Lue keskustelun säännöt.
Kun kuollut koira on enemmän mielessä kuin nykyinen
23.07.2026 |
Olin hyvin kiintynyt tähän karvakamuun, joka on nyt poissa. Uusi tuli hankittua ehkäpä liian aikaisin. Meneekö tämä ajan kanssa ohi? Ottaisin uuden omana itsenään, enkä vertaisi. Haluan rakastaa tätä yhtä paljon, hän on nyt 8 kuukauden ikäinen. Arki takkuilee mun voimakkaan surun vuoksi.
Kommentit (49)
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli aluksi vähän sama ongelma. Otimme uuden koiran alle puolen vuoden sisällä siitä, kun nuorehko koiramme yllättäen kuoli. Menehtynyt koira oli minulle todella rakas ja jouduin tekemään paljon tietoista työtä, etten verrannut uutta siihen koko ajan.
Siinä mielessä uudella on asiat paremmin, että sille olen paljon enemmän läsnä ja saa kyllä rakkautta vieläkin enemmän kuin edesmennyt, koska elämän rajallisuus löi niin lujaa päin näköä. Nyt kun sen tiedostaa, että jokainen päivä voi olla viimeinen yhdessä koiran kanssa, sitä yrittää kohdella niin, ettei mitään tarvitsisi katua, kun se on poissa.
Kääntöpuolena se, että teen käytännössä koko ajan surutyötä uuden koiran kohdalla, vaikka se on vasta parivuotias. Ja joka kerta, kun se vaikuttaa vähänkään kipeältä, pelkään, ettei sitä huomenna enää ole.
Minulla oli samankaltainen tilanne kolmannen koirani kanssa. Yritä kouluttaa itsesi pois tuosta ajatusmaailmasta mahdollisimman nopeasti. Sanoisin, että mieluummin niin ihana koira, että sen kuolema on itselle pieni sydänkohtaus, kuin niin huono koirasuhde, ettei siitä voi koiran elinaikana nauttia täysillä. Kaikki me tiedetään että elinikä voi olla mikä vaan, myös meillä itsellämme. Ei kukaan edes sitäkään tiedä koiraa ottaessaan kuoleeko ensin koira vai itse. Normaalisti ihminen elää pidempään ja koira rotunsa eliniän odotteen mukaisesti. Ei kuitenkaan ole mitään varmaa, ei ole kuin meneillään oleva päivä, jonka voi elää täydesti. Enemmän katuu, jos himmailee sen 10 vuotta, jonka koiran kanssa saa. 1 päivä kerrallaan ja 1 hetki kerrallaan, tässä hetkessähän koirakin elää ja se meidänkin pitäisi oppia :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yli 8kk mennyt ja olet vielä kiinni entisessä. Mitä helvettiä? Miksi otit uuden koiran, jos on noin vaikeaa?
Vierailija kirjoitti:
Se on laastarikoira
Se hylätään eläinsuojaan kun entisestä koirasta on päästy yli.
Osanotto. Monelle on koirasuru suurin suru.
Ehkä voit ajatella, että on ok, vaikka sinulla ei uuteen koiraan syntyisi niin syvää suhdetta kuin entiseen koiraan. On normaalia, että jokin koira on se tärkein, ja toiset koirat voivat silti olla rakkaita. Siinä ei varsinaisesti ole merkitystä sillä, onko koira elossa vai edesmennyt. Harvallepa kaikki ihmisetkään ovat ihan yhtä läheisiä.
Vierailija kirjoitti:
Voi tsiisus, kula nyt jonkun rakin perään itkee noin kauan...
Olen itkenyt koiraan perään nyt 21 vuotta.
-ei ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tulitat sen uudenkin koiran kuoliaaksi 🤣
Miksi helvetissä ottaa uuden koiran, jos entisestä ei ole päässyt yli? Mikä järki?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi tsiisus, kula nyt jonkun rakin perään itkee noin kauan...
Olen itkenyt koiraan perään nyt 21 vuotta.
-ei ap
Ihan sairasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mihin olet pettynyt pennussa? Oliko aiempi koirasi huippukisakoira tms.?
Ei ollut kisakoira, kotikoira oli. En ole pettynyt koiranpentuun vaan lähinnä itseeni. ap
Sitten voit miettiä asioita uusista vinkkeleistä ja edistyä :p
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi tsiisus, kula nyt jonkun rakin perään itkee noin kauan...
Olen itkenyt koiraan perään nyt 21 vuotta.
-ei ap
Ihan sairasta.
Se on ihan tavallista. Sitä tulee elämässä sellaisia ihmisiä ja sellaisia eläimiä, jotka muistaa ja se on arvokasta. Vielä vanhainkodissa itketään parhaita lemmikkejä. Toki muistetaan se hyvä, mutta sen hyvän kaipaus laittaa itkettämään.
Jokainen koira on yksilö ja suhde kehittyy ajan kanssa. Suhde uuteen koiraasi syvenee kyllä mutta se ei poista ikävää toiseen koiraan.
Minulla on täydellinen 4v koira kotona terveenä ja rakastan sitä. Silti on ikävä viime vuonna kuollutta koiraa. Haloo helsingin eksyykö enkeli toi tänään viimeksi kyyneleet silmiin. Rakkaus jokaista koiraa kohtaan on ainutlaatuinen eikä sitä rakkautta voi korvata toisella. Ikävään auttaa vain aika ja aika myös syventää suhdetta uuteen koiraan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuinka vanha olit edellisen koiran tullessa?
Mä sain ensimmäisen koiran 15 vuotiaana ja koira eli 14 vuotta. Uuden pennun hommasin pari vuotta myöhemmin, samaa rotua ja tosi pitkään vertasin uutta koiraa siihen. En varsinaisesti kaivannut vanhaa koiraa, mutta aika oli kullannut muistot siitä pentuajasta ja siitä, millainen koira on ekat pari vuotta.
Olin 43 v. kun ensimmäinen koirani tuli taloon. 61 v. kun toinen saapui. Mulla ei edes ole muistissa ekan pentuaikaa. Teinit oli mukana koira-arjessa. Silloin elämä oli vauhdikasta sählinkiä.
Et ole vielä onnistunut luomaan tuohon uuteen koiraan yhtä läheistä suhdetta kuin edelliseen, etkä selvästi ole toipunut vielä toisen poismenosta. Suurin ongelma on se, että läheiset, siis ne, jotka eivät sen lemmikin kanssa itse eläneet, eivät usein ymmärrä, miksi toisen suru vain jatkuu, eli läheisten tuki lemmikin poismenon aiheuttamassa surussa puuttuu usein, ei ole esim. ketään, jolle koko ajan purkaa oloaan ja joka tukisi ja ymmärtäisi. Sinulla on kuitenkin puoliso, eli toivottavasti saisit häneltä edes tukea. Lemmikittömät tahot eivät usein ymmärrä tällaista menetystä ollenkaan, vaikka se voi satuttaa enemmän kuin vaikka rakkaan sukulaisen poismeno.
Minulla kesti kolme vuotta toipua, edes jo kotona oleva koira ei auttanut suruun. Sitten yhtäkkiä vain hyvät muistot ovat koko ajan mielessä, ei enää surua toisen menetyksestä. Eli vie aikaa, toisilla kauankin, että helpottaa. Ja vaikka se uusi koira ei tunnu auttavan suruusi, tulee vielä päivä, kun huomaat, miten rakas ja ihana sekin sinulle on.
https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/lue/ajankohtaista/psykologin-vi…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi tsiisus, kula nyt jonkun rakin perään itkee noin kauan...
Olen itkenyt koiraan perään nyt 21 vuotta.
-ei ap
Ihan sairasta.
Se on ihan tavallista. Sitä tulee elämässä sellaisia ihmisiä ja sellaisia eläimiä, jotka muistaa ja se on arvokasta. Vielä vanhainkodissa itketään parhaita lemmikkejä. Toki muistetaan se hyvä, mutta sen hyvän kaipaus laittaa itkettämään.
No ei ole normaalia itkeä enää 21 vuoden jälkeen.
Viet sen uuden koiran krematorioon ja poltat elävältä kostoksi kun ei saanut tunteitasi heräämään. Nauraa rehottat koko psykopaatin oleuksellasi liekkien loimutessa 🤣
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näkyykö se jotenkin uuden koirasi huonompana kohteluna?
Ei näy huonompana kohteluna. On arempi, ja vaatisi keinoja rohkaista, koska itsekin olen aika arka. Arkipuuhat sujuu ja mies on kanssa koiran kanssa. Jotenkin ilo puuttuu, pelkkä ajatus entisestä alkaa itkettää.
Nyt on siis aika sinun rohkaistua ja olla vahva tuki aralle pennulle. Pentu on vasta 8 kk, joten toivoa reipastumisesta on. Alat nyt totuttamaan sitä pikku hiljaa eri asioihin. Mitä se esimerkiksi arastelee? Sinun tehtäväsi on reipastua ja kohdata omia arkuuksiasi silloin kun pentu ei ole mukanasi. Nyt vaan iloisesti leikkimään koiran kanssa, kyllä se siitä reipastuu. Oma arkajalkani tarvitsee aika paljon toistoja ihan tavallisillekin asioille. Sinun pitää nyt luopua odotuksistasi pennun suhteen ja edetä sen omilla ehdoilla.
Se arastelee hihnassa kulkemista lenkeillä, siten että vaan jarruttaa ja pysähtyy. Vain pari tuttua reittiä kävelee. On valjaissa, mutta pysähtyy, katsoo taaksepäin, odottaa lähestyviä ihmisiä takaapäin, ei koiria. Pari isoa koiraa on sille rähähtänyt ohittaessa, ja nyt haluaa ohittaa muut autotien kautta. Ulkoilu on siis hankalaa, kun on noloa vetää jarrut pohjassa olevaa koiraa. On kokeiltu makupaloja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi tsiisus, kula nyt jonkun rakin perään itkee noin kauan...
Olen itkenyt koiraan perään nyt 21 vuotta.
-ei ap
Ihan sairasta.
Se on ihan tavallista. Sitä tulee elämässä sellaisia ihmisiä ja sellaisia eläimiä, jotka muistaa ja se on arvokasta. Vielä vanhainkodissa itketään parhaita lemmikkejä. Toki muistetaan se hyvä, mutta sen hyvän kaipaus laittaa itkettämään.
Menetin vanhempani 34-vuotiaana, mutta en itke heitä enää. Elämä menee eteenpäin. Olisi kamalaa, jos vieläkin itkisin heitä 22 vuotta myöhemmin. He ovat mielessä, mutta en itke perään.
Onko sun uusi koirasi jotenkin mulkero?
Vierailija kirjoitti:
Et ole vielä onnistunut luomaan tuohon uuteen koiraan yhtä läheistä suhdetta kuin edelliseen, etkä selvästi ole toipunut vielä toisen poismenosta. Suurin ongelma on se, että läheiset, siis ne, jotka eivät sen lemmikin kanssa itse eläneet, eivät usein ymmärrä, miksi toisen suru vain jatkuu, eli läheisten tuki lemmikin poismenon aiheuttamassa surussa puuttuu usein, ei ole esim. ketään, jolle koko ajan purkaa oloaan ja joka tukisi ja ymmärtäisi. Sinulla on kuitenkin puoliso, eli toivottavasti saisit häneltä edes tukea. Lemmikittömät tahot eivät usein ymmärrä tällaista menetystä ollenkaan, vaikka se voi satuttaa enemmän kuin vaikka rakkaan sukulaisen poismeno.
Minulla kesti kolme vuotta toipua, edes jo kotona oleva koira ei auttanut suruun. Sitten yhtäkkiä vain hyvät muistot ovat koko ajan mielessä, ei enää surua toisen menetyksestä. Eli vie aikaa, toisilla kauankin, että helpottaa. Ja vaikka se uusi koira ei tunnu auttavan suruusi, tulee vielä päivä, kun huomaat, miten rakas ja ihana sekin sinulle on.
https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/lue/ajankohtaista/psykologin-vi…
Kiitos paljon sanoistasi🙏Enkä voisi luopua tästä pennusta ikinä kuitenkaan. Tunteet ja järki kulkee nyt aivan eri raiteilla, mutta uskon parempaan, koska luopuminen ei ole vaihtoehto. ap
Ei ollut kisakoira, kotikoira oli. En ole pettynyt koiranpentuun vaan lähinnä itseeni. ap