Vaikuttaako kokemukset resilienssiin?

Reisilerssi kasvaa kokemuksen karttuessa aiheesta jelgaaminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toiset väittävät että resilienssi olisi sitä parempi mitä vaikeampia asioita tai menetyksiä on kokenut, mutta itse oikein usko tähän. Ei papan kuolema viime talvena ollut yhtään sen helpompi vaikka olin menettänyt mummon jo silloin kun olin 17v.

Ehkä et ole oppinut tapoja kohdata surua. Se tuossa on ongelma. Jos toimit kriisityössä ja sinulta kuolee omaisia ja asiakkaita, alat oppia tavan käsitellä surua. Omaiset tuntuvat tietysti paljon pahemmalta, mutta kun tietää millaisen prosessin ihminen yleensä käy läpi (eli oppii), niin osaa suhtautua asiaan järjellä. Sama yleisesti resilienssissä: mitä vaikeampia asioita on kohdannut ja ratkonut, sitä parempi resilienssi.

Ei tarvitse oppia tapoja kohdata surua vaan täytyy kestää sitä kuten kaikkea muutakin. Ihmisen on alkuperäisesti tarkoitettu selviytymään luonnollisesti.

Resilenssi on typerä sana. Ei mulla muuta ja vastustuskykyä on.

Ainakin omalla kohdallani on vaikuttanut. 3 vuotta vanhemman siskoni ei ole tarvinnut tehdä mitään minkä koki vaikeaksi. Hänen työhistoriansa on vaatimaton. Minulle, pikkusiskolle työnnettiin kaikki velvoitteet. En ole koskaan ollut työttömänä. Nyt siskoni on jo lähes liikuntakyvytön, ei lähde kotoaan ulos ja minä olen energinen ja kävelen 20 000 askelta päivässä.

En ole kokenut asiaa noin, vaan oikeastaan päinvastoin. Resilienssi on yksilöllinen kokemus ja siihen vaikuttavat tekijät myös, omalla kohdallani en koe vaikeiden kokemusten vahvistaneen sitä. Resilienssiin on vaikuttanut hyvä turvallinen lapsuus, hyvä varhaislapsuudessa koettu perusturvallisuus, saatu tuki ja kannustus, hyvä itsetunto ja itseluottamus, läheiset ja kaveripiiri sekä mahdollisuudet tehdä mielekkäitä asioita ja toteuttaa itseään. Menetin Kaakkois-Aasian tsunamissa toisen vanhemmista sekä pienet sisarukseni kun olin nuori, minua auttoi se, että kaikki oli mahdollisimman tavallista. Ne läheiset, se että jatkoin koulussa samaan aikaan kuin muutkin, kävin harrastuksissa ja näin kavereita. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toiset väittävät että resilienssi olisi sitä parempi mitä vaikeampia asioita tai menetyksiä on kokenut, mutta itse oikein usko tähän. Ei papan kuolema viime talvena ollut yhtään sen helpompi vaikka olin menettänyt mummon jo silloin kun olin 17v.

Ehkä et ole oppinut tapoja kohdata surua. Se tuossa on ongelma. Jos toimit kriisityössä ja sinulta kuolee omaisia ja asiakkaita, alat oppia tavan käsitellä surua. Omaiset tuntuvat tietysti paljon pahemmalta, mutta kun tietää millaisen prosessin ihminen yleensä käy läpi (eli oppii), niin osaa suhtautua asiaan järjellä. Sama yleisesti resilienssissä: mitä vaikeampia asioita on kohdannut ja ratkonut, sitä parempi resilienssi.

Pätee vain, jos ne vaikeat kohdatut asiat ON voinut jotenkin ratkoa ja niistä selvitä. Jos taas ne ovat kerran toisensa jälkeen osoittaneet, että olet ilkeiden ihmisten armoilla etkä voi vaikuttaa kohtaloosi, että kukaan ei auta ja että ongelmat vain pinoutuvat toistensa päälle, resilienssi venyy hyvin ohueksi ja lopulta katkeaa.

Aivan, mutta eikö tällöin ihminen attribuoi ongelmiaan toisiin? Toiset ihmiset eivät ole vastuussa muiden tunteista millään tavalla ja resilisenssin ydintä on nimenomaan vaikeiden tunteiden hallitseminen. Oppimisessa tämä tarkoittaa sitä, että hyvin menestyvät eivät pelkää kohdata vaikeitakaan asioita, koska heillä on kyky hallita vaiketia tunteita. Tai sitten aiemmat onnistumiset antavat uskoa siihen, että ongelman voi ratkaista. Ilkeiden ihmisten armoilla- kontekstissa tämä tarkoittaa sitä, että ihminen, joka on kohteena, pitää tehdä jotain päästäkseen eroon ilkeistä ihmisistä.