Olen 55+ nainen ja kaikki parisuhteeni ja ystävyyssuhteeni on loppunut aina jossain vaiheessa

Ensimmäinen yläasteen teinisuhde loppui 2 kuukaudessa (yleistä tosin) Siinä vaiheessa oli loppunut myös 6v kaverisuhde (kasvoimme vaan ylä-asteen alkuvaiheessa niin erilaisiksi) Yläasteaikainen kaverisuhde lakkasi n.3.5 vuodessa, koska ystäväni lähti aina "parempaan' seuraan, jos sellaista oli tarjolla. Hän myös alkoi terrorisoimaan seurustelusuhdettani, joten ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ottaa kunnolla etäisyyttä. Tämä seurustelusuhteeni kesti 14 vuotta, kunnes oli pakko todeta, että en ollut koskaan oikeastaan vakavissani edes harkinnut mitään pysyvää tämän henkilön kanssa, ja taas oltiin kasvettu täysin eri suuntiin. Puolustukseni voin sanoa, että hänellä alkoi olla vakavia mielenterveysongelmia ja hän jättäytyi kaikesta neljän seinän sisälle useiksi vuosiksi. Tilanne vain paheni, kun jätin hänet. Ystäviä en ollut näinä vuosina saanut. 3 miesystävä paljastui myös psyykkisesti sairaaksi ja epäili itsekkin sairastavansa kaksisuuntaista. Kuitenkin manian jaksoina oli aina mielestään terve kuin pukki ja minä olin se sairas.  Sanomattakin kai selvää, että tämäkin suhde kaatui mahdottomuuteensa. Muutamat ystävyyssuhteet viime vuosina ovat kaatuneet heti, jos minulla ei olekkaan ollut tarjota loputonta apua. Niin kauan on mennyt hyvin kun olen tehnyt taloudellisestikkin järjettömiä tekoja auttaakseni näitä. Lopulta kun seinä on tullut vastaan ja olen kieltäytynyt, niin vastsukseksi on tullut "Älä sitten ota enää ikinä yhteyttä".  Tuntuu, että kaikkien muiden elämässä on ystäviä ja näin yksinäisen silmin se kumppanikin aina löytyy...