Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Alle 2v lapsen äitinä ihmettelen, että mikä superihminen minun pitäisi olla?
29.05.2026 |
Lapsen isä voi käydä kokopäivätöissä, koska mahdollistan sen hänelle olemalla suurimman osan viikkoa kotona hoitamassa lasta. Minulta sitten joku sukulainen kyselee olenko töissä/olenko käynyt töissä.
En voi tehdä kuin aamuvuoroa, koska muuten on vaikeaa järjestää lastenhoitoa ja perhe-elämää sekä olen aamuvirkku jonka yöunista ei tule mitään jos ne myöhästyvät puolille öin.
Sitten jos lapsi on tarhassa viikolla vaikka 40 tuntia on hän ihan sekaisin loppuviikon ja lapsen kehityskin tuntuu takkuavan, koska elämä on selviytymistä.
Minunkin työni menee huonosti jos viikot ovat liian pitkiä ja raskaita, koska keskittyminen on huonoa. Sitten siitä tulee työssä valitusta, mutta valitusta tulee siitäkin jos haluaisin tehdä vähemmän vuoroja. Lyhyistä viikoista ei sitten tule kummemmin palkkaakaan. Keksin myös vasta aikuisiällä mitä haluan opiskella ja jos yritän opiskella se on tehokasta vain aamulla ennen lapsen heräämistä.
Kun hankin astianpesukoneen (ja maksoin sen itse) kyseli eräs sukulainen, että mikä siinä tiskaamisessa on niin raskasta. Siis pitäisi kaiken muun ohella pyörittää tiskitkin suit sait sukkelaan, tehdä lapselle itse ruoat, käydä töissä, siivota ja jaksaa vielä lapsen kanssa.
En yhtään ihmettele etteivät monet nuoret naiset halua edes seurustella kun pienen lapsen äidinkin odotetaan olevan joku orja. Tähän nyt tulee jotain "mitäs läksit"-tason paskaa, mutta tulkoot, ja poistattakaa toki ihmeessä tämäkin aloitus.
Kommentit (279)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Päällimmäisenä tässä on se ettei elämässäni ole oikein muuta kuin lapsi. Jos siis mietin mikä edes tekee elämästä sen arvoista, että jaksan elää. Joku voi sanoa, että uhriudun, mutta ihan sama kun siltä tämä vain tuntuu.
Ehkä seuraavan kerran kun kumppani yrittää vaikka halata voin sanoa, että eikö tuollainen lääppiminen kuulu teinielokuviin. Kun kerran muille normaalit jutut ovat tässä suhteessa olleet ihan utopiaa niin miksi sitten edes halata? ap
Kuka tahansa pimahtaa, jos elämä pyörii vain perheen ympärillä. Tarvitset joka viikkoista omaa aikaa. Joku harrastus tai muu asia minkä parissa viihdyt 1-2h. Jo se auttaa jaksamaan. Huonosta parisuhteesta pitää päästä myös eroon.
Harrastan omia juttuja aamulla kun herään ja välillä viikonloppuisin jos saan "neuvoteltua" itselleni omaa aikaa. Jonka taas "maksan" takaisin hoitamalla lasta käytännössä toisena hetkenä eli olen jumissa tässä tilanteessa. ap
Se on ihan normaalia, että pikkulapsiperheessä vanhemmat vuorottelevat vapaa-ajan suhteen. Jos mä haluan omaa aikaa niin vastavuoroisesti järjestän sitä puolisolle vastapalveluksena ettei hän pimahda. Ainakin meillä toi menee normaalina toisen huolenpitona kun ei haluta, että molemmat vanhemmat väsyvät.
Jään tuossa matikassa joka viikko selvästi häviölle. Hänellä on aina enemmän vapaa-aikaa. Enkä jaksa edes vääntää siitä enää. Yritän vain selviytyä muutaman vuoden. En tosin tiedä onnistuuko se. ap
Miksi ihmeessä te olette hankkineet lapsen? Ei nyt mitenkään pahalla, mutta mua hämmästyttää aina kun ihminen valittaa vapaa-ajan puutteesta lapsiperheessä. Tottakai se vähenee kun ei ole vain itsestään vastuussa. Sitten eeotaan, jotta saadaan lapsivapaat viikot. Ihan älytöntä.
Hmm... Näin kahden lapsen äitinä olen kyllä sitä mieltä, että todellakin vanhemmat tarvitsevat omaa aikaa! MUTTA se pitää olla tasapuolista. Ei niin, että toinen juoksee menoissa kuin joku sinkku ja toinen hoitaa kodin ja lapset. Ymmärrän kyllä vallan hyvin eron suhteessa, jossa ei ole tasapuolisuutta.
Tarvitsee tietenkin, mutta on aivan selvää että sitä on vähemmän ylipäätään. Lasten ollessa pieniä, on aivan turha edes yrittää maksimoida oma aika. Kai sen nyt tajuaa jokainen, joka lapsia edes suunnittelee.
No, eipä sitä ennen lapsiakaan ollut mitään erityistä menoa hirveästi. Ollaan silti saatu hyvin sumplittua molemmille vanhemmille muutaman tunnin viikossa harrastusaikaa ja muutaman kerran vuodessa voi kumpikin lähteä kaveritapaamisiin vaikka viikonlopuksi. Pari kertaa vuodessa päästään ihan kahdestaan jonnekin, kun lapset yökylässä.
Ihmettelen siis mikä on tämä "oma aika", joka on muka niin vaikeaa järjestää toimivassa parisuhteessa pikkulapsiaikana? Että mistä ei saisi enää haaveilla? Onko ihmisillä muka ollut ennen lapsia ihan älyttömästi kaikkea työn ohessa?
Niinpä! Tämähän onkin täysin selvää pässin lihaa niillä, jotka ovat suunnitelleet asiat ja elävät oerheenä eikä vain itselleen. Ongelma tuntuu olevan liian nuorina tai ihan väärään aikaan lapsia tehneillä. Silloin pitää saada juosta harva se ilta jossakin omassa tekemisessä ja lapsi on taakka.
Meillä myös on molemmille aina löytynyt aikaa harrastuksiin ja sitten kun lapset oli isompia, muös niihin ieriottoihin eikä näitä ole harvinnut laskea tai järjestellä erikseen. Perhe-elämän maksimointi on paljon tärkeämpää, perheenä reissaaminen, veneily, retkeily jne. on tärkeämpää kuin se yksin lenkillä käynti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Päällimmäisenä tässä on se ettei elämässäni ole oikein muuta kuin lapsi. Jos siis mietin mikä edes tekee elämästä sen arvoista, että jaksan elää. Joku voi sanoa, että uhriudun, mutta ihan sama kun siltä tämä vain tuntuu.
Ehkä seuraavan kerran kun kumppani yrittää vaikka halata voin sanoa, että eikö tuollainen lääppiminen kuulu teinielokuviin. Kun kerran muille normaalit jutut ovat tässä suhteessa olleet ihan utopiaa niin miksi sitten edes halata? ap
Kuka tahansa pimahtaa, jos elämä pyörii vain perheen ympärillä. Tarvitset joka viikkoista omaa aikaa. Joku harrastus tai muu asia minkä parissa viihdyt 1-2h. Jo se auttaa jaksamaan. Huonosta parisuhteesta pitää päästä myös eroon.
Harrastan omia juttuja aamulla kun herään ja välillä viikonloppuisin jos saan "neuvoteltua" itselleni omaa aikaa. Jonka taas "maksan" takaisin hoitamalla lasta käytännössä toisena hetkenä eli olen jumissa tässä tilanteessa. ap
Se on ihan normaalia, että pikkulapsiperheessä vanhemmat vuorottelevat vapaa-ajan suhteen. Jos mä haluan omaa aikaa niin vastavuoroisesti järjestän sitä puolisolle vastapalveluksena ettei hän pimahda. Ainakin meillä toi menee normaalina toisen huolenpitona kun ei haluta, että molemmat vanhemmat väsyvät.
Jään tuossa matikassa joka viikko selvästi häviölle. Hänellä on aina enemmän vapaa-aikaa. Enkä jaksa edes vääntää siitä enää. Yritän vain selviytyä muutaman vuoden. En tosin tiedä onnistuuko se. ap
Miksi ihmeessä te olette hankkineet lapsen? Ei nyt mitenkään pahalla, mutta mua hämmästyttää aina kun ihminen valittaa vapaa-ajan puutteesta lapsiperheessä. Tottakai se vähenee kun ei ole vain itsestään vastuussa. Sitten eeotaan, jotta saadaan lapsivapaat viikot. Ihan älytöntä.
Hmm... Näin kahden lapsen äitinä olen kyllä sitä mieltä, että todellakin vanhemmat tarvitsevat omaa aikaa! MUTTA se pitää olla tasapuolista. Ei niin, että toinen juoksee menoissa kuin joku sinkku ja toinen hoitaa kodin ja lapset. Ymmärrän kyllä vallan hyvin eron suhteessa, jossa ei ole tasapuolisuutta.
Tarvitsee tietenkin, mutta on aivan selvää että sitä on vähemmän ylipäätään. Lasten ollessa pieniä, on aivan turha edes yrittää maksimoida oma aika. Kai sen nyt tajuaa jokainen, joka lapsia edes suunnittelee.
No, eipä sitä ennen lapsiakaan ollut mitään erityistä menoa hirveästi. Ollaan silti saatu hyvin sumplittua molemmille vanhemmille muutaman tunnin viikossa harrastusaikaa ja muutaman kerran vuodessa voi kumpikin lähteä kaveritapaamisiin vaikka viikonlopuksi. Pari kertaa vuodessa päästään ihan kahdestaan jonnekin, kun lapset yökylässä.
Ihmettelen siis mikä on tämä "oma aika", joka on muka niin vaikeaa järjestää toimivassa parisuhteessa pikkulapsiaikana? Että mistä ei saisi enää haaveilla? Onko ihmisillä muka ollut ennen lapsia ihan älyttömästi kaikkea työn ohessa?
Niinpä! Tämähän onkin täysin selvää pässin lihaa niillä, jotka ovat suunnitelleet asiat ja elävät oerheenä eikä vain itselleen. Ongelma tuntuu olevan liian nuorina tai ihan väärään aikaan lapsia tehneillä. Silloin pitää saada juosta harva se ilta jossakin omassa tekemisessä ja lapsi on taakka.
Meillä myös on molemmille aina löytynyt aikaa harrastuksiin ja sitten kun lapset oli isompia, muös niihin ieriottoihin eikä näitä ole harvinnut laskea tai järjestellä erikseen. Perhe-elämän maksimointi on paljon tärkeämpää, perheenä reissaaminen, veneily, retkeily jne. on tärkeämpää kuin se yksin lenkillä käynti.
Mutta käykö joku joka ilta jossain harrastuksissa lapsettomanakin? Me ei kyllä käyty... Silloinkin se noin 3 x viikossa salilla/jumpassa tunnin verran riitti perusarkeen. Sitä siis ihmettelen, että mikä se huima oman ajan määrä on, jota täälläkin joku paheksuu?
T. Kahden äiti, joka käy edelleen 3 x viikossa jumpalla
Olipa typerä aloitus. Et sitten enää tyoerämpää keksinyt?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Päällimmäisenä tässä on se ettei elämässäni ole oikein muuta kuin lapsi. Jos siis mietin mikä edes tekee elämästä sen arvoista, että jaksan elää. Joku voi sanoa, että uhriudun, mutta ihan sama kun siltä tämä vain tuntuu.
Ehkä seuraavan kerran kun kumppani yrittää vaikka halata voin sanoa, että eikö tuollainen lääppiminen kuulu teinielokuviin. Kun kerran muille normaalit jutut ovat tässä suhteessa olleet ihan utopiaa niin miksi sitten edes halata? ap
Kuka tahansa pimahtaa, jos elämä pyörii vain perheen ympärillä. Tarvitset joka viikkoista omaa aikaa. Joku harrastus tai muu asia minkä parissa viihdyt 1-2h. Jo se auttaa jaksamaan. Huonosta parisuhteesta pitää päästä myös eroon.
Harrastan omia juttuja aamulla kun herään ja välillä viikonloppuisin jos saan "neuvoteltua" itselleni omaa aikaa. Jonka taas "maksan" takaisin hoitamalla lasta käytännössä toisena hetkenä eli olen jumissa tässä tilanteessa. ap
Se on ihan normaalia, että pikkulapsiperheessä vanhemmat vuorottelevat vapaa-ajan suhteen. Jos mä haluan omaa aikaa niin vastavuoroisesti järjestän sitä puolisolle vastapalveluksena ettei hän pimahda. Ainakin meillä toi menee normaalina toisen huolenpitona kun ei haluta, että molemmat vanhemmat väsyvät.
Jään tuossa matikassa joka viikko selvästi häviölle. Hänellä on aina enemmän vapaa-aikaa. Enkä jaksa edes vääntää siitä enää. Yritän vain selviytyä muutaman vuoden. En tosin tiedä onnistuuko se. ap
Miksi ihmeessä te olette hankkineet lapsen? Ei nyt mitenkään pahalla, mutta mua hämmästyttää aina kun ihminen valittaa vapaa-ajan puutteesta lapsiperheessä. Tottakai se vähenee kun ei ole vain itsestään vastuussa. Sitten eeotaan, jotta saadaan lapsivapaat viikot. Ihan älytöntä.
Hmm... Näin kahden lapsen äitinä olen kyllä sitä mieltä, että todellakin vanhemmat tarvitsevat omaa aikaa! MUTTA se pitää olla tasapuolista. Ei niin, että toinen juoksee menoissa kuin joku sinkku ja toinen hoitaa kodin ja lapset. Ymmärrän kyllä vallan hyvin eron suhteessa, jossa ei ole tasapuolisuutta.
Tarvitsee tietenkin, mutta on aivan selvää että sitä on vähemmän ylipäätään. Lasten ollessa pieniä, on aivan turha edes yrittää maksimoida oma aika. Kai sen nyt tajuaa jokainen, joka lapsia edes suunnittelee.
No, eipä sitä ennen lapsiakaan ollut mitään erityistä menoa hirveästi. Ollaan silti saatu hyvin sumplittua molemmille vanhemmille muutaman tunnin viikossa harrastusaikaa ja muutaman kerran vuodessa voi kumpikin lähteä kaveritapaamisiin vaikka viikonlopuksi. Pari kertaa vuodessa päästään ihan kahdestaan jonnekin, kun lapset yökylässä.
Ihmettelen siis mikä on tämä "oma aika", joka on muka niin vaikeaa järjestää toimivassa parisuhteessa pikkulapsiaikana? Että mistä ei saisi enää haaveilla? Onko ihmisillä muka ollut ennen lapsia ihan älyttömästi kaikkea työn ohessa?
Niinpä! Tämähän onkin täysin selvää pässin lihaa niillä, jotka ovat suunnitelleet asiat ja elävät oerheenä eikä vain itselleen. Ongelma tuntuu olevan liian nuorina tai ihan väärään aikaan lapsia tehneillä. Silloin pitää saada juosta harva se ilta jossakin omassa tekemisessä ja lapsi on taakka.
Meillä myös on molemmille aina löytynyt aikaa harrastuksiin ja sitten kun lapset oli isompia, muös niihin ieriottoihin eikä näitä ole harvinnut laskea tai järjestellä erikseen. Perhe-elämän maksimointi on paljon tärkeämpää, perheenä reissaaminen, veneily, retkeily jne. on tärkeämpää kuin se yksin lenkillä käynti.Mutta käykö joku joka ilta jossain harrastuksissa lapsettomanakin? Me ei kyllä käyty... Silloinkin se noin 3 x viikossa salilla/jumpassa tunnin verran riitti perusarkeen. Sitä siis ihmettelen, että mikä se huima oman ajan määrä on, jota täälläkin joku paheksuu?
T. Kahden äiti, joka käy edelleen 3 x viikossa jumpalla
Käy toki. Kyllä mekin käytiin ennen lapsia joka ilta jossakin harrastuksessa. Meillä oli toki silloin jo yhteiseiä harrastuksia enemmän kuin niitä ihan omia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Päällimmäisenä tässä on se ettei elämässäni ole oikein muuta kuin lapsi. Jos siis mietin mikä edes tekee elämästä sen arvoista, että jaksan elää. Joku voi sanoa, että uhriudun, mutta ihan sama kun siltä tämä vain tuntuu.
Ehkä seuraavan kerran kun kumppani yrittää vaikka halata voin sanoa, että eikö tuollainen lääppiminen kuulu teinielokuviin. Kun kerran muille normaalit jutut ovat tässä suhteessa olleet ihan utopiaa niin miksi sitten edes halata? ap
Kuka tahansa pimahtaa, jos elämä pyörii vain perheen ympärillä. Tarvitset joka viikkoista omaa aikaa. Joku harrastus tai muu asia minkä parissa viihdyt 1-2h. Jo se auttaa jaksamaan. Huonosta parisuhteesta pitää päästä myös eroon.
Harrastan omia juttuja aamulla kun herään ja välillä viikonloppuisin jos saan "neuvoteltua" itselleni omaa aikaa. Jonka taas "maksan" takaisin hoitamalla lasta käytännössä toisena hetkenä eli olen jumissa tässä tilanteessa. ap
Se on ihan normaalia, että pikkulapsiperheessä vanhemmat vuorottelevat vapaa-ajan suhteen. Jos mä haluan omaa aikaa niin vastavuoroisesti järjestän sitä puolisolle vastapalveluksena ettei hän pimahda. Ainakin meillä toi menee normaalina toisen huolenpitona kun ei haluta, että molemmat vanhemmat väsyvät.
Jään tuossa matikassa joka viikko selvästi häviölle. Hänellä on aina enemmän vapaa-aikaa. Enkä jaksa edes vääntää siitä enää. Yritän vain selviytyä muutaman vuoden. En tosin tiedä onnistuuko se. ap
Miksi ihmeessä te olette hankkineet lapsen? Ei nyt mitenkään pahalla, mutta mua hämmästyttää aina kun ihminen valittaa vapaa-ajan puutteesta lapsiperheessä. Tottakai se vähenee kun ei ole vain itsestään vastuussa. Sitten eeotaan, jotta saadaan lapsivapaat viikot. Ihan älytöntä.
Hmm... Näin kahden lapsen äitinä olen kyllä sitä mieltä, että todellakin vanhemmat tarvitsevat omaa aikaa! MUTTA se pitää olla tasapuolista. Ei niin, että toinen juoksee menoissa kuin joku sinkku ja toinen hoitaa kodin ja lapset. Ymmärrän kyllä vallan hyvin eron suhteessa, jossa ei ole tasapuolisuutta.
Tarvitsee tietenkin, mutta on aivan selvää että sitä on vähemmän ylipäätään. Lasten ollessa pieniä, on aivan turha edes yrittää maksimoida oma aika. Kai sen nyt tajuaa jokainen, joka lapsia edes suunnittelee.
No, eipä sitä ennen lapsiakaan ollut mitään erityistä menoa hirveästi. Ollaan silti saatu hyvin sumplittua molemmille vanhemmille muutaman tunnin viikossa harrastusaikaa ja muutaman kerran vuodessa voi kumpikin lähteä kaveritapaamisiin vaikka viikonlopuksi. Pari kertaa vuodessa päästään ihan kahdestaan jonnekin, kun lapset yökylässä.
Ihmettelen siis mikä on tämä "oma aika", joka on muka niin vaikeaa järjestää toimivassa parisuhteessa pikkulapsiaikana? Että mistä ei saisi enää haaveilla? Onko ihmisillä muka ollut ennen lapsia ihan älyttömästi kaikkea työn ohessa?
Niinpä! Tämähän onkin täysin selvää pässin lihaa niillä, jotka ovat suunnitelleet asiat ja elävät oerheenä eikä vain itselleen. Ongelma tuntuu olevan liian nuorina tai ihan väärään aikaan lapsia tehneillä. Silloin pitää saada juosta harva se ilta jossakin omassa tekemisessä ja lapsi on taakka.
Meillä myös on molemmille aina löytynyt aikaa harrastuksiin ja sitten kun lapset oli isompia, muös niihin ieriottoihin eikä näitä ole harvinnut laskea tai järjestellä erikseen. Perhe-elämän maksimointi on paljon tärkeämpää, perheenä reissaaminen, veneily, retkeily jne. on tärkeämpää kuin se yksin lenkillä käynti.Mutta käykö joku joka ilta jossain harrastuksissa lapsettomanakin? Me ei kyllä käyty... Silloinkin se noin 3 x viikossa salilla/jumpassa tunnin verran riitti perusarkeen. Sitä siis ihmettelen, että mikä se huima oman ajan määrä on, jota täälläkin joku paheksuu?
T. Kahden äiti, joka käy edelleen 3 x viikossa jumpalla
Käy toki. Kyllä mekin käytiin ennen lapsia joka ilta jossakin harrastuksessa. Meillä oli toki silloin jo yhteiseiä harrastuksia enemmän kuin niitä ihan omia.
Niin, mä luulen että ongelma ei ole vain harrastuksissa tai siitä monenako iltana olisi jossain. Ongelmahan tuntuu olevan se, että vaikka ei mitään harrastaisikaan, se lapsi ja kotona olo ahdistaa. Silloin se,jos toinen käy vaikka vain kahdesti viikossa tai kerran kuussa pidempään jossakin, tuntuu siltä, että munkin pitää päästä (vaikkei mihinkään edes lähtisi kuten ap). Se on minä minä-ajattelua eikä se sovi lapsiarkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Päällimmäisenä tässä on se ettei elämässäni ole oikein muuta kuin lapsi. Jos siis mietin mikä edes tekee elämästä sen arvoista, että jaksan elää. Joku voi sanoa, että uhriudun, mutta ihan sama kun siltä tämä vain tuntuu.
Ehkä seuraavan kerran kun kumppani yrittää vaikka halata voin sanoa, että eikö tuollainen lääppiminen kuulu teinielokuviin. Kun kerran muille normaalit jutut ovat tässä suhteessa olleet ihan utopiaa niin miksi sitten edes halata? ap
Kuka tahansa pimahtaa, jos elämä pyörii vain perheen ympärillä. Tarvitset joka viikkoista omaa aikaa. Joku harrastus tai muu asia minkä parissa viihdyt 1-2h. Jo se auttaa jaksamaan. Huonosta parisuhteesta pitää päästä myös eroon.
Harrastan omia juttuja aamulla kun herään ja välillä viikonloppuisin jos saan "neuvoteltua" itselleni omaa aikaa. Jonka taas "maksan" takaisin hoitamalla lasta käytännössä toisena hetkenä eli olen jumissa tässä tilanteessa. ap
Se on ihan normaalia, että pikkulapsiperheessä vanhemmat vuorottelevat vapaa-ajan suhteen. Jos mä haluan omaa aikaa niin vastavuoroisesti järjestän sitä puolisolle vastapalveluksena ettei hän pimahda. Ainakin meillä toi menee normaalina toisen huolenpitona kun ei haluta, että molemmat vanhemmat väsyvät.
Jään tuossa matikassa joka viikko selvästi häviölle. Hänellä on aina enemmän vapaa-aikaa. Enkä jaksa edes vääntää siitä enää. Yritän vain selviytyä muutaman vuoden. En tosin tiedä onnistuuko se. ap
Miksi ihmeessä te olette hankkineet lapsen? Ei nyt mitenkään pahalla, mutta mua hämmästyttää aina kun ihminen valittaa vapaa-ajan puutteesta lapsiperheessä. Tottakai se vähenee kun ei ole vain itsestään vastuussa. Sitten eeotaan, jotta saadaan lapsivapaat viikot. Ihan älytöntä.
Hmm... Näin kahden lapsen äitinä olen kyllä sitä mieltä, että todellakin vanhemmat tarvitsevat omaa aikaa! MUTTA se pitää olla tasapuolista. Ei niin, että toinen juoksee menoissa kuin joku sinkku ja toinen hoitaa kodin ja lapset. Ymmärrän kyllä vallan hyvin eron suhteessa, jossa ei ole tasapuolisuutta.
Tarvitsee tietenkin, mutta on aivan selvää että sitä on vähemmän ylipäätään. Lasten ollessa pieniä, on aivan turha edes yrittää maksimoida oma aika. Kai sen nyt tajuaa jokainen, joka lapsia edes suunnittelee.
No, eipä sitä ennen lapsiakaan ollut mitään erityistä menoa hirveästi. Ollaan silti saatu hyvin sumplittua molemmille vanhemmille muutaman tunnin viikossa harrastusaikaa ja muutaman kerran vuodessa voi kumpikin lähteä kaveritapaamisiin vaikka viikonlopuksi. Pari kertaa vuodessa päästään ihan kahdestaan jonnekin, kun lapset yökylässä.
Ihmettelen siis mikä on tämä "oma aika", joka on muka niin vaikeaa järjestää toimivassa parisuhteessa pikkulapsiaikana? Että mistä ei saisi enää haaveilla? Onko ihmisillä muka ollut ennen lapsia ihan älyttömästi kaikkea työn ohessa?
Niinpä! Tämähän onkin täysin selvää pässin lihaa niillä, jotka ovat suunnitelleet asiat ja elävät oerheenä eikä vain itselleen. Ongelma tuntuu olevan liian nuorina tai ihan väärään aikaan lapsia tehneillä. Silloin pitää saada juosta harva se ilta jossakin omassa tekemisessä ja lapsi on taakka.
Meillä myös on molemmille aina löytynyt aikaa harrastuksiin ja sitten kun lapset oli isompia, muös niihin ieriottoihin eikä näitä ole harvinnut laskea tai järjestellä erikseen. Perhe-elämän maksimointi on paljon tärkeämpää, perheenä reissaaminen, veneily, retkeily jne. on tärkeämpää kuin se yksin lenkillä käynti.Mutta käykö joku joka ilta jossain harrastuksissa lapsettomanakin? Me ei kyllä käyty... Silloinkin se noin 3 x viikossa salilla/jumpassa tunnin verran riitti perusarkeen. Sitä siis ihmettelen, että mikä se huima oman ajan määrä on, jota täälläkin joku paheksuu?
T. Kahden äiti, joka käy edelleen 3 x viikossa jumpalla
Käy toki. Kyllä mekin käytiin ennen lapsia joka ilta jossakin harrastuksessa. Meillä oli toki silloin jo yhteiseiä harrastuksia enemmän kuin niitä ihan omia.
Niin, mä luulen että ongelma ei ole vain harrastuksissa tai siitä monenako iltana olisi jossain. Ongelmahan tuntuu olevan se, että vaikka ei mitään harrastaisikaan, se lapsi ja kotona olo ahdistaa. Silloin se,jos toinen käy vaikka vain kahdesti viikossa tai kerran kuussa pidempään jossakin, tuntuu siltä, että munkin pitää päästä (vaikkei mihinkään edes lähtisi kuten ap). Se on minä minä-ajattelua eikä se sovi lapsiarkeen.
Totta kai se tekee hyvää päästä pois kotoa! Jos toinen PÄÄSEE kotoa pois vähän väliä ja itse on siellä ikään kuin vankina, niin pää hajoaa. Ei se ole mitään minäminä-ajattelua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Päällimmäisenä tässä on se ettei elämässäni ole oikein muuta kuin lapsi. Jos siis mietin mikä edes tekee elämästä sen arvoista, että jaksan elää. Joku voi sanoa, että uhriudun, mutta ihan sama kun siltä tämä vain tuntuu.
Ehkä seuraavan kerran kun kumppani yrittää vaikka halata voin sanoa, että eikö tuollainen lääppiminen kuulu teinielokuviin. Kun kerran muille normaalit jutut ovat tässä suhteessa olleet ihan utopiaa niin miksi sitten edes halata? ap
Kuka tahansa pimahtaa, jos elämä pyörii vain perheen ympärillä. Tarvitset joka viikkoista omaa aikaa. Joku harrastus tai muu asia minkä parissa viihdyt 1-2h. Jo se auttaa jaksamaan. Huonosta parisuhteesta pitää päästä myös eroon.
Harrastan omia juttuja aamulla kun herään ja välillä viikonloppuisin jos saan "neuvoteltua" itselleni omaa aikaa. Jonka taas "maksan" takaisin hoitamalla lasta käytännössä toisena hetkenä eli olen jumissa tässä tilanteessa. ap
Se on ihan normaalia, että pikkulapsiperheessä vanhemmat vuorottelevat vapaa-ajan suhteen. Jos mä haluan omaa aikaa niin vastavuoroisesti järjestän sitä puolisolle vastapalveluksena ettei hän pimahda. Ainakin meillä toi menee normaalina toisen huolenpitona kun ei haluta, että molemmat vanhemmat väsyvät.
Jään tuossa matikassa joka viikko selvästi häviölle. Hänellä on aina enemmän vapaa-aikaa. Enkä jaksa edes vääntää siitä enää. Yritän vain selviytyä muutaman vuoden. En tosin tiedä onnistuuko se. ap
Miksi ihmeessä te olette hankkineet lapsen? Ei nyt mitenkään pahalla, mutta mua hämmästyttää aina kun ihminen valittaa vapaa-ajan puutteesta lapsiperheessä. Tottakai se vähenee kun ei ole vain itsestään vastuussa. Sitten eeotaan, jotta saadaan lapsivapaat viikot. Ihan älytöntä.
Hmm... Näin kahden lapsen äitinä olen kyllä sitä mieltä, että todellakin vanhemmat tarvitsevat omaa aikaa! MUTTA se pitää olla tasapuolista. Ei niin, että toinen juoksee menoissa kuin joku sinkku ja toinen hoitaa kodin ja lapset. Ymmärrän kyllä vallan hyvin eron suhteessa, jossa ei ole tasapuolisuutta.
Tarvitsee tietenkin, mutta on aivan selvää että sitä on vähemmän ylipäätään. Lasten ollessa pieniä, on aivan turha edes yrittää maksimoida oma aika. Kai sen nyt tajuaa jokainen, joka lapsia edes suunnittelee.
No, eipä sitä ennen lapsiakaan ollut mitään erityistä menoa hirveästi. Ollaan silti saatu hyvin sumplittua molemmille vanhemmille muutaman tunnin viikossa harrastusaikaa ja muutaman kerran vuodessa voi kumpikin lähteä kaveritapaamisiin vaikka viikonlopuksi. Pari kertaa vuodessa päästään ihan kahdestaan jonnekin, kun lapset yökylässä.
Ihmettelen siis mikä on tämä "oma aika", joka on muka niin vaikeaa järjestää toimivassa parisuhteessa pikkulapsiaikana? Että mistä ei saisi enää haaveilla? Onko ihmisillä muka ollut ennen lapsia ihan älyttömästi kaikkea työn ohessa?
Niinpä! Tämähän onkin täysin selvää pässin lihaa niillä, jotka ovat suunnitelleet asiat ja elävät oerheenä eikä vain itselleen. Ongelma tuntuu olevan liian nuorina tai ihan väärään aikaan lapsia tehneillä. Silloin pitää saada juosta harva se ilta jossakin omassa tekemisessä ja lapsi on taakka.
Meillä myös on molemmille aina löytynyt aikaa harrastuksiin ja sitten kun lapset oli isompia, muös niihin ieriottoihin eikä näitä ole harvinnut laskea tai järjestellä erikseen. Perhe-elämän maksimointi on paljon tärkeämpää, perheenä reissaaminen, veneily, retkeily jne. on tärkeämpää kuin se yksin lenkillä käynti.Mutta käykö joku joka ilta jossain harrastuksissa lapsettomanakin? Me ei kyllä käyty... Silloinkin se noin 3 x viikossa salilla/jumpassa tunnin verran riitti perusarkeen. Sitä siis ihmettelen, että mikä se huima oman ajan määrä on, jota täälläkin joku paheksuu?
T. Kahden äiti, joka käy edelleen 3 x viikossa jumpalla
Käy toki. Kyllä mekin käytiin ennen lapsia joka ilta jossakin harrastuksessa. Meillä oli toki silloin jo yhteiseiä harrastuksia enemmän kuin niitä ihan omia.
Niin, mä luulen että ongelma ei ole vain harrastuksissa tai siitä monenako iltana olisi jossain. Ongelmahan tuntuu olevan se, että vaikka ei mitään harrastaisikaan, se lapsi ja kotona olo ahdistaa. Silloin se,jos toinen käy vaikka vain kahdesti viikossa tai kerran kuussa pidempään jossakin, tuntuu siltä, että munkin pitää päästä (vaikkei mihinkään edes lähtisi kuten ap). Se on minä minä-ajattelua eikä se sovi lapsiarkeen.
Totta kai se tekee hyvää päästä pois kotoa! Jos toinen PÄÄSEE kotoa pois vähän väliä ja itse on siellä ikään kuin vankina, niin pää hajoaa. Ei se ole mitään minäminä-ajattelua.
Sitten lähtee sieltä kotoa jos kerran vankilassa ajattelee olevansa lapsen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Päällimmäisenä tässä on se ettei elämässäni ole oikein muuta kuin lapsi. Jos siis mietin mikä edes tekee elämästä sen arvoista, että jaksan elää. Joku voi sanoa, että uhriudun, mutta ihan sama kun siltä tämä vain tuntuu.
Ehkä seuraavan kerran kun kumppani yrittää vaikka halata voin sanoa, että eikö tuollainen lääppiminen kuulu teinielokuviin. Kun kerran muille normaalit jutut ovat tässä suhteessa olleet ihan utopiaa niin miksi sitten edes halata? ap
Kuka tahansa pimahtaa, jos elämä pyörii vain perheen ympärillä. Tarvitset joka viikkoista omaa aikaa. Joku harrastus tai muu asia minkä parissa viihdyt 1-2h. Jo se auttaa jaksamaan. Huonosta parisuhteesta pitää päästä myös eroon.
Harrastan omia juttuja aamulla kun herään ja välillä viikonloppuisin jos saan "neuvoteltua" itselleni omaa aikaa. Jonka taas "maksan" takaisin hoitamalla lasta käytännössä toisena hetkenä eli olen jumissa tässä tilanteessa. ap
Se on ihan normaalia, että pikkulapsiperheessä vanhemmat vuorottelevat vapaa-ajan suhteen. Jos mä haluan omaa aikaa niin vastavuoroisesti järjestän sitä puolisolle vastapalveluksena ettei hän pimahda. Ainakin meillä toi menee normaalina toisen huolenpitona kun ei haluta, että molemmat vanhemmat väsyvät.
Jään tuossa matikassa joka viikko selvästi häviölle. Hänellä on aina enemmän vapaa-aikaa. Enkä jaksa edes vääntää siitä enää. Yritän vain selviytyä muutaman vuoden. En tosin tiedä onnistuuko se. ap
Miksi ihmeessä te olette hankkineet lapsen? Ei nyt mitenkään pahalla, mutta mua hämmästyttää aina kun ihminen valittaa vapaa-ajan puutteesta lapsiperheessä. Tottakai se vähenee kun ei ole vain itsestään vastuussa. Sitten eeotaan, jotta saadaan lapsivapaat viikot. Ihan älytöntä.
Hmm... Näin kahden lapsen äitinä olen kyllä sitä mieltä, että todellakin vanhemmat tarvitsevat omaa aikaa! MUTTA se pitää olla tasapuolista. Ei niin, että toinen juoksee menoissa kuin joku sinkku ja toinen hoitaa kodin ja lapset. Ymmärrän kyllä vallan hyvin eron suhteessa, jossa ei ole tasapuolisuutta.
Tarvitsee tietenkin, mutta on aivan selvää että sitä on vähemmän ylipäätään. Lasten ollessa pieniä, on aivan turha edes yrittää maksimoida oma aika. Kai sen nyt tajuaa jokainen, joka lapsia edes suunnittelee.
No, eipä sitä ennen lapsiakaan ollut mitään erityistä menoa hirveästi. Ollaan silti saatu hyvin sumplittua molemmille vanhemmille muutaman tunnin viikossa harrastusaikaa ja muutaman kerran vuodessa voi kumpikin lähteä kaveritapaamisiin vaikka viikonlopuksi. Pari kertaa vuodessa päästään ihan kahdestaan jonnekin, kun lapset yökylässä.
Ihmettelen siis mikä on tämä "oma aika", joka on muka niin vaikeaa järjestää toimivassa parisuhteessa pikkulapsiaikana? Että mistä ei saisi enää haaveilla? Onko ihmisillä muka ollut ennen lapsia ihan älyttömästi kaikkea työn ohessa?
Niinpä! Tämähän onkin täysin selvää pässin lihaa niillä, jotka ovat suunnitelleet asiat ja elävät oerheenä eikä vain itselleen. Ongelma tuntuu olevan liian nuorina tai ihan väärään aikaan lapsia tehneillä. Silloin pitää saada juosta harva se ilta jossakin omassa tekemisessä ja lapsi on taakka.
Meillä myös on molemmille aina löytynyt aikaa harrastuksiin ja sitten kun lapset oli isompia, muös niihin ieriottoihin eikä näitä ole harvinnut laskea tai järjestellä erikseen. Perhe-elämän maksimointi on paljon tärkeämpää, perheenä reissaaminen, veneily, retkeily jne. on tärkeämpää kuin se yksin lenkillä käynti.Mutta käykö joku joka ilta jossain harrastuksissa lapsettomanakin? Me ei kyllä käyty... Silloinkin se noin 3 x viikossa salilla/jumpassa tunnin verran riitti perusarkeen. Sitä siis ihmettelen, että mikä se huima oman ajan määrä on, jota täälläkin joku paheksuu?
T. Kahden äiti, joka käy edelleen 3 x viikossa jumpalla
Käy toki. Kyllä mekin käytiin ennen lapsia joka ilta jossakin harrastuksessa. Meillä oli toki silloin jo yhteiseiä harrastuksia enemmän kuin niitä ihan omia.
Niin, mä luulen että ongelma ei ole vain harrastuksissa tai siitä monenako iltana olisi jossain. Ongelmahan tuntuu olevan se, että vaikka ei mitään harrastaisikaan, se lapsi ja kotona olo ahdistaa. Silloin se,jos toinen käy vaikka vain kahdesti viikossa tai kerran kuussa pidempään jossakin, tuntuu siltä, että munkin pitää päästä (vaikkei mihinkään edes lähtisi kuten ap). Se on minä minä-ajattelua eikä se sovi lapsiarkeen.
Totta kai se tekee hyvää päästä pois kotoa! Jos toinen PÄÄSEE kotoa pois vähän väliä ja itse on siellä ikään kuin vankina, niin pää hajoaa. Ei se ole mitään minäminä-ajattelua.
Sitten lähtee sieltä kotoa jos kerran vankilassa ajattelee olevansa lapsen kanssa.
No niinpä! Tottakai se toinen käyttää sen vapaan ajan, jos toinen ei eikä mitään yhteistäkään ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Päällimmäisenä tässä on se ettei elämässäni ole oikein muuta kuin lapsi. Jos siis mietin mikä edes tekee elämästä sen arvoista, että jaksan elää. Joku voi sanoa, että uhriudun, mutta ihan sama kun siltä tämä vain tuntuu.
Ehkä seuraavan kerran kun kumppani yrittää vaikka halata voin sanoa, että eikö tuollainen lääppiminen kuulu teinielokuviin. Kun kerran muille normaalit jutut ovat tässä suhteessa olleet ihan utopiaa niin miksi sitten edes halata? ap
Kuka tahansa pimahtaa, jos elämä pyörii vain perheen ympärillä. Tarvitset joka viikkoista omaa aikaa. Joku harrastus tai muu asia minkä parissa viihdyt 1-2h. Jo se auttaa jaksamaan. Huonosta parisuhteesta pitää päästä myös eroon.
Harrastan omia juttuja aamulla kun herään ja välillä viikonloppuisin jos saan "neuvoteltua" itselleni omaa aikaa. Jonka taas "maksan" takaisin hoitamalla lasta käytännössä toisena hetkenä eli olen jumissa tässä tilanteessa. ap
Se on ihan normaalia, että pikkulapsiperheessä vanhemmat vuorottelevat vapaa-ajan suhteen. Jos mä haluan omaa aikaa niin vastavuoroisesti järjestän sitä puolisolle vastapalveluksena ettei hän pimahda. Ainakin meillä toi menee normaalina toisen huolenpitona kun ei haluta, että molemmat vanhemmat väsyvät.
Jään tuossa matikassa joka viikko selvästi häviölle. Hänellä on aina enemmän vapaa-aikaa. Enkä jaksa edes vääntää siitä enää. Yritän vain selviytyä muutaman vuoden. En tosin tiedä onnistuuko se. ap
Miksi ihmeessä te olette hankkineet lapsen? Ei nyt mitenkään pahalla, mutta mua hämmästyttää aina kun ihminen valittaa vapaa-ajan puutteesta lapsiperheessä. Tottakai se vähenee kun ei ole vain itsestään vastuussa. Sitten eeotaan, jotta saadaan lapsivapaat viikot. Ihan älytöntä.
Hmm... Näin kahden lapsen äitinä olen kyllä sitä mieltä, että todellakin vanhemmat tarvitsevat omaa aikaa! MUTTA se pitää olla tasapuolista. Ei niin, että toinen juoksee menoissa kuin joku sinkku ja toinen hoitaa kodin ja lapset. Ymmärrän kyllä vallan hyvin eron suhteessa, jossa ei ole tasapuolisuutta.
Tarvitsee tietenkin, mutta on aivan selvää että sitä on vähemmän ylipäätään. Lasten ollessa pieniä, on aivan turha edes yrittää maksimoida oma aika. Kai sen nyt tajuaa jokainen, joka lapsia edes suunnittelee.
No, eipä sitä ennen lapsiakaan ollut mitään erityistä menoa hirveästi. Ollaan silti saatu hyvin sumplittua molemmille vanhemmille muutaman tunnin viikossa harrastusaikaa ja muutaman kerran vuodessa voi kumpikin lähteä kaveritapaamisiin vaikka viikonlopuksi. Pari kertaa vuodessa päästään ihan kahdestaan jonnekin, kun lapset yökylässä.
Ihmettelen siis mikä on tämä "oma aika", joka on muka niin vaikeaa järjestää toimivassa parisuhteessa pikkulapsiaikana? Että mistä ei saisi enää haaveilla? Onko ihmisillä muka ollut ennen lapsia ihan älyttömästi kaikkea työn ohessa?
Niinpä! Tämähän onkin täysin selvää pässin lihaa niillä, jotka ovat suunnitelleet asiat ja elävät oerheenä eikä vain itselleen. Ongelma tuntuu olevan liian nuorina tai ihan väärään aikaan lapsia tehneillä. Silloin pitää saada juosta harva se ilta jossakin omassa tekemisessä ja lapsi on taakka.
Meillä myös on molemmille aina löytynyt aikaa harrastuksiin ja sitten kun lapset oli isompia, muös niihin ieriottoihin eikä näitä ole harvinnut laskea tai järjestellä erikseen. Perhe-elämän maksimointi on paljon tärkeämpää, perheenä reissaaminen, veneily, retkeily jne. on tärkeämpää kuin se yksin lenkillä käynti.Mutta käykö joku joka ilta jossain harrastuksissa lapsettomanakin? Me ei kyllä käyty... Silloinkin se noin 3 x viikossa salilla/jumpassa tunnin verran riitti perusarkeen. Sitä siis ihmettelen, että mikä se huima oman ajan määrä on, jota täälläkin joku paheksuu?
T. Kahden äiti, joka käy edelleen 3 x viikossa jumpalla
Käy toki. Kyllä mekin käytiin ennen lapsia joka ilta jossakin harrastuksessa. Meillä oli toki silloin jo yhteiseiä harrastuksia enemmän kuin niitä ihan omia.
Niin, mä luulen että ongelma ei ole vain harrastuksissa tai siitä monenako iltana olisi jossain. Ongelmahan tuntuu olevan se, että vaikka ei mitään harrastaisikaan, se lapsi ja kotona olo ahdistaa. Silloin se,jos toinen käy vaikka vain kahdesti viikossa tai kerran kuussa pidempään jossakin, tuntuu siltä, että munkin pitää päästä (vaikkei mihinkään edes lähtisi kuten ap). Se on minä minä-ajattelua eikä se sovi lapsiarkeen.
Totta kai se tekee hyvää päästä pois kotoa! Jos toinen PÄÄSEE kotoa pois vähän väliä ja itse on siellä ikään kuin vankina, niin pää hajoaa. Ei se ole mitään minäminä-ajattelua.
Sitten lähtee sieltä kotoa jos kerran vankilassa ajattelee olevansa lapsen kanssa.
No niinpä! Tottakai se toinen käyttää sen vapaan ajan, jos toinen ei eikä mitään yhteistäkään ole.
Kyllä sen toisenkin täytyy istua naama norsun sukuelimellä kotona! 😂
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Satu Lipiäinen on ultrajuoksun tuore maailmanmestari. Viime vuonna saman kilpailun voittaessaan hän imetti 5 kk:n ikäistä vauvaansa kaksi kertaa kilpailun aikana. Hän on lisäksi DI ja energiatekniikan tohtori ja yliopiston tohtoritutkija. Hän on aika tehokas. Sinulla on tässä esimerkki. miten organisoida työt, vauvanhoidot ja muut asiat elämässä.
Mitä pskaa nyt taas? Kyllä se lastenhoito sujuu kahdelta terveeltä ihmiseltä aivan helposti. Mummoni kasvatti kuusi lasta ja kävi töissä ja hoiti sotainvalidin miehensäkin siinä sivussa. Ei ollut edes päivähoitoa apuna, naapurit vähän jelppasivat vastavuoroisesti pienten lasten kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Päällimmäisenä tässä on se ettei elämässäni ole oikein muuta kuin lapsi. Jos siis mietin mikä edes tekee elämästä sen arvoista, että jaksan elää. Joku voi sanoa, että uhriudun, mutta ihan sama kun siltä tämä vain tuntuu.
Ehkä seuraavan kerran kun kumppani yrittää vaikka halata voin sanoa, että eikö tuollainen lääppiminen kuulu teinielokuviin. Kun kerran muille normaalit jutut ovat tässä suhteessa olleet ihan utopiaa niin miksi sitten edes halata? ap
Kuka tahansa pimahtaa, jos elämä pyörii vain perheen ympärillä. Tarvitset joka viikkoista omaa aikaa. Joku harrastus tai muu asia minkä parissa viihdyt 1-2h. Jo se auttaa jaksamaan. Huonosta parisuhteesta pitää päästä myös eroon.
Harrastan omia juttuja aamulla kun herään ja välillä viikonloppuisin jos saan "neuvoteltua" itselleni omaa aikaa. Jonka taas "maksan" takaisin hoitamalla lasta käytännössä toisena hetkenä eli olen jumissa tässä tilanteessa. ap
Se on ihan normaalia, että pikkulapsiperheessä vanhemmat vuorottelevat vapaa-ajan suhteen. Jos mä haluan omaa aikaa niin vastavuoroisesti järjestän sitä puolisolle vastapalveluksena ettei hän pimahda. Ainakin meillä toi menee normaalina toisen huolenpitona kun ei haluta, että molemmat vanhemmat väsyvät.
Jään tuossa matikassa joka viikko selvästi häviölle. Hänellä on aina enemmän vapaa-aikaa. Enkä jaksa edes vääntää siitä enää. Yritän vain selviytyä muutaman vuoden. En tosin tiedä onnistuuko se. ap
Miksi ihmeessä te olette hankkineet lapsen? Ei nyt mitenkään pahalla, mutta mua hämmästyttää aina kun ihminen valittaa vapaa-ajan puutteesta lapsiperheessä. Tottakai se vähenee kun ei ole vain itsestään vastuussa. Sitten eeotaan, jotta saadaan lapsivapaat viikot. Ihan älytöntä.
Hmm... Näin kahden lapsen äitinä olen kyllä sitä mieltä, että todellakin vanhemmat tarvitsevat omaa aikaa! MUTTA se pitää olla tasapuolista. Ei niin, että toinen juoksee menoissa kuin joku sinkku ja toinen hoitaa kodin ja lapset. Ymmärrän kyllä vallan hyvin eron suhteessa, jossa ei ole tasapuolisuutta.
Tarvitsee tietenkin, mutta on aivan selvää että sitä on vähemmän ylipäätään. Lasten ollessa pieniä, on aivan turha edes yrittää maksimoida oma aika. Kai sen nyt tajuaa jokainen, joka lapsia edes suunnittelee.
No, eipä sitä ennen lapsiakaan ollut mitään erityistä menoa hirveästi. Ollaan silti saatu hyvin sumplittua molemmille vanhemmille muutaman tunnin viikossa harrastusaikaa ja muutaman kerran vuodessa voi kumpikin lähteä kaveritapaamisiin vaikka viikonlopuksi. Pari kertaa vuodessa päästään ihan kahdestaan jonnekin, kun lapset yökylässä.
Ihmettelen siis mikä on tämä "oma aika", joka on muka niin vaikeaa järjestää toimivassa parisuhteessa pikkulapsiaikana? Että mistä ei saisi enää haaveilla? Onko ihmisillä muka ollut ennen lapsia ihan älyttömästi kaikkea työn ohessa?
Niinpä! Tämähän onkin täysin selvää pässin lihaa niillä, jotka ovat suunnitelleet asiat ja elävät oerheenä eikä vain itselleen. Ongelma tuntuu olevan liian nuorina tai ihan väärään aikaan lapsia tehneillä. Silloin pitää saada juosta harva se ilta jossakin omassa tekemisessä ja lapsi on taakka.
Meillä myös on molemmille aina löytynyt aikaa harrastuksiin ja sitten kun lapset oli isompia, muös niihin ieriottoihin eikä näitä ole harvinnut laskea tai järjestellä erikseen. Perhe-elämän maksimointi on paljon tärkeämpää, perheenä reissaaminen, veneily, retkeily jne. on tärkeämpää kuin se yksin lenkillä käynti.Mutta käykö joku joka ilta jossain harrastuksissa lapsettomanakin? Me ei kyllä käyty... Silloinkin se noin 3 x viikossa salilla/jumpassa tunnin verran riitti perusarkeen. Sitä siis ihmettelen, että mikä se huima oman ajan määrä on, jota täälläkin joku paheksuu?
T. Kahden äiti, joka käy edelleen 3 x viikossa jumpalla
Käy toki. Kyllä mekin käytiin ennen lapsia joka ilta jossakin harrastuksessa. Meillä oli toki silloin jo yhteiseiä harrastuksia enemmän kuin niitä ihan omia.
Niin, mä luulen että ongelma ei ole vain harrastuksissa tai siitä monenako iltana olisi jossain. Ongelmahan tuntuu olevan se, että vaikka ei mitään harrastaisikaan, se lapsi ja kotona olo ahdistaa. Silloin se,jos toinen käy vaikka vain kahdesti viikossa tai kerran kuussa pidempään jossakin, tuntuu siltä, että munkin pitää päästä (vaikkei mihinkään edes lähtisi kuten ap). Se on minä minä-ajattelua eikä se sovi lapsiarkeen.
Totta kai se tekee hyvää päästä pois kotoa! Jos toinen PÄÄSEE kotoa pois vähän väliä ja itse on siellä ikään kuin vankina, niin pää hajoaa. Ei se ole mitään minäminä-ajattelua.
Sitten lähtee sieltä kotoa jos kerran vankilassa ajattelee olevansa lapsen kanssa.
No, itse lähden, kun onneksi on sellainen mies, jonka kanssa tämä homma toimii. Kaikilla ei ole ja sieltä ei niin vain lähdetä... Monesti se nimenomaan on niin, että mies vaan menee ja tulee, mutta naisen oletetaan olevan siellä kotona hoitamassa lapsia ja kotia.
Vierailija kirjoitti:
Satu Lipiäinen on ultrajuoksun tuore maailmanmestari. Viime vuonna saman kilpailun voittaessaan hän imetti 5 kk:n ikäistä vauvaansa kaksi kertaa kilpailun aikana. Hän on lisäksi DI ja energiatekniikan tohtori ja yliopiston tohtoritutkija. Hän on aika tehokas. Sinulla on tässä esimerkki. miten organisoida työt, vauvanhoidot ja muut asiat elämässä.
Luuletko, että hän on tuon kaiken tehnyt yksin ja lapsi kainalossa? Ehei. Sitä kuuluisaa omaa aikaa on varmasti ollut ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Keskity ihan vain itseesi, lapseen ja mieheen ja jätä muiden mielipiteet ja kommentit huomiotta.
Näin minä aikanaan tein ja jäin kotiäidiksi, otin siivoojan, ikkunanpesijän, maksoin välillä lapselle hoitajan jne. Koska minä voin. Mies sai keskittyä uraansa ja se taas toi sellaiset tulot, että kaikki mainitsemani oli mahdollista. Ja tietenkin teimme sopimuksen, jossa hän takasi minun tulevaisuuteni kaiken varalta, maksoi minulle yksityistä eläkettä jne.
Voi kuinka moni minullekin kommentoi, että töissä pitäisi olla, kun nuorinkin lapsi oli jo kolmevuotias. Vastasin, ettei minun tarvitse, nautin elämästäni. Lapset kasvoivat, minulla oli aikaa opiskella kieliä, tehdä käsitöitä, harrastaa ihan mitä halusin.Ehkä tämä toi tullessaan sen, että avioliittomme kesti, meillä ei tarvinnut riidellä vuoroista eikä ylipäätään mistään muustakaan, lapset kasvoivat onnellisessa ja tasapainoisessa kodissa ja heistä tuli ihan fiksuja tyyppejä.
Kunpa palkat olisivat isompia niin olisi mahdollista että toinen vanhempi voisi jäädä kotiin. Tuollainen suntilanne on aika harvinainen. Mediaanipalkka on 3,5 tonnia, ei sillä käteenjäävällä vähän yli parilla tonnilla elätetään koko perhettä ja makseta vielä siivoojia kotiin.
Miten edes voi olla työelämässä, jos ei osaa organisoida lapsenhoitoa ja kotitöitä koneistetussa kodissa niin, että työssäkäynti on mahdollista. Suomessa on melkein maksuttomat hoitopaikatkin, joita voi hyödyntää äitiysloman ja vanhempainloman jälkeen. Elämänhallintaa voi opetella ihan alle kouluikäisestä asti. Eikä kodin supersiisteys ole ykkösasia arjen pyörittämisessä. Viikonloppuna iso siivous ja viikolla vähemmän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Päällimmäisenä tässä on se ettei elämässäni ole oikein muuta kuin lapsi. Jos siis mietin mikä edes tekee elämästä sen arvoista, että jaksan elää. Joku voi sanoa, että uhriudun, mutta ihan sama kun siltä tämä vain tuntuu.
Ehkä seuraavan kerran kun kumppani yrittää vaikka halata voin sanoa, että eikö tuollainen lääppiminen kuulu teinielokuviin. Kun kerran muille normaalit jutut ovat tässä suhteessa olleet ihan utopiaa niin miksi sitten edes halata? ap
Kuka tahansa pimahtaa, jos elämä pyörii vain perheen ympärillä. Tarvitset joka viikkoista omaa aikaa. Joku harrastus tai muu asia minkä parissa viihdyt 1-2h. Jo se auttaa jaksamaan. Huonosta parisuhteesta pitää päästä myös eroon.
Harrastan omia juttuja aamulla kun herään ja välillä viikonloppuisin jos saan "neuvoteltua" itselleni omaa aikaa. Jonka taas "maksan" takaisin hoitamalla lasta käytännössä toisena hetkenä eli olen jumissa tässä tilanteessa. ap
Se on ihan normaalia, että pikkulapsiperheessä vanhemmat vuorottelevat vapaa-ajan suhteen. Jos mä haluan omaa aikaa niin vastavuoroisesti järjestän sitä puolisolle vastapalveluksena ettei hän pimahda. Ainakin meillä toi menee normaalina toisen huolenpitona kun ei haluta, että molemmat vanhemmat väsyvät.
Jään tuossa matikassa joka viikko selvästi häviölle. Hänellä on aina enemmän vapaa-aikaa. Enkä jaksa edes vääntää siitä enää. Yritän vain selviytyä muutaman vuoden. En tosin tiedä onnistuuko se. ap
Miksi ihmeessä te olette hankkineet lapsen? Ei nyt mitenkään pahalla, mutta mua hämmästyttää aina kun ihminen valittaa vapaa-ajan puutteesta lapsiperheessä. Tottakai se vähenee kun ei ole vain itsestään vastuussa. Sitten eeotaan, jotta saadaan lapsivapaat viikot. Ihan älytöntä.
Hmm... Näin kahden lapsen äitinä olen kyllä sitä mieltä, että todellakin vanhemmat tarvitsevat omaa aikaa! MUTTA se pitää olla tasapuolista. Ei niin, että toinen juoksee menoissa kuin joku sinkku ja toinen hoitaa kodin ja lapset. Ymmärrän kyllä vallan hyvin eron suhteessa, jossa ei ole tasapuolisuutta.
Tarvitsee tietenkin, mutta on aivan selvää että sitä on vähemmän ylipäätään. Lasten ollessa pieniä, on aivan turha edes yrittää maksimoida oma aika. Kai sen nyt tajuaa jokainen, joka lapsia edes suunnittelee.
No, eipä sitä ennen lapsiakaan ollut mitään erityistä menoa hirveästi. Ollaan silti saatu hyvin sumplittua molemmille vanhemmille muutaman tunnin viikossa harrastusaikaa ja muutaman kerran vuodessa voi kumpikin lähteä kaveritapaamisiin vaikka viikonlopuksi. Pari kertaa vuodessa päästään ihan kahdestaan jonnekin, kun lapset yökylässä.
Ihmettelen siis mikä on tämä "oma aika", joka on muka niin vaikeaa järjestää toimivassa parisuhteessa pikkulapsiaikana? Että mistä ei saisi enää haaveilla? Onko ihmisillä muka ollut ennen lapsia ihan älyttömästi kaikkea työn ohessa?
Niinpä! Tämähän onkin täysin selvää pässin lihaa niillä, jotka ovat suunnitelleet asiat ja elävät oerheenä eikä vain itselleen. Ongelma tuntuu olevan liian nuorina tai ihan väärään aikaan lapsia tehneillä. Silloin pitää saada juosta harva se ilta jossakin omassa tekemisessä ja lapsi on taakka.
Meillä myös on molemmille aina löytynyt aikaa harrastuksiin ja sitten kun lapset oli isompia, muös niihin ieriottoihin eikä näitä ole harvinnut laskea tai järjestellä erikseen. Perhe-elämän maksimointi on paljon tärkeämpää, perheenä reissaaminen, veneily, retkeily jne. on tärkeämpää kuin se yksin lenkillä käynti.Mutta käykö joku joka ilta jossain harrastuksissa lapsettomanakin? Me ei kyllä käyty... Silloinkin se noin 3 x viikossa salilla/jumpassa tunnin verran riitti perusarkeen. Sitä siis ihmettelen, että mikä se huima oman ajan määrä on, jota täälläkin joku paheksuu?
T. Kahden äiti, joka käy edelleen 3 x viikossa jumpalla
Käy toki. Kyllä mekin käytiin ennen lapsia joka ilta jossakin harrastuksessa. Meillä oli toki silloin jo yhteiseiä harrastuksia enemmän kuin niitä ihan omia.
Niin, mä luulen että ongelma ei ole vain harrastuksissa tai siitä monenako iltana olisi jossain. Ongelmahan tuntuu olevan se, että vaikka ei mitään harrastaisikaan, se lapsi ja kotona olo ahdistaa. Silloin se,jos toinen käy vaikka vain kahdesti viikossa tai kerran kuussa pidempään jossakin, tuntuu siltä, että munkin pitää päästä (vaikkei mihinkään edes lähtisi kuten ap). Se on minä minä-ajattelua eikä se sovi lapsiarkeen.
Totta kai se tekee hyvää päästä pois kotoa! Jos toinen PÄÄSEE kotoa pois vähän väliä ja itse on siellä ikään kuin vankina, niin pää hajoaa. Ei se ole mitään minäminä-ajattelua.
Sitten lähtee sieltä kotoa jos kerran vankilassa ajattelee olevansa lapsen kanssa.
No, itse lähden, kun onneksi on sellainen mies, jonka kanssa tämä homma toimii. Kaikilla ei ole ja sieltä ei niin vain lähdetä... Monesti se nimenomaan on niin, että mies vaan menee ja tulee, mutta naisen oletetaan olevan siellä kotona hoitamassa lapsia ja kotia.
Monesti? Ei todellakaan monesti. Jos se äiti istuu kotona eikö harrasta mitään eikä perheenä tehdä mitään, miksi se mies ei lähtisi? Suurimmassa osassa perheistä homma toimii ja sitten on nämä sohvalla surkuttelijat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Päällimmäisenä tässä on se ettei elämässäni ole oikein muuta kuin lapsi. Jos siis mietin mikä edes tekee elämästä sen arvoista, että jaksan elää. Joku voi sanoa, että uhriudun, mutta ihan sama kun siltä tämä vain tuntuu.
Ehkä seuraavan kerran kun kumppani yrittää vaikka halata voin sanoa, että eikö tuollainen lääppiminen kuulu teinielokuviin. Kun kerran muille normaalit jutut ovat tässä suhteessa olleet ihan utopiaa niin miksi sitten edes halata? ap
Kuka tahansa pimahtaa, jos elämä pyörii vain perheen ympärillä. Tarvitset joka viikkoista omaa aikaa. Joku harrastus tai muu asia minkä parissa viihdyt 1-2h. Jo se auttaa jaksamaan. Huonosta parisuhteesta pitää päästä myös eroon.
Harrastan omia juttuja aamulla kun herään ja välillä viikonloppuisin jos saan "neuvoteltua" itselleni omaa aikaa. Jonka taas "maksan" takaisin hoitamalla lasta käytännössä toisena hetkenä eli olen jumissa tässä tilanteessa. ap
Se on ihan normaalia, että pikkulapsiperheessä vanhemmat vuorottelevat vapaa-ajan suhteen. Jos mä haluan omaa aikaa niin vastavuoroisesti järjestän sitä puolisolle vastapalveluksena ettei hän pimahda. Ainakin meillä toi menee normaalina toisen huolenpitona kun ei haluta, että molemmat vanhemmat väsyvät.
Jään tuossa matikassa joka viikko selvästi häviölle. Hänellä on aina enemmän vapaa-aikaa. Enkä jaksa edes vääntää siitä enää. Yritän vain selviytyä muutaman vuoden. En tosin tiedä onnistuuko se. ap
Miksi ihmeessä te olette hankkineet lapsen? Ei nyt mitenkään pahalla, mutta mua hämmästyttää aina kun ihminen valittaa vapaa-ajan puutteesta lapsiperheessä. Tottakai se vähenee kun ei ole vain itsestään vastuussa. Sitten eeotaan, jotta saadaan lapsivapaat viikot. Ihan älytöntä.
Hmm... Näin kahden lapsen äitinä olen kyllä sitä mieltä, että todellakin vanhemmat tarvitsevat omaa aikaa! MUTTA se pitää olla tasapuolista. Ei niin, että toinen juoksee menoissa kuin joku sinkku ja toinen hoitaa kodin ja lapset. Ymmärrän kyllä vallan hyvin eron suhteessa, jossa ei ole tasapuolisuutta.
Tarvitsee tietenkin, mutta on aivan selvää että sitä on vähemmän ylipäätään. Lasten ollessa pieniä, on aivan turha edes yrittää maksimoida oma aika. Kai sen nyt tajuaa jokainen, joka lapsia edes suunnittelee.
No, eipä sitä ennen lapsiakaan ollut mitään erityistä menoa hirveästi. Ollaan silti saatu hyvin sumplittua molemmille vanhemmille muutaman tunnin viikossa harrastusaikaa ja muutaman kerran vuodessa voi kumpikin lähteä kaveritapaamisiin vaikka viikonlopuksi. Pari kertaa vuodessa päästään ihan kahdestaan jonnekin, kun lapset yökylässä.
Ihmettelen siis mikä on tämä "oma aika", joka on muka niin vaikeaa järjestää toimivassa parisuhteessa pikkulapsiaikana? Että mistä ei saisi enää haaveilla? Onko ihmisillä muka ollut ennen lapsia ihan älyttömästi kaikkea työn ohessa?
Niinpä! Tämähän onkin täysin selvää pässin lihaa niillä, jotka ovat suunnitelleet asiat ja elävät oerheenä eikä vain itselleen. Ongelma tuntuu olevan liian nuorina tai ihan väärään aikaan lapsia tehneillä. Silloin pitää saada juosta harva se ilta jossakin omassa tekemisessä ja lapsi on taakka.
Meillä myös on molemmille aina löytynyt aikaa harrastuksiin ja sitten kun lapset oli isompia, muös niihin ieriottoihin eikä näitä ole harvinnut laskea tai järjestellä erikseen. Perhe-elämän maksimointi on paljon tärkeämpää, perheenä reissaaminen, veneily, retkeily jne. on tärkeämpää kuin se yksin lenkillä käynti.Mutta käykö joku joka ilta jossain harrastuksissa lapsettomanakin? Me ei kyllä käyty... Silloinkin se noin 3 x viikossa salilla/jumpassa tunnin verran riitti perusarkeen. Sitä siis ihmettelen, että mikä se huima oman ajan määrä on, jota täälläkin joku paheksuu?
T. Kahden äiti, joka käy edelleen 3 x viikossa jumpalla
Käy toki. Kyllä mekin käytiin ennen lapsia joka ilta jossakin harrastuksessa. Meillä oli toki silloin jo yhteiseiä harrastuksia enemmän kuin niitä ihan omia.
Niin, mä luulen että ongelma ei ole vain harrastuksissa tai siitä monenako iltana olisi jossain. Ongelmahan tuntuu olevan se, että vaikka ei mitään harrastaisikaan, se lapsi ja kotona olo ahdistaa. Silloin se,jos toinen käy vaikka vain kahdesti viikossa tai kerran kuussa pidempään jossakin, tuntuu siltä, että munkin pitää päästä (vaikkei mihinkään edes lähtisi kuten ap). Se on minä minä-ajattelua eikä se sovi lapsiarkeen.
Miksi ei pitäisi päästä? Ajatteletko samoin, jos tämä kahdesti viikossa ja kerran kuussa pidempään jossain oleskeleva on nainen ja se kuka ei pääse mihinkään olisi mies?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Päällimmäisenä tässä on se ettei elämässäni ole oikein muuta kuin lapsi. Jos siis mietin mikä edes tekee elämästä sen arvoista, että jaksan elää. Joku voi sanoa, että uhriudun, mutta ihan sama kun siltä tämä vain tuntuu.
Ehkä seuraavan kerran kun kumppani yrittää vaikka halata voin sanoa, että eikö tuollainen lääppiminen kuulu teinielokuviin. Kun kerran muille normaalit jutut ovat tässä suhteessa olleet ihan utopiaa niin miksi sitten edes halata? ap
Kuka tahansa pimahtaa, jos elämä pyörii vain perheen ympärillä. Tarvitset joka viikkoista omaa aikaa. Joku harrastus tai muu asia minkä parissa viihdyt 1-2h. Jo se auttaa jaksamaan. Huonosta parisuhteesta pitää päästä myös eroon.
Harrastan omia juttuja aamulla kun herään ja välillä viikonloppuisin jos saan "neuvoteltua" itselleni omaa aikaa. Jonka taas "maksan" takaisin hoitamalla lasta käytännössä toisena hetkenä eli olen jumissa tässä tilanteessa. ap
Se on ihan normaalia, että pikkulapsiperheessä vanhemmat vuorottelevat vapaa-ajan suhteen. Jos mä haluan omaa aikaa niin vastavuoroisesti järjestän sitä puolisolle vastapalveluksena ettei hän pimahda. Ainakin meillä toi menee normaalina toisen huolenpitona kun ei haluta, että molemmat vanhemmat väsyvät.
Jään tuossa matikassa joka viikko selvästi häviölle. Hänellä on aina enemmän vapaa-aikaa. Enkä jaksa edes vääntää siitä enää. Yritän vain selviytyä muutaman vuoden. En tosin tiedä onnistuuko se. ap
Miksi ihmeessä te olette hankkineet lapsen? Ei nyt mitenkään pahalla, mutta mua hämmästyttää aina kun ihminen valittaa vapaa-ajan puutteesta lapsiperheessä. Tottakai se vähenee kun ei ole vain itsestään vastuussa. Sitten eeotaan, jotta saadaan lapsivapaat viikot. Ihan älytöntä.
Hmm... Näin kahden lapsen äitinä olen kyllä sitä mieltä, että todellakin vanhemmat tarvitsevat omaa aikaa! MUTTA se pitää olla tasapuolista. Ei niin, että toinen juoksee menoissa kuin joku sinkku ja toinen hoitaa kodin ja lapset. Ymmärrän kyllä vallan hyvin eron suhteessa, jossa ei ole tasapuolisuutta.
Tarvitsee tietenkin, mutta on aivan selvää että sitä on vähemmän ylipäätään. Lasten ollessa pieniä, on aivan turha edes yrittää maksimoida oma aika. Kai sen nyt tajuaa jokainen, joka lapsia edes suunnittelee.
No, eipä sitä ennen lapsiakaan ollut mitään erityistä menoa hirveästi. Ollaan silti saatu hyvin sumplittua molemmille vanhemmille muutaman tunnin viikossa harrastusaikaa ja muutaman kerran vuodessa voi kumpikin lähteä kaveritapaamisiin vaikka viikonlopuksi. Pari kertaa vuodessa päästään ihan kahdestaan jonnekin, kun lapset yökylässä.
Ihmettelen siis mikä on tämä "oma aika", joka on muka niin vaikeaa järjestää toimivassa parisuhteessa pikkulapsiaikana? Että mistä ei saisi enää haaveilla? Onko ihmisillä muka ollut ennen lapsia ihan älyttömästi kaikkea työn ohessa?
Niinpä! Tämähän onkin täysin selvää pässin lihaa niillä, jotka ovat suunnitelleet asiat ja elävät oerheenä eikä vain itselleen. Ongelma tuntuu olevan liian nuorina tai ihan väärään aikaan lapsia tehneillä. Silloin pitää saada juosta harva se ilta jossakin omassa tekemisessä ja lapsi on taakka.
Meillä myös on molemmille aina löytynyt aikaa harrastuksiin ja sitten kun lapset oli isompia, muös niihin ieriottoihin eikä näitä ole harvinnut laskea tai järjestellä erikseen. Perhe-elämän maksimointi on paljon tärkeämpää, perheenä reissaaminen, veneily, retkeily jne. on tärkeämpää kuin se yksin lenkillä käynti.Mutta käykö joku joka ilta jossain harrastuksissa lapsettomanakin? Me ei kyllä käyty... Silloinkin se noin 3 x viikossa salilla/jumpassa tunnin verran riitti perusarkeen. Sitä siis ihmettelen, että mikä se huima oman ajan määrä on, jota täälläkin joku paheksuu?
T. Kahden äiti, joka käy edelleen 3 x viikossa jumpalla
Käy toki. Kyllä mekin käytiin ennen lapsia joka ilta jossakin harrastuksessa. Meillä oli toki silloin jo yhteiseiä harrastuksia enemmän kuin niitä ihan omia.
Niin, mä luulen että ongelma ei ole vain harrastuksissa tai siitä monenako iltana olisi jossain. Ongelmahan tuntuu olevan se, että vaikka ei mitään harrastaisikaan, se lapsi ja kotona olo ahdistaa. Silloin se,jos toinen käy vaikka vain kahdesti viikossa tai kerran kuussa pidempään jossakin, tuntuu siltä, että munkin pitää päästä (vaikkei mihinkään edes lähtisi kuten ap). Se on minä minä-ajattelua eikä se sovi lapsiarkeen.
Totta kai se tekee hyvää päästä pois kotoa! Jos toinen PÄÄSEE kotoa pois vähän väliä ja itse on siellä ikään kuin vankina, niin pää hajoaa. Ei se ole mitään minäminä-ajattelua.
Sitten lähtee sieltä kotoa jos kerran vankilassa ajattelee olevansa lapsen kanssa.
No, itse lähden, kun onneksi on sellainen mies, jonka kanssa tämä homma toimii. Kaikilla ei ole ja sieltä ei niin vain lähdetä... Monesti se nimenomaan on niin, että mies vaan menee ja tulee, mutta naisen oletetaan olevan siellä kotona hoitamassa lapsia ja kotia.
Monesti? Ei todellakaan monesti. Jos se äiti istuu kotona eikö harrasta mitään eikä perheenä tehdä mitään, miksi se mies ei lähtisi? Suurimmassa osassa perheistä homma toimii ja sitten on nämä sohvalla surkuttelijat.
Tajuatko, että se äiti ei lähde, koska se mies saattaa olla sellainen olematon surkimus, ettei pärjää lapsen kanssa - sanoo ihan itse, ettei halua/pysty/osaa/jaksa. Siis tunnen näitä, kun äiti kerrankin pääsee johonkin, niin mies soittelee tuskastuneena perään! Hyi helvetti mitä toimintaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Päällimmäisenä tässä on se ettei elämässäni ole oikein muuta kuin lapsi. Jos siis mietin mikä edes tekee elämästä sen arvoista, että jaksan elää. Joku voi sanoa, että uhriudun, mutta ihan sama kun siltä tämä vain tuntuu.
Ehkä seuraavan kerran kun kumppani yrittää vaikka halata voin sanoa, että eikö tuollainen lääppiminen kuulu teinielokuviin. Kun kerran muille normaalit jutut ovat tässä suhteessa olleet ihan utopiaa niin miksi sitten edes halata? ap
Kuka tahansa pimahtaa, jos elämä pyörii vain perheen ympärillä. Tarvitset joka viikkoista omaa aikaa. Joku harrastus tai muu asia minkä parissa viihdyt 1-2h. Jo se auttaa jaksamaan. Huonosta parisuhteesta pitää päästä myös eroon.
Harrastan omia juttuja aamulla kun herään ja välillä viikonloppuisin jos saan "neuvoteltua" itselleni omaa aikaa. Jonka taas "maksan" takaisin hoitamalla lasta käytännössä toisena hetkenä eli olen jumissa tässä tilanteessa. ap
Se on ihan normaalia, että pikkulapsiperheessä vanhemmat vuorottelevat vapaa-ajan suhteen. Jos mä haluan omaa aikaa niin vastavuoroisesti järjestän sitä puolisolle vastapalveluksena ettei hän pimahda. Ainakin meillä toi menee normaalina toisen huolenpitona kun ei haluta, että molemmat vanhemmat väsyvät.
Jään tuossa matikassa joka viikko selvästi häviölle. Hänellä on aina enemmän vapaa-aikaa. Enkä jaksa edes vääntää siitä enää. Yritän vain selviytyä muutaman vuoden. En tosin tiedä onnistuuko se. ap
Miksi ihmeessä te olette hankkineet lapsen? Ei nyt mitenkään pahalla, mutta mua hämmästyttää aina kun ihminen valittaa vapaa-ajan puutteesta lapsiperheessä. Tottakai se vähenee kun ei ole vain itsestään vastuussa. Sitten eeotaan, jotta saadaan lapsivapaat viikot. Ihan älytöntä.
Hmm... Näin kahden lapsen äitinä olen kyllä sitä mieltä, että todellakin vanhemmat tarvitsevat omaa aikaa! MUTTA se pitää olla tasapuolista. Ei niin, että toinen juoksee menoissa kuin joku sinkku ja toinen hoitaa kodin ja lapset. Ymmärrän kyllä vallan hyvin eron suhteessa, jossa ei ole tasapuolisuutta.
Tarvitsee tietenkin, mutta on aivan selvää että sitä on vähemmän ylipäätään. Lasten ollessa pieniä, on aivan turha edes yrittää maksimoida oma aika. Kai sen nyt tajuaa jokainen, joka lapsia edes suunnittelee.
No, eipä sitä ennen lapsiakaan ollut mitään erityistä menoa hirveästi. Ollaan silti saatu hyvin sumplittua molemmille vanhemmille muutaman tunnin viikossa harrastusaikaa ja muutaman kerran vuodessa voi kumpikin lähteä kaveritapaamisiin vaikka viikonlopuksi. Pari kertaa vuodessa päästään ihan kahdestaan jonnekin, kun lapset yökylässä.
Ihmettelen siis mikä on tämä "oma aika", joka on muka niin vaikeaa järjestää toimivassa parisuhteessa pikkulapsiaikana? Että mistä ei saisi enää haaveilla? Onko ihmisillä muka ollut ennen lapsia ihan älyttömästi kaikkea työn ohessa?
Niinpä! Tämähän onkin täysin selvää pässin lihaa niillä, jotka ovat suunnitelleet asiat ja elävät oerheenä eikä vain itselleen. Ongelma tuntuu olevan liian nuorina tai ihan väärään aikaan lapsia tehneillä. Silloin pitää saada juosta harva se ilta jossakin omassa tekemisessä ja lapsi on taakka.
Meillä myös on molemmille aina löytynyt aikaa harrastuksiin ja sitten kun lapset oli isompia, muös niihin ieriottoihin eikä näitä ole harvinnut laskea tai järjestellä erikseen. Perhe-elämän maksimointi on paljon tärkeämpää, perheenä reissaaminen, veneily, retkeily jne. on tärkeämpää kuin se yksin lenkillä käynti.Mutta käykö joku joka ilta jossain harrastuksissa lapsettomanakin? Me ei kyllä käyty... Silloinkin se noin 3 x viikossa salilla/jumpassa tunnin verran riitti perusarkeen. Sitä siis ihmettelen, että mikä se huima oman ajan määrä on, jota täälläkin joku paheksuu?
T. Kahden äiti, joka käy edelleen 3 x viikossa jumpalla
Käy toki. Kyllä mekin käytiin ennen lapsia joka ilta jossakin harrastuksessa. Meillä oli toki silloin jo yhteiseiä harrastuksia enemmän kuin niitä ihan omia.
Niin, mä luulen että ongelma ei ole vain harrastuksissa tai siitä monenako iltana olisi jossain. Ongelmahan tuntuu olevan se, että vaikka ei mitään harrastaisikaan, se lapsi ja kotona olo ahdistaa. Silloin se,jos toinen käy vaikka vain kahdesti viikossa tai kerran kuussa pidempään jossakin, tuntuu siltä, että munkin pitää päästä (vaikkei mihinkään edes lähtisi kuten ap). Se on minä minä-ajattelua eikä se sovi lapsiarkeen.
Miksi ei pitäisi päästä? Ajatteletko samoin, jos tämä kahdesti viikossa ja kerran kuussa pidempään jossain oleskeleva on nainen ja se kuka ei pääse mihinkään olisi mies?
No jos ei mihinkään menisi kuitenkaan, miksi pitää valittaa ajatuksella, että kun riinen niin mäkin? Apkin sanoi että ei hän mihkään hotelliin tai kylpylään lähtiskään vaikka pääsiskin. Silloin ongelma on perhe-elämä itsessään.
Alue: Aihe vapaa
Tämä. En todellakaan pyytäisi apua muilta, JOS ON IHAN FYYSISESTI TERVE TOINEN VANHEMPI MUKANA ELÄMÄSSÄ! Se fyysisesti terve vanhempi ottaa pään pois omasta perseestä ja alkaa toimimaan, kuten isän kuuluu!