Elämä tuntuu merkityksettömältä

Oon 25-vuotias, mies enkä päivääkää en oo työtä tehnyt jossei jotai koulun tet-paikkoja lasketa. Hävettää ihan helvetisti se etten oo jotenkin pystynyt ottamaan itteäni niskasta kiinni ja tiiän et ne yks kaks jotka tän avauksen näkee pitää mua säälittävänä, epäonnistuneena ihmisenä sen takia. Mä en osaa selittää miks en oo vaan pystynyt. Kaikki nykyään tehää jotenkin hakemuksien kautta ja niin monimutkasesti et en jotenkin saa alotettua niin simppeliäkään urakkaa kuin cv:n tekeminen. Jotenki ajatus siitä et sais marssia johonki ja kysyä suoraa töitä tuntuis helpommalta. Sit on kausia ku en pysty vaa kohtaa ihmisiä. En pääse ees kauppaan. En mä tätäkään osaa selittää, oon vaan heikko. 

Se raha mitä saan menee kaikkee muuhu ku vuokraan. Pari hyvää kaverii löytyy mistä oon kiitollinen mut niitäkin tulee kohdeltua huonosti jos on paha olla. En pysty olee onnellinen niiden onnistumisista, vaikka haluaisin. Totta kai haluaisin mut sit en vaa vastaa niille jos ne laittaa mulle kuvia tai kertoo onnistumisistaan. Oon niin kateellinen siitä et ne pystyy tekemään asioita vaik tiiän et niil on vaikeuksia, joillakin pienempiä joillakin isompia. Päässä on joku väärä mielikuva siitä et niil onnistuu kaikki ja mulla ei, vaikka eihän se niin mene. Ne on nähneet töitä unelmiensa eteen, toisin kuin minä. Mut vaikeuksiahan kaikilla on, ylämäkee ja alamäkee mut jotenkin mä en vaan pääse ylös tästä montusta mihin oon itteni kaivanut. Tiiän et pelkästään mun tekstiä on raskasta ja turhauttavaa lukea kun mitään selvää syytä tai konkreettista ongelmaa ei ole. Ei mitää järkee missäkään. Se kuuluista niskasta kiinni ottaminen ei vaan onnistu. Terapia ei auta, ADHD-diagnoosi on ja siihen lääkitys. 

 Faija japanilainen enkä oo tavannut sen kun mitä nyt lapsuudessa muutaman kerran. Äiti on ainoo kenestä välitän muutaman kaverin lisäksi mut ajatus siitä et oon sille pettymys ja satutan sitä joka päivä tekemällä huonoi valintoja on niin paha et ajatus siitä etten ois ees syntynyt ois helpompi niin en olisi koskaan päässyt satuttaa sitä silleen miten oon satuttanut. Tiiän et se odottaa sitä et saan asiat järjestykseen ja sit oonkin valehdellut sille et kaikki on ihan ok ja asiat etenee vaik niin ei olis koska en vaa kestä ajatella sen pettymystä. Pelkään et oon sille loppuun saakka taakka. 

En tiiä. Teki vaan mieli avautua johonkin. Otan toki mitä vaan vinkkejä vastaan tai haukkujakin. Emmä tiiä itekkää. Ahistaa niin paljon kun elämä menee silmien ohi ja jengi viettää aikaa ulkona nauttimassa kesästä ja mä haastan riitaa juhannuksena mökillä kaverien kaa mitättömistä asioisya koska oon vaan perseestä ja sit matelen pyytää anteeksi kuten aina ja joka kerta ihmettelen miks ne antaa mulle anteeksi.