Lue keskustelun säännöt.
Onko muita naisia, joilla ei koskaan ole ollut erityisiä tulevaisuuden suunnitelmia?
29.06.2026 |
Havahduin näin nelikymppisenä siihen, että itselläni ei ole ollut mitään suuntaa ja tavoitetta missään. Tajusin, että kaikki tietämäni muut naiset ovat haaveilleet miehestä, häistä, lapsista tai tavoitteellisesta urasta jo teinistä alkaen. Ja suunnanneet tavoitettaan kohti kuin juna raiteilla. Kaikki eivät kyllä ole onnistuneet, mutta kovasti ovat olleet sinne suuntaan menossa, esim. ajatelleet, että naimisiin 25 v. mennessä ja sen jälkeen eka lapsi aluille ennen 30 ikävuotta, tai lähihoitajan opinnot tai yliopisto käytynä tavoitteellisesti ja mahdollisimman pian vakitöihin 25 v ikävuodesta alkaen.
Itse olen vaan ajelehtinut menemään, opiskellut useampaa alaa ja valmistunutkin (jopa korkeakoulusta) mutta ilman mitään suurempaa paloa tai intohimoa alaan, tehnyt työpätkää siellä sun täällä ja kokeillut vähän kaikenlaista mihinkään kunnolla kiinnittymättä.
En ole koskaan miettinyt, haluanko perhettä. Miesystäviä on tullut ja mennyt, ollaan vaan yhdessä vietetty aikaa ilman sen kummempaa sitoutuneisuutta kulloisenkin hyvän tyypin kanssa.
Hoksasin nyt 40 v. että hupsista kun ei olekaan mitään suuntaa, ja tämä taitaa naisilla olla aika harvinaista. En tosin tiedä, että tarvitseeko edes olla vai riittääkö itselleni kellutella vaan elämän läpi. Häitä jonkun kanssa tai lasta en ainakaan taida haluta, kun aito halu olisi varmaan ollut niin suuri, pakottava tarve.
Kommentit (32)
Uskon, että tämä on persoonallisuuskysymys ennen kaikkea, ei niinkään että olisi naisilla sen harvinaisempaa kuin miehillä.
Itselläni on tulossa parin kuukauden päästä 40 vuotta mittariin ja aikalailla ajelehtimalla olen elänyt. Ei perhe- tai parisuhdehaaveita, ei mitään ammatillisia intohimoja saati urasuunnitelmia jne. Enemmän olen elänyt siten, että hoidan asialliset hommat ja muuten keskityn leppoisaan oleiluun ilman paineita.
Olen työelämässä ja parisuhteessa, sekä asun omistusasunnossa. Työn suhteen ei ole muita tavoitteita kuin suoriutua työviikosta kunnialla läpi. Kumppanin kanssa emme asu yhdessä, meillä ei ole mitään yhteemuuttosuunnitelmia saati naimisiin menon suhteen. Kunhan nyt vaan ollaan yhdessä niin kauan kun hyvältä tuntuu. Asunnon ostin lähinnä sen takia, että sattui olemaan hyvä tilaisuus, mutta sekin oli vähän sellainen spontaani päätös. Olin menossa katsomaan vuokra-asuntoa ja edullinen omistusasunto oli tullut samalta suunnalta, mutta miellyttävämmältä sijainnilta. Laitoin kokeeksi lainahakemuksen ja se meni läpi.
En näe tässä elämäntyylissä mitään vikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onni on ehkäisy pillerit raiskareiden maassa !
Vierailija kirjoitti:
En ole koskaan ymmärtänyt tätä naimisiin ennen ikää x ja ensimmäinen lapsi ennen ikää x. Kuulostaa suoritettavalta projektilta, jossa elämän ja parisuhteen mielekkyys ja oikean ihmisen valinta kumppaniksi jää toissijaiseksi. Ihan kuin nuo olisivat jotain saavutuksia toteutuessaan tietyllä aikataululla. Siinä unohtuu sekin, ettei lapsia tai mitään elämässä niin vain saada tilaamalla. Mitä tapahtuu lapsi ennen ikää x -ihmisen identiteetille jos raskaus ei alakaan, ehkä koskaan?
Se miksi ihmiset kiirehtivät, johtunee siitä, että jos et oo ennen 30 ikävuotta kouluttautunut, hankkinut työpaikkaa, mennyt naimisiin, hankkinut lasta, niin jotkut näistä asioista saattaa sitten jäädä tekemättä. Käytännössähän se elämän perusta luodaan silloin 20-40 ikävuoden välissä. Harva enää neljänkympin jälkeen tekee ensimmäistä lastaan tai opiskelee ylioppilaasta maisteriksi.
Käyni mielessä, että oon ollut aika tehokas, kun 21-vuotiaana olin jo opiskeluut tradenomiksi, 26-vuotiaana olin 2 lapsen äiti, 3-kymppisenä valmistuin maisteriksi ja vielä neljänkympin tienoilla tein pari lastakin. Nyt olen töissä, josta todella pidän ja jossa olen hyvä. Mutta kyllä hän on tarvittu sellaista asennetta, että "nyt opiskelen", "nyt pari mukulaa", "nyt teen töitä". Aina on tekeminen ollut jossain ns. eteenpäinvievässä, minulle tärkeässä asiassa. Olen onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Ei ole juttuja, joista koen jääneeni paitsi.
En ole tehnyt suunnitelmia, enkä toisaalta edes haaveillut elämän suorittamisesta. Olen mennyt virran mukana, mutta tarttunut tilaisuuksiin. Olen tullut suorittaneeksi parikin korkeakoulututkintoa, ajelehtinut suorittavista pätkätöistä lopulta vakkaripesteihin ja asiantuntijatasolle. Lapsikin tuli pyöräytettyä ja omistusasuntokin on, tosin miehen vaatimuksesta. Elämäni ei ole perinteisen kaavan mukaista, enkä sellaista kaipaa.
Oikeastaan vähän säälin ihmisiä, jotka tekevät tarkat suunnitelmat jotka sitten romuttuvat. Etenkin naisilla helmasyntinä se, että otetaan mieheksi se haavekuvien ahtaaseen muottiin sullottava ukkeli, ja vain mielikuvitellaan hänen olevan se unelmien prinssi. Vain koska itse halutaan suorittaa ne omat tavoitteet nopeassa tahdissa. Totuus lävähtääkin sitten kasvoille kun ollaan velkavankeudessa yksinhuoltajina ja kaikki ne tavoitteet on viety pois.
Mua ahdistaa lukea tällaisesta ajelejtimisesta ilman ajattelua. Mulle se on ollut pakollinen selviytymiskeino, että ei oo vaan plan B olemassa vaan on ainakin plan D. Johtuu omasta kaoottisesta lapsuudesta ja kuolemien ja kuolevaisuuden kohtaamisesta nuorena. Tää voi loppua minä päivänä hyvänsä joko multa tai mulle kaikista läheisimmiltä ihmisiltä, ja mielelläni haluan selviytyä siitäkin.
Onko teillä ollut turvallinen lapsuus? Sellainen tunne, että pystytte luottamaan elämään vaikka ette suunnittelisikaan asioita etukäteen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mua ahdistaa lukea tällaisesta ajelejtimisesta ilman ajattelua. Mulle se on ollut pakollinen selviytymiskeino, että ei oo vaan plan B olemassa vaan on ainakin plan D. Johtuu omasta kaoottisesta lapsuudesta ja kuolemien ja kuolevaisuuden kohtaamisesta nuorena. Tää voi loppua minä päivänä hyvänsä joko multa tai mulle kaikista läheisimmiltä ihmisiltä, ja mielelläni haluan selviytyä siitäkin.
Onko teillä ollut turvallinen lapsuus? Sellainen tunne, että pystytte luottamaan elämään vaikka ette suunnittelisikaan asioita etukäteen?
Olen se joka kirjoitti vastauksen num. 7. Mun lapsuus ei ollut paskin mahdollinen, mutta ei mikään ideaalikaan, koska isä oli juoppo ja meidän perhe köyhä. Mäkin oon ollut ahdistunut ja se on ehkä jotenkin osa mun perusluonnetta, mutta vanhemmiten olen oppinut rentoutumaan. Musta just kuolevaisuuden ymmärtäminen ja sen tajuaminen, että kaikki voi päättyä koska tahansa on antanut mulle syyn elää hetkessä ja olemaan murehtimatta liikaa asioita joihin ei voi vaikuttaa. Toki siis esim. se, että säästössä on rahaa jonkin verran tuo turvallisuutta elämään, aina on hyvä vähän katsoa eteensä. Mutta muuten, elä tässä ja nyt äläkä sitten kun olet eläkkeelle, et välttämättä ole silloin edes sellaisessa kunnossa, että pystyt elämästä nauttimaan.
Mä olen 51 ja olen samanlainen. Ja minusta siinä ei ole mitään vikaa. Ei kaikkien tarvi olla sellaisia tavoiteihmisiä. Kunhan itsensä pyrkii elättämään, se riittää.
Mutta joo siis en koskaan oikein ole tiennyt esim. mitä opiskella. Lopulta menin opiskelemaan alaa, jota silloinen miesystävä opiskeli, koska en muutakaan keksinyt. Se on ammattini vielä tänäkin päivänä, ei intohimo, mutta ihan ookoo työ. En ole myöskään ajatellut, haluaisinko naimisiin, lapsia jne. Jos parisuhteita on tullut, ne on olleet niin kauan kuin on luonnostaan kestäneet, ilman mitään tavoitteita että tämän pitäisi johtaa johonkin isompaan tai olla loppuelämän suhde. Mulle on ollut ookoo, että kestää esim. vuoden ja sitten loppuu. En ole ikinä omistusasuntoakaan välittänyt hankkia, en halua sitoutua asuntolainaan.
Oma elämäni on ollut hyvin tyytyväistä elämää näin "ajelehtien".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua ahdistaa lukea tällaisesta ajelejtimisesta ilman ajattelua. Mulle se on ollut pakollinen selviytymiskeino, että ei oo vaan plan B olemassa vaan on ainakin plan D. Johtuu omasta kaoottisesta lapsuudesta ja kuolemien ja kuolevaisuuden kohtaamisesta nuorena. Tää voi loppua minä päivänä hyvänsä joko multa tai mulle kaikista läheisimmiltä ihmisiltä, ja mielelläni haluan selviytyä siitäkin.
Onko teillä ollut turvallinen lapsuus? Sellainen tunne, että pystytte luottamaan elämään vaikka ette suunnittelisikaan asioita etukäteen?
Olen se joka kirjoitti vastauksen num. 7. Mun lapsuus ei ollut paskin mahdollinen, mutta ei mikään ideaalikaan, koska isä oli juoppo ja meidän perhe köyhä. Mäkin oon ollut ahdistunut ja se on ehkä jotenkin osa mun perusluonnetta, mutta vanhemmiten olen oppinut rentoutumaan. Musta just kuolevaisuuden ymmärtäminen ja sen tajuaminen, että kaikki voi päättyä koska tahansa on antanut mulle syyn elää hetkessä ja olemaan murehtimatta liikaa asioita joihin ei voi vaikuttaa. Toki siis esim. se, että säästössä on rahaa jonkin verran tuo turvallisuutta elämään, aina on hyvä vähän katsoa eteensä. Mutta muuten, elä tässä ja nyt äläkä sitten kun olet eläkkeelle, et välttämättä ole silloin edes sellaisessa kunnossa, että pystyt elämästä nauttimaan.
Kirjoitin alkuperäisen. Mullakin se suunnittelu on kohdistunut tosi paljon just itseni kehittämiseen, jotta saavuttaisin tavallaan täyden potentiaalini ja saisin siten luotua itselleni turvaa ja hyvinvointia, oon mäkin paljon rennommaksi oppinut ja esim. Meditoinut yli 10v, jotta osaisin nauttia hetkestä ja elää siinä. Mutta auta armias heti jos jotain merkittävää muutosta tapahtuu niin mun on kyllä heti mietittävä omat peliliikkeet siihen. Ehkä se vielä iän myötä helpottaa.
Vierailija kirjoitti:
Mua ahdistaa lukea tällaisesta ajelejtimisesta ilman ajattelua. Mulle se on ollut pakollinen selviytymiskeino, että ei oo vaan plan B olemassa vaan on ainakin plan D. Johtuu omasta kaoottisesta lapsuudesta ja kuolemien ja kuolevaisuuden kohtaamisesta nuorena. Tää voi loppua minä päivänä hyvänsä joko multa tai mulle kaikista läheisimmiltä ihmisiltä, ja mielelläni haluan selviytyä siitäkin.
Onko teillä ollut turvallinen lapsuus? Sellainen tunne, että pystytte luottamaan elämään vaikka ette suunnittelisikaan asioita etukäteen?
Mulla ei ollut turvallista lapsuutta. Väkivaltainen päihdekoti ja molemmilla vanhemmilla mt-ongelmia. Koskaan ei kouluun lähtiessä tiennyt mitä kotona odottaa jne. Mitään ei kannattanut suunnitella saati yrittää kontrolloida, kun asiat saattoivat olla tunnin päästä päälaellaan ja sitten piti taas improvisoida tilanteesta selvitäkseen.
Ehkäpä juuri tuollaisesta on tullut se tapa mennä elämässä eteen päin ilman suurempia suunnitelmia. Lapsuus ja nuoruus olivat myös sen verran stressaavia, etten jaksa stressailla yhtään ylimääräisiä nyt kun on oman itsensä herra.
T. vastaaja 22
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mua ahdistaa lukea tällaisesta ajelejtimisesta ilman ajattelua. Mulle se on ollut pakollinen selviytymiskeino, että ei oo vaan plan B olemassa vaan on ainakin plan D. Johtuu omasta kaoottisesta lapsuudesta ja kuolemien ja kuolevaisuuden kohtaamisesta nuorena. Tää voi loppua minä päivänä hyvänsä joko multa tai mulle kaikista läheisimmiltä ihmisiltä, ja mielelläni haluan selviytyä siitäkin.
Onko teillä ollut turvallinen lapsuus? Sellainen tunne, että pystytte luottamaan elämään vaikka ette suunnittelisikaan asioita etukäteen?
Mulla oikeastaan niin päin, että mulla tuo kaiken kaoottisuuden tajuaminen jo nuorena on johtanut siihen, että en oikeastaan usko siihen, että mitään turvaa voi oikein omilla toimillaan saada aikaan. Joten siksi sen tavoittelu on turhaa. Lisäksi luotan hyvinvointivaltioon. Esim. jos joudun työttömäksi, sairastun vakavasti yms, niin ei tässä maassa mulle käy köpelösti jos ei vaikka ole säästöjä. On turvaverkot olemassa. Henkiseen selviytymiseeni tilanteesta kuin tilanteesta uskon aina, siihen että pakon edessä selviän, koska ainoa toinen vaihtoehto on kuolema, enkä sitä tieten tahtoen ennen aikojaan valitsisi jo kuolemanpelon takiakaan.
- 28
Minä olen 70 v. nainen enkä ole koskaan tehnyt mitään pitkän tähden suunnitelmia vaan olen elänyt tässä hetkessä. Alttarille en ole päätynyt ja lapsia en ole koskaan edes harkinnut hankkia eivätkä miessuhteeni ole olleet kovin pitkiä enkä ole sellaiseen kait pyrkinytkään. Itse asiassa olen nytkin hyvin tyytyväinen 70 v. sinkun naisen " villiin ja vapaaseen elämään". Sen verran olen suunnitellut eteenpäin, että pistän rahaa jemmaa ostaakseni uudet kalustuksen kämppääni mitä ajatusta ikätoverini pitävät hulluna sillä ei heidän mielestään ei enää hautaa kohti etenevän ikäinen mitään uutta tarvitse.
Raiskareiden lapsia on vähän siellä sun täällä lähiöissä . Kimppuun vaan , sitten väitetään ettei se hänen lapsi ole.