Lue keskustelun säännöt.
Ihmisarvo yhden kortin varassa
16.07.2026 |
Omituinen sepustus tulossa, mutta aihehan on vapaa.
Kuulisin mielelläni kokemuksia niiltä, jotka ovat panneet kaiken yhden kortin varaan. Minä toimin juuri näin, ja nyt seuraukset alkavat kasaantua. Olen hieman päälle 30-vuotias, eikä minulla koskaan ole ollut mitään muuta kuin työni tai opiskeluni. Olen tutkija, ja nyt, kun määräaikainen toimeni päättyi, näyttää siltä, etten saa töitä mistään. En ole turhan kranttu, monenlaisia töitä on tullut tehtyä. Nyt ei kuitenkaan mitään tahdo löytyä, ja tukia en kerta kaikkiaan suostu hakemaan.
Ongelma taitaa olla siinä, että koko identiteettini perustuu yhdelle (tai no, ehkä kahdelle) asialle. Löysin oman juttuni - filosofian ja kirjallisuuden - todella nuorena, ja siitä pitäen polku on ollut selvä. Olen ollut niin omistautunut mielenkiintoni kohteille, että moni muu elämänvaihe on jäänyt täysin välistä. En ole koskaan käynyt treffeillä tai ollut parisuhteessa, juhlinut tai suuremmin viettänyt aikaa kavereiden kanssa. Minulla on äärimmäisen suppea tuttavapiiri eikä läheisiä ihmisiä oikeastaan ollenkaan. Olen yhtäältä ikäistäni vanhemman oloinen ja toisaalta monissa asioissa täysin kokematon ja epäkypsä. Minulla on valtavasti teoreettista ymmärrystä, mutta elämästä en tajua mitään.
Työni lisäksi minua on määrittänyt ainoastaan se, että sairastuin parikymppisenä syömishäiriöön. Nyt, kun en enää ole alipainoinen (melkeinpä päinvastoin), tunnen menettäneeni valtaosan ihmisarvostani. Se vähä, mikä vielä oli jäljellä, tipahti pois työttömäksi jäätyäni. Näiden kahden livuttua pois en näe ainuttakaan järkevää syytä elää. Jäljellä on vain iljettävä, vastenmielinen elämänmuoto, jonka osa on ennen pitkää muuttua taakaksi yhteiskunnalle. Panin kaiken yhden kortin varaan ja jäin tyhjin käsin.
Olisi mukava kuulla muiden kokemuksia. Jakakaa, jos haluatte!
Kommentit (105)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos itselleen laittaa eri säännöt ja rajat ihmisarvon suhteen, eikä osaa ottaa muilta vastaan empatiaa, voi ongelmana olla narsistinen(covert) ajatusmaailma. Kannattaa suunnata katse ulospäin maailmaan oman ihmisarvon pohdiskelun sijaan.
Universumin mittapuulla oma elomme on merkityksetöntä, joten mitkä ovat niitä arvoja minkä mukaan haluaisit elää? Miksi juuri sinun pitäisi olla arvostettava ja milloin sinulla on oikeus elää? Kuka antaa siihen luvan? Oletko rankaisemassa itseäsi vellomalla itsesäälissä? Koitko olevasi lapsena arvokas sellaisena kuin olet? Omaan sisäiseen puheeseen kannattaa kiinnittää huomiota ja keskeyttää itsensä haukkuminen aina kun saa itsensä siitä kiinni. Mikä tunne johti siihen ajatukseen? Mikä tilanne? Onko ajatus "oma" ja oman arvomaailmasi mukainen, vai oletko toistamassa jonkun muun ajatuksia arvostasi?
Kannattaa ehkä mennä juttelemaan jollekin. Lyhytterapiassa ainakin oppii hyvin tunnistamaan omia ajatusvääristymiä.
Minulle tuli mieleen tämä ihan sama, mutta en osannut sitä sanallistaa noin hyvin. Jotain ärsyttävän narisistista siinä, on mutta ei semmoisella tavalla mitä perinteisesti käsitetään narskuksi.
Vaan sellaista paljon kierompaa ja viheliäisempää (itsensä kannalta). Sellaista marttyyri narsismia.
Ihminen kuihduttaa itsensä luurangoksi, että muut näkisi hänet ja hoitaisivat hänen lapsuudessa saamansa narsistiset haavat kuntoon.
Minua myös ärsyttää, kun ihmiset keksivät kaikkea tuttua ja turvallista, ettei vaan tarvitsisi kohdata vaikeita asioita ja tehdä mitään.
On helppo käpertyä kirjojen kanssa oman napansa ympärille, ja ihmetellä miten ei osaa elää.
Ei elämää opi kirjoja lukemalla, se on vissi. Ne munat pitää rikkoa siihen omelettiin, sori nyt vaan.
Ne lapsuuden ongelmat pitää tunnustaa ja kohdata.
Elämässä ryvettyy. Sitä ei voi elää itseään kolhimatta ja käpertymällä.
Siten vaan saa kokemusta ja oppia kun uskaltaa ryvettää itseään.
Mutta itseään hirveän tärkeänä ja hienona pitävä ihminen, ei ryvetä itseään.
Itsemyötätunto on se juttu, jolla pääsee eteenpäin. On luonnollista, että haluaa tulla nähdyksi, rakastetuksi ja hyväksytyksi. Narsistiset ajatukset omasta surkeudesta on saattaneet olla lapsuudessa ainoa selviytymismekanismi, mutta aikuisena kannattaa päästää niistä irti. Häpäisy ja tuomitseminen ei auta ihmisiä kehittymään. Narsismi on niin latautunut käsite, että siitä mainitseminenkin on jo häpäisevää, vaikka en itse näe sitä arvottavana vaan kuvailevana.
Onko sinulla lähipiirissä sellaisia pohjattomia kaivoja, joiden vellomisen kuuntelu ärsyttää? Jos joutuu toimimaan narsistisena lähteenä toiselle, niin on vaikea tuntea myötätuntoa tätä yksilöä kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos itselleen laittaa eri säännöt ja rajat ihmisarvon suhteen, eikä osaa ottaa muilta vastaan empatiaa, voi ongelmana olla narsistinen(covert) ajatusmaailma. Kannattaa suunnata katse ulospäin maailmaan oman ihmisarvon pohdiskelun sijaan.
Universumin mittapuulla oma elomme on merkityksetöntä, joten mitkä ovat niitä arvoja minkä mukaan haluaisit elää? Miksi juuri sinun pitäisi olla arvostettava ja milloin sinulla on oikeus elää? Kuka antaa siihen luvan? Oletko rankaisemassa itseäsi vellomalla itsesäälissä? Koitko olevasi lapsena arvokas sellaisena kuin olet? Omaan sisäiseen puheeseen kannattaa kiinnittää huomiota ja keskeyttää itsensä haukkuminen aina kun saa itsensä siitä kiinni. Mikä tunne johti siihen ajatukseen? Mikä tilanne? Onko ajatus "oma" ja oman arvomaailmasi mukainen, vai oletko toistamassa jonkun muun ajatuksia arvostasi?
Kannattaa ehkä mennä juttelemaan jollekin. Lyhytterapiassa ainakin oppii hyvin tunnistamaan omia ajatusvääristymiä.
Minulle tuli mieleen tämä ihan sama, mutta en osannut sitä sanallistaa noin hyvin. Jotain ärsyttävän narisistista siinä, on mutta ei semmoisella tavalla mitä perinteisesti käsitetään narskuksi.
Vaan sellaista paljon kierompaa ja viheliäisempää (itsensä kannalta). Sellaista marttyyri narsismia.
Ihminen kuihduttaa itsensä luurangoksi, että muut näkisi hänet ja hoitaisivat hänen lapsuudessa saamansa narsistiset haavat kuntoon.
Minua myös ärsyttää, kun ihmiset keksivät kaikkea tuttua ja turvallista, ettei vaan tarvitsisi kohdata vaikeita asioita ja tehdä mitään.
On helppo käpertyä kirjojen kanssa oman napansa ympärille, ja ihmetellä miten ei osaa elää.
Ei elämää opi kirjoja lukemalla, se on vissi. Ne munat pitää rikkoa siihen omelettiin, sori nyt vaan.
Ne lapsuuden ongelmat pitää tunnustaa ja kohdata.
Elämässä ryvettyy. Sitä ei voi elää itseään kolhimatta ja käpertymällä.
Siten vaan saa kokemusta ja oppia kun uskaltaa ryvettää itseään.
Mutta itseään hirveän tärkeänä ja hienona pitävä ihminen, ei ryvetä itseään.
Itsemyötätunto on se juttu, jolla pääsee eteenpäin. On luonnollista, että haluaa tulla nähdyksi, rakastetuksi ja hyväksytyksi. Narsistiset ajatukset omasta surkeudesta on saattaneet olla lapsuudessa ainoa selviytymismekanismi, mutta aikuisena kannattaa päästää niistä irti. Häpäisy ja tuomitseminen ei auta ihmisiä kehittymään. Narsismi on niin latautunut käsite, että siitä mainitseminenkin on jo häpäisevää, vaikka en itse näe sitä arvottavana vaan kuvailevana.
Onko sinulla lähipiirissä sellaisia pohjattomia kaivoja, joiden vellomisen kuuntelu ärsyttää? Jos joutuu toimimaan narsistisena lähteenä toiselle, niin on vaikea tuntea myötätuntoa tätä yksilöä kohtaan.
En nyt ihan sanoisi, että en tunne myötätuntoa. Ehkä tunnen sitä jopa tarpeettoman paljonkin, ja siitä turhautunut ärtyneisyys.
Tai voisi sanoa, että olen itse ollut samanlainen, mutta nyt aikuisena ärsyttää itseni nuoruuden samat pään seinään hakkaamiset toisessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos itselleen laittaa eri säännöt ja rajat ihmisarvon suhteen, eikä osaa ottaa muilta vastaan empatiaa, voi ongelmana olla narsistinen(covert) ajatusmaailma. Kannattaa suunnata katse ulospäin maailmaan oman ihmisarvon pohdiskelun sijaan.
Universumin mittapuulla oma elomme on merkityksetöntä, joten mitkä ovat niitä arvoja minkä mukaan haluaisit elää? Miksi juuri sinun pitäisi olla arvostettava ja milloin sinulla on oikeus elää? Kuka antaa siihen luvan? Oletko rankaisemassa itseäsi vellomalla itsesäälissä? Koitko olevasi lapsena arvokas sellaisena kuin olet? Omaan sisäiseen puheeseen kannattaa kiinnittää huomiota ja keskeyttää itsensä haukkuminen aina kun saa itsensä siitä kiinni. Mikä tunne johti siihen ajatukseen? Mikä tilanne? Onko ajatus "oma" ja oman arvomaailmasi mukainen, vai oletko toistamassa jonkun muun ajatuksia arvostasi?
Kannattaa ehkä mennä juttelemaan jollekin. Lyhytterapiassa ainakin oppii hyvin tunnistamaan omia ajatusvääristymiä.
Minulle tuli mieleen tämä ihan sama, mutta en osannut sitä sanallistaa noin hyvin. Jotain ärsyttävän narisistista siinä, on mutta ei semmoisella tavalla mitä perinteisesti käsitetään narskuksi.
Vaan sellaista paljon kierompaa ja viheliäisempää (itsensä kannalta). Sellaista marttyyri narsismia.
Ihminen kuihduttaa itsensä luurangoksi, että muut näkisi hänet ja hoitaisivat hänen lapsuudessa saamansa narsistiset haavat kuntoon.
Minua myös ärsyttää, kun ihmiset keksivät kaikkea tuttua ja turvallista, ettei vaan tarvitsisi kohdata vaikeita asioita ja tehdä mitään.
On helppo käpertyä kirjojen kanssa oman napansa ympärille, ja ihmetellä miten ei osaa elää.
Ei elämää opi kirjoja lukemalla, se on vissi. Ne munat pitää rikkoa siihen omelettiin, sori nyt vaan.
Ne lapsuuden ongelmat pitää tunnustaa ja kohdata.
Elämässä ryvettyy. Sitä ei voi elää itseään kolhimatta ja käpertymällä.
Siten vaan saa kokemusta ja oppia kun uskaltaa ryvettää itseään.
Mutta itseään hirveän tärkeänä ja hienona pitävä ihminen, ei ryvetä itseään.
Itsemyötätunto on se juttu, jolla pääsee eteenpäin. On luonnollista, että haluaa tulla nähdyksi, rakastetuksi ja hyväksytyksi. Narsistiset ajatukset omasta surkeudesta on saattaneet olla lapsuudessa ainoa selviytymismekanismi, mutta aikuisena kannattaa päästää niistä irti. Häpäisy ja tuomitseminen ei auta ihmisiä kehittymään. Narsismi on niin latautunut käsite, että siitä mainitseminenkin on jo häpäisevää, vaikka en itse näe sitä arvottavana vaan kuvailevana.
Onko sinulla lähipiirissä sellaisia pohjattomia kaivoja, joiden vellomisen kuuntelu ärsyttää? Jos joutuu toimimaan narsistisena lähteenä toiselle, niin on vaikea tuntea myötätuntoa tätä yksilöä kohtaan.
En nyt ihan sanoisi, että en tunne myötätuntoa. Ehkä tunnen sitä jopa tarpeettoman paljonkin, ja siitä turhautunut ärtyneisyys.
Tai voisi sanoa, että olen itse ollut samanlainen, mutta nyt aikuisena ärsyttää itseni nuoruuden samat pään seinään hakkaamiset toisessa.
Ymmärrän ja voin samaistua tunteeseen. On joskus tehnyt mieli repiä toisen puolesta sen pää pyllystä, mutta sellainen kova suhtautuminen saa sen vaan syvemmälle.
Jos kokee olevansa vastuussa muiden hyvinvoinnista, tai luulee pystyvänsä vaikuttamaan siihen, niin ärsyttää vaan enemmän.
Vierailija kirjoitti:
Moni akateeminen on työtön.
Moni on lihonut laihduttuaan.
Ei mitään erityisen kamalaa.
Niin, eihän se sinänsä ole mitään erityistä.
Minulle tuli mieleen tämä ihan sama, mutta en osannut sitä sanallistaa noin hyvin. Jotain ärsyttävän narisistista siinä, on mutta ei semmoisella tavalla mitä perinteisesti käsitetään narskuksi.
Vaan sellaista paljon kierompaa ja viheliäisempää (itsensä kannalta). Sellaista marttyyri narsismia.
Ihminen kuihduttaa itsensä luurangoksi, että muut näkisi hänet ja hoitaisivat hänen lapsuudessa saamansa narsistiset haavat kuntoon.
Minua myös ärsyttää, kun ihmiset keksivät kaikkea tuttua ja turvallista, ettei vaan tarvitsisi kohdata vaikeita asioita ja tehdä mitään.
On helppo käpertyä kirjojen kanssa oman napansa ympärille, ja ihmetellä miten ei osaa elää.
Ei elämää opi kirjoja lukemalla, se on vissi. Ne munat pitää rikkoa siihen omelettiin, sori nyt vaan.
Ne lapsuuden ongelmat pitää tunnustaa ja kohdata.
Elämässä ryvettyy. Sitä ei voi elää itseään kolhimatta ja käpertymällä.
Siten vaan saa kokemusta ja oppia kun uskaltaa ryvettää itseään.
Mutta itseään hirveän tärkeänä ja hienona pitävä ihminen, ei ryvetä itseään.