Kun lapsi ei pääse kunnalliseen oikomishoitoon, ja oikoa pitää,

AP:n perhe nyt sitten miettii, mihin haluavat rahansa laittaa. Tämä on sitä vastuullisuutta jota kokoomus peräänkuuluttaa, että ap:n perhe voi hoidattaa tai jättää hoitamatta, ja se kertoo perheenne arvoista. Mihin laitatte rahanne?



Ei yhteiskunta voi kaikkea hoitaa, se nyt vaan on fakta, ja johonkin se raja on vedettävä, että missä vaiheessa kunta maksaa ja missä jää omalle vastuulle.



Mua just rasittaa tuollainen avuttomuus, että jotain valituksia ruvetaan vielä tehtailemaan, vittuako ne yhteiskunnan rahat riittää mihinkään, kun jokainen kiljuu että kaiken pitää olla mulle ilmaista enkä muuhun kuin huveihin laita rahojani.



t. kaiken oikomishoidon itse maksanut, ja muutenkin satsaan terveyteeni

Käypä kurkkaamassa, on tietty mahdollista että käytät toisella lääkärillä teettämässä tuon arvion mille asettuu 1-10 taulukossa





http: //jasenpalvelut. hammasll. fi/tiedotus/luku06. asp

6. Oikomishoidon seulonta ja hoitoon valinta

6.1 Seulonta oikomishoitoon

Vaikka varsinaiseen oikomishoitoon suunnatut voimavarat vaihtelevatkin eri terveyskeskuksissa, tulisi kaikilla lapsilla olla tasapuolinen mahdollisuus saada arvio purentansa terveydestä ja mahdollisesta oikomishoidon tarpeesta.





a) Kattavan seulontajärjestelmän edellytykset



Purennan seulonta voidaan järjestää esimerkiksi kahdella tavalla:



oikoja käy läpi koko ikäluokan ja poimii jatkoarvioon ne lapset, joiden purennassa hän havaitsee poikkeamia



hammaslääkärit poimivat purennaltaan poikkeavat lapset perushoidon tarkastusten yhteydessä tarkempaan hoidon tarpeen arviointiin.



Se, kumpaa järjestelmää käytetään, riippuu terveyskeskuksen henkilöstövoimavaroista ja hammaslääkäreiden purentaa koskevasta tietämyksestä. Koko ikäluokan läpikäyminen tuo oikojalle hyödyllistä tietoa purennan poikkeamien yleisyydestä, mutta vain harvoissa terveyskeskuksissa on riittävästi erikoishammaslääkärikapasiteettia joukkotarkastusten järjestämiseen. Useimmissa terveyskeskuksissa seulonnan suorittavat perushoidon hammaslääkärit tutkimuksia ja tarkastuksia tehdessään. Tällöin on kuitenkin tärkeää, että on sovittu yhteiset kriteerit siitä, minkälaisiin purennan poikkeamiin kussakin ikä- tai hampaistokehitysvaiheessa kiinnitetään huomiota.



Seulonnan yleinen tavoite ¿ tautitapausten etsiminen siinä vaiheessa, kun oireet vielä ovat vähäiset ¿ soveltuu hyvin purennan poikkeamien seulontaan. Tiettyjen ennusmerkkien avulla on suhteellisen helppo erottaa joukosta ne lapset, joilla on suurentunut riski purennan epäsuotuisaan kehitykseen. Hampaiston kehitys, esim. ensimmäisen ja toisen vaihdunnan alkaminen, ajoittuu eri ikävaiheeseen eri yksilöillä. Ikäryhmään (koululuokkiin) sidottu seulonta ei näin ollen ole tarkoituksenmukaista, vaan purennan poikkeamien seulonta kannattaa kytkeä hampaiston kehitysvaiheeseen ja keskittyä seulonnassa kunkin vaiheen tyypillisiin ennusmerkkeihin.



Mikäli purennan poikkeamiin halutaan puuttua maitohammas- ja ensimmäisessä vaihduntavaiheessa, on seulonta ajoitettava hampaiston kehitysvaiheen mukaan: maitohampaistovaiheen seulontahaitari ajoittuu 3-4 vuoden ikään ja ensimmäisen vaihduntavaiheen seulontahaitari 5-7 vuoden ikään. Vaikka hoitokapasiteetti haluttaisiin keskittää pääasiassa varhain aloitettavaan oikomishoitoon, tulee koko ikäluokan purennan arviointi tehdä kattavasti myös toisen vaihdunnan alussa eli 9-12 vuoden iässä. Tällöin uusien poikkeamien etsimisen lisäksi arvioidaan varhaishoidon riittävyys ja hoitotulosten pysyvyys. Niissä terveyskeskuksissa, joissa hoito painottuu myöhäisempään hampaistokehitysvaiheeseen, koko ikäluokan seulonta tehdään yleisimmin 9 vuoden iässä (Pietilä ym. 1994).



Yläkulmahampaat tuntuvat palpoitaessa yleensä viimeistään 9 vuoden iässä, joten niiden seurannasta joudutaan antamaan erilliset seurantaohjeet. Kulmahampaiden puhkeamista koskee peukalosääntö: hammaslääkärin on tiedettävä, missä lapsen kulmahampaat sijaitsevat viimeistään silloin, kun lapsi siirtyy yläasteelle.



b) Esimerkkejä seulonta- ja hoidontarvekriteereistä



Useimmat seulontaan ja hoidon tarpeen arviointiin tarkoitetut indeksit luokittelevat hoidon tarpeen purennan poikkeaman vaikeusasteen mukaan. Näin toimivat esimerkiksi kaksi hiljattain kehitettyä ulkomaista indeksiä: norjalainen NOTI (Espeland ym. 1992) ja brittiläinen IOTN (Brook ja Shaw 1989). Ne heijastelevat kumpikin kyseisessä maassa vallitsevia hoitokäytäntöjä ja soveltuvat parhaiten noin 11-vuotiaiden lasten seulontaan. Tanskalainen oikomishoidon seulontaluokitus pyrkii arvioimaan purennan poikkeaman pitkäaikaisia terveysvaikutuksia. Luokittelu perustuu poikkeaman aiheuttamille terveysriskeille, jotka on jaettu neljään riskiluokkaan: hammas- ja tukikudoksiin kohdistuva riski, toiminnallisten häiriöiden riski, psykososiaalisen stressin riski ja huono pitkän aikavälin ennuste (Solow 1995).



Yksittäisen terveyskeskuksen kannalta on oleellista, että käytössä olevat seulontakriteerit soveltuvat paikallisen hoitokäytännön mukaiseen hoidon ajoitukseen. Hoitoon seulominen tulee tehdä hyvissä ajoin ennen sitä hampaistokehitysvaihetta, jota pidetään hoidon kannalta järkevänä, jotta tarkemmalle hoidon arvioinnille sekä diagnoosin ja hoitosuunnitelman tekemiselle jää riittävästi aikaa. Esimerkki paikallisesta seulonta- ja hoidon tarpeen määrittelyohjeesta on Oulun terveyskeskuksen seulontaohje (liite 2).





6.2 Oikomishoitoon valinta



a) Oikomishoidon priorisointi ja henkilöstövoimavarat



Terveydenhuollon voimavarojen rajallisuus pakottaa terveydenhuoltohenkilökuntaa tarkkaan harkitsemaan, miten resurssien terveyshyöty voitaisiin maksimoida. Oikeudenmukaisuuden kannalta on suotavaa, että priorisointi tehdään ennakkoon koskien kokonaisia potilasryhmiä. Tällöin yksittäisiä potilaita koskevia erillispäätöksiä tarvitaan vain harvoin. Ryhmäkohtaisen priorisointijärjestelmän on kuitenkin oltava niin joustava, että hoidon tarvetta arvioivalla henkilöllä on mahdollisuus tehdä priorisointijärjestelmästä poikkeavia yksilökohtaisia ratkaisuja.



Rajallisten voimavarojen vuoksi useimmilla terveyskeskuksilla ei ole mahdollisuutta tarjota oikomishoitoa kaikille sitä tarvitseville tai haluaville. Lääkintöhallituksen ohjekirjeessä vuodelta 1988 suositeltiin 10-portaista hoidon tarpeen arvioinnin taulukkoa hoitoon valinnan avuksi. Tässä priorisoinnissa lapset valitaan hoitoon diagnosoidun purennan poikkeaman vaikeusasteen mukaan. Korkean pistemäärän saavien lasten arvioidaan hyötyvän hoidosta eniten tai heille koituisi eniten haittaa hoitamattomuudesta. Hoitomenetelmiin ei ko. priorisointitaulukossa oteta kantaa.



Oikomishoidon henkilövoimavaroja arvioidaan yleensä suhteutettuna väestöpohjaan. Ruotsalaisissa tutkimuksissa (Linder-Aronson ym. 1976; Kurol ym. 1983) oikomishoidon erikoishammaslääkäreitä on arvioitu tarvittavan yksi 4 000 7¿16-vuotiasta kohden. Tämän laskelman mukaan Suomen nuorison oikomishoitoon tarvitaan n. 150 erikoishammaslääkäriä. Tämän lisäksi vaikeiden kehityshäiriöiden hoitoon, koulutukseen, tutkimukseen ja aikuisortodontiaan tarvitaan noin 50 erikoishammaslääkäriä. Noin 200 erikoishammaslääkärin määrään päädytään myös laskemalla tarve yleisesti käytetyllä suhdeluvulla: yksi erikoishammaslääkäri 25 000 asukasta kohden.



Saksassa oikojahammaslääkärien tarvearvio vuodeksi 2010 on yksi erikoishammaslääkäri noin 23 200 asukasta kohden (Berufsverband der Deutshen Kieferorthopäden). Tässä arviossa on mukana myös yli 16-vuotiaiden tarvitsema erikoishammaslääkärimäärä.



Yksittäisissä terveyskeskuksissa saattaa Suomessa jo nyt olla suosituksen mukainen henkilöstö, mutta valtaosassa Suomen terveyskeskuksista toimii oikomishoidon erikoishammaslääkäreitä keskimäärin 1/10 000 7¿16-vuotiasta (vaihtelu entisen läänijaon mukaisesti lääneittäin 1/6 500¿ 1/28 000). Vaikka yksityissektorillakin toimivat erikoishammaslääkärit laskettaisiin mukaan, ollaan vielä kaukana edellä mainitusta ruotsalaisesta suosituksesta. Tämä huomioiden ehdotus, että lähes kaikki oikomishoito keskitettäisiin erikoishammaslääkäreille (Järvinen 1999), ei ole toteuttamiskelpoinen. Nykyiset erikoishammaslääkärien koulutusmäärät ja lähivuosien oikomishoidon erikoishammaslääkärien eläkepoistuma huomioiden tilanne ei ole korjautumassa (kuviot 1 ja 2).



Niissä terveyskeskuksissa, joissa peruskoulutetut hammaslääkärit vastaavat suuresta osasta oikomishoitoa, tulee voimavaroja arvioitaessa ottaa huomioon myös heidän oikomishoitoon käyttämä työpanoksensa. Vuonna 1992 peruskoulutetut hammaslääkärit käyttivät terveyskeskuksissa oikomishoitoon työaikaa noin 290 kokopäiväisen viran verran. Oikomishoitoon käytetään siis runsaasti työtunteja. Lasten ja nuorten ikäryhmissä karieksen vuoksi tehtäviä käyntejä kertyy useimmille lapsille vain yksi vuotta tai kahta kohden. Oikomishoidon luonteeseen kuuluu, että siihen tarvittavat käynnit kumuloituvat kasvuvaiheen ikävuosiin, toisin kuin karieksen, joka vaatii tarkastus- ja hoitokäyntejä läpi elämän. Lisäksi laskelmassa tulee ottaa huomioon se, että peruskoulutetun hammaslääkärin oikomishoidoksi rekisteröimällä käynnillä tehdään usein myös muita suun terveydenhuoltoon kuuluvia toimenpiteitä. Mikäli yksittäisessä terveyskeskuksessa todetaan, että oikomishoitoon käytetään liikaa työtunteja, vähennys kannattaa tehdä keskittämällä hoidot parhaan ortodonttisen taitotiedon omaaville hammaslääkäreille. On todennäköistä, että tällöin hoidon laatu paranee ja työhön käytetty aika sekä materiaalikulutus pienenevät ilman, että potilasmääriä välttämättä tarvitsee vähentää.



Lapsen ja nuoren purennan arviointi sisältyy järjestelmällisessä perusterveydenhoidossa olevan potilaan tutkimukseen. Purennan morfologinen ja toiminnallinen tutkimus tulee tehdä vähintään kerran purentakehityksen eri vaiheiden (maitohampaisto, I vaihduntajakso, II vaihduntajakso ja pysyvä hampaisto) aikana. Poikkeamat normaalista purentakehityksestä ja siitä seuraavat toimenpiteet (seuranta/oikomishoito/vanhempien informointi) tulee kirjata potilasasiakirjaan.



b) Ohjeet varhaishoitoon valinnalle



Maitohammasvaiheessa ja ensimmäisessä vaihduntavaiheessa tulee huomioida avopurennat, etu- ja sivualueen ristipurennat, saksipurennat, luustolliset AII- ja AIII-tyyppiset purennat, ahtaustilat ja ensimmäisessä vaihdunnassa liiallinen horisontaalinen ylipurenta, ektooppisesti puhkeavat kuutoset sekä yläinkisiivien puhkeamishäiriöt (Heikinheimo 1993).



Maitohammasvaiheessa ja ensimmäisessä vaihduntavaiheessa hoitoon valintaan riittää lasten luokitteleminen kolmeen ryhmään: tervepurentaisiin, purennan seurantaa vaativiin ja välitöntä oikomishoitoa vaativiin. Joidenkin purennan poikkeamien kohdalla purennan kokonaisarvio on mahdollista tehdä jo tässä varhaisvaiheessa. On kuitenkin tärkeää, että myös purennaltaan terveiksi luokiteltujen lasten purenta arvioidaan systemaattisesti hampaiston kehitysvaiheen edetessä.



c) 10-portaisen pisteytyksen käyttö



Lääkintöhallituksen ohjekirjeessä 6/1988 julkaistu 10-portainen hoidon tarpeen arvioinnin taulukko (liite 3) soveltuu hoitoon valinnan tueksi noin 9. ikävuodesta lähtien (Heikinheimo 1989). Monissa terveyskeskuksissa pisteytyksen soveltamiselle on sovittu yksityiskohtaisemmat ohjeet. Esimerkkinä Espoon kaupungissa käytettävät ohjeet (liite 4).





Oikomishoidon priorisoinnille voidaan antaa seuraavat perusohjeet:



1. Tee oikeita asioita.



Oikomishoito on kohdistettava niihin, joilla on suurin hoidontarve, koska he todennäköisesti myös hyötyvät hoidosta eniten. Purentavirheiden syntyä ehkäisevät ja virhetoimintojen kehittymistä estävät toimenpiteet ovat etusijalla. Sagittaalisten, transversaalisten ja vertikaalisten luustosuhteiden korjaaminen on tärkeää.



2. Tee asiat oikein.



Hoitokapasiteetti ja käytettävissä olevat resurssit on arvioitava vuosittain ja tehtävä terveyskeskuskohtainen toimintasuunnitelma. Jos resurssit pienenevät, hoitoon valittavien purentavirheen vaikeusaste lisääntyy. Tällöin hoidon toteutus edellyttää enemmän erikoishammaslääkärin taitotietoa ja usein myös hoidon kesto pitenee.



3. Tee asiat oikeaan aikaan.



Varhaishoitona, maitohampaistossa ja ensimmäisen vaihdunnan aikana, on pyrittävä hoitamaan toiminnalliset risti- ja saksipurennat, sekä aloitettava vaikeiden luustollisten AII- ja AIII-purentavirheiden hoito.

Varhaishoidolla tulee olla selkeä tavoite. On hyväksyttävä se tosiasia, että kaikki purentavirheet eivät hoidu varhaishoidon keinoin. Silloin varhaishoito on yksi osa laajemmasta hoitokokonaisuudesta.



Taulukossa 3 on esimerkki priorisointiasteikon soveltamisesta seulontatilanteessa.



Maitohampaistovaiheessa seulonnassa riittää kolmiportainen asteikko.



Ensimmäisessä vaihduntavaiheessa seulonta voi olla myös kolmiportainen, kuten maitohampaistossa. Toiminnan suunnittelun kannalta on kuitenkin järkevää käyttää hoidon tarpeen arvioinnissa yhtenäistä luokittelumenetelmää, esim. 10-portaista hoidontarveluokitusta. Luokittelun avulla saadaan tieto myös ns. rajatapauksista eli niiden lasten lukumäärästä, joiden hoidontarve on lähellä terveyskeskuksen valitsemaa seulontarajaa. Jos esimerkiksi hoitoa haluttaisiin laajentaa, tiedetään heti, kuinka monta uutta lasta tulisi hoidon piiriin, jos pisterajaa laskettaisiin yhdellä pisteellä. Suuren osan I vaihduntajakson hoidosta voi toteuttaa peruskoulutettu hammaslääkäri erikoishammaslääkärin konsultoimana.



Mikäli varhaishoito on kattavaa ja tuloksellista, jäävät toisen vaihduntavaiheen aikana hoitoon otettaviksi lähinnä lapset, joiden purentavirheen hoito edellyttää vaativaa, yleensä erikoishammaslääkärin tai oikomishoitoon erittäin hyvin perehtyneen hammaslääkärin antamaa hoitoa.



Pysyvässä hampaistovaiheessa seulottavien ryhmään kuuluvat mm. hammaspuutospotilaat, joiden hoito edellyttää preproteettista oikomishoitoa esim. ennen implanttien kiinnittämistä sekä potilaat, jotka tarvitsevat ortognaattista hoitoa.



6.3 Potilaalle/perheelle annettava tiedotus hoidon tarpeesta



Laki potilaan asemasta ja oikeuksista (785/1992) toteaa, että potilaalla on oikeus saada ilman syrjintää terveydentilansa edellyttämää hoitoa niissä rajoissa, jotka kulloinkin ovat terveydenhuollon käytettävissä. Jos potilas joutuu odottamaan hoitoon pääsyä, hänelle on kerrottava viivytyksen syy ja sen arvioitu kesto.



Lääkintöhallituksen ohjekirje 6/1988 velvoitti terveyskeskuksia antamaan lapselle ja hänen huoltajalleen tiedon havaitusta purennan poikkeamasta ja oikomishoidon tarpeesta siinäkin tapauksessa, että hoitoa ei voida tarjota. Vaikka ohjekirje on jo kumottu, tämä ohje on edelleen käyttökelpoinen. Näin perhe voi halutessaan hakea lapselle oikomishoitoa yksityissektorilta.

Vierailija:

AP:n perhe nyt sitten miettii, mihin haluavat rahansa laittaa. Tämä on sitä vastuullisuutta jota kokoomus peräänkuuluttaa, että ap:n perhe voi hoidattaa tai jättää hoitamatta, ja se kertoo perheenne arvoista. Mihin laitatte rahanne?

Ei yhteiskunta voi kaikkea hoitaa, se nyt vaan on fakta, ja johonkin se raja on vedettävä, että missä vaiheessa kunta maksaa ja missä jää omalle vastuulle.

Mua just rasittaa tuollainen avuttomuus, että jotain valituksia ruvetaan vielä tehtailemaan, vittuako ne yhteiskunnan rahat riittää mihinkään, kun jokainen kiljuu että kaiken pitää olla mulle ilmaista enkä muuhun kuin huveihin laita rahojani.

t. kaiken oikomishoidon itse maksanut, ja muutenkin satsaan terveyteeni

Sitä miten tuo luokitus tehdään ja tulisiko toisen lääkärin arvioimana eri numero on mahdotonta tietää.



Joten näyttäisi olevan että ap:n lapsen hampaat pitäisi olla enemmän vinksallaan tai suurempi purentavirhe että saisi hoidon kunnalliselta puolelta ilmaiseksi.



Tämä jos lapsella pysyvät hampaat.



Jos lapsi on pienempi nuo rajat ovat erilaiset ja käymällä tuolla sivulla voi sen katsastaa.

Ja eiköhän lie että mainituissa tapauksissa hammashaitta on kuin pisara meressä muiden haittojen rinnalla joten mitä väliä enää hampaista.



Oikomishoito vaatii useiden vuoden sitoutumisen prosessiin.

En aio passiivisena ja avuttomana odottaa, mitä tuleman pitää. Olen vihdoin oppinut pitämään puoleni ja huolehtimaan, että oikeuteni täyttyvät. Ikävä kyllä edelleenkin hiljaiset ja kaikkeen tyytyvät saattavat jäädä ilman heille kuuluvia palveluja tietämättömyyttään tai vaatimattomuuttaan. En kuulu heihin - enää.



Ja - lapsemme hampaat tulevat oiotuiksi joka tapauksessa!



ap

Tsemppiä ap! Hienoa, että ole päättänyt oiotuttaa lapsesi hampaat joka tapauksessa.



Itse (vm.79) olin aina kanssa lapsena juuri sen rajan ajapuolella eli en päässyt kunnalliseen oikomishoitoon (raja vielä mielestäni muuttui vuosittain, vaikka purenta paheni niin raja livahti ylöspäin...). Ja vanhempani eivät kustantaneet oikomista yksityisellä -> hammaslääkäri totesi 21v:nä, että leukanivelet niin kuluneet että nyt olisi pakko oikoa jos meinaan vielä vanhempana pureskella...

No maksoin omasta pussista oikomisesta noin 20 000 markkaa + valtio kustansi leukaleikkauksen (n.15 000), koska aikuisena asiaa ei enää pelkkä oionta korjannut. Eli eipä tainnut myöskään yhteiskunta säästää! Hieman siis jäi hampaan koloon Espoota kohtaan ja myös vanhempani olisivat voineet toimia toisin...

kyllä ne rajat ovat kuntakontaisia, tietenkin.

Me teemme KAIKKEMME ja varmasti paljon enempi töitä kuin monessa muussa työpaikassa. Kaikkea ei vaan ehdi ja pysty tekemään, johonkin se raja on vedettävä. Ei yhteiskunta ole velvoitettu oikomishoitoa tekemään kuin vain tietyissä tilanteissa, esim. halkiolapset.