Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kesäloma lapsiperheessä uuvuttaa, kun tukiverkkoja ei ole
17.07.2026 |
Aina tulee joku kommentoimaan, että mitäs olet perustanut perheen ja niin sitä on ennenkin pitänyt pärjätä itse. Omassa lapsuudessani ysärillä aika pienetkin lapset saatettiin laittaa keskenään ulos, jotta vanhemmat saivat omaa aikaa. Nykyisin tulisi lasu, jos 5 v vahtisi 2 v ikäistä pihalla ja aikuisia ei olisi läsnä. Omassa lapsuudessani vanhempani kävivät meidän lasten kanssa mummoloissa kolmen viikon välein, vaikka matkaa mummolaan oli 200 km. Isovanhemmat leikkivät meidän lasten kanssa, puuhastelivat ulkona, laittoivat ruokaa ja vanhemmat saivat levätä. Omasta lapsuudestani muistan, miten vierailtiin sukulaisten luona ja sukulaiset leikittivät meitä lapsia tai veivät katsomaan paikallisia nähtävyyksiä. Mieheni on muistellut, miten ysärillä hänen vanhempansa veivät miehen parivuotiaana muutamaksi viikoksi mummolaan ja lähtivät sitten takaisin Helsinkiin töiden ja lapsivapaan pariin.
Meillä kesälomien (ja ihan sen arjenkin) todellisuus on jotain toista. Lapsilla ei ole tätejä, setiä eikä enoja, jotka olisivat elämässä läsnä. Isovanhemmat eivät todellakaan ole ottaneet samanlaista vastuuta omista lapsenlapsistaan, kuin mitä itse omilta vanhemmiltaan ysärillä saivat omien lastensa kanssa. Pahimmillaan meillekin on hämmästelty, miksi olemme väsyneitä. Meillä isovanhempien luona vierailut eivät ole sitä, että saisimme vaikka parisuhdeaikaa tai kunnolla lepoa. Isovanhemmat jaksavat korkeintaan hetken olla lasten kanssa, mutta kaikki arjen vastuu jää meille vanhemmille. Kaikki lasten ruokailuista, iltarutiineista ja muista jää meille. Ei puhettakaan, että voitaisiin vaikka jättää lapset illaksi mummolaan ja lähteä miehen kanssa kesäteatteriin/syömään/iltakävelylle ilman lapsia.
Muitakaan tukiverkkoja ei ole. Lapsettomia velakavereita ei lasten seura kiinnosta tippaakaan, lasten kummit eivät ole koskaan ehdottaneetkaan lastenhoitoapua ja perheelliset kaverit ovat itsekin uupuneita. Ylipäätään lomat pikkulapsiperheessä ovat raskaita, kun arjen pyörityksestä ei tule yhtään taukoa. Aamusta iltaan on lasten asiat hoidettavana ja jossain välissä pitäisi palautuakin työvuoden rasituksesta. Näin kesäloman loppuessa huokaisen, että pääsee "töihin lepäämään", vaikka sielläkin on paljon hommaa. Töissä sentään saa muutaman tauon päivän aikana.
Kaipaisin täältä vertaistukea, enkä kuittailua. On oikeasti raskasta elää viikkotolkulla niin, että on aina vastuussa kaikesta. Ja puolison kanssa vuorottelukin turhauttaa välillä, kun yhteistä aikaa ei juuri ole. Jos toinen tarvitsee lepoa, on toiset otettava koppia lapsista.
Kommentit (988)
Siis joku kaipaa sääliä kun on löytänyt puilison ja saanut lapset. ( sekään ei ole itsestäänselvyys.) Sit pitäis kysellä kuin sairaalta kuinka voitte ja jaksatte. Voi jysäys.
Vielä ymmärrän jos leskeytyneeltä tai kuurri eronneelta kysytään miten voit ja jaksat.
Mutta että semmoisen onnettomuuden uhrilta että on puoliso löytynyt ja lapset syntyneet
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on ollut karu herätys monelle ettei nykylapsuus olekaan sitä mitä se oli itselle, ajat ja tavat muuttuneet tässäkin yhteiskunnan myötä. Ei vaan ole sellaista yhteisöä kuin ennen, vaan ihmisten on vaan pärjättävä omin voimin tai annettava olla, siksi ehkä moni valitsee jälkimmäisen vaikka karulta kuulostaakin.
Omia lapsiani aion auttaa, jos lapsia saavat <3
Vierailija kirjoitti:
Siis joku kaipaa sääliä kun on löytänyt puilison ja saanut lapset. ( sekään ei ole itsestäänselvyys.) Sit pitäis kysellä kuin sairaalta kuinka voitte ja jaksatte. Voi jysäys.
Vielä ymmärrän jos leskeytyneeltä tai kuurri eronneelta kysytään miten voit ja jaksat.
Mutta että semmoisen onnettomuuden uhrilta että on puoliso löytynyt ja lapset syntyneet
No ei kai se keltään ole pois olla ihminen ihmiselle? Keneltä vaan lähimmäiseltä, oli elämän tilanne tai status mitä vaan, niin voisi lähimmäinen joskus kysäistä että hei mitä kuuluu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Me tehtiin kerran kuussa hotelliretki. Lapset mukana mutta päästiin pois arjesta, lapsille seikkailua ja aamiainen huoneessa. Jo yksi yö erossa siitä arkirumbasta auttoi valtavasti.
Tällainen maksaa helposti 200-300 e.
Vähävaraiset voivat hakea tuettuja lomia ja ne ovat pidempiä kuin yksi yö. Usein jossain kylpylässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nämä nuoret avuttomat vanhemmat eivät ole koskaan itsenäistyneet. Odottavat vielä äidin tulevan pyyhkimään heidän lastensakin pyllyt. Äitiä määytään vielä aikuisinakin apuun, kun ei jakseta eikä viitsitä. Lapsellista käytöstä. Ei osata ottaa vastuuta omasta elämästään.
Huolestuneet curling-ysärivanhemmat voivat nyt katsoa peiliin. Tässä on lopputulos.
Ihan varmasti itse ottaisin mieluummin nykylapsuuden kuin elämäni 40-luvun lapsuuden. Ehkä äitinikin mieluummin huushollaisi nykyaikaisissa kodeissa.
Äitini ei voimut mummoja haukkua kun oli orpo ja isänikin äiti kuollut.
Itse sain lapsia, toinen mummu kuollut, toinen 75. Ei mummoja keitä haukkua joka puolella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en ole käynyt Virossa en Ruotsissa enkä ulkomailla. Suomea kierretty lasten kanssa ja vuokra mökeillä oltu. Minusta Ihan kunnon lomia ollut. Hyviä muistoja on paljon kertynyt lasten kanssa touhuista. Aikaa on ollut yhdessä miehenkin kanssa. Saunan jälkeen kun lapset nukkuu istuttu kuistilla järveä ja luontoa ihailtu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaahas , itse oli 90 luvulla yksinhuoltaja eikä ollut tukiverkkoja. Ihan sitä kuule itse lapsista huolehdi 24/7 enkä edes olettanut saavani apua. Joten en kyllä ymmärrä mikä on ongelma jos perheessä on kaksi vanhempaa? Mitä ihme lomailua kaipaatte, toinen ulos lasten kanssa ja toinen lepää sen ajan. Ihme valitusta, niin itse kuitenkin olette ne lapset tehneet/ halunneet
Samaa mieltä ja ydinperheellä on varmasti myös varaa palkata lastenhoitaja, jos nyt niin rankkaa on.
Ongelmahan on siinä, ettei haluta maksaa senttiäkään kenellekään, vaikka tuossa olisi erinomainen sauma tarjota esim lukiolaiselle/opiskelijalle mahdollisuus ansaita vähän taskurahaa.
Ongelma on tässä vastuu ja vakuutukset.
Jos lapsi esim kaatuu ja rikkoo hampaansa voi tuosta tulla satojentuhansien vahingonkorvaukset. Harva haluaa ottaa riskin kympin takia.
Miten voi tulla satojentuhansien vahingonkorvaukset? Kai jokainen tajuaa, että jos jollekin maksaa pari kymppiä lapsen vahtimisesta, lapsi on edelleen omalla vastuulla. Niin on aina ollut. Jos annan nuorelle koirani ja remmin ja kympin ja sanon, että ulkoilkaa puoli tuntia, otan vastuun siitä, mitä siellä tapahtuu, vaikken itse ole paikalla. Miksi kaikesta pitää tehdä jotenkin ylivaikeaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis joku kaipaa sääliä kun on löytänyt puilison ja saanut lapset. ( sekään ei ole itsestäänselvyys.) Sit pitäis kysellä kuin sairaalta kuinka voitte ja jaksatte. Voi jysäys.
Vielä ymmärrän jos leskeytyneeltä tai kuurri eronneelta kysytään miten voit ja jaksat.
Mutta että semmoisen onnettomuuden uhrilta että on puoliso löytynyt ja lapset syntyneet
No ei kai se keltään ole pois olla ihminen ihmiselle? Keneltä vaan lähimmäiseltä, oli elämän tilanne tai status mitä vaan, niin voisi lähimmäinen joskus kysäistä että hei mitä kuuluu.
Kirjoittaja vaati syvällistä jaksamisen ja voinnin kysymistä. Ei mitään hei mitä kuuluu.
En pysty tajuamaan miten lasten , yhden tai kahden, olemassaolo on nykyisin tuommoinen tragedia että koko suku tarvittaisiin avuksi.
Vierailija kirjoitti:
Nämä nuoret avuttomat vanhemmat eivät ole koskaan itsenäistyneet. Odottavat vielä äidin tulevan pyyhkimään heidän lastensakin pyllyt. Äitiä määytään vielä aikuisinakin apuun, kun ei jakseta eikä viitsitä. Lapsellista käytöstä. Ei osata ottaa vastuuta omasta elämästään.
Huolestuneet curling-ysärivanhemmat voivat nyt katsoa peiliin. Tässä on lopputulos.
Ja sinä olet sitä ikäluokkaa, jonka lapset joutuivat itsenäistymään jo eskarilaisina ellei ennen sitä ja siksi yrittävät tarjota lapsilleen paremman lapsuuden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Te, joilla ei ole varaa lomailla lasten kanssa:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis joku kaipaa sääliä kun on löytänyt puilison ja saanut lapset. ( sekään ei ole itsestäänselvyys.) Sit pitäis kysellä kuin sairaalta kuinka voitte ja jaksatte. Voi jysäys.
Vielä ymmärrän jos leskeytyneeltä tai kuurri eronneelta kysytään miten voit ja jaksat.
Mutta että semmoisen onnettomuuden uhrilta että on puoliso löytynyt ja lapset syntyneet
No ei kai se keltään ole pois olla ihminen ihmiselle? Keneltä vaan lähimmäiseltä, oli elämän tilanne tai status mitä vaan, niin voisi lähimmäinen joskus kysäistä että hei mitä kuuluu.
Kirjoittaja vaati syvällistä jaksamisen ja voinnin kysymistä. Ei mitään hei mitä kuuluu.
En pysty tajuamaan miten lasten , yhden tai kahden, olemassaolo on nykyisin tuommoinen tragedia että koko suku tarvittaisiin avuksi.
Elämässä voi olla samaan aikaan muutakin kuin yhden tai kahden lapsen olemassaolo ilman tukiverkkoja.
Isot ikäluokat eivät kykene hahmottamaan, miten yksinäistä se on, kun sukulaisverkosto on kutistunut olemattomiin verrattuna heidän omiinsa aikoinaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se on ollut karu herätys monelle ettei nykylapsuus olekaan sitä mitä se oli itselle, ajat ja tavat muuttuneet tässäkin yhteiskunnan myötä. Ei vaan ole sellaista yhteisöä kuin ennen, vaan ihmisten on vaan pärjättävä omin voimin tai annettava olla, siksi ehkä moni valitsee jälkimmäisen vaikka karulta kuulostaakin.
Ei ollut ennenkään mitään yhteisöjä kuin leffoissa. Koriöitejä oli enemmän ja lasten annettiin kasvaa ilman helikopterointia. Ja vanhemmat olivat lasten kanssa eikä vapaassa leikissäkin suorittaneet koko ajan jotakin kasvatustehtävää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis joku kaipaa sääliä kun on löytänyt puilison ja saanut lapset. ( sekään ei ole itsestäänselvyys.) Sit pitäis kysellä kuin sairaalta kuinka voitte ja jaksatte. Voi jysäys.
Vielä ymmärrän jos leskeytyneeltä tai kuurri eronneelta kysytään miten voit ja jaksat.
Mutta että semmoisen onnettomuuden uhrilta että on puoliso löytynyt ja lapset syntyneet
No ei kai se keltään ole pois olla ihminen ihmiselle? Keneltä vaan lähimmäiseltä, oli elämän tilanne tai status mitä vaan, niin voisi lähimmäinen joskus kysäistä että hei mitä kuuluu.
Kirjoittaja vaati syvällistä jaksamisen ja voinnin kysymistä. Ei mitään hei mitä kuuluu.
En pysty tajuamaan miten lasten , yhden tai kahden, olemassaolo on nykyisin tuommoinen tragedia että koko suku tarvittaisiin avuksi.
Elämässä voi olla samaan aikaan muutakin kuin yhden tai kahden lapsen olemassaolo ilman tukiverkkoja.
Isot ikäluokat eivät kykene hahmottamaan, miten yksinäistä se on, kun sukulaisverkosto on kutistunut olemattomiin verrattuna heidän omiinsa aikoinaan.
Ei heillä ole ollut verkostoa sen enempää. Sotatraumatisoituneet alkoholisoituneet vanhemmat heillä oli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis joku kaipaa sääliä kun on löytänyt puilison ja saanut lapset. ( sekään ei ole itsestäänselvyys.) Sit pitäis kysellä kuin sairaalta kuinka voitte ja jaksatte. Voi jysäys.
Vielä ymmärrän jos leskeytyneeltä tai kuurri eronneelta kysytään miten voit ja jaksat.
Mutta että semmoisen onnettomuuden uhrilta että on puoliso löytynyt ja lapset syntyneet
No ei kai se keltään ole pois olla ihminen ihmiselle? Keneltä vaan lähimmäiseltä, oli elämän tilanne tai status mitä vaan, niin voisi lähimmäinen joskus kysäistä että hei mitä kuuluu.
Kirjoittaja vaati syvällistä jaksamisen ja voinnin kysymistä. Ei mitään hei mitä kuuluu.
En pysty tajuamaan miten lasten , yhden tai kahden, olemassaolo on nykyisin tuommoinen tragedia että koko suku tarvittaisiin avuksi.
Elämässä voi olla samaan aikaan muutakin kuin yhden tai kahden lapsen olemassaolo ilman tukiverkkoja.
Isot ikäluokat eivät kykene hahmottamaan, miten yksinäistä se on, kun sukulaisverkosto on kutistunut olemattomiin verrattuna heidän omiinsa aikoinaan.
Ison ikäluokan sisaruksina hajosimme ympäri suomea. Vieraannuttiin. Lapsemme eivät kaikki tunne serkkujaan ees. Serkuksillakin yhden sukupolven ero keskenään. Vanhemmat jäi sinne kotikuntaan. Ja monen puolison vanhemmat myös ihan eri puolilla suomwa kuin lapsensa aikoinaan.
On teillä ihme käsityksiä tosiaan. Kyllä "isot ikäluokat" hoitivat itse lapsensa. Täällä tosin jotkut kertovat vanhemmistaan jotka eivät jaksaneet vaan lapset oli "mummolassa" eli tilan lunastanut veli joutui mummon puolesta ruokkimaan kesät hulttiosisarusten lapsia
Monen maailmankuva on jostain elokuvista ja kirjoista. Että iso suku asui samassa kylässä symbioosissa. Ennen. Nyt mukamaste vasta ihmisillä omat kodit ja oma vastuu jota ei jakseta kantaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis joku kaipaa sääliä kun on löytänyt puilison ja saanut lapset. ( sekään ei ole itsestäänselvyys.) Sit pitäis kysellä kuin sairaalta kuinka voitte ja jaksatte. Voi jysäys.
Vielä ymmärrän jos leskeytyneeltä tai kuurri eronneelta kysytään miten voit ja jaksat.
Mutta että semmoisen onnettomuuden uhrilta että on puoliso löytynyt ja lapset syntyneet
No ei kai se keltään ole pois olla ihminen ihmiselle? Keneltä vaan lähimmäiseltä, oli elämän tilanne tai status mitä vaan, niin voisi lähimmäinen joskus kysäistä että hei mitä kuuluu.
Kirjoittaja vaati syvällistä jaksamisen ja voinnin kysymistä. Ei mitään hei mitä kuuluu.
En pysty tajuamaan miten lasten , yhden tai kahden, olemassaolo on nykyisin tuommoinen tragedia että koko suku tarvittaisiin avuksi.
Elämässä voi olla samaan aikaan muutakin kuin yhden tai kahden lapsen olemassaolo ilman tukiverkkoja.
Isot ikäluokat eivät kykene hahmottamaan, miten yksinäistä se on, kun sukulaisverkosto on kutistunut olemattomiin verrattuna heidän omiinsa aikoinaan.
Ei heillä ole ollut verkostoa sen enempää. Sotatraumatisoituneet alkoholisoituneet vanhemmat heillä oli.
Silti se oli heille yhteisö. Ainakin omat vanhempani ovat olleet hyvinkin paljon tekemisissä epätäydellisten omien vanhempiensa kanssa ja omien sisarustensa ja heidän puolisoiden, vaikkei se ole mitään ideaalia ihmissuhdetta ollutkaan. He ovat kuitenkin nauttineet siitä ja se on tuonut sisältöä ja rakennetta elämään ja tunteen juurista ja kuulumisesta johonkin. Tyhjä on tyhjää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis joku kaipaa sääliä kun on löytänyt puilison ja saanut lapset. ( sekään ei ole itsestäänselvyys.) Sit pitäis kysellä kuin sairaalta kuinka voitte ja jaksatte. Voi jysäys.
Vielä ymmärrän jos leskeytyneeltä tai kuurri eronneelta kysytään miten voit ja jaksat.
Mutta että semmoisen onnettomuuden uhrilta että on puoliso löytynyt ja lapset syntyneet
No ei kai se keltään ole pois olla ihminen ihmiselle? Keneltä vaan lähimmäiseltä, oli elämän tilanne tai status mitä vaan, niin voisi lähimmäinen joskus kysäistä että hei mitä kuuluu.
Kirjoittaja vaati syvällistä jaksamisen ja voinnin kysymistä. Ei mitään hei mitä kuuluu.
En pysty tajuamaan miten lasten , yhden tai kahden, olemassaolo on nykyisin tuommoinen tragedia että koko suku tarvittaisiin avuksi.
Elämässä voi olla samaan aikaan muutakin kuin yhden tai kahden lapsen olemassaolo ilman tukiverkkoja.
Isot ikäluokat eivät kykene hahmottamaan, miten yksinäistä se on, kun sukulaisverkosto on kutistunut olemattomiin verrattuna heidän omiinsa aikoinaan.
Ison ikäluokan sisaruksina hajosimme ympäri suomea. Vieraannuttiin. Lapsemme eivät kaikki tunne serkkujaan ees. Serkuksillakin yhden sukupolven ero keskenään. Vanhemmat jäi sinne kotikuntaan. Ja monen puolison vanhemmat myös ihan eri puolilla suomwa kuin lapsensa aikoinaan.
On teillä ihme käsityksiä tosiaan. Kyllä "isot ikäluokat" hoitivat itse lapsensa. Täällä tosin jotkut kertovat vanhemmistaan jotka eivät jaksaneet vaan lapset oli "mummolassa" eli tilan lunastanut veli joutui mummon puolesta ruokkimaan kesät hulttiosisarusten lapsia
Minut laitettiin 2 kuukauden iässä kokopäivähoitoon. Voi sen toki hyvällä mielikuvituksella laskea hoitamiseksi senkin, kun ei jätetty yksin kotiin kuin vasta muutamaa vuotta myöhemmin.
Alue: Aihe vapaa
Ikävä todeta mutta tätä se on varmasti nykypäivänä aika monessakin perheessä, eihän se lohduta mutta ette ole yksin siinä. Varsinkin lasten ollessa pieniä olisimme kaivanneet tukiverkkoja, sellaista joka aidosti ja oikeasti on tavoitettavissa ja jotenkin läsnä arjessa eikä jotain kyläkutsua kerran vuodessa koska niin kuuluu tehdä. No onneksi omat lapset nyt on jo aika isoja ja alun uhista huolimatta on pärjätty yllättävän hyvin ilmankin sanottavaa tukiverkkoa. Tiesimmehän mihin lähdimme ja millä eväin, joskus totuus on vain hieman tarua ihmeellisempää. Mitä olisin kaivannut lopulta paljon enemmän kuin aina apuvalmiudessa olevia isovanhempia (joita ei meillä käytännössä ollut eikä se saisi olla kellekään oletuskaan) on se että edes sanallisesti joku sukulainen, ystävä, naapuri, kuka vaan välittävä taho olisi joskus, edes sen kerran kysynyt meiltä miten meillä menee ja miten jaksetaan ? Niin että kysymyksen tietää olevan aito jotta siihen uskaltaa myös aidosti vastata. Välittämistä ja apua on olemassa monenlaista, mutta ei sitä kaipaa eikä oikeastaan edes halua jos sitä annetaan säälistä.