Urheilutoimittaja Mervi Kallio: Ei lapsia - "Olisi tuntunut väärältä yrittää lasta vain varmuuden vuoksi"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo on koskettava kohta, missä hän toteaa: "Viime aikoina olen pohtinut, kadunko päätöstämme joskus ja sitten on liian myöhäistä tehdä toisin. Toivottavasti en. En ole menneistä päätöksistäni katkeroituvaa tyyppiä." Olen myös nelikymppinen nainen, jolle ei ole koskaan tullut halua saada lapsia, mutta olen silti miettinyt asiaa paljon, syitä sen taustalla ja pohtinut myös mitä lapsettomuudesta "seuraa". Tuntuu vain että vela-skenessä niille monimutkaisille tunteille ei ole sijaa, esimerkiksi sille että jollain tavalla suree vaikka sitä että ei koe rakkautta omaan lapseen ja näe oman lapsen kasvua. Tällainen ehkä itse itselleen aiheutettu suru on kompleksinen ja tuntuu että harva siitä puhuu. Ns.velojen puheessa ei kauheasti kuulu näitä sävyjä että vapaaehtoisesta lapsettomuudesta ja jopa siihen päätökseen liittyvästä varmuudesta huolimatta siitä voi nousta monenlaisia mielikuvia ja tunteita elämään liittyen.

Se suru on vain aivojen ns. liskoaivoista tulevaa hälyä, koska ihminen on pohjimmiltaan eläin. Liskoaivot huutaa ihmiselle, että valinnan mahdollisuus menee umpeen ja se aiheuttaa epävarmuuttaa ja stressiä. Kun ihminen kokee että joku valinta viedään häneltä pois, se herättää ahdistusta, vaikka se tarkoittaisi huononkin valinnan poissaoloa. Kun tiedostaa että tämä on vain ihmisen luontainen reaktio valinnan poisviemiseen, olo helpottuu kovasti.

No jaa. Mielestäni tuo toisen kirjoittajan kuvaama suru ja sen tunnistaminen on lähinnä osoitus siitä, että ihminen voi kokea yhtä aikaa monenlaisia, keskenään ristiriitaisia tunteita. 

Saman tunteen voi tuntea myös monessa muussa asiassa. Kun on keski-ikäinen, tietää ettei voi tulla enää huippu-urheilijaa, koska ne vuodet meni jo. Vaikka ei olisi koskaan halunnut urheilijaksi. Mutta kun jokin valinta on viety pois ihmisen iästä johtuen, eikä sitä valintaa saa enää takaisin, se voi surettaa. Se on epäloogista, mutta niin ihmisen aivot vaan toimii. Ihminen haluaa pitää kaikkia valintoja auki, vaikka ei koskaan tarttuisi niihin. Ovien sulkeutuminen pelottaa, koska se tarkoittaa että siirrytään elämänvaiheesta toiseen ja onhan muutokset joskus pelottavia, myös vaikka niitä olisi itse toivottu. Esim. muutto ensimmäiseen omaan asuntoon jännittää ja pelottaa, vaikka sitä on itse odotettu. Velana voin itsekin sanoa, että näissä tunteissa on paljon yhtäläisyyttä. Jotkut sekoittaa tuon epävarmuuden tunteen FOMO:on, ja hankkivat siksi ns. hätävauvoja, vaikka oikeasti pitäisi tehdä itsetutkiskelua, mikä on se todellinen tunne, mistä epävarmuus kumpuaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo on koskettava kohta, missä hän toteaa: "Viime aikoina olen pohtinut, kadunko päätöstämme joskus ja sitten on liian myöhäistä tehdä toisin. Toivottavasti en. En ole menneistä päätöksistäni katkeroituvaa tyyppiä." Olen myös nelikymppinen nainen, jolle ei ole koskaan tullut halua saada lapsia, mutta olen silti miettinyt asiaa paljon, syitä sen taustalla ja pohtinut myös mitä lapsettomuudesta "seuraa". Tuntuu vain että vela-skenessä niille monimutkaisille tunteille ei ole sijaa, esimerkiksi sille että jollain tavalla suree vaikka sitä että ei koe rakkautta omaan lapseen ja näe oman lapsen kasvua. Tällainen ehkä itse itselleen aiheutettu suru on kompleksinen ja tuntuu että harva siitä puhuu. Ns.velojen puheessa ei kauheasti kuulu näitä sävyjä että vapaaehtoisesta lapsettomuudesta ja jopa siihen päätökseen liittyvästä varmuudesta huolimatta siitä voi nousta monenlaisia mielikuvia ja tunteita elämään liittyen.

Se suru on vain aivojen ns. liskoaivoista tulevaa hälyä, koska ihminen on pohjimmiltaan eläin. Liskoaivot huutaa ihmiselle, että valinnan mahdollisuus menee umpeen ja se aiheuttaa epävarmuuttaa ja stressiä. Kun ihminen kokee että joku valinta viedään häneltä pois, se herättää ahdistusta, vaikka se tarkoittaisi huononkin valinnan poissaoloa. Kun tiedostaa että tämä on vain ihmisen luontainen reaktio valinnan poisviemiseen, olo helpottuu kovasti.

No jaa. Mielestäni tuo toisen kirjoittajan kuvaama suru ja sen tunnistaminen on lähinnä osoitus siitä, että ihminen voi kokea yhtä aikaa monenlaisia, keskenään ristiriitaisia tunteita. 

Saman tunteen voi tuntea myös monessa muussa asiassa. Kun on keski-ikäinen, tietää ettei voi tulla enää huippu-urheilijaa, koska ne vuodet meni jo. Vaikka ei olisi koskaan halunnut urheilijaksi. Mutta kun jokin valinta on viety pois ihmisen iästä johtuen, eikä sitä valintaa saa enää takaisin, se voi surettaa. Se on epäloogista, mutta niin ihmisen aivot vaan toimii. Ihminen haluaa pitää kaikkia valintoja auki, vaikka ei koskaan tarttuisi niihin. Ovien sulkeutuminen pelottaa, koska se tarkoittaa että siirrytään elämänvaiheesta toiseen ja onhan muutokset joskus pelottavia, myös vaikka niitä olisi itse toivottu. Esim. muutto ensimmäiseen omaan asuntoon jännittää ja pelottaa, vaikka sitä on itse odotettu. Velana voin itsekin sanoa, että näissä tunteissa on paljon yhtäläisyyttä. Jotkut sekoittaa tuon epävarmuuden tunteen FOMO:on, ja hankkivat siksi ns. hätävauvoja, vaikka oikeasti pitäisi tehdä itsetutkiskelua, mikä on se todellinen tunne, mistä epävarmuus kumpuaa.

Totta tuokin. Itsekin mietin juuri, että samantyyppistä surua voi kokea monesta asiasta, mm. urahaaveisiin ja monenlaisiin elämyksiin liittyen. 

Tämä on hyvä ketju!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo on koskettava kohta, missä hän toteaa: "Viime aikoina olen pohtinut, kadunko päätöstämme joskus ja sitten on liian myöhäistä tehdä toisin. Toivottavasti en. En ole menneistä päätöksistäni katkeroituvaa tyyppiä." Olen myös nelikymppinen nainen, jolle ei ole koskaan tullut halua saada lapsia, mutta olen silti miettinyt asiaa paljon, syitä sen taustalla ja pohtinut myös mitä lapsettomuudesta "seuraa". Tuntuu vain että vela-skenessä niille monimutkaisille tunteille ei ole sijaa, esimerkiksi sille että jollain tavalla suree vaikka sitä että ei koe rakkautta omaan lapseen ja näe oman lapsen kasvua. Tällainen ehkä itse itselleen aiheutettu suru on kompleksinen ja tuntuu että harva siitä puhuu. Ns.velojen puheessa ei kauheasti kuulu näitä sävyjä että vapaaehtoisesta lapsettomuudesta ja jopa siihen päätökseen liittyvästä varmuudesta huolimatta siitä voi nousta monenlaisia mielikuvia ja tunteita elämään liittyen.

Se suru on vain aivojen ns. liskoaivoista tulevaa hälyä, koska ihminen on pohjimmiltaan eläin. Liskoaivot huutaa ihmiselle, että valinnan mahdollisuus menee umpeen ja se aiheuttaa epävarmuuttaa ja stressiä. Kun ihminen kokee että joku valinta viedään häneltä pois, se herättää ahdistusta, vaikka se tarkoittaisi huononkin valinnan poissaoloa. Kun tiedostaa että tämä on vain ihmisen luontainen reaktio valinnan poisviemiseen, olo helpottuu kovasti.

No jaa. Mielestäni tuo toisen kirjoittajan kuvaama suru ja sen tunnistaminen on lähinnä osoitus siitä, että ihminen voi kokea yhtä aikaa monenlaisia, keskenään ristiriitaisia tunteita. 

Saman tunteen voi tuntea myös monessa muussa asiassa. Kun on keski-ikäinen, tietää ettei voi tulla enää huippu-urheilijaa, koska ne vuodet meni jo. Vaikka ei olisi koskaan halunnut urheilijaksi. Mutta kun jokin valinta on viety pois ihmisen iästä johtuen, eikä sitä valintaa saa enää takaisin, se voi surettaa. Se on epäloogista, mutta niin ihmisen aivot vaan toimii. Ihminen haluaa pitää kaikkia valintoja auki, vaikka ei koskaan tarttuisi niihin. Ovien sulkeutuminen pelottaa, koska se tarkoittaa että siirrytään elämänvaiheesta toiseen ja onhan muutokset joskus pelottavia, myös vaikka niitä olisi itse toivottu. Esim. muutto ensimmäiseen omaan asuntoon jännittää ja pelottaa, vaikka sitä on itse odotettu. Velana voin itsekin sanoa, että näissä tunteissa on paljon yhtäläisyyttä. Jotkut sekoittaa tuon epävarmuuden tunteen FOMO:on, ja hankkivat siksi ns. hätävauvoja, vaikka oikeasti pitäisi tehdä itsetutkiskelua, mikä on se todellinen tunne, mistä epävarmuus kumpuaa.

Totta tuokin. Itsekin mietin juuri, että samantyyppistä surua voi kokea monesta asiasta, mm. urahaaveisiin ja monenlaisiin elämyksiin liittyen. 

 

Tämä on hyvä ketju!

Kyllä. Haikeus valinnan katoamisesta ei tarkoita, että olisi velana muuttamassa mieltään lasten hankkimisesta. Pohjimmiltaan kyse on muutoksen hyväksymisestä, että elämä muuttuu ja menee eteenpäin. Sama haikeus voi kohdistua niin moneen muuhunkin asiaan, mutta ei se tarkoita että olisi katkera tai katuisi päätöstä. Ne ovat eri tunteita.

Mervi kyllä tykkää harjoitella sitä lapsen alulle saamista. Varsin soiva peli on!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo on koskettava kohta, missä hän toteaa: "Viime aikoina olen pohtinut, kadunko päätöstämme joskus ja sitten on liian myöhäistä tehdä toisin. Toivottavasti en. En ole menneistä päätöksistäni katkeroituvaa tyyppiä." Olen myös nelikymppinen nainen, jolle ei ole koskaan tullut halua saada lapsia, mutta olen silti miettinyt asiaa paljon, syitä sen taustalla ja pohtinut myös mitä lapsettomuudesta "seuraa". Tuntuu vain että vela-skenessä niille monimutkaisille tunteille ei ole sijaa, esimerkiksi sille että jollain tavalla suree vaikka sitä että ei koe rakkautta omaan lapseen ja näe oman lapsen kasvua. Tällainen ehkä itse itselleen aiheutettu suru on kompleksinen ja tuntuu että harva siitä puhuu. Ns.velojen puheessa ei kauheasti kuulu näitä sävyjä että vapaaehtoisesta lapsettomuudesta ja jopa siihen päätökseen liittyvästä varmuudesta huolimatta siitä voi nousta monenlaisia mielikuvia ja tunteita elämään liittyen.

Se suru on vain aivojen ns. liskoaivoista tulevaa hälyä, koska ihminen on pohjimmiltaan eläin. Liskoaivot huutaa ihmiselle, että valinnan mahdollisuus menee umpeen ja se aiheuttaa epävarmuuttaa ja stressiä. Kun ihminen kokee että joku valinta viedään häneltä pois, se herättää ahdistusta, vaikka se tarkoittaisi huononkin valinnan poissaoloa. Kun tiedostaa että tämä on vain ihmisen luontainen reaktio valinnan poisviemiseen, olo helpottuu kovasti.

Olen se, jolle vastasit. Itse en pidä asiaa ihan noin suoraviivaisesti täysin biologisena vaikka sillä on varmasti näppinsä pelissä ja tottakai sillä on, ihmisellä on vietit ja biologia mutta niitä halutaan ehkä nykyaikana peittää ja korostaa ns.järkeä. Mutta myös koettu elämä ja psykologia, esimerkiksi tässä ketjussa jonkun mainitsemat traumat, voivat olla vaikuttamassa siihen että joku kokee voivansa vasta niistä selvittyään olevansa valmis edes miettimään lastenhankintaa. Sen aika voi tulla vasta lähempänä hedelmällisen iän loppua. Toisaalta kukaan ei varmaankaan voi varmuudella erotella mikä johtuu mistäkin. Mutta ymmärtänen mitä tarkoitat ja olen kyllä samaa mieltä siitä, että se biologia ja vaihtoehtojen sulkeutuminen on asiassa vaikuttimena myös. Hauska kun sanoit että olo helpottuu kun ymmärtää sen että ahdistus tulee valinnan poisviemisestä; tätä olen itse pohtinut tässä prosessissani jo pari vuotta ja asian käsittely tuosta näkökulmasta on tuonut rinnalle kyllä sellaisen rauhoittavan tunteen. Ehkä nimenomaan sen surun tai kaipauksen salliminen, vaikka en koskaan saakaan täysin tietää mistä siinä on lopulta kyse, samaan aikaan lapsettomuuspäätöksen kanssa, helpotti oloani. Olin jonkin aikaa ymmälläni niistä tunteista ja ajatuksista, kunnes aloin ajatella että ehkä sekoitan juurikin tämän asian lopullisuuden käsittelyn ja valinnanmahdollisuuden päättymiseen haluun saada lapsi - ne ovat mielestäni kuitenkin eri asioita. Joku voi tehdä lapsen ensinnämainituista syistä ja varmasti tehdäänkin, koska pelätään katumusta ja fomoa. Minä valitsin toisin.