Vaikuttaako kokemukset resilienssiin?

Reisilerssi kasvaa kokemuksen karttuessa aiheesta jelgaaminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toiset väittävät että resilienssi olisi sitä parempi mitä vaikeampia asioita tai menetyksiä on kokenut, mutta itse oikein usko tähän. Ei papan kuolema viime talvena ollut yhtään sen helpompi vaikka olin menettänyt mummon jo silloin kun olin 17v.

Ehkä et ole oppinut tapoja kohdata surua. Se tuossa on ongelma. Jos toimit kriisityössä ja sinulta kuolee omaisia ja asiakkaita, alat oppia tavan käsitellä surua. Omaiset tuntuvat tietysti paljon pahemmalta, mutta kun tietää millaisen prosessin ihminen yleensä käy läpi (eli oppii), niin osaa suhtautua asiaan järjellä. Sama yleisesti resilienssissä: mitä vaikeampia asioita on kohdannut ja ratkonut, sitä parempi resilienssi.

Ei tarvitse oppia tapoja kohdata surua vaan täytyy kestää sitä kuten kaikkea muutakin. Ihmisen on alkuperäisesti tarkoitettu selviytymään luonnollisesti.

Resilenssi on typerä sana. Ei mulla muuta ja vastustuskykyä on.

Ainakin omalla kohdallani on vaikuttanut. 3 vuotta vanhemman siskoni ei ole tarvinnut tehdä mitään minkä koki vaikeaksi. Hänen työhistoriansa on vaatimaton. Minulle, pikkusiskolle työnnettiin kaikki velvoitteet. En ole koskaan ollut työttömänä. Nyt siskoni on jo lähes liikuntakyvytön, ei lähde kotoaan ulos ja minä olen energinen ja kävelen 20 000 askelta päivässä.

En ole kokenut asiaa noin, vaan oikeastaan päinvastoin. Resilienssi on yksilöllinen kokemus ja siihen vaikuttavat tekijät myös, omalla kohdallani en koe vaikeiden kokemusten vahvistaneen sitä. Resilienssiin on vaikuttanut hyvä turvallinen lapsuus, hyvä varhaislapsuudessa koettu perusturvallisuus, saatu tuki ja kannustus, hyvä itsetunto ja itseluottamus, läheiset ja kaveripiiri sekä mahdollisuudet tehdä mielekkäitä asioita ja toteuttaa itseään. Menetin Kaakkois-Aasian tsunamissa toisen vanhemmista sekä pienet sisarukseni kun olin nuori, minua auttoi se, että kaikki oli mahdollisimman tavallista. Ne läheiset, se että jatkoin koulussa samaan aikaan kuin muutkin, kävin harrastuksissa ja näin kavereita. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toiset väittävät että resilienssi olisi sitä parempi mitä vaikeampia asioita tai menetyksiä on kokenut, mutta itse oikein usko tähän. Ei papan kuolema viime talvena ollut yhtään sen helpompi vaikka olin menettänyt mummon jo silloin kun olin 17v.

Ehkä et ole oppinut tapoja kohdata surua. Se tuossa on ongelma. Jos toimit kriisityössä ja sinulta kuolee omaisia ja asiakkaita, alat oppia tavan käsitellä surua. Omaiset tuntuvat tietysti paljon pahemmalta, mutta kun tietää millaisen prosessin ihminen yleensä käy läpi (eli oppii), niin osaa suhtautua asiaan järjellä. Sama yleisesti resilienssissä: mitä vaikeampia asioita on kohdannut ja ratkonut, sitä parempi resilienssi.

Pätee vain, jos ne vaikeat kohdatut asiat ON voinut jotenkin ratkoa ja niistä selvitä. Jos taas ne ovat kerran toisensa jälkeen osoittaneet, että olet ilkeiden ihmisten armoilla etkä voi vaikuttaa kohtaloosi, että kukaan ei auta ja että ongelmat vain pinoutuvat toistensa päälle, resilienssi venyy hyvin ohueksi ja lopulta katkeaa.

Aivan, mutta eikö tällöin ihminen attribuoi ongelmiaan toisiin? Toiset ihmiset eivät ole vastuussa muiden tunteista millään tavalla ja resilisenssin ydintä on nimenomaan vaikeiden tunteiden hallitseminen. Oppimisessa tämä tarkoittaa sitä, että hyvin menestyvät eivät pelkää kohdata vaikeitakaan asioita, koska heillä on kyky hallita vaiketia tunteita. Tai sitten aiemmat onnistumiset antavat uskoa siihen, että ongelman voi ratkaista. Ilkeiden ihmisten armoilla- kontekstissa tämä tarkoittaa sitä, että ihminen, joka on kohteena, pitää tehdä jotain päästäkseen eroon ilkeistä ihmisistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toiset väittävät että resilienssi olisi sitä parempi mitä vaikeampia asioita tai menetyksiä on kokenut, mutta itse oikein usko tähän. Ei papan kuolema viime talvena ollut yhtään sen helpompi vaikka olin menettänyt mummon jo silloin kun olin 17v.

Ehkä et ole oppinut tapoja kohdata surua. Se tuossa on ongelma. Jos toimit kriisityössä ja sinulta kuolee omaisia ja asiakkaita, alat oppia tavan käsitellä surua. Omaiset tuntuvat tietysti paljon pahemmalta, mutta kun tietää millaisen prosessin ihminen yleensä käy läpi (eli oppii), niin osaa suhtautua asiaan järjellä. Sama yleisesti resilienssissä: mitä vaikeampia asioita on kohdannut ja ratkonut, sitä parempi resilienssi.

Ei, vaan että mitä parempi resilienssi, niin sitä helpompaa niistä vaikeista asioista asioita huolimatta on jatkaa elämää. 

Vierailija kirjoitti:

Tottakai, näin olisi tarkoitus mutta pelkästään kokeminen ei riitä vaan täytyy kestää ja kehittyä.

Miten läheisten kuollessa kehitytään? Kestämiseenkään tuskin on muita vaihtoehtoja, ellei itse satu kuolemaan.

Mitä se esimerkiksi läheisen kuoleman jälkeen tullut vahvuus sitten on ja mikai sitä niin ihannoidaan?

Mä väitän että kokemuksen vahvistavat. Ei siten, että ikävät asiat eivät tuntuisi enää ikäviltä, mutta niitä oppii käsittelemään eri tavalla kun nuorena. 

Itse olen kokenut paljon kiusaamista ja läheisten (lasten) vakavia sairauksia. Nykyään työpaikalla ongelmat tuntuvat hyvin pieniltä, vaikka nekin olivat joskus ylitsepääsemättömiä.

Ajattelen aina, että ongelmat on luotu ratkaistaviksi ja yritän keksiä keinon miten sen teen.  Nuorempana jänistin ja välttelin ikäviä tilanteita, en enää vaan menen rohkeasti myrskyä päin jos täytyy.

Työpaikalla huomaa että aina joku jättää tulematta tiukkaan palaveriin, kun ei kantti kestä. Minä en ole sellainen.

Vierailija kirjoitti:

Mä väitän että kokemuksen vahvistavat. Ei siten, että ikävät asiat eivät tuntuisi enää ikäviltä, mutta niitä oppii käsittelemään eri tavalla kun nuorena. 

Itse olen kokenut paljon kiusaamista ja läheisten (lasten) vakavia sairauksia. Nykyään työpaikalla ongelmat tuntuvat hyvin pieniltä, vaikka nekin olivat joskus ylitsepääsemättömiä.

Ajattelen aina, että ongelmat on luotu ratkaistaviksi ja yritän keksiä keinon miten sen teen.  Nuorempana jänistin ja välttelin ikäviä tilanteita, en enää vaan menen rohkeasti myrskyä päin jos täytyy.

Työpaikalla huomaa että aina joku jättää tulematta tiukkaan palaveriin, kun ei kantti kestä. Minä en ole sellainen.

Minusta taas päinvastoin, kaikki asiat tuntuu sujuvan paremmin kun asiat on hyvin, ongelmat tuntuu pienemmiltä jutuilta. Mutta silloin kun on huolia tai surua tai sellaisia vastoinkäymisiä, niin pienemmätkin jutut tuntuu vaikeammilta.

Vierailija kirjoitti:

En ole kokenut asiaa noin, vaan oikeastaan päinvastoin. Resilienssi on yksilöllinen kokemus ja siihen vaikuttavat tekijät myös, omalla kohdallani en koe vaikeiden kokemusten vahvistaneen sitä. Resilienssiin on vaikuttanut hyvä turvallinen lapsuus, hyvä varhaislapsuudessa koettu perusturvallisuus, saatu tuki ja kannustus, hyvä itsetunto ja itseluottamus, läheiset ja kaveripiiri sekä mahdollisuudet tehdä mielekkäitä asioita ja toteuttaa itseään. Menetin Kaakkois-Aasian tsunamissa toisen vanhemmista sekä pienet sisarukseni kun olin nuori, minua auttoi se, että kaikki oli mahdollisimman tavallista. Ne läheiset, se että jatkoin koulussa samaan aikaan kuin muutkin, kävin harrastuksissa ja näin kavereita. 

Mielenkiintoinen näkökulma. Itselläni ei ollut tuollaista lapsuutta eikä kotona kannustettu lainkaan, lytättiin kaikki ulkonäöstä lähtien. Vasta kun sain omia lapsia, ymmärsin miten ikävästi minua kohdeltiin kotona.

Olen kuitenkin errittäin vahva ihminen tänä päivänä ja olen siitä hyvin ylpeä. Varsinkin työpaikalla huomaan tämän, kestän paljon ikäviä asioita menettämättä malttiani tai murehtimatta niitä. Todella moni työpaikalla murtuu paineen alla tai jättää haastavat tilanteet välistä kokonaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole kokenut asiaa noin, vaan oikeastaan päinvastoin. Resilienssi on yksilöllinen kokemus ja siihen vaikuttavat tekijät myös, omalla kohdallani en koe vaikeiden kokemusten vahvistaneen sitä. Resilienssiin on vaikuttanut hyvä turvallinen lapsuus, hyvä varhaislapsuudessa koettu perusturvallisuus, saatu tuki ja kannustus, hyvä itsetunto ja itseluottamus, läheiset ja kaveripiiri sekä mahdollisuudet tehdä mielekkäitä asioita ja toteuttaa itseään. Menetin Kaakkois-Aasian tsunamissa toisen vanhemmista sekä pienet sisarukseni kun olin nuori, minua auttoi se, että kaikki oli mahdollisimman tavallista. Ne läheiset, se että jatkoin koulussa samaan aikaan kuin muutkin, kävin harrastuksissa ja näin kavereita. 

Mielenkiintoinen näkökulma. Itselläni ei ollut tuollaista lapsuutta eikä kotona kannustettu lainkaan, lytättiin kaikki ulkonäöstä lähtien. Vasta kun sain omia lapsia, ymmärsin miten ikävästi minua kohdeltiin kotona.

Olen kuitenkin errittäin vahva ihminen tänä päivänä ja olen siitä hyvin ylpeä. Varsinkin työpaikalla huomaan tämän, kestän paljon ikäviä asioita menettämättä malttiani tai murehtimatta niitä. Todella moni työpaikalla murtuu paineen alla tai jättää haastavat tilanteet välistä kokonaan.

Etpä kuitenkaan voi tietää niiden työkavereiden vahvuuksista tai lapsuudesta. Toki omasta vahvuudesta voi olla ylpeä, mutta mitä ylpeiltävää vahvuudessa oikeastaan on? Tarvitseeko aina olla vahva.

Vierailija kirjoitti:

Mä väitän että kokemuksen vahvistavat. Ei siten, että ikävät asiat eivät tuntuisi enää ikäviltä, mutta niitä oppii käsittelemään eri tavalla kun nuorena. 

Itse olen kokenut paljon kiusaamista ja läheisten (lasten) vakavia sairauksia. Nykyään työpaikalla ongelmat tuntuvat hyvin pieniltä, vaikka nekin olivat joskus ylitsepääsemättömiä.

Ajattelen aina, että ongelmat on luotu ratkaistaviksi ja yritän keksiä keinon miten sen teen.  Nuorempana jänistin ja välttelin ikäviä tilanteita, en enää vaan menen rohkeasti myrskyä päin jos täytyy.

Työpaikalla huomaa että aina joku jättää tulematta tiukkaan palaveriin, kun ei kantti kestä. Minä en ole sellainen.

Vastoinkäymisiä onkin erilaisia, sinusta on ehkä tullut vähän rohkeampi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole kokenut asiaa noin, vaan oikeastaan päinvastoin. Resilienssi on yksilöllinen kokemus ja siihen vaikuttavat tekijät myös, omalla kohdallani en koe vaikeiden kokemusten vahvistaneen sitä. Resilienssiin on vaikuttanut hyvä turvallinen lapsuus, hyvä varhaislapsuudessa koettu perusturvallisuus, saatu tuki ja kannustus, hyvä itsetunto ja itseluottamus, läheiset ja kaveripiiri sekä mahdollisuudet tehdä mielekkäitä asioita ja toteuttaa itseään. Menetin Kaakkois-Aasian tsunamissa toisen vanhemmista sekä pienet sisarukseni kun olin nuori, minua auttoi se, että kaikki oli mahdollisimman tavallista. Ne läheiset, se että jatkoin koulussa samaan aikaan kuin muutkin, kävin harrastuksissa ja näin kavereita. 

Mielenkiintoinen näkökulma. Itselläni ei ollut tuollaista lapsuutta eikä kotona kannustettu lainkaan, lytättiin kaikki ulkonäöstä lähtien. Vasta kun sain omia lapsia, ymmärsin miten ikävästi minua kohdeltiin kotona.

Olen kuitenkin errittäin vahva ihminen tänä päivänä ja olen siitä hyvin ylpeä. Varsinkin työpaikalla huomaan tämän, kestän paljon ikäviä asioita menettämättä malttiani tai murehtimatta niitä. Todella moni työpaikalla murtuu paineen alla tai jättää haastavat tilanteet välistä kokonaan.

Etpä kuitenkaan voi tietää niiden työkavereiden vahvuuksista tai lapsuudesta. Toki omasta vahvuudesta voi olla ylpeä, mutta mitä ylpeiltävää vahvuudessa oikeastaan on? Tarvitseeko aina olla vahva.

Tarkoitan tuolla vahvuudella juuri omaa resilienssiäni joka on vuosien saatossa kehittynyt. Olen myös itse aktiivisesti kehittänyt sitä. Yleensä vanhemmat ihmiset kestävät ikäviä tilanteita paremmin kuin nuoret ja siihen auttaa elämänkokemus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole kokenut asiaa noin, vaan oikeastaan päinvastoin. Resilienssi on yksilöllinen kokemus ja siihen vaikuttavat tekijät myös, omalla kohdallani en koe vaikeiden kokemusten vahvistaneen sitä. Resilienssiin on vaikuttanut hyvä turvallinen lapsuus, hyvä varhaislapsuudessa koettu perusturvallisuus, saatu tuki ja kannustus, hyvä itsetunto ja itseluottamus, läheiset ja kaveripiiri sekä mahdollisuudet tehdä mielekkäitä asioita ja toteuttaa itseään. Menetin Kaakkois-Aasian tsunamissa toisen vanhemmista sekä pienet sisarukseni kun olin nuori, minua auttoi se, että kaikki oli mahdollisimman tavallista. Ne läheiset, se että jatkoin koulussa samaan aikaan kuin muutkin, kävin harrastuksissa ja näin kavereita. 

Mielenkiintoinen näkökulma. Itselläni ei ollut tuollaista lapsuutta eikä kotona kannustettu lainkaan, lytättiin kaikki ulkonäöstä lähtien. Vasta kun sain omia lapsia, ymmärsin miten ikävästi minua kohdeltiin kotona.

Olen kuitenkin errittäin vahva ihminen tänä päivänä ja olen siitä hyvin ylpeä. Varsinkin työpaikalla huomaan tämän, kestän paljon ikäviä asioita menettämättä malttiani tai murehtimatta niitä. Todella moni työpaikalla murtuu paineen alla tai jättää haastavat tilanteet välistä kokonaan.

Etpä kuitenkaan voi tietää niiden työkavereiden vahvuuksista tai lapsuudesta. Toki omasta vahvuudesta voi olla ylpeä, mutta mitä ylpeiltävää vahvuudessa oikeastaan on? Tarvitseeko aina olla vahva.

Tarkoitan tuolla vahvuudella juuri omaa resilienssiäni joka on vuosien saatossa kehittynyt. Olen myös itse aktiivisesti kehittänyt sitä. Yleensä vanhemmat ihmiset kestävät ikäviä tilanteita paremmin kuin nuoret ja siihen auttaa elämänkokemus.

Eipä tuo ikään liity. Ainakin työelämässä nuoret on usein itsevarmempia, tietävät mitä tahyovat ja osaavat arvostaa myös itseään.

Vierailija kirjoitti:

Toiset väittävät että resilienssi olisi sitä parempi mitä vaikeampia asioita tai menetyksiä on kokenut, mutta itse oikein usko tähän. Ei papan kuolema viime talvena ollut yhtään sen helpompi vaikka olin menettänyt mummon jo silloin kun olin 17v.

Et vaan ole kokenut tarpeeksi kovia esim menettänyt omaa vanhempaa kuten minä. Isovanhempien kuolema ei ole mitään siihen verrattuna.

Vaikeudet vahvistaa resilienssiä myös, vanhempansa menettäneet lapset ja nuoret on vahvempia ja aikuisempia kuin saman ikäiset. Selviydytään mistä vaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole kokenut asiaa noin, vaan oikeastaan päinvastoin. Resilienssi on yksilöllinen kokemus ja siihen vaikuttavat tekijät myös, omalla kohdallani en koe vaikeiden kokemusten vahvistaneen sitä. Resilienssiin on vaikuttanut hyvä turvallinen lapsuus, hyvä varhaislapsuudessa koettu perusturvallisuus, saatu tuki ja kannustus, hyvä itsetunto ja itseluottamus, läheiset ja kaveripiiri sekä mahdollisuudet tehdä mielekkäitä asioita ja toteuttaa itseään. Menetin Kaakkois-Aasian tsunamissa toisen vanhemmista sekä pienet sisarukseni kun olin nuori, minua auttoi se, että kaikki oli mahdollisimman tavallista. Ne läheiset, se että jatkoin koulussa samaan aikaan kuin muutkin, kävin harrastuksissa ja näin kavereita. 

Mielenkiintoinen näkökulma. Itselläni ei ollut tuollaista lapsuutta eikä kotona kannustettu lainkaan, lytättiin kaikki ulkonäöstä lähtien. Vasta kun sain omia lapsia, ymmärsin miten ikävästi minua kohdeltiin kotona.

Olen kuitenkin errittäin vahva ihminen tänä päivänä ja olen siitä hyvin ylpeä. Varsinkin työpaikalla huomaan tämän, kestän paljon ikäviä asioita menettämättä malttiani tai murehtimatta niitä. Todella moni työpaikalla murtuu paineen alla tai jättää haastavat tilanteet välistä kokonaan.

Ikävää, että olet joutunut kokemaan väheksyntää ja sitä ettei ole kannustettu kotona, se tuskin tekee hyvää kenenkään itsetunnolle varsinkaan lapsuudessa. Itse en oikeastaan ole ajatellut sitä niin että olenko vahva tai en, minusta se ei ole oleellista. Ei kai vahvuuteen mitään varsinaisia mittareita ole olemassakaan. Läheisten kuolemat oli ihan vaan surullista ja ikäviä kokemuksia, ja asiat oli paremmin ilman niitä. Nuo aiemmin mainitsemani tekijät on olleet minun onneni, todennäköisesti myös nuori ikä on ollut suojaava tekijä. Varsinkin alussa mahdollisimman normaali arki ja mahdollisuus puhua tapahtuneesta olivat tärkeitä, puhuminen antoi mahdollisuuden käydä läpi tapahtunutta ja koulussa ja harrastuksissa taas sai muuta ajateltavaa ja tekemistä.

Omalla kohdalla tarkoittaa, että osaan suhteuttaa asioita paremmin esim. tyyliin mokasin, mutta eihän tässä mitään käynyt, kaikki hyvin. Tai opin tästä, jonka vuoksi vältin sen vuoksi vältin myöhemmin jonkun isomman mokan. Tai pientähän tämä on, kun vertaan johonkin aikaisempaan vastoinkäymiseen. Tai selvisin tästäkin taas, vaikka rankkaa oli. :)