Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kuinka kauan saa olla vihainen vanhemmilleen jos kurja lapsuus antoi elämään huonot lähtökohdat?
20.05.2026 |
En tarkoita rikollista kaltoinkohtelua vaan sellaista yleistä välinpitämättömyyttä ja väheksyntää.
Kommentit (141)
Vierailija kirjoitti:
Mä vihaan edelleen mutsia vaikka se on maannut haudassa jo vuosia. Kerran eräs psykologi ehdotti että voisinko mä antaa anteeksi mutsin teot. Mä sanoin etten pysty siihen koska silloin tuntuisi siltä että olisi hyväksynyt sen mitä kaikkea pahaa se teki. Kelvottomista vanhemmista huolimatta olen pärjännyt elämässä sisulla.
Hyväksyminen ja ymmärtäminen ovat kaksi eri asiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kannata olla vihainen vaan ottaa elämä haltuun. Mennä yliopistoon, opiskella hyväpalkkainen ammatti jne.
Mitä jos on vanhempien harjoittaman henkisen väkivallan takia sairastunut psykoosisairauteen, kuten minä? Köyhyyttä ja yksinäisyyttä vain tiedossa loppuikäni.
Useimmat joilla on psykoosisairaus, on sairastuneet ihan muista syistä kuin vanhempien tekemisten takia. Mutta voihan sekin olla, jos olivat todella pahoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En voi ymmärtää, että jäädään märehtimään vanhoja aikoja ja pilataan elämä sillä. Mä katkaisin välit omaan isääni, kun tuli mitta täyteen kiusaamisesta. Kerran näin sen jälkeen ennen hänen kuolemaansa, eikä yhtään sureta, että lapset ei päässeet tutustumaan vaariin. Seuraava joka jää pois on mun kiusaaja sisko. Sitä on vaan pakko välillä kohdata äidin takia.
Elämä sujuu paremmin, kun ei tarvii kantaa itselleen epämiellyttävää taakkaa harteilla.
Ei katkeruuden taakka poistu sillä, että katkoo välejä läheisiin ihmisiin. Kyllä se jää kalvamaan edelleen. Yhteydenpitoa kannattaa toki rajoittaa, jos kohtaamisista jää paha mieli. Yleensä, ihan oman hyvinvoinnin kannalta, epäselvät lähisuhteet on kuitenkin viisaampaa selvittää, jos vain mahdollista.
Miten selvität solmuun menneen suhteen narsistiin?
Saa olla koko ikänsä jos niin haluaa, mutta se ei ole itselle kovin terve ratkaisu. Parempi jossain vaiheessa päästää irti huonoista kokemuksista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Loppuun asti. Muistat vaan sitte kieltäytyä myös perinnöistä.
Tämä on aina huvittava. Suurin osa perinnöistä on naurettavan pieniä. Eipä monella ole edes mistä kieltäytyä.
Mun pirihuoramutsilta ei jäänyt sitä vähääkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin kauan, että saat elämäsi kuntoon ja ymmärrät, ettei lähtökohdat ratkaisekaan kaikkea, vaan elämäänsä voi vaikuttaa aina.
Vierailija kirjoitti:
Tämä on hyvä kysymys, jota mietin usein itse päinvastaisesta näkökulmasta, eli täytyykö olla vihainen?
Itse siis koin ihan rikollista kaltoinkohtelua, mutta en osaa olla vihainen. Kai minulla olisi siihen tunteeseen ihan oikeus, mutta en ole vaan onnistunut löytämään itsestäni sitä vihaisuutta. Mietin usein, että tuleeko se joskus esiin ja jos ei tule, jääkö asia aina jollain tasolla käsittelemättä?
Toisaalta taas ystäväni koki kaltoinkohtelua, joka ei ollut rikollista, mutta haavoittavaa kyllä. Hän on edelleenkin vihainen ja se kuluttaa häntä valtavasti. Hän on edelleen tekemisissä vanhempiensa kanssa ja sen takia kokemukset toistuvat edelleen ja uskon, ettei vihantunteetkaan sen takia väisty. En pysty kuvittelemaan, kuinka rankkaa se on hänelle.
Eli siis kai sitä saa olla vihainen, mutta sen tekee todennäköisesti oman hyvinvointinsa kustannuksella.
Viisas on se, joka on elämän katkeran kalkin juonut, mutta ei ole siitä karkeroitunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En voi ymmärtää, että jäädään märehtimään vanhoja aikoja ja pilataan elämä sillä. Mä katkaisin välit omaan isääni, kun tuli mitta täyteen kiusaamisesta. Kerran näin sen jälkeen ennen hänen kuolemaansa, eikä yhtään sureta, että lapset ei päässeet tutustumaan vaariin. Seuraava joka jää pois on mun kiusaaja sisko. Sitä on vaan pakko välillä kohdata äidin takia.
Elämä sujuu paremmin, kun ei tarvii kantaa itselleen epämiellyttävää taakkaa harteilla.
Ei katkeruuden taakka poistu sillä, että katkoo välejä läheisiin ihmisiin. Kyllä se jää kalvamaan edelleen. Yhteydenpitoa kannattaa toki rajoittaa, jos kohtaamisista jää paha mieli. Yleensä, ihan oman hyvinvoinnin kannalta, epäselvät lähisuhteet on kuitenkin viisaampaa selvittää, jos vain mahdollista.
Miten selvität solmuun menneen suhteen narsistiin?
Aloittaisin vaikka luopumalla itse tehdystä narsisti-diagnoosista.
Minä ainakin aion olla loppuelämäni ilman vanhempiani. Hyvin on mennyt, kohta oon 40. Ei ne paskat vanhemmat paremmiksi muutu vuosienkaan saatossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On aika vaikeaa päättää alkaa elää kuten normaalit ihmiset jos ei ole koskaan saanut mitään mallia sellaisesta, päinvastoin on pakotettu pärjäämään omillaan 10-vuotiaasta. Miten siinä osaisi empaattinen olla näitä kaltoinkohtelijoitaan kohtaan?
Astu vanhempiesi saappaisiin. Mieti, mitä heillä olisi kerrottavana niissä terapeutin nojatuoleissa, joihin he eivät uskalla koskaan istua. Mitä he paljastaisivat lapsuudenkodistaan, vanhempiensa parisuhteesta, aikansa kasvatuksesta? Välttelin tätä vuosia, ellen vuosikymmeniä. Sitten kokeilin. Yhtäkkiä raivon tilalla oli ennen kaikkea suru niistä eväistä, joilla vanhempamme ovat pyristelleet elämässä eteenpäin hädissään. (News flash,se oli köykäinen eväspussi se)
Ei ole lapsen vastuu ymmärtää aikuisen kyvyttömyyttä.
Armo olikin paras lahja itselleni. Olen kököttänyt psykoterapiassa valtaosan aikuisiästäni. Joku voisi kutsua minua toivottamaksi tapaukseksi. Luulin nimittäin pitkään, että olin terapiaprosessin päätepisteessä, nähnyt lähisukulaisteni puutteet ja havainnut, mitä jäin vaille. Tämän kautta pääsin ahdistukseni juurille tätä kaikkea haen, useimmiten väärin konstein ja vääristä paikoista. Kiitos vain vanhemmat, kun pilasitte elämäni. Vasta oman keski-iän kynnyksellä tajuan, että oman henkilöhistorian ja menneisyyden pöyhiminen ja kuopsutus ovat vasta pohjatyötä. Nykyään ymmärrän vanhempiani ihan hyvin, mutta anteeksi en ole antanut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aina sanotaan, että päästä irti, unohda, älä pidä vihaa/kiukkua.. MITEN niistä päästää irti. Mieluusti päästäisin ja unohtaisin kaiken hyvin mielelläni, mutta aina ne vaan sitten pulpahtaa pintaan kuin poiju jossain vaiheessa.
Tämä ei ole mitenkään mukava mielentila. Mä olen muuttanut kauas lapsuudenmaisemistani ja äidistäni (isä ei ole näkynyt), enkä pidä yhteyksiä. Joten poissa silmistä, pois mielestä onnistuu jonkin aikaa, mutta sitten taas joku laukaisee jonkun muiston ja siinä se pahaolo taas velloo!
Nyt mä ryven äitienpäivän jälkeisessä masiksessa. Paljon on vieläkin kysymyksiä, että miksi, miksi, miksi...
Enkä usko sekuntiakaan, että äitini parhaansa teki. Hän on juoppo h*ora, joka toi miehiä baarista mullekin! Eli mä aika pitkälti nukuin sängyn alla 10 v lähtien (teini-iässä kavereilla, sukulaisilla tai kellarissa), kun pelkäsin baarista kotiin palaavaa ryyppyporukkaa. < tämä on vain pintaraapasu.
Tuo kuulostaa jo kyllä aivan sairaan ja rikollisen puolelle menevältä laiminlyönniltä. Sinun äidillä on ollut päihderiippuvuus, joka on ohjannut hänen tekemisiään. Siinä jää kaikki muu, myös lapset, kakkossijalle. Ehkä hän silti varmaan omalla tavallaan yritti parhaansa, mutta se "paras" on päihderiippuvaisella aina siihen päihteen saamiseen sidottu ja sen riippuvuussairauden vääristämä?
En tiedä auttaako tämä sinua, mutta itse olen opetellut hyväksymään sen pahan olon, mikä välillä tulee. Ihmiselle nyt välillä tulee paha olo. Sitten jatketaan.
Kiitos. Mä olen pahanoloni kanssa tehnyt sovinnon, elän sen kanssa suht normaalia elämää. Mieheni toisinaan huomaa ja tytär joskus kyselee, että onko kaikki ok... Mies tietää taustat ja on ollut tukena. Tytär ei tiedä kuin, ettei tämän isoäidin kanssa olla tekemisissä, koska siitä ei mitään hyvää seuraa. On tytär äitini tavannut sukujuhlissa, siinä se. Näki miten käyttäytyi ja oli, niin eipä ole ollut mummo tarpeita.
Paljon on tyttären kanssa tunteista ja mun oloista puhuttu kuitenkin. Sanonut, että haluasin unohtaa, päästä yli, en halua mennä yksityiskohtiin säästääkseni itseänikin.
Nyt äitienpäivänä äiti kännissä soitteli ja muistutteli olemassa olosta. Oli saanut jostain ongittua mun numeron. Eihän tässä kukaan ikuisesti elä ja jopa hetken kuuntelin sen juttuja.. kunnes alkoi haukkuminen,laitoin luurin kiinni. Jotenkin entistä tiukemmassa nyt tää p*ska.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jatka vaan vellomista kaikissa paskoissa. Kaveritkin tykkää, jos sellaisia on.
Juu, eipä se minunkaan perintöni suurensuuri olisi. Ehkä miljoonista olisi vaikeampi luopua kuin kymppitonneista. Tosin kyllä se Beckhamin poika teki senkin, mutta tienannee itsekin aika hyvin.
Olen tekemisissä edelleen isäni kanssa ohuesti. Kyllä hän yhteyden saa puhelimitse, mutta en usko, että vastaisin, jos alkaisi rimputella. Gray rock -menetelmää käytän soveltuvasti. Haukottelen ja olen tylsä. Puhun vain hyvää päivää kirvesvartta -asioita, jos kerran pari vuodessa tapaamme sukulaisilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo oli hyvä pointti, että hyväksyminen ja ymmärtäminen on eri asioita. Sinä voit olla eri mieltä ja sinun ei tarvitse hyväksyä sinulle itsellesi aiheutettua vahinkoa tai toisten ihmisten välinpitämättömyyttä, mutta sinä voit silti ymmärtää niitä ihmisiä ja heidän tekojaan ja sen kautta antaa heille jopa anteeksi. Se kaikki tosin vaatii sitä itsensä kanssa työskentelyä, koska monella on ne suojamekanismit niin isot, että niiden läpi on ihan mahdotonta päästä edes henkilön itse. Tunteita saa ja pitää kokea ja välillä niitä kannattaa jopa korostaa, että niitä ymmärtää, mutta siinä samalla kannattaa myös miettiä ja tarkkailla, mistä ja miksi ne nousevat pintaan ja mitä ne koittavat opettaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On aika vaikeaa päättää alkaa elää kuten normaalit ihmiset jos ei ole koskaan saanut mitään mallia sellaisesta, päinvastoin on pakotettu pärjäämään omillaan 10-vuotiaasta. Miten siinä osaisi empaattinen olla näitä kaltoinkohtelijoitaan kohtaan?
Astu vanhempiesi saappaisiin. Mieti, mitä heillä olisi kerrottavana niissä terapeutin nojatuoleissa, joihin he eivät uskalla koskaan istua. Mitä he paljastaisivat lapsuudenkodistaan, vanhempiensa parisuhteesta, aikansa kasvatuksesta? Välttelin tätä vuosia, ellen vuosikymmeniä. Sitten kokeilin. Yhtäkkiä raivon tilalla oli ennen kaikkea suru niistä eväistä, joilla vanhempamme ovat pyristelleet elämässä eteenpäin hädissään. (News flash,se oli köykäinen eväspussi se)
Ei ole lapsen vastuu ymmärtää aikuisen kyvyttömyyttä.
On. Jos siis puhutaan jo aikuisesta lapsesta. Se nimenomaan on sen vastuulla, kaikki on sen vastuulla, se on sen tarina, eikä niiden vanhempien. Te elätte omaa tarinaanne, ettekä vanhempienne.
Älkää olettako pahaa kokeneista ihmisistä niin alhaisesti aina, että he vaan tahallaan piehtaroi, vatvoo ja eivät edes yritä.
Ette oikeasti tiedä totuutta.
Luulette vaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikähän siinä on, että ihmiset niin hirveän paljon rakastaa maassa makaavien päällä pomppimista, toisten kaltoinkohtelun ja haavojen mitätöintiä ja vähättelyä. Mikä siinä on, että edes kehdataan avata se turpa ja määkiä sieltä ulos jotain syyllistämistä ja käskyttää "aikuistumaan".
Mistä te edes tiedätte miten paljon toiset on jo yrittäneet ja sinnitelleet? Miksi oletatte aina, että muut vaan heittäytyy katkeriksi? Eivätkä jo ole taaperona joutuneet aikuistumaan!!!
Olette varmaan itse niitä pahan tekijöitä, kun niin vihaatte rikki menneitä ihmisiä.
Tai sitten olette itse muka "anteeksi antaneita" ja muka "ylipäässeitä", vaikka ette ole käsitelleet yhtään mitään, ainoastaan puratte vihanne johonkin uuteen kohteeseen.
Minulla on diagnosoitu epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö, mutta en anna sen määritellä itseäni. Se ei ole vietti, niin että minun täytyisi käyttäytyä diagnoosin mukaisesti. Persoonallisuushäiriöt ovat kroonisia, eikä niitä paranneta, mutta niiden kanssa voi tulla toimeen ja persoonallisuushäiriö on vain yksi puoli ihmisestä. Ihminen on kokonaisuus ja on myös piirteitä ja keinoja jotka auttavat nollaamaan häiriöitä. Siksi kannustan haastamaan niitä omia ajatuksia. Reaktio siitä, että nyt lyödään lyötyä syntyy sinussa ja vain sinussa ja se ei ole nyt meidän muiden vika. Jos erilainen mielipide on sinulle uhka, suosittelen sulkemaan keskustelupalstan.
Et ymmärtänyt lukemaasi ja kyllä huomaa diagnoosin sinusta.
Minä suosittelen sinua poistumaan itse palstalta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kannata olla vihainen vaan ottaa elämä haltuun. Mennä yliopistoon, opiskella hyväpalkkainen ammatti jne.
Mitä jos on vanhempien harjoittaman henkisen väkivallan takia sairastunut psykoosisairauteen, kuten minä? Köyhyyttä ja yksinäisyyttä vain tiedossa loppuikäni.
Useimmat joilla on psykoosisairaus, on sairastuneet ihan muista syistä kuin vanhempien tekemisten takia. Mutta voihan sekin olla, jos olivat todella pahoja.
Nekin tulee jostain yhteiskunnnan ihmeellisestä taikaseinästä? Käyttäytymisestä perimä selittää puolet ja toisen puolen selittää millaisissa olosuhteissa joutuu sen lapsuutensa ja persoonallisuushäiriöiden ydin syntyy jo lapsuudessa. Jos itsetunto tai tunnetaidot eivät pääse kehittymään, asiaa on vaikeaa korjata myöhemmin. Kun lasta kohdellaan kaltoin, persoonallisuus alkaa häiriintyä. Kun katsotaan persoonallisuushäiriöisten ihmisten taustaa, todella isolla osalla on kaltoin kohtelua ja traumatisoitumista. Epävakaat perheolot ovat kuin bensaa liekkeihin.
Vierailija kirjoitti:
Tuo oli hyvä pointti, että hyväksyminen ja ymmärtäminen on eri asioita. Sinä voit olla eri mieltä ja sinun ei tarvitse hyväksyä sinulle itsellesi aiheutettua vahinkoa tai toisten ihmisten välinpitämättömyyttä, mutta sinä voit silti ymmärtää niitä ihmisiä ja heidän tekojaan ja sen kautta antaa heille jopa anteeksi. Se kaikki tosin vaatii sitä itsensä kanssa työskentelyä, koska monella on ne suojamekanismit niin isot, että niiden läpi on ihan mahdotonta päästä edes henkilön itse. Tunteita saa ja pitää kokea ja välillä niitä kannattaa jopa korostaa, että niitä ymmärtää, mutta siinä samalla kannattaa myös miettiä ja tarkkailla, mistä ja miksi ne nousevat pintaan ja mitä ne koittavat opettaa.
No sitä ne koittaa opettaa, että ihminen menee rikki jos sen rikkoo, eikä se lässyttämällä muuksi muutu.
Anteeksi voi antaa jos toinen oikeasti on pahoillaan tai teko ei ole niin paha, että siitä menee täysin hajalle.
Hyvin pienelle lapselle tehty pahuus,etenkin kauan kestänyt rikkoo. Siitä on turha sheimata sitä rikottua, jos ei ole toisen kengissä metriäkään kävellyt.
Alue: Aihe vapaa
Toksinen positiivisuus on myrkkyä. Pitäisi olla aina pelkästään iloinen ja kokea vain kivoja asioita. Jos et ole onnellinen, on elämässäsi jotakin vikaa. Tunteet pitää tuntea. Tarkoitus ei ole toimia vaan tuntea. Tunteet ovat kehollisia. Siksi niitä ei pidä torjua vaan hyväksyä, että nyt tuntuu tältä, nyt sattuu. Ja sitten päästää irti. Hyväksyä itsensä ja epätäydellisyytensä. Loputon omassa surkeudessa vellominen ei vie eteenpäin vaan itsensä ja asioiden hyväksyminen.