Kuinka kauan saa olla vihainen vanhemmilleen jos kurja lapsuus antoi elämään huonot lähtökohdat?

Loppuun asti. Muistat vaan sitte kieltäytyä myös perinnöistä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On aika vaikeaa päättää alkaa elää kuten normaalit ihmiset jos ei ole koskaan saanut mitään mallia sellaisesta, päinvastoin on pakotettu pärjäämään omillaan 10-vuotiaasta. Miten siinä osaisi empaattinen olla näitä kaltoinkohtelijoitaan kohtaan?

Astu vanhempiesi saappaisiin. Mieti, mitä heillä olisi kerrottavana niissä terapeutin nojatuoleissa, joihin he eivät uskalla koskaan istua. Mitä he paljastaisivat lapsuudenkodistaan, vanhempiensa parisuhteesta, aikansa kasvatuksesta? Välttelin tätä vuosia, ellen vuosikymmeniä. Sitten kokeilin. Yhtäkkiä raivon tilalla oli ennen kaikkea suru niistä eväistä, joilla vanhempamme ovat pyristelleet elämässä eteenpäin hädissään. (News flash,se oli köykäinen eväspussi se)

Ja mitä sitten? Onhan mullakin köykäinen eväspussi mutta en ole vierittänyt sitä tuleville sukupolville eteenpäin vaan isien synnit päättyvät tähän. Se vaan kun ei ole ikinä saanut mallia miten eletään normaalisti, miten välitetään, miten päästään eteenpäin elämässä, ei sitä osaa itsekään siihen ruveta. Aivan sama kuin minulta yllättäen alettaisiin vaatia espanjan kielen puhumista vaikken ole sitä ikinä opetellut ja tultaisiin heristämään sormea että no, opetahan itsellesi se!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On aika vaikeaa päättää alkaa elää kuten normaalit ihmiset jos ei ole koskaan saanut mitään mallia sellaisesta, päinvastoin on pakotettu pärjäämään omillaan 10-vuotiaasta. Miten siinä osaisi empaattinen olla näitä kaltoinkohtelijoitaan kohtaan?

Narsistin näkemys empatiasta. Narsisti ei tee mitään mistä hän ei hyödy, vaikka hän itse hyötyisi armollisuudesta eniten. 

Katsos kun kaltoinkohdeltuun ihmiseen ei ole ikinä koodattu armollisuutta niin mistä se sen taikoisi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kolmen kympin jälkeen pitää jo ottaa itse vastuu tulevaisuudesta.

Mitäs, kun moni on välinpitämättömyyden takia joutunut ottamaan vastuun elämästään jo lapsena.. Sen takiahan se katkeruus jäytääkin.

Mutta se ei pakota meitä pysymään samanlaisina. Aikuisuuden hienous piilee siinä, että voimme itse valita, mitkä osat menneisyydestämme otamme mukaan ja mistä opettelemme päästämään irti.

Vierailija kirjoitti:

On aika vaikeaa päättää alkaa elää kuten normaalit ihmiset jos ei ole koskaan saanut mitään mallia sellaisesta, päinvastoin on pakotettu pärjäämään omillaan 10-vuotiaasta. Miten siinä osaisi empaattinen olla näitä kaltoinkohtelijoitaan kohtaan?

Ei tarvita empatiaa eikä anteeksiantoa. Kunhan hyväksyt sen että pska lapsuus oli joo, miten tästä eteenpäin. Mitä enemmän vedät sitä uhrirekeä perässä, sitä enemmän teet itsellesi hallaa, ei se menneisyys vatvomalla muutu.  Nimim.kokemusta on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On aika vaikeaa päättää alkaa elää kuten normaalit ihmiset jos ei ole koskaan saanut mitään mallia sellaisesta, päinvastoin on pakotettu pärjäämään omillaan 10-vuotiaasta. Miten siinä osaisi empaattinen olla näitä kaltoinkohtelijoitaan kohtaan?

Narsistin näkemys empatiasta. Narsisti ei tee mitään mistä hän ei hyödy, vaikka hän itse hyötyisi armollisuudesta eniten. 

Katsos kun kaltoinkohdeltuun ihmiseen ei ole ikinä koodattu armollisuutta niin mistä se sen taikoisi?

Aivot oppivat nopeasti uutta ja mukautuvat uusiin asioihin, kun niitä jaksaa opettaa.

Toki saa tuntea vihaa juuri niin kauan kuin tuntee. Ei siihen lupaa tarvitse kysyä. Mutta eri asia on että kannattaako. Ennen kaikkea itsensä kannalta on vapauttavaa päästää irti vihasta. Vihaaminen vie paljon energiaa, jonka voi suunnata muualle. 

Järkytyin jokunen vuosi nähdessäni lähivanhempani kansakoulu todistuksen, ainut kiitettävä arvosana oli käytös, 5-6 kaikki oppiaineet, tämä taitaa selittää hyvin paljon. 80-luvulla ei ollut niin justiinsa millaisessa perheessä eli, nykyisin varmaan aikalailla toisin.

Vierailija kirjoitti:

Kolmen kympin jälkeen pitää jo ottaa itse vastuu tulevaisuudesta.

Yleensä kolmekymppiseksi asti pärjää ja sitten traumat tulevat pinnalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On aika vaikeaa päättää alkaa elää kuten normaalit ihmiset jos ei ole koskaan saanut mitään mallia sellaisesta, päinvastoin on pakotettu pärjäämään omillaan 10-vuotiaasta. Miten siinä osaisi empaattinen olla näitä kaltoinkohtelijoitaan kohtaan?

Astu vanhempiesi saappaisiin. Mieti, mitä heillä olisi kerrottavana niissä terapeutin nojatuoleissa, joihin he eivät uskalla koskaan istua. Mitä he paljastaisivat lapsuudenkodistaan, vanhempiensa parisuhteesta, aikansa kasvatuksesta? Välttelin tätä vuosia, ellen vuosikymmeniä. Sitten kokeilin. Yhtäkkiä raivon tilalla oli ennen kaikkea suru niistä eväistä, joilla vanhempamme ovat pyristelleet elämässä eteenpäin hädissään. (News flash,se oli köykäinen eväspussi se)

Tiedän tasan tarkkaan, mitä olisivat kertoneet, koska minä olin lapsena se terapeutti, jolle niistä aikuisten traumoista ja ongelmista avauduttiin. Mutta eivät vain pystyneet parempaan. Eivät vain pystyneet. Ei sille mitään mahda. Ihmiset ovat, mitä ovat.

Ja sen kanssa on tultava toimeen. Ei tämä aikuisuus ole helppo kenellekään. Jokainen muukin joutuu tulemaan toimeen omien epävarmuuksien kanssa. 

No hyvin moni ei tule. Kuten todettua, ihmiset ovat, mitä ovat, eivätkä muuksi muutu, vaikka jonkun mielestä aikuisen pitäisi olla sitä sun tätä.

Aikuisillakin on eri kehitysvaiheita ja suurin osa ei saavuta niitä korkeimpia ja he kiukuttelevat läpi elämänsä kuin pikkulapset joilta on viety kaikki lelut ja karkit. Joka hetki voi valita mitä ajattelee ja miten toimii. Emme ole ohjelmoituja robotteja vaan meillä on oma tahto ja vapaa valinta päättää, miten toimimme. Huijaamme itseämme alistumalla ”olosuhteisiin”. Elämä ei ole vankila, vaikka aika moni tuntuu niin välillä uskovan.

Tämä, siihen törmää työelämässäkin säännöllisesti että osa viihtyy siinä mutavellissä ja yrittää jatkuvasti repiä sinne muitakin. Itsensä työstäminen esim. työterv.psykologin kanssa ei tietty ole vaihtoehto, sillä syyt omaan pahaan oloon löytyy aina toisista ja kierre jatkuu.

Vierailija kirjoitti:

Ei kannata olla vihainen vaan ottaa elämä haltuun. Mennä yliopistoon, opiskella hyväpalkkainen ammatti jne.

Mitä jos on vanhempien harjoittaman henkisen väkivallan takia sairastunut psykoosisairauteen, kuten minä? Köyhyyttä ja yksinäisyyttä vain tiedossa loppuikäni. 

Vierailija kirjoitti:

Toki saa tuntea vihaa juuri niin kauan kuin tuntee. Ei siihen lupaa tarvitse kysyä. Mutta eri asia on että kannattaako. Ennen kaikkea itsensä kannalta on vapauttavaa päästää irti vihasta. Vihaaminen vie paljon energiaa, jonka voi suunnata muualle. 

Ihminen on laiska ja tykkää toimia vanhalla tavalla. Aivot hiihtävät mielellään samoja latuja, koska se säästää energiaa. Ajattelun muutos vaatii aina tietoisen päätöksen ja tahtoa kulkea uudella ladulla.

Vierailija kirjoitti:

Loppuun asti. Muistat vaan sitte kieltäytyä myös perinnöistä. 

Miksi? Perintö on edes jotain korvausta kauheasta lapsuudesta. 

Kummasti tuppaa kaikki järkevimmät kommentit aina saamaan eniten alanuolia. Sellaiset, missä kehotetaan itse ottamaan vastuuta, tai asettumaan esimerkiksi toisen ihmisen asemaan. Hyvien perheiden lapset ovat ihan samalla tavalla uhreja, kuin huononkin perheen lapset. He imevät ihan samalla tavalla vanhemmiltaan kaiken ja elävät illuusiossa, että he itse tekevät valintoja ja he ovat ohjaksissa, vaikka oikeasti he eivät ole, he vain toistavat sitä mihin heidät on opetettu, ihan samalla tavalla, kuin huonojenkin perheiden lapset. Se key pointti on itse tulla tietoiseksi itsestään ja kasvaa pois siitä muotista, mihin joku toinen on itsensä asettanut. Täysi vapaus meinaa täydellisen vastuun ottamista itsestään. Ne huonot vanhemmatkin on uhreja ja heikkoja ihmisiä, ketkä eivät koskaan tulleet tietoisiksi itsestään. Älkää toistako samoja virheitä perässä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On aika vaikeaa päättää alkaa elää kuten normaalit ihmiset jos ei ole koskaan saanut mitään mallia sellaisesta, päinvastoin on pakotettu pärjäämään omillaan 10-vuotiaasta. Miten siinä osaisi empaattinen olla näitä kaltoinkohtelijoitaan kohtaan?

Ei sitä tarvitse sen enempää ymmärtää kuin että olivat oman persoonansa ja elämänsä tuotteita, ja aikuisena joudut itse kasvattamaan itsesi siltä osin kuin he epäonnistuivat.

He ovat oman persoonansa ja elämänsä tuotteita, aivan kuten minäkin. En ole saanut normaalia lapsuutta joten olisi täysin kohtuutonta että alkaisin yhtäkkiä itse itseni kasvattamalla käyttäytyä normaalisti. Vihaa en tunne mutta onhan se henkilökohtaisesti surullinen kokemus ettei heistä ollut vanhemmuuteen.

Mulle itsensä kasvattaminen ei ole mikään projekti opetella käyttäytymään "normaalisti", vaan että opettelen olemaan itselleni läsnä siinä, missä muut jättivät yksin. Ei todellakaan niin, että kiellän itseltäni tunteet kuten ne muutkin, vaan päinvastoin luon turvallisen ympäristön, jossa voi tuntea, ja jossa sillä, miten voin, on merkitystä, vaikkakin sitten vain itselleni. Ja tottakai se on surullista. Pohjattoman surullista. Mulla sitä surua asiasta riittää varmaan loppuelämäksi. Ja saa riittääkin.

Vierailija kirjoitti:

En voi ymmärtää, että jäädään märehtimään vanhoja aikoja ja pilataan elämä sillä. Mä katkaisin välit omaan isääni, kun tuli mitta täyteen kiusaamisesta. Kerran näin sen jälkeen ennen hänen kuolemaansa, eikä yhtään sureta, että lapset ei päässeet tutustumaan vaariin. Seuraava joka jää pois on mun kiusaaja sisko. Sitä on vaan pakko välillä kohdata äidin takia.

Elämä sujuu paremmin, kun ei tarvii kantaa itselleen epämiellyttävää taakkaa harteilla.

Ei katkeruuden taakka poistu sillä, että katkoo välejä läheisiin ihmisiin. Kyllä se jää kalvamaan edelleen. Yhteydenpitoa kannattaa toki rajoittaa, jos kohtaamisista jää paha mieli. Yleensä, ihan oman hyvinvoinnin kannalta, epäselvät lähisuhteet on kuitenkin viisaampaa selvittää, jos vain mahdollista. 

Aina sanotaan, että päästä irti, unohda, älä pidä vihaa/kiukkua.. MITEN niistä päästää irti. Mieluusti päästäisin ja unohtaisin kaiken hyvin mielelläni, mutta aina ne vaan sitten pulpahtaa pintaan kuin poiju jossain vaiheessa.

Tämä ei ole mitenkään mukava mielentila. Mä olen muuttanut kauas lapsuudenmaisemistani ja äidistäni (isä ei ole näkynyt), enkä pidä yhteyksiä. Joten poissa silmistä, pois mielestä onnistuu jonkin aikaa, mutta sitten taas joku laukaisee jonkun muiston ja siinä se pahaolo taas velloo!

Nyt mä ryven äitienpäivän jälkeisessä masiksessa. Paljon on vieläkin kysymyksiä, että miksi, miksi, miksi...

Enkä usko sekuntiakaan, että äitini parhaansa teki. Hän on juoppo h*ora, joka toi miehiä baarista mullekin! Eli mä aika pitkälti nukuin sängyn alla 10 v lähtien (teini-iässä kavereilla, sukulaisilla tai kellarissa), kun pelkäsin baarista kotiin palaavaa ryyppyporukkaa. < tämä on vain pintaraapasu.

Vierailija kirjoitti:

Kolmen kympin jälkeen pitää jo ottaa itse vastuu tulevaisuudesta.

Eli väliin jääneet kehitysvaiheet,identiteetti ,kiintymyssuhteet, yms. yhtäkkiä korjaantuu ?

Juuri tuollaiset lapset on ottaneet sitä vastuuta, ihan liikaa, on jääny oma kehitys väliin,tai vaillinaiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Kummasti tuppaa kaikki järkevimmät kommentit aina saamaan eniten alanuolia. Sellaiset, missä kehotetaan itse ottamaan vastuuta, tai asettumaan esimerkiksi toisen ihmisen asemaan. Hyvien perheiden lapset ovat ihan samalla tavalla uhreja, kuin huononkin perheen lapset. He imevät ihan samalla tavalla vanhemmiltaan kaiken ja elävät illuusiossa, että he itse tekevät valintoja ja he ovat ohjaksissa, vaikka oikeasti he eivät ole, he vain toistavat sitä mihin heidät on opetettu, ihan samalla tavalla, kuin huonojenkin perheiden lapset. Se key pointti on itse tulla tietoiseksi itsestään ja kasvaa pois siitä muotista, mihin joku toinen on itsensä asettanut. Täysi vapaus meinaa täydellisen vastuun ottamista itsestään. Ne huonot vanhemmatkin on uhreja ja heikkoja ihmisiä, ketkä eivät koskaan tulleet tietoisiksi itsestään. Älkää toistako samoja virheitä perässä. 

Hyvin sanottu. Mutta jotkut ihan kyllä viihtyy siinä muotissa, tai ei ainakaan kovin paljon halua muokata sitä erilaiseksi. Ja kyllähän ihminen itsekin elämän aikana kasvaa, niin että moni esim. huomaa viiskymppisenä kasvaneensa ulos siitä, mikä tuntui kolmikymppisenä itselle sopivalta.

Saa kai sitä olla vihainen lopun ikänsä. Viha tosin kuluttaa turhaan, eli parempi olisi työstää se ja olla vain viileän etäisen välinpitämätön. Silti vihaisuus ei tarkoita, etteikö ottaisi vastuuta itsestään. Kyllä vihainen ihminen voi aivan hyvin toimia aikuisen kaltaisesti ja tehdä hyvän elämän itselleen. Tärkeä jaottelu on tämä: asioiden toteaminen sellaisena kuin ne olivat ja ovat sekä syyttely. Syyttely on aktiivista toisen perässä kulkemista ja menneisyytensä taakoista syyttelyä. Asioiden toteaminen on tervetta ja asiallista. Usein kaltoinkohtelija hahmottaa aivan nämä toteamuksetkin syyttelynä, mille ei voi mitää. Pahoittelen, mutta vaikka olen antanut anteeksi ja oma vihani on halussani, olit silti aivan paska vanhempi. Kysyttäessä en voi koskaan mitään muuta vastata.