Miksi jotkut ihmiset syrjäytyvät?

Luepa aiheeseen liittyvää kirjallisuutta sen sijaan, että tulet täältä palstapersuilta kyselemään.

Minun on vaikea ymmärtää yksinäisyyttä potevia ihmisiä. Sairaus on ainoa joka minua rajoittaisi seurustelemasta ja tapailemasta ystäviäni. Olen 77-v. ja minulle tarjotaan vaikka mitä luottamustehtäviä enemmän, kuin voin vastaanottaa. 

Olen ainoa lapsi ja jo nuorena halusin kuulua johonkin ryhmään. Sellainen löytyi 18-vuotiaana. Sieltä löytyi ystäviä, jopa aviomies, jotka ovat elämässäni vieläkin. Vanhimmat ystävät ovat valitettavasti kuolleet. Muitakin harrastuksia on tullut elämän varrella ja tekemistä ja tapaamisia niiden ohella. 

Luuserit syrjäytyy 

Vierailija kirjoitti:

Luepa aiheeseen liittyvää kirjallisuutta sen sijaan, että tulet täältä palstapersuilta kyselemään.

Tässä kiteytyy taas se suomalaisten sairas asenne joka syrjäytymiseen johtaa. Itse kommentoija on 100% varmasti syrjäytynyt koska eihän tuollaista ihmistä kukaan kestä, ja sitten vielä bonuksena se toisten haukkuminen ja vihamielinen suhtautuminen itsestään poikkeaviin.

"Mulla fyysinen sairaus, en vaan jaksa lähteä kotoa mihinkään ja koska en voi käydä töissä ei kyllä olisi rahaakaan käydä missään missä tapaa kiinnostavia ihmisiä. Sosiaaliset taidot mulla hyvät."

Sama täällä. Ei jaksa kroonisen fyysisen sairauden takia liikkua kodin ulkopuolella. Olen kuitenkin sosiaalinen. Meitä on Suomessa paljon muitakin, jotka olemme samassa tilanteessa. On paljon ihmisiä myös sairaaloissa ja vanhankodeissa, jotka eivät pääse vuosikausiin ulos. Silti he säilyttävät ilonsa.

Vierailija kirjoitti:

Minun on vaikea ymmärtää yksinäisyyttä potevia ihmisiä. Sairaus on ainoa joka minua rajoittaisi seurustelemasta ja tapailemasta ystäviäni. Olen 77-v. ja minulle tarjotaan vaikka mitä luottamustehtäviä enemmän, kuin voin vastaanottaa. 

Olen ainoa lapsi ja jo nuorena halusin kuulua johonkin ryhmään. Sellainen löytyi 18-vuotiaana. Sieltä löytyi ystäviä, jopa aviomies, jotka ovat elämässäni vieläkin. Vanhimmat ystävät ovat valitettavasti kuolleet. Muitakin harrastuksia on tullut elämän varrella ja tekemistä ja tapaamisia niiden ohella. 

Jos on jo nuorena päässyt mukaan yhteisöihin, saanut ystäviä, parisuhteen ja pitkäaikaisia sosiaalisia verkostoja, niin yksinäisyys voi tuntua vaikeasti ymmärrettävältä. Monella yksinäisellä juuri nuo asiat ovat jääneet puuttumaan tai katkenneet jossain vaiheessa elämää.

Ihmissuhteet myös ruokkivat itse itseään. Kun ihmisellä on jo valmiiksi ystäviä, harrastuksia ja kontakteja, uusia suhteita syntyy helpommin. Mutta jos ihminen jää pitkäksi aikaa yksin, ulkopuoliseksi tai torjutuksi, sosiaalinen elämä voi alkaa kutistua nopeasti.

Ja siinä on myös sukupolvikokemusten ero. Moni vanhemman sukupolven ihminen kasvoi aikana, jolloin yhteisöt, harrastukset, työpaikat ja paikalliset verkostot olivat tiiviimpiä. Nykyään elämä on paljon yksilökeskeisempää ja hajanaisempaa, ja moni viettää valtavan osan ajastaan yksin tai netissä.

Ei tuo kommentti minusta ilkeä ole, mutta siinä näkyy vähän se klassinen ajatus:
“minulle tämä onnistui, joten en oikein ymmärrä miksei muillekin.”

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Traumat, kiusaamistausta,liiallinen kiltteys, rajattomuus ja muut käyttää hyväkseen, ei usko pärjäävänsä ja ei ehkä pärjääkkään, ahdistus, masennus jne

Kyvyttömyys nähdä omilla valinnoilla olevan mitään positiivista vaikutusta tulevaisuuteen.

Tämä varmasti osalla, mutta osa syrjäytyy täysin vapaaehtoisesti ja omasta halustaan. Kuulun jälkimmäiseen, en vain jaksa olla osa yhteiskuntaa. Siis ei kiinnosta. En halua tulla nähdyksi tai kuulluksi, vaan elää hiljaa omaa elämääni, johon olen tyytyväinen. Enkä ole huono-osainen, vaan voin tehdä asioita, jotka tekevät elämästäni mielekästä. En tavoittele materiaa, vaan elämyksiä ja kokemuksia. Materiakeskeisyys, ja se, ettei mkään riitä,  on yksi ilmiö yhteiskunnassa, johon en koe haluavani osallistua. 

Vierailija kirjoitti:

Luuserit syrjäytyy 

Ehkä sitten olen luuseri, kun tälläkin hetkellä olen yksin kiertämässä Eurooppaa autolla syyskuun loppuun asti, kun ei ole Suomessa enää mitään. 

Kiinnostaako olla luuseri? Ihan vtun se ja sama, nautin tällä hetkellä joka hetkestä. 

monet ihan omasta halustaan. ihmiset ja sosialisointi on kuluttavaa.

Vierailija kirjoitti:

Luuserit syrjäytyy 

Ihmisillä on erilainen resilienssi joka tulee a) perimästä ja b) kasvuolosuhteista. Kuka valitsee omat vanhempansa ja omat geeninsä? Esim. 5-HTTLPR-geenin tietyt alleelit, on aukottomasti yhdistetty esim. alkoholismiin ja masennuksen laukeamiseen stressaavissa olosuhteissa. Näitä perintötekijöitä on monia, ja suurin osa on vielä hämärän peitossa.

Joskus käy niin, että vaikkapa lievästi autistisella ja herkällä yksilöllä on hyvä kasvuympäristö, rakastavat vanhemmat, tarpeeksi resursseja ja välttyy suurilta traumoilta, jolloin he eivät syrjäydy. Päin vastoin, monet heistä ovat aloittaneet jonkun autotalliforman, joka on nyt satojen miljardien arvoinen.

Jos samoilla geeneillä varustettu tyyppi joutuu surkeaan lähiökouluun hakattavaksi, syrjityksi koulussa ja työelämässä ja suhde vanhempiinkin on vähän niin ja näin, syrjäytyminen on todennäköisempää.

Ympäristö, sattuma, omat valinnat, geneettinen ja sosiaalinen perimä jne.

En yksinkertaisesti jaksa tätä yhteiskuntaa jossa heikoimpia potkitaan lisää. Ilmeisesti se on ihmisen itsensä vika jos syntyy juoppovanhemmille ja kiusataan koulussa. Sen sijaan, että syytettäisiin juoppovanhempia ja kiusaajia, syytetään uhria. Ei ymmärretä traumoja vaan syyllistetään siitä, kun ei pärjätä aikuisenakaan. 

Vierailija kirjoitti:

Koska yhteiskunta tarjoaa vastikkeettomia tukia, jotka mahdollistavat täydellisen irtautumisen. Tukien jakaminen pitäisi lopettaa.

Vastikkeettomien tukien jakaminen voi luoda kannustinloukkuja, jotka ovat haitallisia. On tilanteita, joissa tukien varaan heittäytymällä saa paremman toimeentulon kuin esim. pienpialkkaisena yksinhuoltajana. Myös se, että tuet katkaistaan mielivaltaisesti  ja peritään takaisin, jos yrittää vähänkin työllistyä on sairasta. Monesti osa-aikaista tai edes vapaaehtoistyötä ei kannata ottaa vastaan, koska se voidaan tulkita Kelassa miten sattuu.

On kuitenkin hyvä, että viimesijainen turva on olemassa. Maissa, joissa sosiaaliturva on heikko, on myös syrjäytyneitä ihmisiä, mutta he notkuvat kaduilla kodittomina, asuvat aaltopeltislummeissa, myyvät itseään ja päihteitä ja varastelevat ja ryöstelevät ja kerjäävät. Oletko koskaan käynyt vaikkapa USA:n huonommilla alueilla (vaikka kyseessä Suomea huomattavasti rikkaampi maa)? Tai Intiassa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun on vaikea ymmärtää yksinäisyyttä potevia ihmisiä. Sairaus on ainoa joka minua rajoittaisi seurustelemasta ja tapailemasta ystäviäni. Olen 77-v. ja minulle tarjotaan vaikka mitä luottamustehtäviä enemmän, kuin voin vastaanottaa. 

Olen ainoa lapsi ja jo nuorena halusin kuulua johonkin ryhmään. Sellainen löytyi 18-vuotiaana. Sieltä löytyi ystäviä, jopa aviomies, jotka ovat elämässäni vieläkin. Vanhimmat ystävät ovat valitettavasti kuolleet. Muitakin harrastuksia on tullut elämän varrella ja tekemistä ja tapaamisia niiden ohella. 

Jos on jo nuorena päässyt mukaan yhteisöihin, saanut ystäviä, parisuhteen ja pitkäaikaisia sosiaalisia verkostoja, niin yksinäisyys voi tuntua vaikeasti ymmärrettävältä. Monella yksinäisellä juuri nuo asiat ovat jääneet puuttumaan tai katkenneet jossain vaiheessa elämää.

Ihmissuhteet myös ruokkivat itse itseään. Kun ihmisellä on jo valmiiksi ystäviä, harrastuksia ja kontakteja, uusia suhteita syntyy helpommin. Mutta jos ihminen jää pitkäksi aikaa yksin, ulkopuoliseksi tai torjutuksi, sosiaalinen elämä voi alkaa kutistua nopeasti.

Ja siinä on myös sukupolvikokemusten ero. Moni vanhemman sukupolven ihminen kasvoi aikana, jolloin yhteisöt, harrastukset, työpaikat ja paikalliset verkostot olivat tiiviimpiä. Nykyään elämä on paljon yksilökeskeisempää ja hajanaisempaa, ja moni viettää valtavan osan ajastaan yksin tai netissä.

Ei tuo kommentti minusta ilkeä ole, mutta siinä näkyy vähän se klassinen ajatus:
“minulle tämä onnistui, joten en oikein ymmärrä miksei muillekin.”

Olen tuo sama. Viimeinen virkkeesi paljastaa juuri ajatukseni. Jos itse ei ole aktiivinen ei pidä valittaa. Allekirjoitan koko tekstisi. Juuri näin se varmaan on. Keväällä minua pyydettiin erään tapahtuman toimikuntaan. En tuntenut ketään, nyt tunnen. Syksyllä lähden Lappiin erään ryhmän kanssa, en tunne sieltä ketään. Sittenpähän tutustun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun on vaikea ymmärtää yksinäisyyttä potevia ihmisiä. Sairaus on ainoa joka minua rajoittaisi seurustelemasta ja tapailemasta ystäviäni. Olen 77-v. ja minulle tarjotaan vaikka mitä luottamustehtäviä enemmän, kuin voin vastaanottaa. 

Olen ainoa lapsi ja jo nuorena halusin kuulua johonkin ryhmään. Sellainen löytyi 18-vuotiaana. Sieltä löytyi ystäviä, jopa aviomies, jotka ovat elämässäni vieläkin. Vanhimmat ystävät ovat valitettavasti kuolleet. Muitakin harrastuksia on tullut elämän varrella ja tekemistä ja tapaamisia niiden ohella. 

Jos on jo nuorena päässyt mukaan yhteisöihin, saanut ystäviä, parisuhteen ja pitkäaikaisia sosiaalisia verkostoja, niin yksinäisyys voi tuntua vaikeasti ymmärrettävältä. Monella yksinäisellä juuri nuo asiat ovat jääneet puuttumaan tai katkenneet jossain vaiheessa elämää.

Ihmissuhteet myös ruokkivat itse itseään. Kun ihmisellä on jo valmiiksi ystäviä, harrastuksia ja kontakteja, uusia suhteita syntyy helpommin. Mutta jos ihminen jää pitkäksi aikaa yksin, ulkopuoliseksi tai torjutuksi, sosiaalinen elämä voi alkaa kutistua nopeasti.

Ja siinä on myös sukupolvikokemusten ero. Moni vanhemman sukupolven ihminen kasvoi aikana, jolloin yhteisöt, harrastukset, työpaikat ja paikalliset verkostot olivat tiiviimpiä. Nykyään elämä on paljon yksilökeskeisempää ja hajanaisempaa, ja moni viettää valtavan osan ajastaan yksin tai netissä.

Ei tuo kommentti minusta ilkeä ole, mutta siinä näkyy vähän se klassinen ajatus:
“minulle tämä onnistui, joten en oikein ymmärrä miksei muillekin.”

Olen tuo sama. Viimeinen virkkeesi paljastaa juuri ajatukseni. Jos itse ei ole aktiivinen ei pidä valittaa. Allekirjoitan koko tekstisi. Juuri näin se varmaan on. Keväällä minua pyydettiin erään tapahtuman toimikuntaan. En tuntenut ketään, nyt tunnen. Syksyllä lähden Lappiin erään ryhmän kanssa, en tunne sieltä ketään. Sittenpähän tutustun.

Tuli vähän sellainen fiilis, että kommentin pointti ei ollut yrittää ymmärtää yksinäisiä ihmisiä vaan enemmänkin kertoa miten itse on onnistunut sosiaalisesti. “Minä menin ryhmään ja sain ystäviä, joten muidenkin pitäisi vain tehdä niin.” Todellisuus ei kuitenkaan mene kaikilla noin helposti.

Jos ihmisellä on taustalla vuosien torjuntaa, kiusaamista, ahdistusta tai ulkopuolisuuden kokemuksia, uusiin porukoihin meneminen ei tunnu samalta kuin terveelle ja sosiaalisesti itsevarmalle ihmiselle. Silloin ei puhuta enää vain “aktiivisuudesta”, vaan siitä millaiseksi oma mieli ja kokemukset ovat vuosien aikana muovautuneet. Ja vieläpä jos on arka ihmisten keskuudessa, niin se vain vaikeuttaa entisestään, vaikka kuinka haluaisi olla ihmisten kanssa tekemisissä.

Ja muutenkin sosiaalinen elämä ruokkii itse itseään. Jos sinulla on jo valmiiksi verkostoja, itsevarmuutta ja hyviä kokemuksia ihmisistä, uusien kontaktien luominen on luonnollisesti helpompaa. Kaikki eivät lähde samalta viivalta, vaikka suomalaisessa keskustelussa siitä tykätäänkin tehdä moraalikysymys.

Ei kuulu sulle, keskity omiin asioihisi.

Vierailija kirjoitti:

Syrjäytyminen on ihan normaali tila. Ei kaikkia tarvitse sosialisoida, tai aivopestä ekstroverteiksi. Jos ihminen haluaa olla omissa oloissaan, niin annetaan olla. Niin luontokin toimii. 

Syrjäytyneillä tarkoitetaan pudokkaita, ei vapaaehtoisesti asioista poisjääviä? 

Vierailija kirjoitti:

monet ihan omasta halustaan. ihmiset ja sosialisointi on kuluttavaa.

Kyllä, ja ihmisten kesken oleva nokkimisjärjestys. Ihme peliä, mitä en jaksa yhtään vaikka pärjään kyllä vertailussa muiden kesken. 

Kolmesta ammattitutkinnosta huolimatta ei pääse töihin kuten minä. Olne tässä nyt 10 v odottanut että saisin töitä. Postissakin sanottiin ettenole tarpeeksi pätevä heille töihin vaikka opiskelin merkonomiksi. Ei enää edes kiinnosta työnhakeminen. Lähettelen feikki hakeuksia.

Suomissa on maailman gamerfobisimmat naiset ja yhteiskunta sortaa videopelaajia tolkuttomasti.