Lue keskustelun säännöt.
Tunnetko jonkun jota on mahdoton auttaa?
15.07.2026 |
Jåtetään pois huume- ja alkoholiongelmaiset, sillä niitähän riittää! Mutta tunnetko jonkun joka itse hankaloittaa omaa elämäånsä niin pahasti, ettei voi auttaa vaikka selvästi tarvitsisi apua?
Minä tunnen pari ja voin kertoa esimerkkejä, jos kiinnostaa.
Kommentit (37)
Autetaan afrikkalaisia nälänhädässsä olevia 🤩🤩🤩🤩🤩
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnen itseni, joo. Entä sitten? Mitä merkitystä tällä tuntemisella on? Ja miksi muutenkaan pitäisi olla muita auttamassa?
Vierailija kirjoitti:
Äitini. Isäni on kontrolloinut häntä jo 60 vuotta. Äitini on niin aivopeseytynyt, että ei näe, kun isä tahallaan aiheuttaa riidan. Riidan syy on aina äidin kontrollointi.
Itse näen isäni käytöksen läpi enkä usko, mitä hän puhuu.. Joka kerta kun äidillä olisi vapaahetki isästä, olen esim suunnitellut jonkun kivan yllätysmenon ihan vain äitiä ajatellen, jotakin yllättävää tapahtuu, emmekä pääsekään. Ja se yllätys on sitten aina peräisin isältä, kun asiaa tutkii. Isä on aina ollut naistenmies ja kova puhumaan. Hän puhuu jokaisen vastaantulijan ympäri. Ja esittää pehmeää ja empaattista - myös minulle, aina kun saa tahtonsa läpi. Minä tiedän kyllä myös, mitä tapahtuu, kun hän ei sitä saa. Minut on mm julistettu perinnöttömäksi useaan otteeseen, haukuttu mitä hirveimmin sanoin. Nuorena oli väkivaltaakin.Äitini on nyt 80 ja kun hän esim. kaatuu ja kysyn, kävikö lääkärissä tarkastamassa, onko jalka murtunut, äiti söpöttää ja höpöttää isän valmislauseita. Kuulen, että taustalla vaikuttaa isä. Isä ei halua viettää kesäpäiväänsä terveyskeskuksen aulassa. Vain siitä on kysymys.
Tätä kaikkea on jatkunut niin monta vuosikymmentä jo, ja olen tämän keskellä itsekin elänyt - pannut välillä välit poikki sillä isä on todella manipuloiva, vaarallisen manipuloiva ja hyvä näyttelijä - ja nyt palannut heitä auttamaan. Raskasta.
Usein äiti myös kieltäytyy avusta. Kun jotakin saan tehdyksi, hän vähättelee ja mitätöi työsuoritukseni tai kehuu isän tehneen sen. Tai sanoo että isähän tämän mahdollisti. Hän jumaloi isääni, miestään, mikä on kai periaatteessa hyvä asia, mutta hän on todellakin jollakin tavalla niin pahasti traumatisoitunut, ettei siinä söpötyksessä ole mitään kritiikkiä. Hän ei ole itsenäinen ihminen. Hän on isän puskuri. Hän unohtaa aivan kaiken, jopa omat kipunsa, jos isällä on nälkä. Hän konttaa tekemään gourmetillallisen vaikka ilman jalkoja.
Ja jokainen joka tulee väliin, on äidin vihollinen. Ja äiti osaa olla ilkeä, jos heidän väliin joku tulee.
On vaikeinta auttaa häntä, joka on upottanut itse itsensä suohon. Ja joka kerta kun ojennat suonsilmäkkeessä räpiköivälle käden, se käsi lyö sinua poskelle. Ja kiivaasti.
Vaikea auttaa tämmöisiä vanhuksia.
Tuon ikäpolven naisilla ei kaikilla ole mitään käsitystä tai havaintoa siitä, mitä elämä voisi olla tai olisi ilman tyranttimiestä. Jopa väkivaltaisista suhteista lähtevät naiset usein melkein kuolevat yksinäisyyteen sen jälkeen, kun ovat niin tottuneet siihen että ainakin siinä on se tyrantti terrorisoimassa ja kiusaamassa. Vaatii paljon aikaa ja totuttelua sekä isoja päätöksiä ja uhrauksia irtaantua parisuhdehelvetistä, ja elää omaa itsenäistä elämää. Sitten lisäksi tuota itsenäistä elämää varjostavat pitkään sen tyrantin aiheuttamat traumat ja kummittelu. Vaikka se olisi jo poissa kaukana, mieleen on piirtynyt tyrantin hirveät lausahdukset ja sanat, teot. Uskaltaako nukkua rauhassa vai tuleeko joku väkisinmakaamaan, jne. Liian moni on tottunut tällaiseen ja hyväksynyt sen. Totuttelu siitä poiskin vie aikaa. Että kukaan ei tulekaan enää väkisinmakaamaan minua.
Kannattaa etsiä parempia muistoja keinolla millä hyvänsä, vaikka kirjoista tai runoista. Välttää negatiivisia tunteita, vihaa, surua, ym. Hyvyyttä ja toivoa, kauneutta, elämän pieniä iloja lisää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä päihdeongelmaisiakin voi auttaa mutta harvemmin kukaan sellainen jolla ei ole itsellä kokemusta raitistumisesta ja eteenpäin pääsemisestä. Jos taas on joku kenellä on vankka tieto siitä mitä raitistuminen on niin hän pystyy auttamaan kipuilevaa ja kamppailevaa helpostikin. Sen sijaan joku tantta joka rahasta yrittää sekoilla asiantuntijana asiassa mistä hänellä ei ole pienintäkään kokemusta, niin ei tietenkään voi auttaa
Kaikkia voi kyllä auttaa, kyse on ennemminkin siitä haluaako joku ja onko aikaa. Self helppikin on keksitty.
Suurin ongelma nykyään on ihmisten identiteetit. Todella iso osa ihmisiä rakentaa identiteettinsä ja elämän sisältönsä kurjuuden ja kärsimyksen kautta ja keskelle. Jos on saanut joskus jonkun diagnoosin niin sitä diagnoosia kantaa mukanaan kuin jotain mitalia :D Pitäisi kehittää terve identiteetti, joka koostuu terveistä elementeistä eikä sairauksista. Se voi koostua esim. harrastuksista, kiinnostuksista tai vaikka ihan ihmisyydestä. Että haluaa olla niin hyvä ihminen kuin mahdollista. Mitä enemmän antaa valtaa sairaudelle ja tällaiselle identiteetille, sitä nopeammin se syö ihmisen kokonaan.
Mitalia kannetaan ylpeydellä ja sitä muutkin voi hurrata ja kehua. Sairautta ei. Sairaus vaikuttaa ihan jokapäiväiseen arkeen ja normaali kotielämään.
Sitä ei tarvitse kantaa vaan voi etsiä ratkaisut millä siitä pääsee eroon. Suurin osa sairaudesta alkaa suolistosta ja johtuu liiallisesta syömisestä tai ihmiselle epäedullisesta ruokavaliosta. Toinen mikä sairastuttaa on negatiivisuus, ilkeys, ym. Itsensä pitää puhdistaa ihan kokonaan suolesta pääkoppaan asti, keho on itse itsensä korjaava organismi kun sille antaa tilan siihen.
Vierailija kirjoitti:
Autetaan afrikkalaisia nälänhädässsä olevia 🤩🤩🤩🤩🤩
Autetaan nälkiintyviä lapsia! Noin 10 000 lasta kuolee nälkään jokapäivä! Rahaa on! Rikkaimmilla on biljoonia! Onneksi kuiten ruokakin kasvatetaan sitä varten että siitä maksetaan ei sen takia että ihmiset syö!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Puppa 👴
Oujee 🥸👵👌
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä päihdeongelmaisiakin voi auttaa mutta harvemmin kukaan sellainen jolla ei ole itsellä kokemusta raitistumisesta ja eteenpäin pääsemisestä. Jos taas on joku kenellä on vankka tieto siitä mitä raitistuminen on niin hän pystyy auttamaan kipuilevaa ja kamppailevaa helpostikin. Sen sijaan joku tantta joka rahasta yrittää sekoilla asiantuntijana asiassa mistä hänellä ei ole pienintäkään kokemusta, niin ei tietenkään voi auttaa
Kaikkia voi kyllä auttaa, kyse on ennemminkin siitä haluaako joku ja onko aikaa. Self helppikin on keksitty.
Suurin ongelma nykyään on ihmisten identiteetit. Todella iso osa ihmisiä rakentaa identiteettinsä ja elämän sisältönsä kurjuuden ja kärsimyksen kautta ja keskelle. Jos on saanut joskus jonkun diagnoosin niin sitä diagnoosia kantaa mukanaan kuin jotain mitalia :D Pitäisi kehittää terve identiteetti, joka koostuu terveistä elementeistä eikä sairauksista. Se voi koostua esim. harrastuksista, kiinnostuksista tai vaikka ihan ihmisyydestä. Että haluaa olla niin hyvä ihminen kuin mahdollista. Mitä enemmän antaa valtaa sairaudelle ja tällaiselle identiteetille, sitä nopeammin se syö ihmisen kokonaan.
Mitalia kannetaan ylpeydellä ja sitä muutkin voi hurrata ja kehua. Sairautta ei. Sairaus vaikuttaa ihan jokapäiväiseen arkeen ja normaali kotielämään.
Sitä ei tarvitse kantaa vaan voi etsiä ratkaisut millä siitä pääsee eroon. Suurin osa sairaudesta alkaa suolistosta ja johtuu liiallisesta syömisestä tai ihmiselle epäedullisesta ruokavaliosta. Toinen mikä sairastuttaa on negatiivisuus, ilkeys, ym. Itsensä pitää puhdistaa ihan kokonaan suolesta pääkoppaan asti, keho on itse itsensä korjaava organismi kun sille antaa tilan siihen.
Kuulostat ihmiseltä joka ei tiedä todellisuudesta mitään ja jonka kanssa asiasta ei kannata enää kesustellakkaan. Parempi että antaa sinunlaiselle vaikka viimeisen sanankin eikä reagoi millään tavalla sinun sanomisiin.
Kyllä tunnen tai siis tunsin. Piti laittaa välit poikki kun en enää jaksanut katsoa vierestä kun toistaa samaa tuhoisaa kaavaa parisuhteissa uudelleen ja uudelleen (20v ajan).
Ei pystynyt näkemään omaa osuuttaan asioissa.
Kuitenkin ymmärrän ettei kukaan tahallaan omaa elämäänsä pilaa, vaan aina siellä on taustalla jotkut syyt miksi ihminen ei osaa tai ns. halua ottaa apua vastaan. Lapsuuden kokemukset ja kasvuympäristö monella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siskoni on pahasti läheisriippuvainen. Palveli äitiäni vuosikymmeniä ja kun äiti kuoli ja luultiin, että nyt se hänen oma elämänsä alkaa, hän löysi viikossa aviomiehekseen reppanan, jossa nyt sitten roikkui kunnes itse kuoli.
Kuormitti minua valtavasti alkuaikoina, kun soitti joka sunnuntai uhripuheluja äitimme avuttomuudesta, kunnes lopulta yksinkertaisesti lopetin niihin vastaamisen ja reagoimisen.
Oletko kuitenkin kiitollinen siskollesi, että hän hoiti työn puolestasi? Oletko kuitenkin kiitollinen elämälle siitä, että sait häntä auttaa noiden uhripuhelujen ajan, työssään, jonka sinäkin olisit voinut hoitaa? Miksi lopetit vastaamisen ja reagoimisen siskosi valtavaan avuntarpeeseen?
Vierailija kirjoitti:
Tunnen enkä auta enää koska se on päättymätön kierre. Jos autat jotain ongelmissa olevaa hän yleensä muistaa sinut kun on uudelleen ongelmissa ja siihen ei yleensä mene edes kauaa. Julma maailma mutta näillä mennään.
Minäkin olen tuntenut ainakin kaksi. Yksi oli kollegani. Hänellä oli yksin elävänä naisena mahdoton joustaa (tarkoitan nyös yksityiselämää), ehdotukseni tyrmättiin heti vastauksella: en mä voi!
Toinen oli naapuri, hänkin yksin elänyt nainen. "Ongelmia" löytyi joka lähtöön. Soitti joka päivä minulle milloin mistäkin syystä. Kaikki ehdotukseni hän tyrmäsi: kun en mä voi!
Minäkin olen tällä hetkellä yksin asuva vanha mummo, mutta olen toistaiseksi ratkonut itse KAIKKI ongelmani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitini. Isäni on kontrolloinut häntä jo 60 vuotta. Äitini on niin aivopeseytynyt, että ei näe, kun isä tahallaan aiheuttaa riidan. Riidan syy on aina äidin kontrollointi.
Itse näen isäni käytöksen läpi enkä usko, mitä hän puhuu.. Joka kerta kun äidillä olisi vapaahetki isästä, olen esim suunnitellut jonkun kivan yllätysmenon ihan vain äitiä ajatellen, jotakin yllättävää tapahtuu, emmekä pääsekään. Ja se yllätys on sitten aina peräisin isältä, kun asiaa tutkii. Isä on aina ollut naistenmies ja kova puhumaan. Hän puhuu jokaisen vastaantulijan ympäri. Ja esittää pehmeää ja empaattista - myös minulle, aina kun saa tahtonsa läpi. Minä tiedän kyllä myös, mitä tapahtuu, kun hän ei sitä saa. Minut on mm julistettu perinnöttömäksi useaan otteeseen, haukuttu mitä hirveimmin sanoin. Nuorena oli väkivaltaakin.Äitini on nyt 80 ja kun hän esim. kaatuu ja kysyn, kävikö lääkärissä tarkastamassa, onko jalka murtunut, äiti söpöttää ja höpöttää isän valmislauseita. Kuulen, että taustalla vaikuttaa isä. Isä ei halua viettää kesäpäiväänsä terveyskeskuksen aulassa. Vain siitä on kysymys.
Tätä kaikkea on jatkunut niin monta vuosikymmentä jo, ja olen tämän keskellä itsekin elänyt - pannut välillä välit poikki sillä isä on todella manipuloiva, vaarallisen manipuloiva ja hyvä näyttelijä - ja nyt palannut heitä auttamaan. Raskasta.
Usein äiti myös kieltäytyy avusta. Kun jotakin saan tehdyksi, hän vähättelee ja mitätöi työsuoritukseni tai kehuu isän tehneen sen. Tai sanoo että isähän tämän mahdollisti. Hän jumaloi isääni, miestään, mikä on kai periaatteessa hyvä asia, mutta hän on todellakin jollakin tavalla niin pahasti traumatisoitunut, ettei siinä söpötyksessä ole mitään kritiikkiä. Hän ei ole itsenäinen ihminen. Hän on isän puskuri. Hän unohtaa aivan kaiken, jopa omat kipunsa, jos isällä on nälkä. Hän konttaa tekemään gourmetillallisen vaikka ilman jalkoja.
Ja jokainen joka tulee väliin, on äidin vihollinen. Ja äiti osaa olla ilkeä, jos heidän väliin joku tulee.
On vaikeinta auttaa häntä, joka on upottanut itse itsensä suohon. Ja joka kerta kun ojennat suonsilmäkkeessä räpiköivälle käden, se käsi lyö sinua poskelle. Ja kiivaasti.
Vaikea auttaa tämmöisiä vanhuksia.
Tuon ikäpolven naisilla ei kaikilla ole mitään käsitystä tai havaintoa siitä, mitä elämä voisi olla tai olisi ilman tyranttimiestä. Jopa väkivaltaisista suhteista lähtevät naiset usein melkein kuolevat yksinäisyyteen sen jälkeen, kun ovat niin tottuneet siihen että ainakin siinä on se tyrantti terrorisoimassa ja kiusaamassa. Vaatii paljon aikaa ja totuttelua sekä isoja päätöksiä ja uhrauksia irtaantua parisuhdehelvetistä, ja elää omaa itsenäistä elämää. Sitten lisäksi tuota itsenäistä elämää varjostavat pitkään sen tyrantin aiheuttamat traumat ja kummittelu. Vaikka se olisi jo poissa kaukana, mieleen on piirtynyt tyrantin hirveät lausahdukset ja sanat, teot. Uskaltaako nukkua rauhassa vai tuleeko joku väkisinmakaamaan, jne. Liian moni on tottunut tällaiseen ja hyväksynyt sen. Totuttelu siitä poiskin vie aikaa. Että kukaan ei tulekaan enää väkisinmakaamaan minua.
Kannattaa etsiä parempia muistoja keinolla millä hyvänsä, vaikka kirjoista tai runoista. Välttää negatiivisia tunteita, vihaa, surua, ym. Hyvyyttä ja toivoa, kauneutta, elämän pieniä iloja lisää.
:) Juu, mulla on muistoja ja elämää kyllä, kirjoitin että palasin heitä auttamaan - se ei tarkoita, että olisin 40 vuotta kärsinyt. En ole marttyyri :D En antaisi sellaista asennetta itselleni anteeksi, sen verta on tullut isän marttyyrinäytöksiä seurattua. Mulla on rikas oma elämä juuri siksi, että lähdin kotoa heti, kun täytin 18. Isäni oli heiluttanut nyrkkiä ja karjunut siihen asti, että sulla pentu ei ole oikeutta mihinkään ajatuksiin tai mielipiteisiin niin kauan kuin asut hänen kattonsa alla. Päätin siis muuttaa paikkaan, jossa minulla on oikeus ajatuksiini ja mielipiteisiini. Eli 600 km päähän.
Olin vahva jo nuorena ja sanoin ajatukseni tästä parisuhde-perhehelvetistä suoraan. Siksi isä vihasi minua. Ja siksi, että en totellut häntä mm. uravalinta-asiassa.
Kyllä nyt kun on itsellä ikää jo, tätäkin ajattelee enemmän sukupolvikokemuksena kuin henkilökohtaisena traumana. Toki se on sitäkin. Mutta laajemmin ajateltuna tuo naisen asema on merkittävä juttu, ja se menee henkilökohtaisen yli. Nämä boomerinaiset, sodan jälkeen syntynyt baby boom -sukupolvi, he eivät voi omille traumoilleen mitään, eivätkä heidän vanhempansa omilleen (sota-), ja minä tässä yritän auttaa äitiäni, tiedän hän on kokenut seksuaalista väkivaltaakin - enkä pysty yhtä lyhyttä kesäistä irtiottoa isän vaikutuspiiristä hänelle järjestämään. Hän näkee minut ilkeänä ja itsekkäänä, vaikka mitä tekisin. Olen ajatellut, että se on jonkinlaista projisointia. Äiti ei pidä minusta, koska olen uskaltanut sanoa suoraan, etten kuuntele tuota söpötystä mutta voin käydä kaupassa. Isäni nuoruuden väkivallan ja painostuksen seurauksena minust aon kasvanut tooodella hankala ihminen. Hankala lapsi olen. Ikävä, taitamaton, rikon kaiken, äitini mukaan.
Mutta nyt se hankala on silti täällä teidän tukenanne, ettette kaadu, ja yrittää viimeiseen asti auttaa.
Edellinen kirjoittaja saa kunnioitukseni ja toivon hänelle kaikkea hyvää. Osaat kertoa äitisi ja manipuloivan isäsi tilanteen huomattavalla tarkkanäköisyydellä ja viisaudella. Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitini. Isäni on kontrolloinut häntä jo 60 vuotta. Äitini on niin aivopeseytynyt, että ei näe, kun isä tahallaan aiheuttaa riidan. Riidan syy on aina äidin kontrollointi.
Itse näen isäni käytöksen läpi enkä usko, mitä hän puhuu.. Joka kerta kun äidillä olisi vapaahetki isästä, olen esim suunnitellut jonkun kivan yllätysmenon ihan vain äitiä ajatellen, jotakin yllättävää tapahtuu, emmekä pääsekään. Ja se yllätys on sitten aina peräisin isältä, kun asiaa tutkii. Isä on aina ollut naistenmies ja kova puhumaan. Hän puhuu jokaisen vastaantulijan ympäri. Ja esittää pehmeää ja empaattista - myös minulle, aina kun saa tahtonsa läpi. Minä tiedän kyllä myös, mitä tapahtuu, kun hän ei sitä saa. Minut on mm julistettu perinnöttömäksi useaan otteeseen, haukuttu mitä hirveimmin sanoin. Nuorena oli väkivaltaakin.Äitini on nyt 80 ja kun hän esim. kaatuu ja kysyn, kävikö lääkärissä tarkastamassa, onko jalka murtunut, äiti söpöttää ja höpöttää isän valmislauseita. Kuulen, että taustalla vaikuttaa isä. Isä ei halua viettää kesäpäiväänsä terveyskeskuksen aulassa. Vain siitä on kysymys.
Tätä kaikkea on jatkunut niin monta vuosikymmentä jo, ja olen tämän keskellä itsekin elänyt - pannut välillä välit poikki sillä isä on todella manipuloiva, vaarallisen manipuloiva ja hyvä näyttelijä - ja nyt palannut heitä auttamaan. Raskasta.
Usein äiti myös kieltäytyy avusta. Kun jotakin saan tehdyksi, hän vähättelee ja mitätöi työsuoritukseni tai kehuu isän tehneen sen. Tai sanoo että isähän tämän mahdollisti. Hän jumaloi isääni, miestään, mikä on kai periaatteessa hyvä asia, mutta hän on todellakin jollakin tavalla niin pahasti traumatisoitunut, ettei siinä söpötyksessä ole mitään kritiikkiä. Hän ei ole itsenäinen ihminen. Hän on isän puskuri. Hän unohtaa aivan kaiken, jopa omat kipunsa, jos isällä on nälkä. Hän konttaa tekemään gourmetillallisen vaikka ilman jalkoja.
Ja jokainen joka tulee väliin, on äidin vihollinen. Ja äiti osaa olla ilkeä, jos heidän väliin joku tulee.
On vaikeinta auttaa häntä, joka on upottanut itse itsensä suohon. Ja joka kerta kun ojennat suonsilmäkkeessä räpiköivälle käden, se käsi lyö sinua poskelle. Ja kiivaasti.
Vaikea auttaa tämmöisiä vanhuksia.
Tuon ikäpolven naisilla ei kaikilla ole mitään käsitystä tai havaintoa siitä, mitä elämä voisi olla tai olisi ilman tyranttimiestä. Jopa väkivaltaisista suhteista lähtevät naiset usein melkein kuolevat yksinäisyyteen sen jälkeen, kun ovat niin tottuneet siihen että ainakin siinä on se tyrantti terrorisoimassa ja kiusaamassa. Vaatii paljon aikaa ja totuttelua sekä isoja päätöksiä ja uhrauksia irtaantua parisuhdehelvetistä, ja elää omaa itsenäistä elämää. Sitten lisäksi tuota itsenäistä elämää varjostavat pitkään sen tyrantin aiheuttamat traumat ja kummittelu. Vaikka se olisi jo poissa kaukana, mieleen on piirtynyt tyrantin hirveät lausahdukset ja sanat, teot. Uskaltaako nukkua rauhassa vai tuleeko joku väkisinmakaamaan, jne. Liian moni on tottunut tällaiseen ja hyväksynyt sen. Totuttelu siitä poiskin vie aikaa. Että kukaan ei tulekaan enää väkisinmakaamaan minua.
Kannattaa etsiä parempia muistoja keinolla millä hyvänsä, vaikka kirjoista tai runoista. Välttää negatiivisia tunteita, vihaa, surua, ym. Hyvyyttä ja toivoa, kauneutta, elämän pieniä iloja lisää.
Se on suomen kielessä tyranni. Ei tyrantti. Tyrant on englantia.
On jotenkin käsittämätöntä, että joku ihminen kirjoittaa tänne henkilökohtaisen tarinan ja joillakin ei ole oikeesti muuta sanottavaa kun vittuilla kieliopista. En ole alkuperäinen kirjoittaja, mutta en voi kun ihmetellä ihmisten käytöstä täällä välillä.
Toisen ihmisen auttaminen on vaikeaa ja vaatii sosiaalista kykyä ja pelisilmää, joita minulla ei ole. Haluaisin kyllä, mutta en vaan osaa. Siksi olen päättänyt huolehtia jatkossa vain omista asioistani. Samalla taakka kirpoaa mielestäni, sillä olen ylihuolehtivainen luonteeltani. Ihan turhaan koen vastuuta muista, eivät he vastavuoroisesti tunnu välittävän minusta. Tämä on surullista havaita, mutta samalla oudosti vapauttavaa.
Mitalia kannetaan ylpeydellä ja sitä muutkin voi hurrata ja kehua. Sairautta ei. Sairaus vaikuttaa ihan jokapäiväiseen arkeen ja normaali kotielämään.