anoppi änkeämässä synnärille ja "auttamaan" vauva-arjessa

Vierailija kirjoitti:

Tämä keskustelu on karmea. Äidit vaikuttavat aika tyranneilta ja draamaprinsessoilta, itsekeskeisiltä ihmisiltä. 

Lastenlapsia syntyy nykyisin vieläpä kovin harvoin ja heitä on odotettu jopa yli 20 vuotta. Onhan se suuri ja merkittävä tapahtuma isovanhemmille. Soisin nyt vähän myönteisempää näkökulmaa tuoreelta äidiltä. 

Onhan se anoppikin synnyttänyt äiti ja nainen, hänellä on muistissa taatusti lapsivuodeajat vaivoineen. Varmasti täysjärkiset anopit, joita suurin osa varmasti on, osaavat käyttäytyä hienotunteisesti. Toisia ei niin täysjärkisiä, voisi fiksumpi ja viisaampi miniä katsoa nyt tilanteessa hieman sormiensa välistä. Osata käyttäytyä, vaikka tuntuisi, ettei anoppi osaa. Eihän se anoppi kuitenkaan ole teille muuttamassa. 

Eli on ok, että mummo tulee vaatimaan, että lapselle annetaan nimeksi Yrjö Kaaleppi, hänet puetaan vain mummon tuomiin vaatteisiin ja on vastasyntyneestä lähtien mummilassa kaikki viikonloput ilman vanhempia, koska mummo niin haluaa? Koska hän on äiti myös ja niiiin kovasti odottanut lapsenlapsia esikoisensa syntymästä lähtien? 

Vierailija kirjoitti:

Olisin ollut niin onnellinen, jos anoppi olisi pysynyt poissa meitä ahdistelemasta silloin, kun saimme esikoisemme. Hän pilasi kaiken ja mies vaan myötäili ja pakotti ottamaan anopin mukaan vauva-arkeemme tai muuten mies ottaisi eron. Ajattelin, että eron myötä vauva joutuisi vaan enemmän anopin hoiviin ja sivuuttaisi miehen(kin) isyyden kokonaan ja yrittäisi ryhtyä joksikin varaäidiksi. Pakko oli siis suostua siihen, että anoppi pyöri jaloissa. Että vtuttaa ajatella tuota vauva-aikaa. Ja sitä kuinka paljon anoppi sai pahaa aikaan ja aiheutti minun ja mieheni välille riitoja, joista emme pääse yli ikinä. Hirveä ihminen, ei kunnioittanut meitä uusina vanhempina ollenkaan. Hänestä ei ollut mitään tukea, esitti ainoastaan vaatimuksia. Minäminäminä ja mun tunteet, kun en saa osallistua tarpeeksi ja kun minäminäminä haluan.

Olisiko myös omissa ihmissuhdetaidoissasi kehittymisen varaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä keskustelu on karmea. Äidit vaikuttavat aika tyranneilta ja draamaprinsessoilta, itsekeskeisiltä ihmisiltä. 

Lastenlapsia syntyy nykyisin vieläpä kovin harvoin ja heitä on odotettu jopa yli 20 vuotta. Onhan se suuri ja merkittävä tapahtuma isovanhemmille. Soisin nyt vähän myönteisempää näkökulmaa tuoreelta äidiltä. 

Onhan se anoppikin synnyttänyt äiti ja nainen, hänellä on muistissa taatusti lapsivuodeajat vaivoineen. Varmasti täysjärkiset anopit, joita suurin osa varmasti on, osaavat käyttäytyä hienotunteisesti. Toisia ei niin täysjärkisiä, voisi fiksumpi ja viisaampi miniä katsoa nyt tilanteessa hieman sormiensa välistä. Osata käyttäytyä, vaikka tuntuisi, ettei anoppi osaa. Eihän se anoppi kuitenkaan ole teille muuttamassa. 

Eli on ok, että mummo tulee vaatimaan, että lapselle annetaan nimeksi Yrjö Kaaleppi, hänet puetaan vain mummon tuomiin vaatteisiin ja on vastasyntyneestä lähtien mummilassa kaikki viikonloput ilman vanhempia, koska mummo niin haluaa? Koska hän on äiti myös ja niiiin kovasti odottanut lapsenlapsia esikoisensa syntymästä lähtien? 

Missään ei ole sanottu noin. Ylitulkitset. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä keskustelu on karmea. Äidit vaikuttavat aika tyranneilta ja draamaprinsessoilta, itsekeskeisiltä ihmisiltä. 

Lastenlapsia syntyy nykyisin vieläpä kovin harvoin ja heitä on odotettu jopa yli 20 vuotta. Onhan se suuri ja merkittävä tapahtuma isovanhemmille. Soisin nyt vähän myönteisempää näkökulmaa tuoreelta äidiltä. 

Onhan se anoppikin synnyttänyt äiti ja nainen, hänellä on muistissa taatusti lapsivuodeajat vaivoineen. Varmasti täysjärkiset anopit, joita suurin osa varmasti on, osaavat käyttäytyä hienotunteisesti. Toisia ei niin täysjärkisiä, voisi fiksumpi ja viisaampi miniä katsoa nyt tilanteessa hieman sormiensa välistä. Osata käyttäytyä, vaikka tuntuisi, ettei anoppi osaa. Eihän se anoppi kuitenkaan ole teille muuttamassa. 

Eli on ok, että mummo tulee vaatimaan, että lapselle annetaan nimeksi Yrjö Kaaleppi, hänet puetaan vain mummon tuomiin vaatteisiin ja on vastasyntyneestä lähtien mummilassa kaikki viikonloput ilman vanhempia, koska mummo niin haluaa? Koska hän on äiti myös ja niiiin kovasti odottanut lapsenlapsia esikoisensa syntymästä lähtien? 

Pudota kierroksia hyvä ihminen.

Ikävä että sulla on noin ikäviä kokemuksia anopeista. Tuollaisia on olemassa. Mutta kaikki eivät ole sellaisia, ja paatoksellasi sä vedät kaikki kunnon anopitkin samaan mutaan.

Mulla on ollut ja on erimielisyytemme anopin kanssa, enkä tapaa häntä enää kuin välttämättömistä tilanteissa. Mies hoitaa suhdetoiminta ja äiteensä auttamisen. Toimii aivan mainiosti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä keskustelu on karmea. Äidit vaikuttavat aika tyranneilta ja draamaprinsessoilta, itsekeskeisiltä ihmisiltä. 

Lastenlapsia syntyy nykyisin vieläpä kovin harvoin ja heitä on odotettu jopa yli 20 vuotta. Onhan se suuri ja merkittävä tapahtuma isovanhemmille. Soisin nyt vähän myönteisempää näkökulmaa tuoreelta äidiltä. 

Onhan se anoppikin synnyttänyt äiti ja nainen, hänellä on muistissa taatusti lapsivuodeajat vaivoineen. Varmasti täysjärkiset anopit, joita suurin osa varmasti on, osaavat käyttäytyä hienotunteisesti. Toisia ei niin täysjärkisiä, voisi fiksumpi ja viisaampi miniä katsoa nyt tilanteessa hieman sormiensa välistä. Osata käyttäytyä, vaikka tuntuisi, ettei anoppi osaa. Eihän se anoppi kuitenkaan ole teille muuttamassa. 

Syy on isovanhempien ylimitoitetuissa toiveissa

Kaikki on ylimitoitettua, kun kyseessä on anoppi. Jopa hei sanotaan väärällä tavalla, kun sanoja on anoppi. Oma äiti osaa sanoa hein juurioikealla ilmeellä ja äänenpainolla prinsessaäiti tyttärelleen oikealla hetkellä. Kaikki muu on aina jollakin tapaa väärin. Joko liikaa tai liian vähän. Prinsessa äidin ja vauvan ympärillä puörii koko planeetta. Prisessa äiti sisustaa miehen mieleisekseen kodin esineeksi ja miehen sekä vauvan asiat määrää prinsessaäiti. 

Saako synnärille nykyään tulla, kun itse synnytin, sai tulla vain isä ja lapset. ?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä keskustelu on karmea. Äidit vaikuttavat aika tyranneilta ja draamaprinsessoilta, itsekeskeisiltä ihmisiltä. 

Lastenlapsia syntyy nykyisin vieläpä kovin harvoin ja heitä on odotettu jopa yli 20 vuotta. Onhan se suuri ja merkittävä tapahtuma isovanhemmille. Soisin nyt vähän myönteisempää näkökulmaa tuoreelta äidiltä. 

Onhan se anoppikin synnyttänyt äiti ja nainen, hänellä on muistissa taatusti lapsivuodeajat vaivoineen. Varmasti täysjärkiset anopit, joita suurin osa varmasti on, osaavat käyttäytyä hienotunteisesti. Toisia ei niin täysjärkisiä, voisi fiksumpi ja viisaampi miniä katsoa nyt tilanteessa hieman sormiensa välistä. Osata käyttäytyä, vaikka tuntuisi, ettei anoppi osaa. Eihän se anoppi kuitenkaan ole teille muuttamassa. 

Syy on isovanhempien ylimitoitetuissa toiveissa

Kaikki on ylimitoitettua, kun kyseessä on anoppi. Jopa hei sanotaan väärällä tavalla, kun sanoja on anoppi. Oma äiti osaa sanoa hein juurioikealla ilmeellä ja äänenpainolla prinsessaäiti tyttärelleen oikealla hetkellä. Kaikki muu on aina jollakin tapaa väärin. Joko liikaa tai liian vähän. Prinsessa äidin ja vauvan ympärillä puörii koko planeetta. Prisessa äiti sisustaa miehen mieleisekseen kodin esineeksi ja miehen sekä vauvan asiat määrää prinsessaäiti. 

Ei prinsessaäiti, vaan äiti. 

Vierailija kirjoitti:

Olisin ollut niin onnellinen, jos anoppi olisi pysynyt poissa meitä ahdistelemasta silloin, kun saimme esikoisemme. Hän pilasi kaiken ja mies vaan myötäili ja pakotti ottamaan anopin mukaan vauva-arkeemme tai muuten mies ottaisi eron. Ajattelin, että eron myötä vauva joutuisi vaan enemmän anopin hoiviin ja sivuuttaisi miehen(kin) isyyden kokonaan ja yrittäisi ryhtyä joksikin varaäidiksi. Pakko oli siis suostua siihen, että anoppi pyöri jaloissa. Että vtuttaa ajatella tuota vauva-aikaa. Ja sitä kuinka paljon anoppi sai pahaa aikaan ja aiheutti minun ja mieheni välille riitoja, joista emme pääse yli ikinä. Hirveä ihminen, ei kunnioittanut meitä uusina vanhempina ollenkaan. Hänestä ei ollut mitään tukea, esitti ainoastaan vaatimuksia. Minäminäminä ja mun tunteet, kun en saa osallistua tarpeeksi ja kun minäminäminä haluan.

Meillä oli sama tilanne. Kun esikoinen oli kolme, mun pinna katkesi lopullisesti. Sanoin anopille, että meille ei ole tulemista ilman kutsua eikä tarvitse luullakaan, että jätän hänet yksin mun lasten kanssa.

Aluksi mies oli mulle vihainen, selitti iänikuisia aina äiti on ollut hankala eikä tarkoita mitään pahaa. Sekä klassikon, oma vika jos en saa apua. 

Mitä tämän jälkeen tapahtui? Mun itsetunto nousi kohinalla. Meidän parisuhde parani, kun anoppi ei ollut jatkuvasti hämmentämässä pakkaa. Ikuisiksi meidänkin riidat näköjään jäävät, kun mies ei vaan osaa käsitellä asioita. En ole yhtään pakollista menoa joutunut perumaan hoitajapuutteen vuoksi. Rahalla saa apua. Elämän laatu parani joka tavalla. 

Suosittelen, jos on saanut täyskahjon anopin, jonka kanssa on mahdotonta tulla toimeen. Yli kolme vuotta yritin, siedin, purin hammasta ja voin henkisesti huonosti. Piti silti yrittää, kun kyseessä anoppi. Kolme vuotta, joita en saa ikinä takaisin. Mun lasten vauva-aika on muistoissa ahdistuksena ja itkuna. Sitä kadun eniten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisin ollut niin onnellinen, jos anoppi olisi pysynyt poissa meitä ahdistelemasta silloin, kun saimme esikoisemme. Hän pilasi kaiken ja mies vaan myötäili ja pakotti ottamaan anopin mukaan vauva-arkeemme tai muuten mies ottaisi eron. Ajattelin, että eron myötä vauva joutuisi vaan enemmän anopin hoiviin ja sivuuttaisi miehen(kin) isyyden kokonaan ja yrittäisi ryhtyä joksikin varaäidiksi. Pakko oli siis suostua siihen, että anoppi pyöri jaloissa. Että vtuttaa ajatella tuota vauva-aikaa. Ja sitä kuinka paljon anoppi sai pahaa aikaan ja aiheutti minun ja mieheni välille riitoja, joista emme pääse yli ikinä. Hirveä ihminen, ei kunnioittanut meitä uusina vanhempina ollenkaan. Hänestä ei ollut mitään tukea, esitti ainoastaan vaatimuksia. Minäminäminä ja mun tunteet, kun en saa osallistua tarpeeksi ja kun minäminäminä haluan.

Meillä oli sama tilanne. Kun esikoinen oli kolme, mun pinna katkesi lopullisesti. Sanoin anopille, että meille ei ole tulemista ilman kutsua eikä tarvitse luullakaan, että jätän hänet yksin mun lasten kanssa.

Aluksi mies oli mulle vihainen, selitti iänikuisia aina äiti on ollut hankala eikä tarkoita mitään pahaa. Sekä klassikon, oma vika jos en saa apua. 

Mitä tämän jälkeen tapahtui? Mun itsetunto nousi kohinalla. Meidän parisuhde parani, kun anoppi ei ollut jatkuvasti hämmentämässä pakkaa. Ikuisiksi meidänkin riidat näköjään jäävät, kun mies ei vaan osaa käsitellä asioita. En ole yhtään pakollista menoa joutunut perumaan hoitajapuutteen vuoksi. Rahalla saa apua. Elämän laatu parani joka tavalla. 

Suosittelen, jos on saanut täyskahjon anopin, jonka kanssa on mahdotonta tulla toimeen. Yli kolme vuotta yritin, siedin, purin hammasta ja voin henkisesti huonosti. Piti silti yrittää, kun kyseessä anoppi. Kolme vuotta, joita en saa ikinä takaisin. Mun lasten vauva-aika on muistoissa ahdistuksena ja itkuna. Sitä kadun eniten.

Tämän tekisin itsekin, mutta kun mies ei suostu. Jos sanoisin anopille, ettei ole meille tervetullut, niin mies tämän jälkeen sanoo, että tottakai on tervetullut. Ja anoppihan tulisi,vaikka olisin kieltänyt, koska mies päästäisi. Täysin pattitilanne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten reagoit kun joku samanarvoinen kertoo vauvauutisen? Onnittelet asiallisesti. Siinä se.

Mietin tätä, ja kuulostaisi aika etäisiltä väliltä, jos vastaavassa tilanteessa laittaisin pojalleni vain viestin "onnea.".

Kun tarkoitus on ollut kertoa, että olen taustalla apuna heti jos vain tarvitsee.

Miksi sinulla on sellaienn tarkoitus tuossa vaiheessa? Jos sulla on hyvät välit poikaasi ja miniääsi niin kyllähän he tietävät silloin, että autat ja osaat siinäkin olla vyörymättä päälle ja päsmäröimättä. Jos sun tuossa viaheessa pitää siitä sössöttää, ilmeisesti et ole ennenkään osannut auttaa.

Itse en lähde oletuksesta, että kyllä nyt kaikki tietää mitä tarkoitan. Jotkut asiat on hyvä sanoa ääneen, vaikka kuinka olisi itsestäänselvyys, etenkin läheisten kohdalla.

Sama juttu, kun vaikka sanoo rakkaalle ihmiselle "rakastan sinua", vaikka tämä olisi kuinka itsestäänselvää.

Jatkan kommenttiani, että itselläni on isompi kynnys pyytää apua, jos sitä ei ole erikseen tarjottu. Oletan, etten ole tässä maailman ainoa.

Kun ei kaikki isovanhemmat myöskään halua olla lapsenhoito-apuna, niin ei toisaalta niinkään päin voi niin tehdä oletuksia, että totta kai on valmiina auttamaan. 

Niin, sinullasinullasinullasinulla. 

 

Kaikki on vain sinäsinäsinä.

Kun taas sinun asenteesi on...? Rakentava ja toisen huomioiva? No ei tod.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten reagoit kun joku samanarvoinen kertoo vauvauutisen? Onnittelet asiallisesti. Siinä se.

Mietin tätä, ja kuulostaisi aika etäisiltä väliltä, jos vastaavassa tilanteessa laittaisin pojalleni vain viestin "onnea.".

Kun tarkoitus on ollut kertoa, että olen taustalla apuna heti jos vain tarvitsee.

Miksi sinulla on sellaienn tarkoitus tuossa vaiheessa? Jos sulla on hyvät välit poikaasi ja miniääsi niin kyllähän he tietävät silloin, että autat ja osaat siinäkin olla vyörymättä päälle ja päsmäröimättä. Jos sun tuossa viaheessa pitää siitä sössöttää, ilmeisesti et ole ennenkään osannut auttaa.

Itse en lähde oletuksesta, että kyllä nyt kaikki tietää mitä tarkoitan. Jotkut asiat on hyvä sanoa ääneen, vaikka kuinka olisi itsestäänselvyys, etenkin läheisten kohdalla.

Sama juttu, kun vaikka sanoo rakkaalle ihmiselle "rakastan sinua", vaikka tämä olisi kuinka itsestäänselvää.

Itse en lähde oletuksesta, että kyllä nyt kaikki tietää mitä tarkoitan. Jotkut asiat on hyvä sanoa ääneen, vaikka kuinka olisi itsestäänselvyys, etenkin läheisten kohdalla.

Sama juttu, kun vaikka sanoo rakkaalle ihmiselle "rakastan sinua", vaikka tämä olisi kuinka itsestäänselvää.

 

Niin. TAAAAAS sinä selität, miten sinä näet, miten sinä koet, miten sinulla on tapana, miten sinäsinäsinä.

 

Se on edelleen sitä samaa omanapaista ylimielisyyttä ja yläpuolelle normin asettamista. Todella törkeää, suoraan sanottuna.

 

Jos sun pojalla ei tuossa vaiheessa ole selkeää, että sinulta saa hyvää ja järkevää apua, ei tuo viesti siinä enää mitään auta.

 

Jos taas hänellä on tuo kuva JA MINIÄLLÄSI MYÖS, tuo viesti pahimmillaan sävyltään vesittää sen kuvan. 

Niin. Ihmiset aika usein viestivät oman kokemuksensa pohjalta.

Mutta voit itse laittaa vain sen "onnea" ja sen jälkeen radiohiljaisuus, kunnes sinuun ollaan yhteydessä.

Itse muistutan, että olen täällä ja apua saa pyytää heti kun haluaa.

Asiallinen ihminen ei kaakata omia kokemuksiaan, kun joku toinen kokee jotain. Hän antaa tilan sille toisen kokemukselle, eikä tallo sitä. Suntyyppinen ihminen on just sellainen narsistinen möläyttelijä, joka aina ja joka paikassa kääntää aina ja vain huomion aina vain itseensä.

Kuvailitkin siinä juuri itsesi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten reagoit kun joku samanarvoinen kertoo vauvauutisen? Onnittelet asiallisesti. Siinä se.

Eli onnittelet kuin naapuria. Onnea perhernlisäyksen suhteen. Sitten hiljaisuutta odottaen, että vauvaperhe on yhteydessä? Tiedätkö, että osa odottaa sen isovanhemman tarjoutuvan tulemaan käymään tai tarjoavan apua. Sinulle täytyy olla taas muodollisen etäinen, että olet tyytyväinen. Odotan edelleen niitä oikeita sanoja. Olen tottunut yhteisölliseen näkemykseen. 

Onnittelet kuin tasavertaista ihmistä. Ei sen tarvitse olla etäinen, mutta tasavertainen pitää olla.

 

Ja kyllä, sitten annat sitä tilaa.

 

Ja mihin se nyt liittyy mihin sinä olet tottunut? Taas se vinkkeli vain omassa navassa. Et ole universsumin keskipiste, et edes poikasi elämän keskipiste.

En tietenkään ole kenenkään muun elämän keskipiste kuin omani. Samaa voisi muistuttaa ihan kaikille kirjoittajille. Näkyy unohtuvan monelta miniältä tuo.

Ja omista kokemuksistaanhan vain voikin puhua. Jos kerrot toisten kokemuksista, se on juoruilua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten reagoit kun joku samanarvoinen kertoo vauvauutisen? Onnittelet asiallisesti. Siinä se.

Mietin tätä, ja kuulostaisi aika etäisiltä väliltä, jos vastaavassa tilanteessa laittaisin pojalleni vain viestin "onnea.".

Kun tarkoitus on ollut kertoa, että olen taustalla apuna heti jos vain tarvitsee.

Miksi sinulla on sellaienn tarkoitus tuossa vaiheessa? Jos sulla on hyvät välit poikaasi ja miniääsi niin kyllähän he tietävät silloin, että autat ja osaat siinäkin olla vyörymättä päälle ja päsmäröimättä. Jos sun tuossa viaheessa pitää siitä sössöttää, ilmeisesti et ole ennenkään osannut auttaa.

On perheitä, joissa ei pyydetä apua vaikka olisi läheiset välit. Niissä tarjotaan apua. Äiti haluaa omaa elämäänsä elävän pojan tietävän, että poiks on edelleen rakas ja äiti auttaa, jos kaipaavat apua. Miniä on voinut kasvaa erilaisessa arvomaailmassa ja toimintatavassa. Miksi jotkut haluavat tulkita kaiken negatiiviseksi aina kun siihen tulee pienikin mahdollisuus.

Jos se poika on kasvanut paikassa jossa on saanut asiallista apua, hän varmaan osaa sen vaimolleen kertoa, vai mitä??? Miksei heille jätetä mitään tilaa, happikin imetään. Käskyttäminenhän se onkin paras tapa ilmaista rakkautta.

Sinulla on vähän erikoinen näkökulma asiaan.

Kyseessä on muistutus, ei "käsky".

Mitä teet, jos miniäsi sitten jossain kohtaa kertoo pahoittaneensa mielensä, kun olet ollut etäinen?

Tuo raivopää siivotaan tulevan miniän elämästä jo ennen häitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisin ollut niin onnellinen, jos anoppi olisi pysynyt poissa meitä ahdistelemasta silloin, kun saimme esikoisemme. Hän pilasi kaiken ja mies vaan myötäili ja pakotti ottamaan anopin mukaan vauva-arkeemme tai muuten mies ottaisi eron. Ajattelin, että eron myötä vauva joutuisi vaan enemmän anopin hoiviin ja sivuuttaisi miehen(kin) isyyden kokonaan ja yrittäisi ryhtyä joksikin varaäidiksi. Pakko oli siis suostua siihen, että anoppi pyöri jaloissa. Että vtuttaa ajatella tuota vauva-aikaa. Ja sitä kuinka paljon anoppi sai pahaa aikaan ja aiheutti minun ja mieheni välille riitoja, joista emme pääse yli ikinä. Hirveä ihminen, ei kunnioittanut meitä uusina vanhempina ollenkaan. Hänestä ei ollut mitään tukea, esitti ainoastaan vaatimuksia. Minäminäminä ja mun tunteet, kun en saa osallistua tarpeeksi ja kun minäminäminä haluan.

Olisiko myös omissa ihmissuhdetaidoissasi kehittymisen varaa.

Et ole selkeästi ikinä ollut aidosti hankalan henkilön kanssa tekemisissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisin ollut niin onnellinen, jos anoppi olisi pysynyt poissa meitä ahdistelemasta silloin, kun saimme esikoisemme. Hän pilasi kaiken ja mies vaan myötäili ja pakotti ottamaan anopin mukaan vauva-arkeemme tai muuten mies ottaisi eron. Ajattelin, että eron myötä vauva joutuisi vaan enemmän anopin hoiviin ja sivuuttaisi miehen(kin) isyyden kokonaan ja yrittäisi ryhtyä joksikin varaäidiksi. Pakko oli siis suostua siihen, että anoppi pyöri jaloissa. Että vtuttaa ajatella tuota vauva-aikaa. Ja sitä kuinka paljon anoppi sai pahaa aikaan ja aiheutti minun ja mieheni välille riitoja, joista emme pääse yli ikinä. Hirveä ihminen, ei kunnioittanut meitä uusina vanhempina ollenkaan. Hänestä ei ollut mitään tukea, esitti ainoastaan vaatimuksia. Minäminäminä ja mun tunteet, kun en saa osallistua tarpeeksi ja kun minäminäminä haluan.

Meillä oli sama tilanne. Kun esikoinen oli kolme, mun pinna katkesi lopullisesti. Sanoin anopille, että meille ei ole tulemista ilman kutsua eikä tarvitse luullakaan, että jätän hänet yksin mun lasten kanssa.

Aluksi mies oli mulle vihainen, selitti iänikuisia aina äiti on ollut hankala eikä tarkoita mitään pahaa. Sekä klassikon, oma vika jos en saa apua. 

Mitä tämän jälkeen tapahtui? Mun itsetunto nousi kohinalla. Meidän parisuhde parani, kun anoppi ei ollut jatkuvasti hämmentämässä pakkaa. Ikuisiksi meidänkin riidat näköjään jäävät, kun mies ei vaan osaa käsitellä asioita. En ole yhtään pakollista menoa joutunut perumaan hoitajapuutteen vuoksi. Rahalla saa apua. Elämän laatu parani joka tavalla. 

Suosittelen, jos on saanut täyskahjon anopin, jonka kanssa on mahdotonta tulla toimeen. Yli kolme vuotta yritin, siedin, purin hammasta ja voin henkisesti huonosti. Piti silti yrittää, kun kyseessä anoppi. Kolme vuotta, joita en saa ikinä takaisin. Mun lasten vauva-aika on muistoissa ahdistuksena ja itkuna. Sitä kadun eniten.

Tämän tekisin itsekin, mutta kun mies ei suostu. Jos sanoisin anopille, ettei ole meille tervetullut, niin mies tämän jälkeen sanoo, että tottakai on tervetullut. Ja anoppihan tulisi,vaikka olisin kieltänyt, koska mies päästäisi. Täysin pattitilanne.

Meillä auttoi pariterapia. Mies ei vieläkään myönnä saaneensa apua, mutta kyllä pahimmat rähmät lähti hänen silmistään äitinsä suhteen ja hän ehkä vähäsen ymmärsi asiaa myös mun näkökulmasta. Ymmärrykseen valitettavasti vaadittiin se, että joku ulkopuolinen taho selitti hänelle, että hänen äitinsä käytös on tuhoisaa meidän perheelle, eikä kenekään tarvitse sietää sitä, että joku ulkopuolinen käy päivittäin haukkumassa omassa kodissa.

Anoppihan oli kyllä ovela, ei hän ole ikinä haukkunut mua kun mieheni oli lähettyvillä. Tämä jo todistaa, ettei ole kyse mistäään muistisairaudesta vaan ihan tietoisesta toiminnasta. Mies kerran äidiltään kysyi mitä on tapahtunut kun olin miehelle itkenyt hänen äitinsä ilkeyttä (tämä vähän ennen pinnan katkeamista). Anoppi (minkä näyttelijälahjakkuuden maailma onkaan menettänyt) välittömästi sai kyyneleet valumaan, alahuuli väpättäen sanoi, että mä oon vaan ymmärtänyt kaiken väärin ja kuinka häntä taas on kohdeltu väärin ja kuinka hän hyvää hyvyyttään. Mieheen selittely meni läpi, kuten aina kun äitinsä pistää marttyyriteatterin esitykseen.

Mies on kuitenkin itse vähentänyt huomattavasti kanssakäymistä äitinsä kanssa murto-osaan entisestä ja priorisoi perhettään. Miehen sisko ei ole laisinkaan puheväleissä äitinsä kanssa. Anoppi on ollut vuosikymmeniä mykkäkoulussa oman siskonsa kanssa. Mitä yhteistä kaikessa on? Anoppi on aina tilanteeseen syytön, täysin viaton osapuoli. Appi on kuollut. Itseasiassa anoppi on haudannut kaksi aviomiestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisin ollut niin onnellinen, jos anoppi olisi pysynyt poissa meitä ahdistelemasta silloin, kun saimme esikoisemme. Hän pilasi kaiken ja mies vaan myötäili ja pakotti ottamaan anopin mukaan vauva-arkeemme tai muuten mies ottaisi eron. Ajattelin, että eron myötä vauva joutuisi vaan enemmän anopin hoiviin ja sivuuttaisi miehen(kin) isyyden kokonaan ja yrittäisi ryhtyä joksikin varaäidiksi. Pakko oli siis suostua siihen, että anoppi pyöri jaloissa. Että vtuttaa ajatella tuota vauva-aikaa. Ja sitä kuinka paljon anoppi sai pahaa aikaan ja aiheutti minun ja mieheni välille riitoja, joista emme pääse yli ikinä. Hirveä ihminen, ei kunnioittanut meitä uusina vanhempina ollenkaan. Hänestä ei ollut mitään tukea, esitti ainoastaan vaatimuksia. Minäminäminä ja mun tunteet, kun en saa osallistua tarpeeksi ja kun minäminäminä haluan.

Meillä oli sama tilanne. Kun esikoinen oli kolme, mun pinna katkesi lopullisesti. Sanoin anopille, että meille ei ole tulemista ilman kutsua eikä tarvitse luullakaan, että jätän hänet yksin mun lasten kanssa.

Aluksi mies oli mulle vihainen, selitti iänikuisia aina äiti on ollut hankala eikä tarkoita mitään pahaa. Sekä klassikon, oma vika jos en saa apua. 

Mitä tämän jälkeen tapahtui? Mun itsetunto nousi kohinalla. Meidän parisuhde parani, kun anoppi ei ollut jatkuvasti hämmentämässä pakkaa. Ikuisiksi meidänkin riidat näköjään jäävät, kun mies ei vaan osaa käsitellä asioita. En ole yhtään pakollista menoa joutunut perumaan hoitajapuutteen vuoksi. Rahalla saa apua. Elämän laatu parani joka tavalla. 

Suosittelen, jos on saanut täyskahjon anopin, jonka kanssa on mahdotonta tulla toimeen. Yli kolme vuotta yritin, siedin, purin hammasta ja voin henkisesti huonosti. Piti silti yrittää, kun kyseessä anoppi. Kolme vuotta, joita en saa ikinä takaisin. Mun lasten vauva-aika on muistoissa ahdistuksena ja itkuna. Sitä kadun eniten.

Tämän tekisin itsekin, mutta kun mies ei suostu. Jos sanoisin anopille, ettei ole meille tervetullut, niin mies tämän jälkeen sanoo, että tottakai on tervetullut. Ja anoppihan tulisi,vaikka olisin kieltänyt, koska mies päästäisi. Täysin pattitilanne.

Aika vankilalta tuo tilanne aikoinaan tuntui. Monesti mietin eroa, mutta silloin anoppi olisi kaapannut lapset aina kun olisi ollut isän vuoro hoitaa. Mies ei olisi tykännyt, mutta olisi suostunut, että välit säilyy. 

Meille kävi hyvin. Tsemppiä sinulle tuntematon internetissä, toivon että teillekin käy lopulta hyvin, vaikka nyt on vaikeaa!

Näitä manipulointia harrastavia anoppeja riittää. Keksivät että he ovat alisteisessa asemassa miehen äitinä ja eivät saa samaa asemaa lapsenlasten elämässä kuin äidin äiti ja sitten ne ryntäilevät synnärille määräilemään ja vaatimaan. Unohtavat että ihan normaali ystävällinen kanssakäyminen parantaisi heidänkin keksintöä olevaa "uhattua" asemaansa.

Vierailija kirjoitti:

Näitä manipulointia harrastavia anoppeja riittää. Keksivät että he ovat alisteisessa asemassa miehen äitinä ja eivät saa samaa asemaa lapsenlasten elämässä kuin äidin äiti ja sitten ne ryntäilevät synnärille määräilemään ja vaatimaan. Unohtavat että ihan normaali ystävällinen kanssakäyminen parantaisi heidänkin keksintöä olevaa "uhattua" asemaansa.

Eivät koskaan voita äidinäitiä silti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö nykyään ole enää tavallista, että viersilutunnin aikana sukulaiset ja ystävät voivat tulla katsomaan uutta tulokasta? Voihan isä näyttää tuolloin vauvaa vaikka käytävällä.

70-80-luvulla sairaalasta ei vielä kotiutettu seuraavana päivänä, joten sai seurata sitä vierailurumbaa.

Kun toinen vauvamme syntyi, huoneessa oli useita äitejä vauvoineen. Yhdellä (sektiosynnytys eli oli n. 2 viikkoa sairaalassa) ramppasi porukkaa tosi paljon. Huippu oli työkaverin uusi naisystävä, jota tuo synnyttäjä ei edes ollut tavannut aiemmin.

Siinä sitten yritti pitää itseään siistinä (saattoi helposti olla veriläiskä sairaalapaidassa) naapurin vieraiden takia.

Itsellä kävi vain isä ja isompi sisarus, jotka otin vastaan yhteisessä oleskelutilassa, enkä raskauttanut huonetovereita vierailijoillani.

Vauvat olivat vierihoidossa, joten ei ollut ihme, että omani kotiutui nuhaisena, kuten moni muukin vauva.

Missäpäin oli vauvoilla vierihoito 70-luvulla? Tai edes kasarilla?

Omani syntyivät 90-luvun alkupuolella Naistenklinikalla eikä silloinkaan ollut vierihoitoa.

1976 Lappeenrannassa (ei yöllä, ainakaan minun kohdallani, muutamina päivinä kyllä; viivyimme sairaalassa 8 päivää) ja 1979 Espoon Jorvissa. Kun Jorvin vauvani syntyi illalla n. klo 18, alkoi vierihoito seuraavana aamuna klo 6, koska kuntoni salli sen. Samoin kolmannen lapsen kohdalla 1981.

Vierailija kirjoitti:

Tämä keskustelu on karmea. Äidit vaikuttavat aika tyranneilta ja draamaprinsessoilta, itsekeskeisiltä ihmisiltä. 

Lastenlapsia syntyy nykyisin vieläpä kovin harvoin ja heitä on odotettu jopa yli 20 vuotta. Onhan se suuri ja merkittävä tapahtuma isovanhemmille. Soisin nyt vähän myönteisempää näkökulmaa tuoreelta äidiltä. 

Onhan se anoppikin synnyttänyt äiti ja nainen, hänellä on muistissa taatusti lapsivuodeajat vaivoineen. Varmasti täysjärkiset anopit, joita suurin osa varmasti on, osaavat käyttäytyä hienotunteisesti. Toisia ei niin täysjärkisiä, voisi fiksumpi ja viisaampi miniä katsoa nyt tilanteessa hieman sormiensa välistä. Osata käyttäytyä, vaikka tuntuisi, ettei anoppi osaa. Eihän se anoppi kuitenkaan ole teille muuttamassa. 

No. Tällä areenalla keskustellaan nyt niistä tilanteista, jolloin isovanhemmat eivät ole olleet tilanteen ja roolinsa tasalla.

Joskus normaalisti ihan fiksun oloiset ihmiset näyttävät sekoavan isovanhemmuudesta. Voihan se olla myös heille henkilökohtainen kriisi todeta olevansa mummoikäinen. Sitten vähän sekoaa.

Oikeasti luonnevikaiset ovat vielä oma kategoriansa.