Lue keskustelun säännöt.
Tunnetko jonkun jota on mahdoton auttaa?
15.07.2026 |
Jåtetään pois huume- ja alkoholiongelmaiset, sillä niitähän riittää! Mutta tunnetko jonkun joka itse hankaloittaa omaa elämäånsä niin pahasti, ettei voi auttaa vaikka selvästi tarvitsisi apua?
Minä tunnen pari ja voin kertoa esimerkkejä, jos kiinnostaa.
Kommentit (91)
No fyysiseen terveyteen liittyvissä vaivoissa ainakin veli, täti, toinen mummoni, anoppi, anopin äiti...
Ihan sellaista itsensä invalidisointia täydellisellä liikkumattomuudella, rankalla ylensyönnillä tai älyttömällä ruokavaliolla.. veljen kohdalla myös hygienia prakaa.
Ja tunnen muitakin ylipainoisia kuin mainitsemani eli en todellakaan nyt tarkoita ylipainoa itsessään, hitonko väliä.
Vaan ihmisiä joilla on diabetesta, pahenevaa nivelrikkoa, selkävaivaa, itse pahentamiaan autoimmuunisairauksia, kipuja, uniapneaa, ihotulehduksia jne ja valittavat näistä aivan koko ajan.
Minulla on vaikea autoimmuunisairaus ja virheasento jalassa ja kävelin juuri eilen kauppaan 5km ja sama tietty takaisin. Samalla veljeni joka asuu naapurikylällä 600 metriä kaupalta spämmii viestiä ja marisee että voidaanko minä tai mies käyttää häntä kaupassa, autolla... 😑
Rahat ei luonnollisestikaan myös koskaan riitä ruokaan kun kaikki on niiiiiiin kallista.
Ja näitä ihmisiä ei tosiaan voi auttaa. Mikään ehdotus, yhdessä salille meno, heidän leikkausten jälkeisissä kuntoutuksissa auttaminen, mikään ei kanna kun itse ei viitsitä tehdä mitään.
Edes joku tennispallolla nilkan vetreytys ei suju kun on niin vaivalloista. Mutta viineri ja kääretorttu maistuu sohvalla ähisten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tunne. Sen sijaan tunnen useita joille nämä erilaiset pakkoauttajat yrittävät tyrkyttää tarpeetonts "apuaan" js jotka ovat näihin lopen kyllästyneitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä päihdeongelmaisiakin voi auttaa mutta harvemmin kukaan sellainen jolla ei ole itsellä kokemusta raitistumisesta ja eteenpäin pääsemisestä. Jos taas on joku kenellä on vankka tieto siitä mitä raitistuminen on niin hän pystyy auttamaan kipuilevaa ja kamppailevaa helpostikin. Sen sijaan joku tantta joka rahasta yrittää sekoilla asiantuntijana asiassa mistä hänellä ei ole pienintäkään kokemusta, niin ei tietenkään voi auttaa
Kaikkia voi kyllä auttaa, kyse on ennemminkin siitä haluaako joku ja onko aikaa. Self helppikin on keksitty.
Suurin ongelma nykyään on ihmisten identiteetit. Todella iso osa ihmisiä rakentaa identiteettinsä ja elämän sisältönsä kurjuuden ja kärsimyksen kautta ja keskelle. Jos on saanut joskus jonkun diagnoosin niin sitä diagnoosia kantaa mukanaan kuin jotain mitalia :D Pitäisi kehittää terve identiteetti, joka koostuu terveistä elementeistä eikä sairauksista. Se voi koostua esim. harrastuksista, kiinnostuksista tai vaikka ihan ihmisyydestä. Että haluaa olla niin hyvä ihminen kuin mahdollista. Mitä enemmän antaa valtaa sairaudelle ja tällaiselle identiteetille, sitä nopeammin se syö ihmisen kokonaan.
Mitalia kannetaan ylpeydellä ja sitä muutkin voi hurrata ja kehua. Sairautta ei. Sairaus vaikuttaa ihan jokapäiväiseen arkeen ja normaali kotielämään.
Sitä ei tarvitse kantaa vaan voi etsiä ratkaisut millä siitä pääsee eroon. Suurin osa sairaudesta alkaa suolistosta ja johtuu liiallisesta syömisestä tai ihmiselle epäedullisesta ruokavaliosta. Toinen mikä sairastuttaa on negatiivisuus, ilkeys, ym. Itsensä pitää puhdistaa ihan kokonaan suolesta pääkoppaan asti, keho on itse itsensä korjaava organismi kun sille antaa tilan siihen.
Kuulostat ihmiseltä joka ei tiedä todellisuudesta mitään ja jonka kanssa asiasta ei kannata enää kesustellakkaan. Parempi että antaa sinunlaiselle vaikka viimeisen sanankin eikä reagoi millään tavalla sinun sanomisiin.
Suolistokommentti ei minun.
Omani on nimettömänä siellä
jossain, kiitos posipeukuista. E
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siskoni on pahasti läheisriippuvainen. Palveli äitiäni vuosikymmeniä ja kun äiti kuoli ja luultiin, että nyt se hänen oma elämänsä alkaa, hän löysi viikossa aviomiehekseen reppanan, jossa nyt sitten roikkui kunnes itse kuoli.
Kuormitti minua valtavasti alkuaikoina, kun soitti joka sunnuntai uhripuheluja äitimme avuttomuudesta, kunnes lopulta yksinkertaisesti lopetin niihin vastaamisen ja reagoimisen.
Mikset itse auttanut äitiänne?
Ei, vaan miksi ei auttanut siskoaan? Tämä taisi kokea olevansa aika yksin. Näitä minäminäveljiä on Suomi täynnä.
Auttamalla äitiä olisi auttanut samalla siskoaan, kun tämän ei olisi pitänyt hoitaa kaikkia äidin asioita yksin.
*Ei tuossa langassa, vaan
aiemmin ketjussa + nämä
2 lyhyttä. E
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yleisesti ottaen auttamisen pitää lähteä siitä, että kuuntelee mitä apua toinen oikeasti kaipaa ja kunnioittaa toisen rajoja. Ei niin, että tullaan päsmäröimään ja luullaan tietävän itse heti parhaiten, miten toisen tulee toimia.
Ulkoapäin ei koskaan voi tietää koko kokonaisuutta tai vyyhtiä tai ko. henkilön omia voimavaroja tai toimintakykyä, samalla tavalla kuin itse henkilö.
En sano, etteikö monesti ulkopuolinen voisi nähdä myös paremmin tai objektiivisemmin tai laajemmasta perspektiivistä, mutta avun tarjoaminen on aika sensitiivistä hommaa, ja ehkä se eniten taitoa vaativin kohta auttamisessa, ettei tallo toisen ihmisen vapaille. Toisen kunnioitus pitää olla kohdillaan, niin silloin auttaminen onnistuu paljon todennäköisemmin ja siitä on myös todellista hyötyä.
Sitten vähän eri asia, jos on jokin henkeen ja terveyteen liittyvä akuutti paha tilanne ja esim. autettavan henkinen kapasiteetti ja arviointikyky on vaikka sairauden takia niin vajaa, ettei hahmota enää kunnolla asioita. Silloin on joskus pakko toimia vähän ronkskimmin ja ottaa ohjia, jos tuolla aiemmin mainitulla tavalla ei onnistu.
Pidän paussia kommentoinnista
sekä lukemisesta.
En ole osallistunut tänään
muihin aihealoituksiin.
*Pistäydyn enää 2 x päivässä
lyhyesti.
~
Rentouttavaa suvi_vkl
palstapoppoolle kautta maan
kannaksen! P E A C E. 🌿 x 💚
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yleisesti ottaen auttamisen pitää lähteä siitä, että kuuntelee mitä apua toinen oikeasti kaipaa ja kunnioittaa toisen rajoja. Ei niin, että tullaan päsmäröimään ja luullaan tietävän itse heti parhaiten, miten toisen tulee toimia.
Ulkoapäin ei koskaan voi tietää koko kokonaisuutta tai vyyhtiä tai ko. henkilön omia voimavaroja tai toimintakykyä, samalla tavalla kuin itse henkilö.
En sano, etteikö monesti ulkopuolinen voisi nähdä myös paremmin tai objektiivisemmin tai laajemmasta perspektiivistä, mutta avun tarjoaminen on aika sensitiivistä hommaa, ja ehkä se eniten taitoa vaativin kohta auttamisessa, ettei tallo toisen ihmisen vapaille. Toisen kunnioitus pitää olla kohdillaan, niin silloin auttaminen onnistuu paljon todennäköisemmin ja siitä on myös todellista hyötyä.
Sitten vähän eri asia, jos on jokin henkeen ja terveyteen liittyvä akuutti paha tilanne ja esim. autettavan henkinen kapasiteetti ja arviointikyky on vaikka sairauden takia niin vajaa, ettei hahmota enää kunnolla asioita. Silloin on joskus pakko toimia vähän ronkskimmin ja ottaa ohjia, jos tuolla aiemmin mainitulla tavalla ei onnistu.
Sinänsä samaa mieltä.
Mutta otsikon määritelmän mukainen eli "ihminen, jotai ei voi auttaa" on kyllä juuri sellainen että ei voi.
Eli hän pyytää, jopa vaatii "apua". Mutta hän ei oikeasti halua parantaa tilannettaan.
Esimerkiksi itseaiheutetusti sairaalloisen ylipainoinen ja liikuntarajoitteinen ihminen ei halua tsemppiä, seuraa, resursseja ja tukea elämäntapamuutokseen. Hän haluaa kyydin kauppaan, hän haluaa rahaa herkkuihin, hän haluaa valittaa kurjuuttaan vuodesta toiseen. Koska oikea apu ei kelpaa, henkilön toiveiden mukainen "apu" olisi lähinnä mahdollistamista ja karhunpalvelus.
Tai raha-asiansa sössinyt pyytää lisää rahaa, mutta ei suostu korjaamaan kulutustottumuksiaan tai hakemaan apua juurisyihin olivat ne sitten addiktioita, mt-hommia, nepsyä... Hän haluaa vain lisää rahaa, nyt heti.
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä miksi minua pidetään ylimielisenä. Tunnen todellisia ihmisiä, joita haluaisin auttaa ja olen yrittänytkin, mutta lopulta todennut sen turhaksi. Yksi esimerkki on koulutoverini johon tutustuin uudelleen kymmenien vuosien tauon jälkeen. Hän räpiköi valtavissa taloudellisissa ongelmissa ja antoi ex-poikaystävän asua ilmaiseksi luonaan. Tein oikein listan mitä hän voisi tehdä saadakseen taloutensa rullaamaan. Ensimmäisenä tietysti se, että ex alkaisi maksaa vuokraa. Hän oli jo valittanut runsaasti asioita, miten ex käytti häntä hyväkseen, esim auton lainaaminen bensaa ostamatta ja itse asiassa edes lupaa kysymättä. Mihinkään kuluihin ei osallistunut. Mutta eihän se nyt käynyt päinsä. Mikään ei käynyt päinsä.
Lopetin turhautuneena auttamisyritykseni.
Ap
Hän oli/on luultavasti kieroutuneessa riippuvuussuhteessa ja tunnekoukussa manipuloivaan mieheen. Se on tuossa tilanteessa todennäköisesti se suurin ongelma ja jumi. Ei se, ettei vättämättä tietäisi, mitä järjellä ajatellen ja konkreettisesti pitäisi tehdä. (Miehen reaktiot toimiin voivat ehkä olla myös arvaamattomia ja ne pelottaa. Taustalla voi olla väkivaltaa; henkistä, taloudellista, ehkä myös fyysistä.)
Toimien konkreettisten listaaminen ei siis auta, ellei juurisyytä pääse purkamaan myös samalla. Terapiaa, puhumista ja sitä että toinen kuuntelee, syvempää keskustelua, voisi siis myös olla paikallaan, ei vain faktahommat ja toiminta. Tunneasiat ja pelot on niitä, jotka vaikuttaa useinkin isosti ongelmissa ja on toiminnan eteenä. Niitä ei voi ohittaa.
Liinat vedetään kiinni, jos toinen listaa tehokkaana kaikkea toimintaa, johon sillä hetkellä ei kertakaikkiaan henkisen puolen takia kykene. Esimerkiksi manipulointi parisuhteessa, jossa tunteita on pelissä paljon, on erittäin voimakas ase, josta voi olla vaikea irrottautua, vaikka näkisikin, että moni asia on ihan pielessä. Ja jos on lisäksi vielä jonkinlainen pelko seurauksista.
Usein auttajalle itselleen vaikeinta on kuunnella toista ja ymmärtää, ettei ratkaisut ole niin yksinkertaisia ja helppoja sen autettavan näkökulmasta ja tämä prosessi voi ottaa aikaa. Tätä voi olla vaikea hyväksyä. Mutta toisen puolesta ei siltikään voi päätöksiä hänen omassa elämässän tehdä, ja se pitää myös hyväksyä.
Vinkki: Apua voi tarjota myös sillä tavalla, että sitten kun olet valmis ja haluat, niin soita minulle, niin tulen (esim. muuttoavuksi ja turvaksi eroon epäterveestä/väkivaltaisesta suhteesta.) Voi antaa ammattiauttajien yhteisystietoja, naisten linja, tarvittaessa turvakoti jne.
Ymmärrän myös, ettei jaksa toisen valitusta samoista asioista loputtomiin kuunnella, mutta joskus se kuuntelukin on
tärkeää, ja näin toinen saa ajatuksensa ulos ja jäsennettyä ja käsiteltyä paremmin omaa tilannettaan, mikä on tarpeellisa päästäkseen joskus toimintaan asti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juu, loukkaantuu kun tarjoan ongelmaansa selvää ja yksinkertaista vastausta. Valittaminen on paljon kivempaa. Ja aina löytyy uusi ongelma tai luulosairaus. Lääkäriinkään ei voi mennä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä päihdeongelmaisiakin voi auttaa mutta harvemmin kukaan sellainen jolla ei ole itsellä kokemusta raitistumisesta ja eteenpäin pääsemisestä. Jos taas on joku kenellä on vankka tieto siitä mitä raitistuminen on niin hän pystyy auttamaan kipuilevaa ja kamppailevaa helpostikin. Sen sijaan joku tantta joka rahasta yrittää sekoilla asiantuntijana asiassa mistä hänellä ei ole pienintäkään kokemusta, niin ei tietenkään voi auttaa
Kaikkia voi kyllä auttaa, kyse on ennemminkin siitä haluaako joku ja onko aikaa. Self helppikin on keksitty.
Suurin ongelma nykyään on ihmisten identiteetit. Todella iso osa ihmisiä rakentaa identiteettinsä ja elämän sisältönsä kurjuuden ja kärsimyksen kautta ja keskelle. Jos on saanut joskus jonkun diagnoosin niin sitä diagnoosia kantaa mukanaan kuin jotain mitalia :D Pitäisi kehittää terve identiteetti, joka koostuu terveistä elementeistä eikä sairauksista. Se voi koostua esim. harrastuksista, kiinnostuksista tai vaikka ihan ihmisyydestä. Että haluaa olla niin hyvä ihminen kuin mahdollista. Mitä enemmän antaa valtaa sairaudelle ja tällaiselle identiteetille, sitä nopeammin se syö ihmisen kokonaan.
Mitalia kannetaan ylpeydellä ja sitä muutkin voi hurrata ja kehua. Sairautta ei. Sairaus vaikuttaa ihan jokapäiväiseen arkeen ja normaali kotielämään.
Sitä ei tarvitse kantaa vaan voi etsiä ratkaisut millä siitä pääsee eroon. Suurin osa sairaudesta alkaa suolistosta ja johtuu liiallisesta syömisestä tai ihmiselle epäedullisesta ruokavaliosta. Toinen mikä sairastuttaa on negatiivisuus, ilkeys, ym. Itsensä pitää puhdistaa ihan kokonaan suolesta pääkoppaan asti, keho on itse itsensä korjaava organismi kun sille antaa tilan siihen.
Kuinkas paljon tuo oma empatikyvyttömyytesi ja epärealistinen kaikkivoipuuden tunteesi sitten mahtaakaan sairastuttaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No fyysiseen terveyteen liittyvissä vaivoissa ainakin veli, täti, toinen mummoni, anoppi, anopin äiti...
Ihan sellaista itsensä invalidisointia täydellisellä liikkumattomuudella, rankalla ylensyönnillä tai älyttömällä ruokavaliolla.. veljen kohdalla myös hygienia prakaa.
Ja tunnen muitakin ylipainoisia kuin mainitsemani eli en todellakaan nyt tarkoita ylipainoa itsessään, hitonko väliä.
Vaan ihmisiä joilla on diabetesta, pahenevaa nivelrikkoa, selkävaivaa, itse pahentamiaan autoimmuunisairauksia, kipuja, uniapneaa, ihotulehduksia jne ja valittavat näistä aivan koko ajan.
Minulla on vaikea autoimmuunisairaus ja virheasento jalassa ja kävelin juuri eilen kauppaan 5km ja sama tietty takaisin. Samalla veljeni joka asuu naapurikylällä 600 metriä kaupalta spämmii viestiä ja marisee että voidaanko minä tai mies käyttää häntä kaupassa, autolla... 😑
Rahat ei luonnollisestikaan myös koskaan riitä ruokaan kun kaikki on niiiiiiin kallista.
Ja näitä ihmisiä ei tosiaan voi auttaa. Mikään ehdotus, yhdessä salille meno, heidän leikkausten jälkeisissä kuntoutuksissa auttaminen, mikään ei kanna kun itse ei viitsitä tehdä mitään.
Edes joku tennispallolla nilkan vetreytys ei suju kun on niin vaivalloista. Mutta viineri ja kääretorttu maistuu sohvalla ähisten.
Mullakin on tällaisia ja mä en kerta kaikkiaan voi ymmärtää heidän käsitystään elämästä, että miksi päivä toisensa jälkeen päättävät jäädä tuleen makaamaan, jopa vuosikymmeniksi. Eivätkö ajattele ollenkaan pitkäjänteisesti, vaan elävät sen päivä kerrallaan eivätkä yhtään pidemmälle ajattele?
Mulla yks tuttu joka (ihme kyllä) sai muutettua vanhemmiltaan nyt reilu 30veenä. Vuokran maksaa kela ja ruoat ja vaatteet maksaa kela. Ei ole ikinä tainnut olla edes kesätöissä. Armeijassakin oli liian rankkaa ja sai vapautuksen. Äänestää vasemmistoa ja mistä vaan tulee puhe niin aina jaaritus orpopurrasta alkaa. Että miten hänellä ei ole töitä eikä rahaa kun hallitus sitä sun tätä. Viimeksi kyllästyin ja kysyin että mikä niistä hallituksista niin suuttui.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yleisesti ottaen auttamisen pitää lähteä siitä, että kuuntelee mitä apua toinen oikeasti kaipaa ja kunnioittaa toisen rajoja. Ei niin, että tullaan päsmäröimään ja luullaan tietävän itse heti parhaiten, miten toisen tulee toimia.
Ulkoapäin ei koskaan voi tietää koko kokonaisuutta tai vyyhtiä tai ko. henkilön omia voimavaroja tai toimintakykyä, samalla tavalla kuin itse henkilö.
En sano, etteikö monesti ulkopuolinen voisi nähdä myös paremmin tai objektiivisemmin tai laajemmasta perspektiivistä, mutta avun tarjoaminen on aika sensitiivistä hommaa, ja ehkä se eniten taitoa vaativin kohta auttamisessa, ettei tallo toisen ihmisen vapaille. Toisen kunnioitus pitää olla kohdillaan, niin silloin auttaminen onnistuu paljon todennäköisemmin ja siitä on myös todellista hyötyä.
Sitten vähän eri asia, jos on jokin henkeen ja terveyteen liittyvä akuutti paha tilanne ja esim. autettavan henkinen kapasiteetti ja arviointikyky on vaikka sairauden takia niin vajaa, ettei hahmota enää kunnolla asioita. Silloin on joskus pakko toimia vähän ronkskimmin ja ottaa ohjia, jos tuolla aiemmin mainitulla tavalla ei onnistu.
Sinänsä samaa mieltä.
Mutta otsikon määritelmän mukainen eli "ihminen, jotai ei voi auttaa" on kyllä juuri sellainen että ei voi.
Eli hän pyytää, jopa vaatii "apua". Mutta hän ei oikeasti halua parantaa tilannettaan.
Esimerkiksi itseaiheutetusti sairaalloisen ylipainoinen ja liikuntarajoitteinen ihminen ei halua tsemppiä, seuraa, resursseja ja tukea elämäntapamuutokseen. Hän haluaa kyydin kauppaan, hän haluaa rahaa herkkuihin, hän haluaa valittaa kurjuuttaan vuodesta toiseen. Koska oikea apu ei kelpaa, henkilön toiveiden mukainen "apu" olisi lähinnä mahdollistamista ja karhunpalvelus.
Tai raha-asiansa sössinyt pyytää lisää rahaa, mutta ei suostu korjaamaan kulutustottumuksiaan tai hakemaan apua juurisyihin olivat ne sitten addiktioita, mt-hommia, nepsyä... Hän haluaa vain lisää rahaa, nyt heti.
Joskus kyllä koitetaan auttaa myös tilanteeseen huonosti sopivalla tavalla tai toista kunnioittamatta ja rajattomasti. Nämä voivat olla myös syyt, miksi auttaja kokee, että toista on "mahdotonta auttaa".
Toisenlainen lähestyminen toisen elämää ja päätäntävaltaa kunnioittaen, ymmärtäen myös sen, ettei itse voi tietää ja ymmärtää ulkopuolelta välttämättä kaikkea olennaista toisen tilanteesta ja sen syistä, sekä sopivammanlaisen avun tarjoaminen, voisivat joissain tapauksissa tuottaakin toisenlaisen lopputuloksen: auttaminen ei ollutkaan mahdotonta, vaan siitä oli hyötyä.
Minusta sinun asenteesi viittaa ainakin tuohon, ettet osaa kunnioittaa mahdollisen avun tarvitsijaa. Ei tule myöskään kuva, että ymmärtäisit, ettet voi itse nähdä aina kaikkea toisen asioihin liittyen. Toisia tuomitseva asenne on vähän huono lähtökohta auttamiselle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yleisesti ottaen auttamisen pitää lähteä siitä, että kuuntelee mitä apua toinen oikeasti kaipaa ja kunnioittaa toisen rajoja. Ei niin, että tullaan päsmäröimään ja luullaan tietävän itse heti parhaiten, miten toisen tulee toimia.
Ulkoapäin ei koskaan voi tietää koko kokonaisuutta tai vyyhtiä tai ko. henkilön omia voimavaroja tai toimintakykyä, samalla tavalla kuin itse henkilö.
En sano, etteikö monesti ulkopuolinen voisi nähdä myös paremmin tai objektiivisemmin tai laajemmasta perspektiivistä, mutta avun tarjoaminen on aika sensitiivistä hommaa, ja ehkä se eniten taitoa vaativin kohta auttamisessa, ettei tallo toisen ihmisen vapaille. Toisen kunnioitus pitää olla kohdillaan, niin silloin auttaminen onnistuu paljon todennäköisemmin ja siitä on myös todellista hyötyä.
Sitten vähän eri asia, jos on jokin henkeen ja terveyteen liittyvä akuutti paha tilanne ja esim. autettavan henkinen kapasiteetti ja arviointikyky on vaikka sairauden takia niin vajaa, ettei hahmota enää kunnolla asioita. Silloin on joskus pakko toimia vähän ronkskimmin ja ottaa ohjia, jos tuolla aiemmin mainitulla tavalla ei onnistu.
Sinänsä samaa mieltä.
Mutta otsikon määritelmän mukainen eli "ihminen, jotai ei voi auttaa" on kyllä juuri sellainen että ei voi.
Eli hän pyytää, jopa vaatii "apua". Mutta hän ei oikeasti halua parantaa tilannettaan.
Esimerkiksi itseaiheutetusti sairaalloisen ylipainoinen ja liikuntarajoitteinen ihminen ei halua tsemppiä, seuraa, resursseja ja tukea elämäntapamuutokseen. Hän haluaa kyydin kauppaan, hän haluaa rahaa herkkuihin, hän haluaa valittaa kurjuuttaan vuodesta toiseen. Koska oikea apu ei kelpaa, henkilön toiveiden mukainen "apu" olisi lähinnä mahdollistamista ja karhunpalvelus.
Tai raha-asiansa sössinyt pyytää lisää rahaa, mutta ei suostu korjaamaan kulutustottumuksiaan tai hakemaan apua juurisyihin olivat ne sitten addiktioita, mt-hommia, nepsyä... Hän haluaa vain lisää rahaa, nyt heti.
Joskus kyllä koitetaan auttaa myös tilanteeseen huonosti sopivalla tavalla tai toista kunnioittamatta ja rajattomasti. Nämä voivat olla myös syyt, miksi auttaja kokee, että toista on "mahdotonta auttaa".
Toisenlainen lähestyminen toisen elämää ja päätäntävaltaa kunnioittaen, ymmärtäen myös sen, ettei itse voi tietää ja ymmärtää ulkopuolelta välttämättä kaikkea olennaista toisen tilanteesta ja sen syistä, sekä sopivammanlaisen avun tarjoaminen, voisivat joissain tapauksissa tuottaakin toisenlaisen lopputuloksen: auttaminen ei ollutkaan mahdotonta, vaan siitä oli hyötyä.
Minusta sinun asenteesi viittaa ainakin tuohon, ettet osaa kunnioittaa mahdollisen avun tarvitsijaa. Ei tule myöskään kuva, että ymmärtäisit, ettet voi itse nähdä aina kaikkea toisen asioihin liittyen. Toisia tuomitseva asenne on vähän huono lähtökohta auttamiselle.
Siis mitä ihmettä nyt...
Puhun nimenomaan siitä, että jotakuta ei voi auttaa, koska hän ei ole valmis ottamaan apua vastaan. Keksit itse siihen jonkin rajattomuuden.
Veljeni esimerkiksi valitti minulle useita kertoja viikossa miten hänellä ei ole rahaa mihinkään, sattuu, hirveä olo, pelottaa että tulee sydäri, ei saa nukuttua, tarvitsee rahaa ja täytyy alkaa pudottaa painoa ja liikkumaan.
Hän on itse pyytänyt esimerkiksi meiltä lähempänä asuvilta sisaruksiltaan, että jos joku lähtisi lenkille kun yksin ei tule lähdettyä. No, olen sitten lähtenyt lenkille ja on juteltu hänelle mieluisista asioista ja hän on hyvin avoimesti kertonut mitä kuormitustekijöitä taustalla on, että miksi lipsuu aina samaan eli tuet menee ekan viikon aikana pikaruokaan ja kaljaan.
Kuitenkaan ei omien sanojensakaan mukaan ole valmis sitoutumaan sen enempää liikuntaan kuin terveelliseen syömiseenkään. Keskusteluapua saisi ja on saanut mutta jättää menemättä. AA:han ei suostu.
Kun hän valittaa välillä, ettei kukaan välitä ja hänelle sanoo suoraan että esimerkiksi minä välitän ja miten hän tuntisi sen paremmin, mitä tarvitsee? Niin hän tarvitsee rahaa. 😐
Rahaa minulta joka saan nyt myöskin työttömänä täysin samat tuet kuin hän. Lisäksi hän nyhtää rahaa ainakin mummilta ja muilta veljiltämme.
En enää auta häntä taloudellisesti sillä se veisi meidätKIN perikatoon ja tuntuu aika paskelta "auttaa" toista kun saamme täysin saman verran rahaa ja en itse ole esimerkiksi voinut käydä pitsalla vuosiin, ei ole varaa... Veli mättää perhepizzaa kunnes rahat loppuu.
Eli kyllä voin lähteä hänelle avuksi ja seuraksi sitten kun APU KELPAA.
Mutta en enää anna tai "lainaa" (same difference...) rahaa hänelle, enkä kuuntele hänen uhriutumistaan. Se ei ole auttamista, se on mahdollistamista. Mummi ja ainakin yksi toinen sisaruksistamme ikävä kyllä mahdollistavat tätä, mutta se taas ei ole minun ongelmani.
Olen myös ihminen joka on itse selvinnyt vaikeista asioista ja minulla on empatiaa ja ymmärrystä sitä kohtaan, että kaikilla ei ole samat voimavarat. Mutta ei, joissain asioissa ihmisiä ei voi auttaa jos he eivät ole valmiita auttamaan itseään. Alkoholisti kokee että sääli ja raha ovat hänelle apua, koska ne tuntuvat hyvältä, mutta eihän se häntä auta vaan pitää kiinni sairaudessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yleisesti ottaen auttamisen pitää lähteä siitä, että kuuntelee mitä apua toinen oikeasti kaipaa ja kunnioittaa toisen rajoja. Ei niin, että tullaan päsmäröimään ja luullaan tietävän itse heti parhaiten, miten toisen tulee toimia.
Ulkoapäin ei koskaan voi tietää koko kokonaisuutta tai vyyhtiä tai ko. henkilön omia voimavaroja tai toimintakykyä, samalla tavalla kuin itse henkilö.
En sano, etteikö monesti ulkopuolinen voisi nähdä myös paremmin tai objektiivisemmin tai laajemmasta perspektiivistä, mutta avun tarjoaminen on aika sensitiivistä hommaa, ja ehkä se eniten taitoa vaativin kohta auttamisessa, ettei tallo toisen ihmisen vapaille. Toisen kunnioitus pitää olla kohdillaan, niin silloin auttaminen onnistuu paljon todennäköisemmin ja siitä on myös todellista hyötyä.
Sitten vähän eri asia, jos on jokin henkeen ja terveyteen liittyvä akuutti paha tilanne ja esim. autettavan henkinen kapasiteetti ja arviointikyky on vaikka sairauden takia niin vajaa, ettei hahmota enää kunnolla asioita. Silloin on joskus pakko toimia vähän ronkskimmin ja ottaa ohjia, jos tuolla aiemmin mainitulla tavalla ei onnistu.
Sinänsä samaa mieltä.
Mutta otsikon määritelmän mukainen eli "ihminen, jotai ei voi auttaa" on kyllä juuri sellainen että ei voi.
Eli hän pyytää, jopa vaatii "apua". Mutta hän ei oikeasti halua parantaa tilannettaan.
Esimerkiksi itseaiheutetusti sairaalloisen ylipainoinen ja liikuntarajoitteinen ihminen ei halua tsemppiä, seuraa, resursseja ja tukea elämäntapamuutokseen. Hän haluaa kyydin kauppaan, hän haluaa rahaa herkkuihin, hän haluaa valittaa kurjuuttaan vuodesta toiseen. Koska oikea apu ei kelpaa, henkilön toiveiden mukainen "apu" olisi lähinnä mahdollistamista ja karhunpalvelus.
Tai raha-asiansa sössinyt pyytää lisää rahaa, mutta ei suostu korjaamaan kulutustottumuksiaan tai hakemaan apua juurisyihin olivat ne sitten addiktioita, mt-hommia, nepsyä... Hän haluaa vain lisää rahaa, nyt heti.
Joskus kyllä koitetaan auttaa myös tilanteeseen huonosti sopivalla tavalla tai toista kunnioittamatta ja rajattomasti. Nämä voivat olla myös syyt, miksi auttaja kokee, että toista on "mahdotonta auttaa".
Toisenlainen lähestyminen toisen elämää ja päätäntävaltaa kunnioittaen, ymmärtäen myös sen, ettei itse voi tietää ja ymmärtää ulkopuolelta välttämättä kaikkea olennaista toisen tilanteesta ja sen syistä, sekä sopivammanlaisen avun tarjoaminen, voisivat joissain tapauksissa tuottaakin toisenlaisen lopputuloksen: auttaminen ei ollutkaan mahdotonta, vaan siitä oli hyötyä.
Minusta sinun asenteesi viittaa ainakin tuohon, ettet osaa kunnioittaa mahdollisen avun tarvitsijaa. Ei tule myöskään kuva, että ymmärtäisit, ettet voi itse nähdä aina kaikkea toisen asioihin liittyen. Toisia tuomitseva asenne on vähän huono lähtökohta auttamiselle.
Siis mitä ihmettä nyt...
Puhun nimenomaan siitä, että jotakuta ei voi auttaa, koska hän ei ole valmis ottamaan apua vastaan. Keksit itse siihen jonkin rajattomuuden.
Veljeni esimerkiksi valitti minulle useita kertoja viikossa miten hänellä ei ole rahaa mihinkään, sattuu, hirveä olo, pelottaa että tulee sydäri, ei saa nukuttua, tarvitsee rahaa ja täytyy alkaa pudottaa painoa ja liikkumaan.
Hän on itse pyytänyt esimerkiksi meiltä lähempänä asuvilta sisaruksiltaan, että jos joku lähtisi lenkille kun yksin ei tule lähdettyä. No, olen sitten lähtenyt lenkille ja on juteltu hänelle mieluisista asioista ja hän on hyvin avoimesti kertonut mitä kuormitustekijöitä taustalla on, että miksi lipsuu aina samaan eli tuet menee ekan viikon aikana pikaruokaan ja kaljaan.
Kuitenkaan ei omien sanojensakaan mukaan ole valmis sitoutumaan sen enempää liikuntaan kuin terveelliseen syömiseenkään. Keskusteluapua saisi ja on saanut mutta jättää menemättä. AA:han ei suostu.
Kun hän valittaa välillä, ettei kukaan välitä ja hänelle sanoo suoraan että esimerkiksi minä välitän ja miten hän tuntisi sen paremmin, mitä tarvitsee? Niin hän tarvitsee rahaa. 😐
Rahaa minulta joka saan nyt myöskin työttömänä täysin samat tuet kuin hän. Lisäksi hän nyhtää rahaa ainakin mummilta ja muilta veljiltämme.
En enää auta häntä taloudellisesti sillä se veisi meidätKIN perikatoon ja tuntuu aika paskelta "auttaa" toista kun saamme täysin saman verran rahaa ja en itse ole esimerkiksi voinut käydä pitsalla vuosiin, ei ole varaa... Veli mättää perhepizzaa kunnes rahat loppuu.
Eli kyllä voin lähteä hänelle avuksi ja seuraksi sitten kun APU KELPAA.
Mutta en enää anna tai "lainaa" (same difference...) rahaa hänelle, enkä kuuntele hänen uhriutumistaan. Se ei ole auttamista, se on mahdollistamista. Mummi ja ainakin yksi toinen sisaruksistamme ikävä kyllä mahdollistavat tätä, mutta se taas ei ole minun ongelmani.
Olen myös ihminen joka on itse selvinnyt vaikeista asioista ja minulla on empatiaa ja ymmärrystä sitä kohtaan, että kaikilla ei ole samat voimavarat. Mutta ei, joissain asioissa ihmisiä ei voi auttaa jos he eivät ole valmiita auttamaan itseään. Alkoholisti kokee että sääli ja raha ovat hänelle apua, koska ne tuntuvat hyvältä, mutta eihän se häntä auta vaan pitää kiinni sairaudessa.
Aloituksessahan oli muuten se alkoholismi jo rajattu pois...
Päihdeongelmien ulkopuolella tapauksia on monelaisia, ei vain yhdenlaisia. Väitätkö tosiaan, ettei koskaan voisi olla kyse tuosta kirjoittamastani tilanteesta, eli: "Joskus kyllä koitetaan auttaa myös tilanteeseen huonosti sopivalla tavalla tai toista kunnioittamatta ja rajattomasti. Nämä voivat olla myös syyt, miksi auttaja kokee, että toista on "mahdotonta auttaa". Minusta tämä on itse asiassa varsin yleistä.
Ja niin, väkisin ei voi ketään auttaa. Tämän ymmärtäminen ja hyväksyminen voi olla joillekin vaikeaa. Minusta kyllä sellainen väkisin auttamisen asenne uudestaan ja uudestaan ja siitä turhautuminen ja katkeroituminen, kun apua ei vastaanoteta tai se ei auta, on kyllä vähän rajattomuutta myös. On hyvä osata erottaa se toisen vastuu ja valinnat elämässään siitä omasta vastuusta ja haluasta auttaa ja tarjota apua, sekä empatia siitä, että ottaisi kovin toisen taakkoja omaan kantoon. Näin ei itsekään (avun tarjoaja) turhaudu toisen valintoihin ja ongelmiin niin helposti.
En nyt puutu ja ala keskustelemaan noissa päihdeongelmissa auttamisesta tässä kohtaa sen enempää. Niissä se riippuvuus on niin iso vaikuttava tekijä, että ihan hyvä rajata pois tästä keskustelusa. Niissä on omat piirteensä aika vahvasti ja korostuu kyllä se, ettei voi useinkaan kauheasti auttaa, ellei henkilöllä itsellään tule oma kova sisäinen motivaatio hoitaa riippuuvuuttan ja muita ongelmiaan.
"tunnetko jonkun joka itse hankaloittaa omaa elämäånsä niin pahasti, ettei voi auttaa vaikka selvästi tarvitsisi apua?"
En tunne. Tunnen kyllä pari ihmistä , jotka tarvisivat apua, mutta heidän tilannettaan en kuvailisi noin, että "itse hankaoitta omaa elämäänsä" ,vaan kyeessä on paljon suurempi vyyhti taustalla, mm. pitkäaikaista kiusaamista ja masennusta jne. Uskoisin, että suurella osalla isommissa ja kasaantuneissa ongelmissa painivista onkin niin, ettei mitenkään voi vaan syyttää henkilöä itseään oman elämänsä "hankaloittamisesta". Ap:n omakaan esimerkki tuon vähintään myrkyllisessä parisuhtessa olevan suhteen, ei minusta äkkipäätään vaikuta yksioikoisesti tällaiselta tilanteelta.
No, näkökulmia on monia. Jotkut haluaa mielellään ajatella, että ongelmiin joutuminen on vain oma vika ja samoin olisi vain itsestä kiinni, että ratkaisee asian tai ottaisi vain kiitollisena fiksumman neuvot vastaan ja toimisi niin kuin ulkopäin käsketään, niin kaikki ratkeaisi. Itse näen toisin.
Kaveri. 22 vuotta ollut naimisissa narskumiehwn kanssa joka murskannut kaverin itsetunnon niin ettei osaa edes laskuja maksaa ja näin ollen ei uskalla erota ja elää yksin.
Vetoaa myös kehitysvammaiseen,kotona asuvaan 19v lapseensa ettei lapsi ymmärrä jos koti rikotaan. Isä haukkuu perhettåän pitkin kyliä ja sanoo,ettei nii tyhmä nainen voisi tervettä lasta synnyttää.
Moni on tarjonnut kaverille kättä,luvannut autta jos ottaa eron ja muuttaa pois mutta istuu vain kultaisessa häkissään vaikka ovi on auki.
Vierailija kirjoitti:
Kaveri. 22 vuotta ollut naimisissa narskumiehwn kanssa joka murskannut kaverin itsetunnon niin ettei osaa edes laskuja maksaa ja näin ollen ei uskalla erota ja elää yksin.
Vetoaa myös kehitysvammaiseen,kotona asuvaan 19v lapseensa ettei lapsi ymmärrä jos koti rikotaan. Isä haukkuu perhettåän pitkin kyliä ja sanoo,ettei nii tyhmä nainen voisi tervettä lasta synnyttää.
Moni on tarjonnut kaverille kättä,luvannut autta jos ottaa eron ja muuttaa pois mutta istuu vain kultaisessa häkissään vaikka ovi on auki.
Nää on kyllä tosi ikäviä. Vaikka ei se häkki kovin kultainen noissa kyllä taida olla. Valheiden verkko. Enpä kyllä tiedä, mikä olisi avuksi.
Ja valitettava tosiasia on sekin, että noista suhteista eron hetki voi olla naiselle vaarallinen, pahimmillaan lähtee henki, voidaan vainota myös vuosikausia.
Sehän on ihan tutkittu juttu että oppimiskyky ja muutoskyky = hermoston plastisuus heikkenee iän myötä. Ei ole mikään mielipide. Tietenkin eroja on uteliaisuudessa ja ihmisen aktiviteettitasossa, sekä älykkyydessä. Mutta kyllä se kyky suuriin muutoksiin heikkenee iän myötä.