Kuinka kauan saa olla vihainen vanhemmilleen jos kurja lapsuus antoi elämään huonot lähtökohdat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Loppuun asti. Muistat vaan sitte kieltäytyä myös perinnöistä. 

Miksi? Perintö on edes jotain korvausta kauheasta lapsuudesta. 

No just. Toivottavasti sit vanhemmat on pistäny kaiken haisemaan ettei jää mitään 

Kaltoinkohdelluista tulee hyviä vanhempia, kun he oivaltavat, että sukupolvien ketju pitää katkaista ja kasvattaa lempeydellä omat lapset. 

Ei vihan tunne ole mikään paha tunne, tunteet on vain tunteita, ei hyviä tai pahoja. Kokonaan toinen juttu on sitten miten toimit tunteen pohjalta. Viha auttaa luomaan itselle rajat, mutta ei anna lupaa rajattomuuteen muita kohtaan. 

Jos on aina vaan vihainen niin voi olla hyvä jutella esim terapeutin kanssa siitä, miten päästä eteenpäin. Mutta, jos sinua vihastuttaa niin ei sille voi kukaan mitään aikarajaa antaa.

Upea niksi vanhalta vanhemmalta olisi tulla vastaan ja pyytää anteeksi. Aika äkkiä vähenisi se tarve todeta, että olitpa muuten paska vanhempi. Sitten voi todeta vaikka, että onneksi olet pyytänyt anteeksi. Sen varassa pystyn olemaan kanssasi tekemisessä hieman enemmän kuin ennen anteeksipyyntöä. Anteeksipyyntö osoitti sormen viimein oikeaan osoitteeseen, joka ei ole koskaan pieni lapsi, vaan aina vastuussa ollut aikuinen. 

Vierailija kirjoitti:

Aina sanotaan, että päästä irti, unohda, älä pidä vihaa/kiukkua.. MITEN niistä päästää irti. Mieluusti päästäisin ja unohtaisin kaiken hyvin mielelläni, mutta aina ne vaan sitten pulpahtaa pintaan kuin poiju jossain vaiheessa.

Tämä ei ole mitenkään mukava mielentila. Mä olen muuttanut kauas lapsuudenmaisemistani ja äidistäni (isä ei ole näkynyt), enkä pidä yhteyksiä. Joten poissa silmistä, pois mielestä onnistuu jonkin aikaa, mutta sitten taas joku laukaisee jonkun muiston ja siinä se pahaolo taas velloo!

Nyt mä ryven äitienpäivän jälkeisessä masiksessa. Paljon on vieläkin kysymyksiä, että miksi, miksi, miksi...

Enkä usko sekuntiakaan, että äitini parhaansa teki. Hän on juoppo h*ora, joka toi miehiä baarista mullekin! Eli mä aika pitkälti nukuin sängyn alla 10 v lähtien (teini-iässä kavereilla, sukulaisilla tai kellarissa), kun pelkäsin baarista kotiin palaavaa ryyppyporukkaa. < tämä on vain pintaraapasu.

Tuntemalla ne kevenevät, vaikkei etukäteen uskoisi. Siinä sitä sitten vapautuu aikaa ja läsnäoloa enemmän muihin asioihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Loppuun asti. Muistat vaan sitte kieltäytyä myös perinnöistä. 

Miksi? Perintö on edes jotain korvausta kauheasta lapsuudesta. 

No just. Toivottavasti sit vanhemmat on pistäny kaiken haisemaan ettei jää mitään 

Miksi olet väkivaltaisten hyväksikäyttävien vanhempien puolella? Taidat olla itse sellainen. 

Kieltäydyin tosiaan isäni perinnöstä. Osoitin tällä sen, että en ole hänen tasollaan. Minulle ei voi tulla sössöttämään, että raha kuitenkin kelpaa jne. Persoonallisuuden häiriöissä hahmotetaan ihmissuhteet rahan kautta taloudellisena suhteena: tuolle kun teen niin ja näin, hän jää minulle velkaa. Ison potin päällä istuva voisi sitten mielestään käyttäytyä vaikka kuinka kontrolloivasti ja alistavasti, koska lapsi ei kuitenkaan hänelle rajoja vedä, koska se perintö. Huh, huh!

Mä vihaan edelleen mutsia vaikka se on maannut haudassa jo vuosia. Kerran eräs psykologi ehdotti että voisinko mä antaa anteeksi mutsin teot. Mä sanoin etten pysty siihen koska silloin tuntuisi siltä että olisi hyväksynyt sen mitä kaikkea pahaa se teki. Kelvottomista vanhemmista huolimatta olen pärjännyt elämässä sisulla.

Vierailija kirjoitti:

Kaltoinkohdelluista tulee hyviä vanhempia, kun he oivaltavat, että sukupolvien ketju pitää katkaista ja kasvattaa lempeydellä omat lapset. 

Sehän siinä on, että kaltoinkohdeltu ja kaikkein kovimpia kokenut ihminen on yleensä kaikkein empaattisin ja hyväsydämisin myös oikeasti, MUTTA se on se 1/10 kuka sitä oikeasti on. Se salaisuus on siinä, miten siihen kipuun on reagoinut ja onko ihminen muuttanut sen kivun ymmärrykseksi. Itse uskon ihan hartaasti siihen, että kun ihminen kokee trauman tai vaikeuksia, ihmiselle tulee hetki, jolloin se tekee alitajuntaisen päätöksen kummalle tielle se lähtee sen kivun kanssa, kadotuksen tielle vai kehityksen tielle. Hyvin moni päätyy kadotuksen tielle, mutta se, joka päätyy kehityksen tielle tulee aina muuttamaan kaiken. 

Tuolla perinnöstä kieltäytymiselle oli minulle se merkitys, että otin aivan totaalisesti vastuun itsestäni. Katkaisin viimeisetkin hiuksenhienot riippuvuussuhteet. VIhan kanssa kesti sitten vielä jonkin aikaa, että sain sen purettua. Kaikki vihahan ei ihan kokonaan poistu, sillä se voi putkahtaa esiin mitä ihmeellisimmissä tilanteissa. Sitten sitä taas käsitellään uudelleen. 

Vierailija kirjoitti:

Aina sanotaan, että päästä irti, unohda, älä pidä vihaa/kiukkua.. MITEN niistä päästää irti. Mieluusti päästäisin ja unohtaisin kaiken hyvin mielelläni, mutta aina ne vaan sitten pulpahtaa pintaan kuin poiju jossain vaiheessa.

Tämä ei ole mitenkään mukava mielentila. Mä olen muuttanut kauas lapsuudenmaisemistani ja äidistäni (isä ei ole näkynyt), enkä pidä yhteyksiä. Joten poissa silmistä, pois mielestä onnistuu jonkin aikaa, mutta sitten taas joku laukaisee jonkun muiston ja siinä se pahaolo taas velloo!

Nyt mä ryven äitienpäivän jälkeisessä masiksessa. Paljon on vieläkin kysymyksiä, että miksi, miksi, miksi...

Enkä usko sekuntiakaan, että äitini parhaansa teki. Hän on juoppo h*ora, joka toi miehiä baarista mullekin! Eli mä aika pitkälti nukuin sängyn alla 10 v lähtien (teini-iässä kavereilla, sukulaisilla tai kellarissa), kun pelkäsin baarista kotiin palaavaa ryyppyporukkaa. < tämä on vain pintaraapasu.

Tuo kuulostaa jo kyllä aivan sairaan ja rikollisen puolelle menevältä laiminlyönniltä. Sinun äidillä on ollut päihderiippuvuus, joka on ohjannut hänen tekemisiään. Siinä jää kaikki muu, myös lapset, kakkossijalle. Ehkä hän silti varmaan omalla tavallaan yritti parhaansa, mutta se "paras" on päihderiippuvaisella aina siihen päihteen saamiseen sidottu ja sen riippuvuussairauden vääristämä?

En tiedä auttaako tämä sinua, mutta itse olen opetellut hyväksymään sen pahan olon, mikä välillä tulee. Ihmiselle nyt välillä tulee paha olo. Sitten jatketaan. 

Vierailija kirjoitti:

Mikähän siinä on, että ihmiset niin hirveän paljon rakastaa maassa makaavien päällä pomppimista, toisten kaltoinkohtelun ja haavojen mitätöintiä ja vähättelyä. Mikä siinä on, että edes kehdataan avata se turpa ja määkiä sieltä ulos jotain syyllistämistä ja käskyttää "aikuistumaan".

Mistä te edes tiedätte miten paljon toiset on jo yrittäneet ja sinnitelleet? Miksi oletatte aina, että muut vaan heittäytyy katkeriksi? Eivätkä jo ole taaperona joutuneet aikuistumaan!!!

Olette varmaan itse niitä pahan tekijöitä, kun niin vihaatte rikki menneitä ihmisiä. 

Tai sitten olette itse muka "anteeksi antaneita" ja muka "ylipäässeitä", vaikka ette ole käsitelleet yhtään mitään, ainoastaan puratte vihanne johonkin uuteen kohteeseen.

Minulla on diagnosoitu epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö, mutta en anna sen määritellä itseäni. Se ei ole vietti, niin että minun täytyisi käyttäytyä diagnoosin mukaisesti. Persoonallisuushäiriöt ovat kroonisia, eikä niitä paranneta, mutta niiden kanssa voi tulla toimeen ja persoonallisuushäiriö on vain yksi puoli ihmisestä. Ihminen on kokonaisuus ja on myös piirteitä ja keinoja jotka auttavat nollaamaan häiriöitä. Siksi kannustan haastamaan niitä omia ajatuksia. Reaktio siitä, että nyt lyödään lyötyä syntyy sinussa ja vain sinussa ja se ei ole nyt meidän muiden vika. Jos erilainen mielipide on sinulle uhka, suosittelen sulkemaan keskustelupalstan. 

Kasva aikuiseksi. 

Vierailija kirjoitti:

Kaltoinkohdelluista tulee hyviä vanhempia, kun he oivaltavat, että sukupolvien ketju pitää katkaista ja kasvattaa lempeydellä omat lapset. 

Eli menevät sinne toiseen ääripäähän. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On aika vaikeaa päättää alkaa elää kuten normaalit ihmiset jos ei ole koskaan saanut mitään mallia sellaisesta, päinvastoin on pakotettu pärjäämään omillaan 10-vuotiaasta. Miten siinä osaisi empaattinen olla näitä kaltoinkohtelijoitaan kohtaan?

Narsistin näkemys empatiasta. Narsisti ei tee mitään mistä hän ei hyödy, vaikka hän itse hyötyisi armollisuudesta eniten. 

Narsisti näkee nettipalstoilla muut narsisteina.

Vierailija kirjoitti:

Upea niksi vanhalta vanhemmalta olisi tulla vastaan ja pyytää anteeksi. Aika äkkiä vähenisi se tarve todeta, että olitpa muuten paska vanhempi. Sitten voi todeta vaikka, että onneksi olet pyytänyt anteeksi. Sen varassa pystyn olemaan kanssasi tekemisessä hieman enemmän kuin ennen anteeksipyyntöä. Anteeksipyyntö osoitti sormen viimein oikeaan osoitteeseen, joka ei ole koskaan pieni lapsi, vaan aina vastuussa ollut aikuinen. 

Kyllä, anteeksipyyntö olisi hyvä, jos se tulee sydämestä. Minuun ei vain saisi vanhempani yhteyttä. Onko sinun vanhemmalla sinun yhteydtiedot vai oletko estänyt kaikissa someissa ja vaihtanut puhelinnumeron? 

Vierailija kirjoitti:

Loppuun asti. Muistat vaan sitte kieltäytyä myös perinnöistä. 

Tämä on aina huvittava. Suurin osa perinnöistä on naurettavan pieniä. Eipä monella ole edes mistä kieltäytyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kolmen kympin jälkeen pitää jo ottaa itse vastuu tulevaisuudesta.

Mitäs, kun moni on välinpitämättömyyden takia joutunut ottamaan vastuun elämästään jo lapsena.. Sen takiahan se katkeruus jäytääkin.

Mutta se ei pakota meitä pysymään samanlaisina. Aikuisuuden hienous piilee siinä, että voimme itse valita, mitkä osat menneisyydestämme otamme mukaan ja mistä opettelemme päästämään irti.

Miten se irti päästäminen tapahtuu. Päästäisin irti välittömästä, jos vaan ymmärtäisin prosessin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On aika vaikeaa päättää alkaa elää kuten normaalit ihmiset jos ei ole koskaan saanut mitään mallia sellaisesta, päinvastoin on pakotettu pärjäämään omillaan 10-vuotiaasta. Miten siinä osaisi empaattinen olla näitä kaltoinkohtelijoitaan kohtaan?

Astu vanhempiesi saappaisiin. Mieti, mitä heillä olisi kerrottavana niissä terapeutin nojatuoleissa, joihin he eivät uskalla koskaan istua. Mitä he paljastaisivat lapsuudenkodistaan, vanhempiensa parisuhteesta, aikansa kasvatuksesta? Välttelin tätä vuosia, ellen vuosikymmeniä. Sitten kokeilin. Yhtäkkiä raivon tilalla oli ennen kaikkea suru niistä eväistä, joilla vanhempamme ovat pyristelleet elämässä eteenpäin hädissään. (News flash,se oli köykäinen eväspussi se)

Ei ole lapsen vastuu ymmärtää aikuisen kyvyttömyyttä. 

Tämä on hyvä kysymys, jota mietin usein itse päinvastaisesta näkökulmasta, eli täytyykö olla vihainen?

Itse siis koin ihan rikollista kaltoinkohtelua, mutta en osaa olla vihainen. Kai minulla olisi siihen tunteeseen ihan oikeus, mutta en ole vaan onnistunut löytämään itsestäni sitä vihaisuutta. Mietin usein, että tuleeko se joskus esiin ja jos ei tule, jääkö asia aina jollain tasolla käsittelemättä?

Toisaalta taas ystäväni koki kaltoinkohtelua, joka ei ollut rikollista, mutta haavoittavaa kyllä. Hän on edelleenkin vihainen ja se kuluttaa häntä valtavasti. Hän on edelleen tekemisissä vanhempiensa kanssa ja sen takia kokemukset toistuvat edelleen ja uskon, ettei vihantunteetkaan sen takia väisty. En pysty kuvittelemaan, kuinka rankkaa se on hänelle.

Eli siis kai sitä saa olla vihainen, mutta sen tekee todennäköisesti oman hyvinvointinsa kustannuksella.