Pystytkö tietoisesti muuttamaan tunnetilaasi?

En. En ole kone, joten kun vtuttaa niin vtuttaa, en voi "valita" sitä "pois päältä"!

Paljon helpompaa on muuttaa kumppanin tunnetilaa kuin omaa.

Vain hyvin rajallisesti. Mutta en oikeastaan tiedä haluanko edes.

Kun aikanaan aloin näkemään selkounia, minulle tuli samalla ihan hirveitä painajaisia. Mietin, voisiko olla niin, ettei unta ole suunniteltu hallittavaksi ja ettei unen palauttavat prosessit toimi oikein, jos sinnekin mennään päsmäröimään. Jotkut mielen ja kehon prosessit ehkä vaativat sitä, että niiden antaa pyöriä rauhassa taustalla eikä niitä mene omin päin näpelöimään.

Olen miettinyt, onko tunteissa samaa. Että tunteiden kuuluu antaa tuntua. Niillä on oma tehtävänsä, joka vaikeutuu, jos niitä alkaa liikaa päsmäröimään. Elämään kuuluu se, että hyväksyy sen, ettei kaikkea voi tai kuulukaan kontrolloida. Ehkä henkisen kasvun korkeampi taso ei ole se, että oppii hallitsemaan tunteitaan, vaan se että uskaltaa antaa niiden tuntua ja oppii elämään niiden kanssa sopusoinnussa.

Toki ihmiset on erilaisia, ja jos tiukka kontrolli jollekin toimii, niin hyvä niin. Minä luulen, että minun mieleni on rakennettu sillä tavoin, että tunteita ei kannata alkaa liikaa määräilemään tai lopputulos on aiempaa huonompi, mielen ja tunteiden yhteyden rikkoutuminen ja tietynlainen jumitustila.

Mä pystyn siten että laitan esim ikävän asian varastoon ja päätän etten käsittele asiaa sillä hetkellä. Esim kriisitilanteissa pysyn hyvin toimintavalmiudessa ja esittämään että ikävä tilanne ei ole kauhistus. Olen usein ollut tukipilari muille. Ongelmia taas tuottaa se että nämä asiat tuppaavat kasautua sinne varastoon. 

Ihan vaan tekemälla jotain muuta tai vaihtamalla paikkaa muuttuu myös tunnetila. Niin helppoa se on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunteet on syystä olemassa, ne on tärkeitä viestejä niin itselle kuin muillekin. On tarkoitus, että ne koetaan, kohdataan, tunnetaan ja käsitellään, jonka jälkeen ne voi myös muuttua. Ei tunteita ole tarkoitus aktiivisesti ohittaa, torjua, kieltää, tai keinotekoisesti "muuttaa".

Toki elämän asioiden ja niiden herättämien tunteiden käsittelyyn on hyvä olla kykyä ja keinoja. Sitten puhutaan tunteiden säätelyn ongelmista, jos tunteet kovin heittelee ja ihminen on niiden vietävissä voimakkaasti ja impulsiiviesti tai pienetkin asiat ja vastoinkäymiset nostattaa kovin (negatiivisia) tunteita. 

Tunteiden/Negatiivisten tunteiden torjuminen ja pakeneminen voi olla kuitenkin myös ongelma ja joillakin on vaikeuksia kohdata syystä tai toisesta (negatiivisia) tunteita. 

Varmasti joissain tilanteessa se, että keskittyy tietoisesti johonkin muuhun asiaan ja tunteeseen voi olla ihan hyvä keino, mutta ei todellakaan joka tilanteessa, sillä tunteet tärkeää osata myös kohdata, käsitellä ja sitä kautta päästä eteenpäin.

Kyllä tunteiden hallitsemisen kyky on vain ja ainoastaan hyvä asia. Kovassa tunnekuohussa niitä tunteita on mahdotonta käsitellä. Jos sen negatiivisen tunteen pystyy laittamaan taka-alalle ja sitten rationaalisesti pohtimaan, että miksi sellainen tunne pintaan nousi, voi siihen tunteeseen palata sitten tauon jälkeen paremmin varustautuneena. Yleensä se kyllä menee ohi kun sen tunteen pystyy järkeistämään, tai ainakin sen kanssa on paljon helpompaa elää. 

Minä kirjoitin kuitenkin tunteiden torjumisesta ja ohittamisesta ja siitä, että ne jättää käsittelemättä. Jos sellaista tekee paljon, niin ei se kovin hyvä juttu kyllä sitten yleisesti ottaen ole. Tällainen ei ole tunteiden terveellistä säätelyä, vaan niiden tukahduttamista ja vaikeutta kohdata ja käsitellä niitä. 

Olen samaa mieltä siitä, etta aikalisän / tauon ottaminen tai ajatusten kääntäminen muualle, jos on kovin tunteen vallassa on usein hyvä asia, jos sitten palaa asiaan kuitenkin myöhemmin, niinkuin kirjoitit, eikä ole tapana painaa asioita vain jonnekin alitajunnan perukoille, josta tukahdutetuilla ja käsittelemättä jätetyillä tunteilla on taipumusta tavalla tai toisella oireilla ja pompsahdella kuitenkin uudelleen jollain tavalla esiin. 

Itse sanoisin, että on hyvä olla taitoa ja erilaisia keinoja käsitellä tunteitaan, yksi keino voi olla tällainen manittu etäisyyden ottaminen vaikeaan asiaan / tunteeseen ja johonkin muuhun (tunteeseen, tekemiseen) keskittyminen. Tästä itsekin jo mainitsin. Tunteiden liiallinen kontrollointi ja tukahduttaminen ei sen sijaan ole hyväksi. On myös hyvä taito osata ja uskaltaa tuntea ja kohdata ne vaikeatkin tunteet. Rationalisointi tai tarve kontrolloida tunteitaan voi joskus olla myös liiallista. 

Toki kannattaa muistaa, että ihmiset ovat hyvin erilaisia, ja keinovalikoimat käsitellä asioita ja tunteita vaihtelee, kenelle mikäkin parhaiten sopii, ja kenellä on mitäkin ongelmakohtia näissä asioissa. 

Mitä tuo tunteiden kohtaaminen tarkoittaa? Ei tunteilla ole minua kohtaan mitään tunteita, vaan ne ovat minun tunteitani.

Vierailija kirjoitti:

Pystyn, jos koen, että se on sillä hetkellä oikea ja terve valinta. En tietysti aina, koska joskus tapahtuu niin kamalia asioita elämässä, että vaikka haluaisi, niin se asia on ensin käsiteltävä tunnetasolla loppuun ennen kuin elämä voi jatkua. Yleensä tosin en halua mitenkään piilotella tunteita itseltäni, muilta ehkä joskus. Mieluummin tosiaan työstän sen tunteen ja sen aiheuttaman asian nopeasti tai ajan kanssa itsekseni ja sitten se siirtymä toiseen tunnetilaan tapahtuu automaattisesti. Esimerkiksi kun itkee jonkun surun pois, niin luonnollisesti sen jälkeen seuraa helpotus ja paljon muita positiivisia tunteita, eikä se sama suru ehkä enää iske uudestaan koskaan samalla tavalla. Sitten on tilanteita, joissa on vaikka kiukkuinen kumppanille jostain julkisella paikalla eikä halua nolata toista tai itseään kiukuttelemalla, niin sitten sitä ehkä sanoo kumppanille, että haluaisin puhua tämän jutun sun kanssa läpi kotona, mutta nautitaan nyt tästä hetkestä tai keskitytään muuhun. Sitten kun siitä asiasta päästään puhumaan, niin onkin helpompi jo tuoda enemmän rakkautta ja lempeyttä siiihen keskusteluun. Sellaisessa tilanteessa se tunnetilan muuttaminen on hyödyllistä. Usein kuitenkin ihmiset valitettavasti lähtee karkuun hankalia tunteita turhan herkästi. Hakemalla lohtua päihteistä, turruttamalla ja unohtamalla omat tunteensa katselemalla telkkaria tai lukemalla yms, jonkun harrastuksen avulla tai mitä kaikkia näitä ihmisillä onkaan. Eivät halua "velloa negatiivisissa asioissa". No, käsittelemällä asiat kun ne tulevat vastaan ei ole vellomista. Surun saa itkeä pois ja käydä terapiassa kunnes asia oikeasti tuntuu helpommalta, jos stressaa raha-asioitaan, niin niiden välttely ei auta tilannetta, vaan se pelko on kohdattava ja uskallettava tuntea se ahdistus samalla kun sitten etsii myös niitä positiviisia tunteita, kuten toivoa, luottamusta itseen ja muiden neuvoihin jne, että saa ne asiat hoidettua kuntoon tai ainakin oppii keinoja elämään nykyisessä todellisuudessaan mahdollisimman hyvin ja tukiverkostoja etsien. Siinäkin tietysti se tunnetilan muuttaminen on sitä optimismin tuomista pelottavaan asiaan, mutta se ei tarkoita, että se negatiivinen tunne pitää sivuuttaa tai kieltää.

Ei minulla mikään katoa itkemällä. Voin myöhemmin itkeä saman asian uudestaan samalla intensiteetillä. En tavallaan toivu mistään, vaikka kävisin tunteet läpi. Ainoa keino on ns. mennä eteenpäin. Ehkä tämä liittyy autismiin tai jotain.

Piilotan tunteeni niin hyvin, ettei se ole tervettä enää. Äitini ei hallitse tunteitaan ollenkaan, joten en halua olla kuten hän. Ei pysty keskustelemaan vaan alkaa huutaa tai itkeä kuin pikkulapsi. Olen oppinut pitämään omat tunteeni itselläni lapsesta asti. Mulla ei saanut olla ainakaan negatiivisia tunteita silloin, koska äiti suuttui sitten.

Vierailija kirjoitti:

En. En ole kone, joten kun vtuttaa niin vtuttaa, en voi "valita" sitä "pois päältä"!

Siis nimenomaan olet kone, biologinen kone, ja siksi juuri et hallitse itseäsi enempää kuin koneesi sallii ja on oppinut tekemään.

Vierailija kirjoitti:

Kun nostan suupieliä ikään kuin hymyilisin, vaikka ei hymyilytä, minusta tuntuu paremmalta. Kokeilkaapa.

🤪

Mikä tunnetila.

Ei ölee.

Olen opetellut tietoisesti olemaan hiljaa ja näyttämättä kiukkuani. 

Kun bioastian kansi ei enää mene kiinni, niin mies nostaa pussin tiskipöydälle, johan siihen vielä mahtuu appelsiinin kuoret. Tai kun roskis on täynnä, ei vaan tartu mukaan ulos lähtiessä.

Välillä savu nousee korvista, miten joku voi olla niin tollo!

Töissä opin. Tiedän, että aikuinen osaa. 

Koronan aikana opin lisää, kun lääkäri määräsi sisälle. 

Tuosta taidosta on ollut paljon iloa. 

Aika hyvin pystyn.Muutenkin vähän autistina onnistuu.Lisäksi olen kokenut rankan menetyksen niin siihen suhteutettuna muut tunteet muuttuvat helposti vain ilmaksi , helppo nollata.Tästä kyvystä on ollut paljon apua elämän aikana.

Olen yläkoulun opettaja, joten on pakko osata. En voi mennä luokkaan väsyneenä, kyllästyneenä, vihaisena tmv. koska tunnetila siirtyy välittömästi oppilaisiin. Minun on ennen tuntia psyykattava itseni oikeaan tunnetilaan, mikä on joskus helppoa, joskus ei.

Lisäksi minun on otettava vastaan oppilaiden tunnetiloja kuin saippuapala eli ne eivät saa vaikuttaa minuun, koska muuten menetän luokan hallinnan. 

Minun on myös harjaannutettava itseäni pitämään oppilaista, joissa ei juuri pidettävää aina ole. 

Tämän vuoksi opettaminen on raskasta työtä ja nyt olen lomalla hyvällä omallatunnolla koko kesän.

Vierailija kirjoitti:

Olen yläkoulun opettaja, joten on pakko osata. En voi mennä luokkaan väsyneenä, kyllästyneenä, vihaisena tmv. koska tunnetila siirtyy välittömästi oppilaisiin. Minun on ennen tuntia psyykattava itseni oikeaan tunnetilaan, mikä on joskus helppoa, joskus ei.

Lisäksi minun on otettava vastaan oppilaiden tunnetiloja kuin saippuapala eli ne eivät saa vaikuttaa minuun, koska muuten menetän luokan hallinnan. 

Minun on myös harjaannutettava itseäni pitämään oppilaista, joissa ei juuri pidettävää aina ole. 

Tämän vuoksi opettaminen on raskasta työtä ja nyt olen lomalla hyvällä omallatunnolla koko kesän.

Tämä kuulostaa ihan minun työltäni vaikken ole opettaja mutta päällikkötasolla, alaiseni ovat luojankiitos esihenkilöitä jolloin edes jonkinmoinen koulutus- ja sivistystaso löytyy. 

Mut pointtini on juuri tuo itsensä joka aamu tiettyyn tunnetilaan psyykaaminen ja sen jälkeinen noin 8h "teatteriesityksen" vetäminen. Vaikka olis millanen sarvi otsassa ja ennenkaikkea se että työn sisältö ei kiinnosta oikeastaan pas..n vertaa, vedät sen työroolin päälle ja esität kiinnostunutta ja viihtyväsi firmassa, vaikka moni asia ja toimintatapa on jostain 2000 luvun ja monen vastuullisessa olevan kollegankin osaaminen jäänyt noille vuosille, työura on tehty tässä samassa firmassa joten ei ole mitään muuta näkemystä mistään muusta, ei siis osata mitään muuta. Joskus tuntuu että olen niin turhaantunut että pää leviää ja tekisi mieli vain huutaa että "helv....n amatöörit". Mut ei sit vaan takahampaat yhteen ja marketista ostamaan suklaata että saa edes jotain mielihyvää korvaamaan sitä vitutusta.

Pitkäaikainen /toistuva teeskentely on aivoille todella kuormittavaa. 

Jep, nytkin on evvk fiilis mut kun hyppään autoon pistän soittolistaltani jonkun fiilistä nostavan, energisoivan lempibiisini soiman, niitä ovat sellaiset missä tempo on hyvin intensiivinen, voimakas basso joka resonoi korbiin esin ZZ Topin parjaat jytä biisit, Tina turnerin The best, AC/DC tunetuimmat nopestempoiset tai E Typellä on myös monia sellasia hyvin energisiä biisejä jotka nostaa kyllä fiilistä ja omaa energiatasoa todella hyvin. Näitä ja monia muitakin kasari jytää kuunnellessa 20 min ajomatkan kun luukuttaa volyymit kaakossa, niin kyllä on ihan eri fiilis - kokeilkaapa ! 

Ajatus johtaa tietynlaiseen tunteeseen. Koeta työstää ajatusta, tunne muuttuu ajatuksen muutoksesta.

Pystyn. Nykyinen puolisonikin pystyy. Ei toki aina, mutta hyvin pitkälle. Joissain tilanteissa on tärkeää kyetä esimerkiksi nielemään kiukkunsa.

En enää ikinä halua sekaantua ihmisiin joilla on huono tunnekontrolli ja muutenkin tunnetaidot hukassa.

Kello on lyönyt viisi, ja työhuoneen stereot pusketaan äärirajoilleen. AC/DC:n Hells Bells kajahtaa käyntiin raskain, hitaasti kumisevin kirkonkellon lyönnein. Se on merkki siitä, että viikon työmurheet on virallisesti haudattu. Studiossa – eli pukkarissa puolipimeydessä – alkaa muodonmuutos. Peilistä katsoo takaisin neljäkymmentä vuotta täyttänyt harmaakettu, jonka silmiskulmissa on vieläkin sitä samaa pilkettä kuin silloin, kun herra oli kaupungin kuumin nimi.

Ensimmäinen haaste on vaatetus. Lokerosta esiin kaivettujen, tyköistuvien tummansinisten farmarihousujen vetoketju vaatii pienen henkäyksen sisäänpäin ja määrätietoisen nykäisyn, mutta farkut istuvat yhä – jämäkästi, mutta tyylillä. Jalkaan sujautetaan klassiset, ruskeat nahkaiset pursikengät ilman sukkia. Se tuo kokonaisuuteen ripauksen rentoa rannikkotunnelmaa, vaikka matka suuntautuukin korkeintaan paikallisen kuppilan tiskille.

Seuraavaksi vuorossa on illan kruunu: keilapaita. Kyseessä on juuri sellainen Miehen puolikkaat -sarjan Charlie Harper -tyylinen, väljä ja lyhythihainen luomus, jossa on pystysuorat kontrastiraidat ja kevyesti laskeutuva kaulus. Paita jätetään tietenkin ylimmistä napeista auki, jotta hopeinen kaulaketju pääsee oikeuksiinsa.

Brian Johnsonin rääkyvä ääni ja Angus Youngin kitarariffi alkavat rakentaa lopullista latausta, kun on hiusten – tai pikemminkin niiden jäänteiden – vuoro.

Mies puristaa kämmenelleen reilun nokareen vahvaa hiusgeeliä. Tukanraja on vuosien saatossa tehnyt taktisen perääntymisliikkeen, ja päälaelle on muodostunut kunnioitettava munkkikalju. Mutta harmaakettu ei lannistu. Kampaa apuna käyttäen loput hopeiset suortuvat vedetään tiukasti ja virtaviivaisesti suoraan taaksepäin. Geelin ja tarkan arkkitehtonisella hiusten asettelulla pyöreä kalju kohta peittyy juuri sen verran, että peiliin voi vilkaista hyväksyvästi iskien silmää.

Vielä suihkaus vähän liian vahvaa bentsiiniä muistuttavaa miesten tuoksua, lompakko takataskuun ja nahkatakki olalle. Työpaikan ovi pamahtaa kiinni taustalla soivan kitarasoolon tahtiin (OI! OI! OI! OI! OI! OI! OI!). Kaupunki odottaa, ja tämä herrasmies on dynamiittia.

Ime munaa!!!