Tunnetko jonkun jota on mahdoton auttaa?

Vierailija kirjoitti:

Siskoni on pahasti läheisriippuvainen. Palveli äitiäni vuosikymmeniä ja kun äiti kuoli ja luultiin, että nyt se hänen oma elämänsä alkaa, hän löysi viikossa aviomiehekseen reppanan, jossa nyt sitten roikkui kunnes itse kuoli.

 

Kuormitti minua valtavasti alkuaikoina, kun soitti joka sunnuntai uhripuheluja äitimme avuttomuudesta, kunnes lopulta yksinkertaisesti lopetin niihin vastaamisen ja reagoimisen.

Mikset itse auttanut äitiänne?

Tulee mieleen yksi tuttuni, jota tosiaan ei voi oikein auttaa. Hän tosin kuvittelee olevansa se auttaja, vastentahtoinen marttyyri. Hän kertoo jatkuvasti sekä minulle että muille läheisistään, joilla on milloin mikäkin vialla. Rahoja ei laiteta oikeisiin asioihin, kahvilla käydessä ei ollut itse leivottu, vaatteet huonosti silitetty, vapaa-aika vietetään väärin, lemmikkieläimet kurittomia, lapset huonosti kasvatettu jne. Jotenkin hän niistä hyvin pieneltä kuulostavista havainnoista saa spekuloiduksi aivan valtavia elämänhallintaongelmia. Ja hän itse on siinä sitten se kärsijä, jonka “pitäisi” auttaa. Kun häneltä kysyy, ovatko nämä läheiset pyytäneet hänen apuaan, hän huokaa että eipä tietenkään! Eivätkä ota tarjottua apua vastaan! Samaan aikaan ovat hänen kertomansa mukaan kuitenkin hirveä kiviriippa ja hyväksikäyttäjiä. Olen yrittänyt hänen kanssaan vähän keskustella että hän tajuaisi vian olevan hänessä itsessään, tuloksetta. Enkä oikein enää jaksaisi kuunnellakaan hänen raskaita kertomuksiaan.

Edellinen kommentoija puki sanoiksi asian, johon havahduin vasta hiljattain itsessäni kun lakkasin huolehtimasta kesäni ja poikani asioista. Avunantajan ja huolehtivaisen ihmisen rooli antaa myös valtaa toisen yli, joskus siihen liittyy myös piilotettua ylemmyyden tunnetta. Kuvitelma siitä, että tietää itse paremmin kuin toinen miten elämä tulisi elää ja järjestää. Jokaisella on kuitenkin oma tiensä elämässä. On vaikea nähdä se raja missä toisen höösääminen menee haitalliseksi. Pitäisi välittää toisesta, mutta ei liikaa. Ehkä paras keino on kysyä haluatko apua ja toimia sen mukaan, pitämällä kiinni myös omista rajoista, joskus myös rahoista!

On se kyllä niin että ei ketään voi oikeastaan auttaa eikä edes kannata neuvoa, ihmiset toreuttavat itseään oman potentiaalinsa mukaan elämässä. Kannattaa keskittyä vain omaan elämään. 

Mutta musta on vähän vaikeaa silti tasapainoilla ihmissuhteiden kanssa, että milloin päästää irti ettei jää täysin yksin. Mun elämässä ainakin on olleet hyvin harvassa ovat vastavuoroiset ja helpolta tuntuvat ihmissuhteet aikuisuudessa. Ikävä asia myös on, että joillekin kumuloituu isoja onnettomuuksia elämässä enemmän kuin toisille. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siskoni on pahasti läheisriippuvainen. Palveli äitiäni vuosikymmeniä ja kun äiti kuoli ja luultiin, että nyt se hänen oma elämänsä alkaa, hän löysi viikossa aviomiehekseen reppanan, jossa nyt sitten roikkui kunnes itse kuoli.

 

Kuormitti minua valtavasti alkuaikoina, kun soitti joka sunnuntai uhripuheluja äitimme avuttomuudesta, kunnes lopulta yksinkertaisesti lopetin niihin vastaamisen ja reagoimisen.

Mikset itse auttanut äitiänne?

Ei, vaan miksi ei auttanut siskoaan? Tämä taisi kokea olevansa aika yksin. Näitä minäminäveljiä on Suomi täynnä. 

Pari entistä työkaveria ja ystävää ovat välillä raskasta seuraa, kun valittavat huonosta työilmapiiristä yms. Itse nostin kytkintä samaisesta työpaikasta, mutta nämä ystäväni eivät mukamas voi tehdä samaa. Löytyy tuhat ja yksi syytä miksi eivät voi, vaikka ovat perheettömiä. 

Todellinen syy on vain ja ainoastaan muutoksen pelko. Aikani yritin heitä rohkaista ja ehdottelin avoimia paikkoja, mutta kun tajusin, etteivät uskalla lähteä entisestä, lopetin. Alan puhua muista asioista, jos ruikutus alkaa. 

Tunsin. Lähisukulainen olisi kaivannut paljon apua, mutta kaikki yritykset kaatuivat siihen että hän ei kokenut tarvitsevansa apua. Löytyi kuolleena kodistaan noin vuosi sitten ja olisi varmasti vielä elossa, jos olisi vastaanottanut apua.

Ei juuri ketään voi auttaa niin että antaa neuvot ja jos ei heti tottele niin antaa olla. Ison elämänmuutoksen tekeminen vaatii niin monta muuttujaa kohdalleen samaan aikaan että todella lapsellista kuvitella voivansa ratkaista hetkessä toisen ongelmat ja sitten syyllistää jos ei onnistu.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki autistit

En osaa sanoa onko kaikki, mutta minulla on esimerkki kirjolla olevasta ystävästäni, jota yritin todella pitkään, siis vuosikymmeniä "auttaa", eli ohjata hänen elämäänsä sellaiseen suuntaan, jota hän ilmaisi haluavansa, ja jota pidin itsekin tavoittelemisen arvoisena. Eli auttaa menestymään työelämässä, auttaa pitämään itsensä ja kotinsa siistinä, auttaa muokkaamaan omaa olemusta ja käytöstä siihen suuntaan, että pärjäisi sosiaalisissa ympyröissä ja saisi itselleen puolison, mikä on hänelle ollut aina äärimmäisen tärkeää.

Mutta kaikki apu valui aina kuin vesi hanhen selästä. Yhdessä siivottu koti sotkeentui kuukaudessa kaatopaikaksi, kaikki opinnot jäivät aina alkuinnostuksen jälkeen kesken, olemus pysyi resuisena ja käytöstavat kömpelöinä. 

Vihdoin ymmärsin, että nepsynä hän ei motivoidu samalla tavalla kuin muut ihmiset. Hänelle asioiden aloittaminen ja niistä innostuminen on se juttu, ei loppuun saattaminen.

Nykypäivänä autan vain jos hän sitä tosissaan pyytää, enkä aseta mitään odotuksia tulosten suhteen. Ja olen henkisenä tukena, kannustan ja innostan. Koska tiedän, että se on hänelle ainut mahdollinen tapa elää.

Monesti ihmisillä on tapana auttaa siitä näkökulmasta, mikä olisi itselle hyvä. Tämän virheen minäkin tein, kunnes tajusin. Nyt on paljon rennompaa hänen kanssaan.

Vierailija kirjoitti:

Ei juuri ketään voi auttaa niin että antaa neuvot ja jos ei heti tottele niin antaa olla. Ison elämänmuutoksen tekeminen vaatii niin monta muuttujaa kohdalleen samaan aikaan että todella lapsellista kuvitella voivansa ratkaista hetkessä toisen ongelmat ja sitten syyllistää jos ei onnistu.

Olet käsittänyt jotain väärin. Kaikkihan ovat kertoneet pitkistä ajanjaksoista. 

Liian tyhmää ei voi auttaa, koska tyhmyys on pysyvää.

Tunnen monta. Kaikkia yhdistää melko matala älykkyys ja kyvyttömyys minkäänlaiseen itsereflektioon. Siihen vielä traumaattinen lapsuus ja vuosikymmeniä jatkuneet sairaat toimintamallit niin ei ole kovin realistisia mahdollisuuksia muutokseen. Osaa on joskus yritettykin hoitaa, mutta seurauksena on raivoa, kiukuttelua ja mykkäkoulua, jos joku ammattilainen yrittää asiallisesti jutella. 

Ei voi "auttaa" väärällä tavalla ja ahdistaa muita. Raha auttaa, ymmärrys ja avarakatseisuus. He ovatkin oikeassa omassa elämässään että miltä tuntuu ja muut elävät eri yhteiskuntamallia.

ADHD lapsi. Johonkin tiettyyn tarkoitetut rahat kuluttaa hetkessä turhaan, lupaukset rikkoo silmänräpäyksessä, lupaa ja lupaa mutta mitään ei tapahdu. Syyksi sanoo aina ettei voinut käytökselleen mitään.

On vaikea sivusta haitallisia käyttäytymismalleja esim alkoholin, rahan käytön jne suhteen. En kuitenkaan usko,että mikään puhuminen jne auttaa, mikäli henkilöllä itsellään ei ole motivaatiota itsellään muuttua. Läheiseni kuittaa kaikki auttamisyritykset tokaisemalla "en minä muutu, tällainen minä olen". Se on varmaan totta, pakko minun on se uskoa ja katsoa khänen kulkevan tuhoaan kohti.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen monta. Kaikkia yhdistää melko matala älykkyys ja kyvyttömyys minkäänlaiseen itsereflektioon. Siihen vielä traumaattinen lapsuus ja vuosikymmeniä jatkuneet sairaat toimintamallit niin ei ole kovin realistisia mahdollisuuksia muutokseen. Osaa on joskus yritettykin hoitaa, mutta seurauksena on raivoa, kiukuttelua ja mykkäkoulua, jos joku ammattilainen yrittää asiallisesti jutella. 

Tämähän se, kiinnostaisi tän viestin ala-äänestäjät.

Aivojen plastisuus heikkenee iän myötä, eli mahdollisuudet suuriin elämäntapamuutoksiin pienenevät iän myötä. Ei mahdotonta, mutta epätodennäköistä ja vaatii aina enenevissä määrin tietoista työtä ja eforttia. 

En kyllä allekirjoita tuota aivojen plastisuuden vähenemistä iän myötä, ellei kyseessä ole muistisairaudesta kärsivä henkilö. Toiset ovat vain muutoshaluisempia ja toiset haluavat kaiken pysyvän ennallaan. Molemmissa toimintatavoissa on etunsa ja haittansa. Lähipiirissä on kuusikymppinen nainen, joka on vaihtanut ammattia, kouluttautunut parille eri alalle, kiinnostuu uusista kirjoista, elokuvista jne. Sitten on hänen aikuinen poikansa, jolle "koskaan et muuttua saa", tykkää aina vaan samoista asioista. Luonnekysymys tuo joustavuus.

Vierailija kirjoitti:

Edellinen kommentoija puki sanoiksi asian, johon havahduin vasta hiljattain itsessäni kun lakkasin huolehtimasta kesäni ja poikani asioista. Avunantajan ja huolehtivaisen ihmisen rooli antaa myös valtaa toisen yli, joskus siihen liittyy myös piilotettua ylemmyyden tunnetta. Kuvitelma siitä, että tietää itse paremmin kuin toinen miten elämä tulisi elää ja järjestää. Jokaisella on kuitenkin oma tiensä elämässä. On vaikea nähdä se raja missä toisen höösääminen menee haitalliseksi. Pitäisi välittää toisesta, mutta ei liikaa. Ehkä paras keino on kysyä haluatko apua ja toimia sen mukaan, pitämällä kiinni myös omista rajoista, joskus myös rahoista!

Mikä nä luulet olevas jollei Meidän apu tuki neuvo ja ohjaus sulle kelepaa 👹

Kuten jo monet muutkin edellä, oli itselleni silmiä avaavaa tunnistaa ja tunnustaa omalla kohdallani mitkä olivat ne henkilökohtaiset motiivini auttamisen taustalla. Kun ymmärsin, että yritin täyttää omaa tarvettani olla hyvä ihminen (koska lapsuudesta asti vahva pelko, että olenko tarpeeksi hyvä ja rakkauden arvoinen), niin muutin omia ajatus- ja odotusrakenteitani. Ymmärsin, että jokaisella aikuisella on ensisijainen vastuu omasta elämästään, voin olla tukena ihmisille, koska se tuottaa itselleni iloa ja täyttymyksen tunnetta, mutta olen muille tukena niin paljon kuin mahdollista heidän lähtökohdistaan käsin. En odota mitään. Jokaisella on oma polkunsa ja temponsa, eikä ole mahdollista, eikä tarkoituksenmukaista, että joku niitä yrittää muuttaa. Vain ihminen itse voi niitä muuttaa, mutta voimme olla rakastavana tukena toisillemme, niin että itsekunkin luottamus omaan itseensä voi taas vahvistua. Se on minusta kaikkein tärkeintä, että voi jollain tasolla tukea ihmistä saamaan taas itseluottamusta omiin voimavaroihinsa.

Tunnen kyllä niin omissa tuttavissani kuin vapaaehtoistyössäni. Olen oppinut, että ihmiset toimivat sen hetkisen tietämisensä ja osaamisensa varassa olipa se kuinka avutonta minun mielestäni. Usein paras auttaminen on vain kuunnella ja tarjota käytännön  apua jossakin konkreettisessa pikku asiassa.  Suurin osa kysyy ja pyytää apua, jos sitä oikeasti haluavat. 
Enemmän minulla itselläni on vaikeuksia olla puuttumatta ja auttamatta liikaa. Niistä vain turhautuu, jos ei mene niin kuin itse kuvittelisi olevan oikein.