulle ei olisi mikään vaihtoehto edes harkita opiskelua tai taukoa töistä tms. kuten heillä.
Joku mainitsi, että ihmiset ei yleensä kiinnostu ihmisistä, jotka eivät ole onnellisia ja tyytyväisiä itseensä. Tämä on totta. Olen surkeassa jamassa itseni kanssa enkä taatusti houkuttele yhtään ketään kiinnostumaan itsestäni. Näin ei kuitenkaan ole ollut aina, olen ollut aiemmin pitkään myös onnellinen ja elämästä nauttiva sinkku. Eikä sekään saanut ketään kiinnostumaan minusta.
Mutta kiitos vastauksista ja olkaa tyytyväisiä te jotka olette löytäneet puolison rinnallenne.
Luulen että tuo pelko on suurin ongelmasi, ei kumppanin puute.
Tunnistan itseni tuosta, olen välillä ollut kauheissa pelkotiloissa itsekin. Hyväkin elämä tuntuu silloin pahalta.
Minulla auttaa kun määrään itseni muutaman viikon uutis- ja somepimentoon. Onnellisuus raketoi aina silloin.
Olen myös oppinut ajattelemaan aina kun jotain sattuu, että tämäkin on vain tilaisuus luottaa enemmän Jumalaan. En edes ole uskovainen, mutta meidän alitajunta uskoo mitä sille toistelee. Joten rentoudun nykyään aina tuosta ajatuksesta.
Ei pidä väheksyä Jumalan välinearvoa, oli sitä olemassa tai ei.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on ystävä, joka on vähän samassa tilanteessa.
On se kumma, ettei kukaan järjestä jotain sinkkujen patikka retkiä, joissa voisi nuotiotulella jutustella tms. On kai niitä sinkkuristeilyjä, mutta ei kaikkia kiinnosta, minua ei ainakaan, mutta olenkin siinä karehdittavassa parisuhteessa.
Ihan sydäntä särkee, että jotkut jäävät ilman lasta tai puolisoa, vaikka niitä kaipaavat. Suomi tarvitsee lisää lapsia ja varmaan nämä ihmiset olisivat lapsiaan rakastavia vanhempia.
Mitähän voisimme tehdä asialle?
Parisuhteessa on kyllä kivaa. Valitsin sen kunnollisen ja fiksun, ihana mies on, toki meissä kaikissa on omat vikamme ja jokaisessa parisuhteessa myös haasteelliset ajat. Lapsistakin kasvoi ihanat täyspäiset ja nyt on jo lasten lapsiakin. Tsemppiä kaikille! Puhalletaan Amorit matkaan!
Onhan noita, facebookissakin on retkeilevät sinkut. Naiselle on vaan aika iso riski ja kynnys lähteä tutustumaan keneenkään uuteen ihmiseen tätä kautta: mies voi saada päähänsä haluja ja kuvitelmia tai kokea turhautumista siitä, jos treffit eivät johdakaan toivottuun lopputulemaan, jne. Itse harrastin tuota vuosia, nykyään minua ei saisi enää kirveelläkään treffeille tuntemattoman kanssa. Jos mies ei ensinnäkään löydä minua, tavoita minua, pysty tekemään minuun vaikutusta niin sitten luotan siihen, että asia on parempi niin. Miehistä iso osa on tunneälyttömiä, misogyynejä, pornotumppuja ja muuten täysin kelvottomia yksilöitä parisuhteisiin. On upeaa ja hienoa, että elämme maailman aikaa, että naiset saavat elää rauhassa piilossa näiltä hirviöiltä, eivätkä joudu suhteisiin heidän kanssaan. Sellaiset yksilöt sitten - ja varsinkin se oikea - jotka ovat suhteisiin kelvollisia ja itselle sopivia, tulevat vastaan jumalan armosta oikeaan aikaan.
Korostan tuota, että ehkä ap tarvitsee vaan kypsemmän kumppanin, jonka on täytynyt jalostua ja kehittyä kauemmin kuin kaverit. Jos ap on joutsen ja kaverit kanadanhanhia, joille kelpaa vähän kuka vaan ja kaikki ovat onnellisia tyytyväisiä isossa paskakasassa nokkimassa köyhää ruohoa. Kaikki eivät yksinkertaisesti ole samaa laatua. Se että nainen rakentaa yksin omaisuutta on jo paljon, kertoo kovemmasta luonteenlaadusta, jne. Ehkä ap:n mieskin on jotakin hieman kovempaa kaliiperia, kuin joku perus insinööri pertti joka pykää häthätää 2 lasta ekan tyttöystäväehdokkaan kanssa 50/50 liittoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joku mainitsi, että ihmiset ei yleensä kiinnostu ihmisistä, jotka eivät ole onnellisia ja tyytyväisiä itseensä. Tämä on totta. Olen surkeassa jamassa itseni kanssa enkä taatusti houkuttele yhtään ketään kiinnostumaan itsestäni. Näin ei kuitenkaan ole ollut aina, olen ollut aiemmin pitkään myös onnellinen ja elämästä nauttiva sinkku. Eikä sekään saanut ketään kiinnostumaan minusta.
Minun vinkkini on, tiedätkö itse mistä sinä pidät ja millaisesta miehestä sinä voisit kiinnostua ja kenen kanssa voisit kuvitella jakavasi loppuelämäsi. Itse deittailin vuosikymmenen ja koin jatkuvia pettymyksiä. Opettelin jokunen vuosi sitten manifestoimaan, mutta välttelin kuitenkin miehen miettimistä, koska koin, että en halua "luoda" itselleni aviomiestä. Jumala kuitenkin patisti minua siihen uudestaan ja uudestaan. Sitten tein turhautuneena erittäin pitkän listan, mihin kirjasin kaikki vaatimukseni ja turhaumukseni kaikkiin niihin miehiin, joita olin deitannut tuon 10v aikana. Tämän listan kanssa sitten jatkoin etsintää. Jotkut naureskelivat ja kommentoivat, en välittänyt vaan ajattelin että se on osa prosessia. Hioin listaa matkan varrella.
Sitten yhtenä päivänä törmäsin ihmiseen, johon törmätessäni tajusin että this is it. Tämä on se mies. Täytti kaikki listan kohdat. En törmännyt häneen deittiapissa vaan ihan muita reittejä ja jouduin hieman itse kikkailemaan, jotta sain itseni hänen näköpiiriinsä. Mutta sain mitä halusin ja myös ne asiat, mitä en osannut vaatia, ovat olleet positiivisia yllätyksiä.
Jos et tiedä itsekään mitä haluat, ei jumala tai universumi osaa tuoda sinulle sitä, mitä haluat. Tässä oma ratkaisuni joka toimi.
Vierailija kirjoitti:
Älä vertaile itseäsi muihin etkä myöskään tiedä todellisuutta, mitä parisuhde tai varsinkaan avioliitto on, ellei sinulla ole siitä kokemusta. Se että kaverisi hehkuttavat ja hierovat onneaan naamaasi kertoo ennemminkin heidän tilannetajuttomuudestaan ja siitä, että kuppaavat sinun elämänenergiaasi omana yleisönään, sen sijaan että iloitsisivat sinunkin elämäsi asioista.
Aloita uusia harrastuksia, tutustu uusiin ihmisiin ennakkoluulottomasti. Mieluummin sellaisiin, jotka ovat lähempänä sitä elämäntilannetta, missä sinä olet, kuin jotain mikä on ihan päin vastaista.
Samaa mieltä tämän kanssa. Minulle noiden kavereidesi elämät miehineen ja lapsineen olisi kauhistus. Haluan olla vapaa sidonnaisuuksista, miehet ovat kivoja sängyssä mutta siinä se. Sinulla on mahdollista elää miten hyvänsä, voit puuhailla mitä tahansa ilman että olet toiselle tilivelvollinen ja joudut raahaamaan muita mukanasi, toki rahan puute on ikävä juttu, siihen samaistun. Nyky-Suomi on kuitenkin sinkkuja ja lapsettomia pullollaan, minusta sinun kannattaisi etsiytyä ihmisten seuraan, joiden elämäntilanne vastaa jotenkin omaasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oho, kiitos, en odottanut saavani vastauksia. Olin varma, että minut lytätään täysin.
Kommentoin muutamaan vastaukseen, joku ajatteli, että kaverit jakavat vain hyviä asioita elämästään. Mutta kyllä jokaisella melkein oli jotain haasteitakin kuten kerroinkin, työttömyyttä, sairautta, teininen sekoiluja, omien vanhempien sairastelua yms. Ja ei niitä mitenkään yritetty silotella. Emme myöskään käyneet läpi jokaisen perheen taloustilannetta, mutta kyllähän se nyt ilmi tulee mainitsemistani asioita. Jaa no tuosta asuntolaina-asiasta kyllä puhuttiin. Osa kavereista on jo eronneet, että silläkään saralla ei mitään pelkkää onnea ja autuutta. Toki he ovat löytäneet melko nopeasti uuden kumppanin.
Kyse ei siis ollut siitä, että kuvittelisin heidän elämän olevan pelkkää ruusuilla tanssimista tai, että kaikki vain näyttelisivät jotain hienoa kulissia.
Ja omalta kohdaltani esim. asunnon myynti on ihan vihoviimeinen vaihtoehto. Koen muutenkin suurta turvattomuuden tunnetta niin, se, että olisi edes oma kämppä joskus, tuo minulle vähäistä turvaa. Kyse oli lähinnä siitä, että minulle ei olisi mikään vaihtoehto edes harkita opiskelua tai taukoa töistä tms. kuten heillä.
Joku mainitsi, että ihmiset ei yleensä kiinnostu ihmisistä, jotka eivät ole onnellisia ja tyytyväisiä itseensä. Tämä on totta. Olen surkeassa jamassa itseni kanssa enkä taatusti houkuttele yhtään ketään kiinnostumaan itsestäni. Näin ei kuitenkaan ole ollut aina, olen ollut aiemmin pitkään myös onnellinen ja elämästä nauttiva sinkku. Eikä sekään saanut ketään kiinnostumaan minusta.
Mutta kiitos vastauksista ja olkaa tyytyväisiä te jotka olette löytäneet puolison rinnallenne.
Luulen että tuo pelko on suurin ongelmasi, ei kumppanin puute.
Tunnistan itseni tuosta, olen välillä ollut kauheissa pelkotiloissa itsekin. Hyväkin elämä tuntuu silloin pahalta.
Minulla auttaa kun määrään itseni muutaman viikon uutis- ja somepimentoon. Onnellisuus raketoi aina silloin.
Olen myös oppinut ajattelemaan aina kun jotain sattuu, että tämäkin on vain tilaisuus luottaa enemmän Jumalaan. En edes ole uskovainen, mutta meidän alitajunta uskoo mitä sille toistelee. Joten rentoudun nykyään aina tuosta ajatuksesta.
Ei pidä väheksyä Jumalan välinearvoa, oli sitä olemassa tai ei.
Kyllä, jumala on verraton kumppani tässä ihmiselämässä. Pidän myös ajatuksesta, että jumala tuntee sydämesi paremmin kuin sinä itse, eli periaatteessa voit jättää asian täysin hänen käsiinsä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nauti vapaudesta.
Ei mitään vapautta ole olemassa ilman taloudellista vapautta. Hänen tilanteessaan kaverien tapailu jotka voivat elää esim. passiivisilla osinkotuloilla pidemmänkin aikaa jos huvittaa on silkkaa myrkkyä psyykkeelle, kun itse on aivan pakko käydä töissä ettei asunto mene alta.
Mutta eivät kaikki perheellisetkään voi. Ei kaikilla perheellisilläkään ole osinkotuloja. Moni joutuu käymään töissä ja toivomaan, että saa pitää työpaikkansa.
Tuollaisissa tilanteissa, joita aloittaja kuvaa, ei varmaan yleensä avauduta huolista.
Ei kaikissa lapsiperheissä ole hauskaa. Lapsista voi olla huoliakin, tai voi olla terveyshuolia. Aikuiset lapset voivat olla nykyään vuosia ilman työtä ja opiskelupaikkaa. Harva vanhempi varmaan haluaa kertoa esim. jos omalla lapsella on haasteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsekin olen nykyään aika tylsä varmaan, koska en halua kertoa ikävistä asioista. Silti minulla on perhe.
Sinä tarvitsisit kyllä asennemuutoksen jos ystäväsi vakava sairastuminenkaan ei saa sinua tuntemaan kiitollisuutta omasta elämästäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa ajatella niitä positiivisia puolia sinkkuudessa.
- saat käyttää vapaa aikasi miten haluat
-voit syödä ja juoda milloin ja mitä haluat
-koti pysyy juuri niin siistinä tai likaisena kun sen itse pidät
-nukkua voi koska vaan
-voit mennä milloin vaan minne vaan
-ei tarvi raahautua puolison kanssa mihinkään mikä ei sua kiinnosta
- tavarat pysyy siellä mihin ne jätit
-kämpän lämpötila voi olla juuri se mikä sulle sopii
Tuossa nyt muutama. Kyllä sinkkuudessa on paljon hyvää.
T. Mä rakastan olla sinkku
Kaikista tuntemistani ihmisistä keski-ikäistyneet pariskunnat tuntuvat olevan niitä kaikkein onnettomimpia. Lasten vuoksi pysytään pakosti yhdessä, kulissien takana on henkistä ja fyysistä väkivaltaa, toisten onnea tai onnettomuutta kytätään maanisesti ja muista juoruillaan, minkä keritään: niistä, joilla ei muka ole puhtaita jauhoja pusseissa, on joko liian hienot ja valheelliset kulissit suhteessa koulutukseen tai tulotasoon, lapsistakin näkee, etteivät ole mitään välkkyjä, tulleet joko äitiinsä tai isäänsä ja kaikkihan tietävät millainen se oli nuorena, ja ja ja silti nämä mäkiset, virtaset ja niemiset yrittävät olla muita parempia ja suhtautuvat alentuvasti muihin kuin heillä on pari sijoitusasuntoa ja kolmio Torremolinosissa. Osa trollaa netissä haukkuen joko puolisoaan tai tuttujaan tai molempia ja kaikki lähinnä valittavat joko omasta tai muiden elämästä.
Eipä käy kateeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset eivät yleensä kiinnostu sellaisesta ihmisestä, joka ei osaa olla onnellinen ja tyytyväinen itsekseen.
Jos haluat kumppanin, sinun tulee ensin opetella rakastamaan itseäsi ja olemaan onnellinen itsesi kanssa. Se nostattaa itswtuntoakin.
Sitten kun oma elämäsi on onnellista ja tasapainoista niin on paljon helpompaa löytää se kumppani. Onnellinen ihminen vetää toisia puoleensa.
"Ihmiset eivät yleensä kiinnostu sellaisesta ihmisestä, joka ei osaa olla onnellinen ja tyytyväinen itsekseen"
Ei se aina ihan noinkaan ole. Tunnen muutamia erittäin läheisriippuvaisia naisia, jotka eivät käytännössä suostu tai edes pysty olemaan yksin. Aina on oltava kumppani, ja jos yksi lähtee niin heti otetaan toinen tilalle. Ja kyllä miehet todistetusti näistä naisista kiinnostuu, koska heillä tosiaan on AINA mies kyljessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nauti vapaudesta.
Ei mitään vapautta ole olemassa ilman taloudellista vapautta. Hänen tilanteessaan kaverien tapailu jotka voivat elää esim. passiivisilla osinkotuloilla pidemmänkin aikaa jos huvittaa on silkkaa myrkkyä psyykkeelle, kun itse on aivan pakko käydä töissä ettei asunto mene alta.
Tuokin on ihmisen valinta tai piirre ajatella noin. Minulla on ystävä, joka voisi elää noin, ja joskus elääkin. Ei ole pakko tehdä töitä. Minun on, ei meillä ole varaa jäädä ilman toisen palkkaa ilman että asunto pitäisi vaihtaa paljon pienempään tai sitten jonnekin kauas. Mutta ei se minua hierrä. Ajattelen että minun tilanteeni on tavallinen ja hyvä, ei eletä kädestä suuhun, ja hänen poikkeuksellisen hyvä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset eivät yleensä kiinnostu sellaisesta ihmisestä, joka ei osaa olla onnellinen ja tyytyväinen itsekseen.
Jos haluat kumppanin, sinun tulee ensin opetella rakastamaan itseäsi ja olemaan onnellinen itsesi kanssa. Se nostattaa itswtuntoakin.
Sitten kun oma elämäsi on onnellista ja tasapainoista niin on paljon helpompaa löytää se kumppani. Onnellinen ihminen vetää toisia puoleensa.
"Ihmiset eivät yleensä kiinnostu sellaisesta ihmisestä, joka ei osaa olla onnellinen ja tyytyväinen itsekseen"
Ei se aina ihan noinkaan ole. Tunnen muutamia erittäin läheisriippuvaisia naisia, jotka eivät käytännössä suostu tai edes pysty olemaan yksin. Aina on oltava kumppani, ja jos yksi lähtee niin heti otetaan toinen tilalle. Ja kyllä miehet todistetusti näistä naisista kiinnostuu, koska heillä tosiaan on AINA mies kyljessä.
Niinhän siinä sanottiin, että yleensä. Tietysti on joitain omituisia poikkeuksia.
Tule ulos, mennään puistoon treenaamaan ja jutellaan. Tai kirjastoon shakkia pelaamaan, minulla on lauta ja nappulat matkassa.
-M
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän todella hyvin aloittajan tilanteen. Olin itse ikisinkku 30 -vuotiaaksi asti. Minulla oli nuorempana paljon kavereita joista osa sinkkuja ja osa parisuhteessa/perheellisiä. Onneksi vain harvoin tarvi olla yksin, vaan lähes aina sai seuraa johonkin. Muistan kyllä silti sen ahdistavan tunteen, miksi minä en löydä ketään ja koska olen aina mieltänyt itseni enemmän parisuhde ihmiseksi ja halunnut nuorena perustaa perheen vuosi vuodelta ahdistus vain kasvoi.
N. 25 vuotiaana muutin töiden perässä eri kapunkiin ja silloin vasta olinkin yksin. En tuntenut nykyiseltä paikkakunnalta ketään. Yritin aina viikonloppuisin mennä eri kaupunkeihin ja nähdä kavereita. Yritin myös löytää uusia kavereita. Mutta se oli vaikeaa. Tässä kohti myös monet kaverini alkoivat pariutua, mennä naimisiin, ostaa taloja, saamaan lapsia. Eli näkemiset harveni entisestään. Toki olen aina ollut onnellinen, kun kaverit ovat päässeet elämässä eteenpäin ja olen päässyt kaasoiksi häihin ja minulla on aivan ihania kummilapsia. Mutta silti joka ikinen kerta mietin, että milloin on minun vuoroni. Osa kavereista kerkesi jo eroamaan ja löytämään uuden puolisonkin ja minä vain jatkoin sinkkuna elämistä.
Olin jo alustavasti suunnitellut, että kun täytän 30 vuotta. Teen lapsen yksin, sillä en halua jäädä lapsettomaksi. Se ei kuitenkaan ollut ensisijainen vaihtoehto, vaan halusin puolison ja hänen kanssaan lapsia. Mutta vaikka kuinka yritin käydä treffeillä, baareissa, tapahtumissa ym. en vain löytänyt miestä. En ole oikein ikinä herättänyt kiinnostusta vastakkaisessa sukupuolessa.
Onneksi kuitenkin hieman alle 30 -vuotiaana löysin miehen. Olin hetken aikaan niin onnellinen. Miehelläni oli edellisestä suhteesta lapsi ja olin alkuun hänestäkin innoissani. Olin kuitenkin aina halunnut lapsia ja nyt pääsin elämään lapsiperhearkea.
Nyt olemme olleet useamman vuoden jo yhdessä ja voin sanoa, että ei tämä uusperhe-elämä mitään helppoa ole. Onneksi riidellään vain harvoin, mutta 90 % meidän riidoista/erimielisyyksistä johtuvat uusperheestä. Minä joustan aivan kaikesta. Alan olemaan aika varma, ettei tämä suhde tule kestämään loppuelämän ajan ja ero olisi varmasti paras vaihtoehto. Haluaisin naimisiin, lapsia, omistusasunnon ym. Ja mies ei oikein innostu. Tiedän, että jos miehellä ei olisi ennestään lasta, hän suostuisi tähän kaikkeen. Mutta, kun en haluaisi erota. Olen melko varma, että jos tulee ero. Jään taas ikisinkuksi ja joudun tekemään lapsen itsellisesti. Ja jos satunkin löytämään jonkun miehen joskus. Joutuisin taas uusperheeseen.
En tiedä miten muilla tuntuu olevan niin helppoa pariutua ja päästä elämässä eteenpäin.
Itse uskoon tuuriin. Kaikkien ei ole yhtä helppoa löytää kumppania kuin joidenkin toisten. Näkeehän sen nyt omista tutuistakin. Ei niissä ikisinkuissa välttämättä ole jotain ilmeistä ongelmaa, liiallinen negatiivisuus tms. Jos on esimerkiksi sisäisesti vähän varautunut ihminen, ei sellainen ihastuja ja hurmaantuja, niin se on vaikeampaa. Hirveän monta asiaa pitää osua kohdalleen, jotta suhde syntyisi. Itsekin olin pitkään ikisinkku, ja ihmettelin samaa. En ollut ujo enkä epäsosiaalinen, kavereita oli (mutta sydänystäviä vähän, kun olen pohjimmiltani varautunut ihminen). No, minulla kävi lopulta tuuri ja tapasin sopivan miehen. Toivottavasti sinäkin tapaat! Ja yritä nähdä lasi kuitenkin puolitäytenä, kun varmasti on paljon hyvää ja kivaa nytkin.
Mitä enemmän on omaisuutta, sitä enemmän on siihen omaisuuteen liittyviä kuluja. Siksi esim. mökki ei aiheuta minussa mitään kateutta. Mulle riittää se, mitä mulla on. Sopiva kumppani olisi toki kiva löytää, mutta olen valikoiva ja ihastun harvoin.
Olen kuitenkin oppinut tekemään omasta elämästäni mielenkiintoista, koska elämä on täynnä mielenkiintoisia asioita. Aina löytyy joku asia, johon voi tutustua tai taito, jota voi opetella tai harjoitella. Keikkoja ja muita tapahtumia on (myös ilmaisia). En vertaa omaa elämääni muiden elämään, sillä tiedän, että tahdon elää omannäköistä elämää.
Höpsistä. Vapauden kokemus on täysin korvien välissä.
On hyvin hyvin rajoittavaa ajatella että sillä olisi mitään tekemistä rahan tai minkään toiminnan kanssa.
Vapaus on sitä, ettei ole tilivelvollinen kenellekään. Omaa päätäntävaltaa. Ap voi myydä luukkunsa ja lähteä rantapummiksi Goalle jos tahtoo vaikka huomenna. Perheelliseltä se ei käy.
Ap vaan antaa turhien pelkojen rajoittaa itseään. Se tässä perimmäinen ongelma on, pelkopohjainen maailmankuva.
Näin kerran kirjan, jonka nimi oli "elämä on vaarallista. Nauti siitä." En lukenut kirjaa mutta palautan tuon aina mieleeni kun alan ällitellä ja jossitella ja kuvitella, että jokin ulkoinen asia minua jotenkin rajoittaisi.
N47