Lue keskustelun säännöt.
Kun kuollut koira on enemmän mielessä kuin nykyinen
23.07.2026 |
Olin hyvin kiintynyt tähän karvakamuun, joka on nyt poissa. Uusi tuli hankittua ehkäpä liian aikaisin. Meneekö tämä ajan kanssa ohi? Ottaisin uuden omana itsenään, enkä vertaisi. Haluan rakastaa tätä yhtä paljon, hän on nyt 8 kuukauden ikäinen. Arki takkuilee mun voimakkaan surun vuoksi.
Kommentit (49)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se on laastarikoira
Siltähän se vähän tuntuu. Energiaa on paljon vähemmän kuin edesmenneen koiran kanssa, vaikka kuinka pinnistäisi. Elämä näyttää harmaalta kaikin tavoin.
Kannattaa luopua nykyisestä koirasta. Miksi edes hankit sen? Ole ilman ja nyyhki kuolleita loppuelämäsi
Näkyykö se jotenkin uuden koirasi huonompana kohteluna?
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa luopua nykyisestä koirasta. Miksi edes hankit sen? Ole ilman ja nyyhki kuolleita loppuelämäsi
Kiitti empatiasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaipaus on sun mielessäsi. Mutta ymmärrän, olen kolme vuotta miettinyt, että milloin vois harkita uutta koiraa niin, ettei kovasti sure aikaisempaa enää.
Sanoisin, että vanhan koiran kanssa kaikki on niin helppoa ja sen kanssa on ehtinyt hitsautua niin hyvin yhteen, että se on selkärangassa. Kyllä edellisiä koiriaan saa kaivata. Kaipaan ainiaan ensimmäistä koiraani, vaikka koiria on ollut jo useita sen jälkeen. Kunhan ei näy suhteen kehittymisessä uusien koirien kanssa, niin kaikki ok.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mihin olet pettynyt pennussa? Oliko aiempi koirasi huippukisakoira tms.?
Vierailija kirjoitti:
Näkyykö se jotenkin uuden koirasi huonompana kohteluna?
Ei näy huonompana kohteluna. On arempi, ja vaatisi keinoja rohkaista, koska itsekin olen aika arka. Arkipuuhat sujuu ja mies on kanssa koiran kanssa. Jotenkin ilo puuttuu, pelkkä ajatus entisestä alkaa itkettää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä pitää se suruprosessi käydä ensin läpi. Jos ottaa samanrotuisen koiran, niin voi odottaa uudelta pennulta liikoja, koska toivoo sen alitajuisesti olevan samanlainen kuin edellinen, mutta jokainen koira on yksilöllinen luonteeltaan ja kasvukokemukset, jotka muokkaavat koiraa, ovat myös väistämättä erilaisia. Pitänee vain hyväksyä, että on menettänyt jonkun, jota kukaan ei voi koskaan korvata, ja tutustua uuteen koiraan omana erilaisena yksilönään ja sit vähitellen teillekin tulee ne omat yhteiset jutut.
Voi tsiisus, kula nyt jonkun rakin perään itkee noin kauan...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä on koira kuoltuaan, sanotaan.
Kuinka vanha olit edellisen koiran tullessa?
Mä sain ensimmäisen koiran 15 vuotiaana ja koira eli 14 vuotta. Uuden pennun hommasin pari vuotta myöhemmin, samaa rotua ja tosi pitkään vertasin uutta koiraa siihen. En varsinaisesti kaivannut vanhaa koiraa, mutta aika oli kullannut muistot siitä pentuajasta ja siitä, millainen koira on ekat pari vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmisiä tai eläimiä ei voi korvata. Tässä on klassikkotapaus siitä, että ei tehdä surutyötä kunnolla, vaan otetaan vaan joku kun pitää olla joku. Ja sitten ihmetellään kun ei tämä tunnu samalta. No ei kai kun se ei ole sama. Epäreilua uudelle koirallekin.
Minulla oli aluksi vähän sama ongelma. Otimme uuden koiran alle puolen vuoden sisällä siitä, kun nuorehko koiramme yllättäen kuoli. Menehtynyt koira oli minulle todella rakas ja jouduin tekemään paljon tietoista työtä, etten verrannut uutta siihen koko ajan.
Siinä mielessä uudella on asiat paremmin, että sille olen paljon enemmän läsnä ja saa kyllä rakkautta vieläkin enemmän kuin edesmennyt, koska elämän rajallisuus löi niin lujaa päin näköä. Nyt kun sen tiedostaa, että jokainen päivä voi olla viimeinen yhdessä koiran kanssa, sitä yrittää kohdella niin, ettei mitään tarvitsisi katua, kun se on poissa.
Kääntöpuolena se, että teen käytännössä koko ajan surutyötä uuden koiran kohdalla, vaikka se on vasta parivuotias. Ja joka kerta, kun se vaikuttaa vähänkään kipeältä, pelkään, ettei sitä huomenna enää ole.
Vierailija kirjoitti:
Sanoisin, että vanhan koiran kanssa kaikki on niin helppoa ja sen kanssa on ehtinyt hitsautua niin hyvin yhteen, että se on selkärangassa. Kyllä edellisiä koiriaan saa kaivata. Kaipaan ainiaan ensimmäistä koiraani, vaikka koiria on ollut jo useita sen jälkeen. Kunhan ei näy suhteen kehittymisessä uusien koirien kanssa, niin kaikki ok.
Mullakin ikävöinnin kohde on ensimmäinen koirani ja saimme viettää 18 vuotta yhdessä. Tuntuu, etten ole sama ihminen, kuin koirani eläessä. Aluksi tuntui olevan energiaa jatkaa koira-arkea, mihin oli tottunut. Nyt pidemmällä aikavälillä taas ei. Miten tää voi olla, että ikävä kasvaa kasvamistaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näkyykö se jotenkin uuden koirasi huonompana kohteluna?
Ei näy huonompana kohteluna. On arempi, ja vaatisi keinoja rohkaista, koska itsekin olen aika arka. Arkipuuhat sujuu ja mies on kanssa koiran kanssa. Jotenkin ilo puuttuu, pelkkä ajatus entisestä alkaa itkettää.
Nyt on siis aika sinun rohkaistua ja olla vahva tuki aralle pennulle. Pentu on vasta 8 kk, joten toivoa reipastumisesta on. Alat nyt totuttamaan sitä pikku hiljaa eri asioihin. Mitä se esimerkiksi arastelee? Sinun tehtäväsi on reipastua ja kohdata omia arkuuksiasi silloin kun pentu ei ole mukanasi. Nyt vaan iloisesti leikkimään koiran kanssa, kyllä se siitä reipastuu. Oma arkajalkani tarvitsee aika paljon toistoja ihan tavallisillekin asioille. Sinun pitää nyt luopua odotuksistasi pennun suhteen ja edetä sen omilla ehdoilla.
Vierailija kirjoitti:
Voi tsiisus, kula nyt jonkun rakin perään itkee noin kauan...
Minä olen itkenyt nyt kaksi vuotta. En enää ihan päivittäin, mutta silti.
Vierailija kirjoitti:
Kaipaus on sun mielessäsi. Mutta ymmärrän, olen kolme vuotta miettinyt, että milloin vois harkita uutta koiraa niin, ettei kovasti sure aikaisempaa enää.
Kannattaa hankkia se toinen koira silloin, kun edellinen on vielä elossa.
Onko koiraihmisiä linjoilla?