Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kuinka kauan saa olla vihainen vanhemmilleen jos kurja lapsuus antoi elämään huonot lähtökohdat?
20.05.2026 |
En tarkoita rikollista kaltoinkohtelua vaan sellaista yleistä välinpitämättömyyttä ja väheksyntää.
Kommentit (141)
Vanhempani olivat osimoilleen niin hyviä kuin 60-luvulla osattiin eikä se tämän päivån mittapuulla ollut paljon.
Uskallan väittää että olen menestynyt vanhempana ja puolisona paremmin kuin omat vanhempani, mutta toisaalta hekin ymmärsivät kasvatuksesta enemmän kuin omat aika ankarat vanhempansa. Etenkin toinen vanhemmistani on kokenut aika kylmän ja etäisen vanhemmuuden. Niin ne ajat paranee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saa sitä olla vihainen niin kauan kuin haluaa mutta mitä se sinua auttaa? He ovat kuitenkin ainoat vanhemmat mitä sinulla on eikä menneisyyttään voi muuttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Ei kannata olla vihainen vaan ottaa elämä haltuun. Mennä yliopistoon, opiskella hyväpalkkainen ammatti jne."
Aika vaikeaa ottaa elämää haltuun, kun terveys meni jo alaikäisenä. Valitettavasti syntyneitä vaurioita ei millään elämän haltuunotolla korjata. Hyväosaisten on tätä vaikeaa ymmärtää. On peruuttamattomia asioita, esim. menetetty terveys ei tule takaisin.
Marttyyrius on narsismin piirre.
Uhriutuminen on on selviytymiskeino hauraan minuuden ja huonon itsetunnon kanssa.
Minkälaiset lähtökohdat olisit saanut elämällesi ilman vanhempiasi? Et olisi syntynyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On aika vaikeaa päättää alkaa elää kuten normaalit ihmiset jos ei ole koskaan saanut mitään mallia sellaisesta, päinvastoin on pakotettu pärjäämään omillaan 10-vuotiaasta. Miten siinä osaisi empaattinen olla näitä kaltoinkohtelijoitaan kohtaan?
Astu vanhempiesi saappaisiin. Mieti, mitä heillä olisi kerrottavana niissä terapeutin nojatuoleissa, joihin he eivät uskalla koskaan istua. Mitä he paljastaisivat lapsuudenkodistaan, vanhempiensa parisuhteesta, aikansa kasvatuksesta? Välttelin tätä vuosia, ellen vuosikymmeniä. Sitten kokeilin. Yhtäkkiä raivon tilalla oli ennen kaikkea suru niistä eväistä, joilla vanhempamme ovat pyristelleet elämässä eteenpäin hädissään. (News flash,se oli köykäinen eväspussi se)
Tiedän tasan tarkkaan, mitä olisivat kertoneet, koska minä olin lapsena se terapeutti, jolle niistä aikuisten traumoista ja ongelmista avauduttiin. Mutta eivät vain pystyneet parempaan. Eivät vain pystyneet. Ei sille mitään mahda. Ihmiset ovat, mitä ovat.
Ja sen kanssa on tultava toimeen. Ei tämä aikuisuus ole helppo kenellekään. Jokainen muukin joutuu tulemaan toimeen omien epävarmuuksien kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin kauan, kuin on tarve olla vihainen. Ei siinä ole mitään pahaa. Mutta jos sulla on itsellä lapsia - yritä katkaista sukupolvien ketju.
Ja jos joku täällä vinkuu, että pitää antaa anteeksi tietyssä iässsä, niin hän on idiootti.
Anteeksi annetaan, kun on valmis siihen. Siis annetaan sydämestään vilpittömästi anteeksi. Ei sitä voi pakottaa.
En voi ymmärtää, että jäädään märehtimään vanhoja aikoja ja pilataan elämä sillä. Mä katkaisin välit omaan isääni, kun tuli mitta täyteen kiusaamisesta. Kerran näin sen jälkeen ennen hänen kuolemaansa, eikä yhtään sureta, että lapset ei päässeet tutustumaan vaariin. Seuraava joka jää pois on mun kiusaaja sisko. Sitä on vaan pakko välillä kohdata äidin takia.
Elämä sujuu paremmin, kun ei tarvii kantaa itselleen epämiellyttävää taakkaa harteilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun äiti oli aikanaan todella epäkypsä vanhemmaksi, eikä antanut minkäänlaisia eväitä itsenäiseen elämään. Olen antanut anteeksi ja yrittänyt kovasti ymmärtää, mutta on inhottavia hetkiä joilloin esim katson äitiäni ja tunnen pelkkää vihaa, enkä saa sitä tunnetta millään pois päältä.
Vierailija kirjoitti:
Saa olla niin kauan kuin on tarvis eikä niihin tarvitse kysellä lupia. Tunteisiin on lupa ja oikeus kokea niitä. Niillä on syynsä. Siirtyminen elämänvaiheesta toiseen esim aikuisuuteen ei tarkoita, että tunteet katoaisivat jonnekin.
Ensimmäinen älykäs kommentti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näytät kantapäitä ja unohdat. Mitä väliä sillä enää on kun olet vapaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On aika vaikeaa päättää alkaa elää kuten normaalit ihmiset jos ei ole koskaan saanut mitään mallia sellaisesta, päinvastoin on pakotettu pärjäämään omillaan 10-vuotiaasta. Miten siinä osaisi empaattinen olla näitä kaltoinkohtelijoitaan kohtaan?
Astu vanhempiesi saappaisiin. Mieti, mitä heillä olisi kerrottavana niissä terapeutin nojatuoleissa, joihin he eivät uskalla koskaan istua. Mitä he paljastaisivat lapsuudenkodistaan, vanhempiensa parisuhteesta, aikansa kasvatuksesta? Välttelin tätä vuosia, ellen vuosikymmeniä. Sitten kokeilin. Yhtäkkiä raivon tilalla oli ennen kaikkea suru niistä eväistä, joilla vanhempamme ovat pyristelleet elämässä eteenpäin hädissään. (News flash,se oli köykäinen eväspussi se)
Tiedän tasan tarkkaan, mitä olisivat kertoneet, koska minä olin lapsena se terapeutti, jolle niistä aikuisten traumoista ja ongelmista avauduttiin. Mutta eivät vain pystyneet parempaan. Eivät vain pystyneet. Ei sille mitään mahda. Ihmiset ovat, mitä ovat.
Ja sen kanssa on tultava toimeen. Ei tämä aikuisuus ole helppo kenellekään. Jokainen muukin joutuu tulemaan toimeen omien epävarmuuksien kanssa.
No hyvin moni ei tule. Kuten todettua, ihmiset ovat, mitä ovat, eivätkä muuksi muutu, vaikka jonkun mielestä aikuisen pitäisi olla sitä sun tätä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En voi ymmärtää, että jäädään märehtimään vanhoja aikoja ja pilataan elämä sillä. Mä katkaisin välit omaan isääni, kun tuli mitta täyteen kiusaamisesta. Kerran näin sen jälkeen ennen hänen kuolemaansa, eikä yhtään sureta, että lapset ei päässeet tutustumaan vaariin. Seuraava joka jää pois on mun kiusaaja sisko. Sitä on vaan pakko välillä kohdata äidin takia.
Elämä sujuu paremmin, kun ei tarvii kantaa itselleen epämiellyttävää taakkaa harteilla.
Itsensä inhoaminen on niin mukavaa.
Vierailija kirjoitti:
"Ei kannata olla vihainen vaan ottaa elämä haltuun. Mennä yliopistoon, opiskella hyväpalkkainen ammatti jne."
Aika vaikeaa ottaa elämää haltuun, kun terveys meni jo alaikäisenä. Valitettavasti syntyneitä vaurioita ei millään elämän haltuunotolla korjata. Hyväosaisten on tätä vaikeaa ymmärtää. On peruuttamattomia asioita, esim. menetetty terveys ei tule takaisin.
Tuota, ymmärsin aloituksesta että mitään rikollista laiminlyöntiä ei ollut. Oliko sittenkin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Ei kannata olla vihainen vaan ottaa elämä haltuun. Mennä yliopistoon, opiskella hyväpalkkainen ammatti jne."
Aika vaikeaa ottaa elämää haltuun, kun terveys meni jo alaikäisenä. Valitettavasti syntyneitä vaurioita ei millään elämän haltuunotolla korjata. Hyväosaisten on tätä vaikeaa ymmärtää. On peruuttamattomia asioita, esim. menetetty terveys ei tule takaisin.
Aijaa, no sovitaan sitten niin. Itse preferoin hyväosaisuutta, mutta kukin valitsemallaan tiellä jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On aika vaikeaa päättää alkaa elää kuten normaalit ihmiset jos ei ole koskaan saanut mitään mallia sellaisesta, päinvastoin on pakotettu pärjäämään omillaan 10-vuotiaasta. Miten siinä osaisi empaattinen olla näitä kaltoinkohtelijoitaan kohtaan?
Astu vanhempiesi saappaisiin. Mieti, mitä heillä olisi kerrottavana niissä terapeutin nojatuoleissa, joihin he eivät uskalla koskaan istua. Mitä he paljastaisivat lapsuudenkodistaan, vanhempiensa parisuhteesta, aikansa kasvatuksesta? Välttelin tätä vuosia, ellen vuosikymmeniä. Sitten kokeilin. Yhtäkkiä raivon tilalla oli ennen kaikkea suru niistä eväistä, joilla vanhempamme ovat pyristelleet elämässä eteenpäin hädissään. (News flash,se oli köykäinen eväspussi se)
Tiedän tasan tarkkaan, mitä olisivat kertoneet, koska minä olin lapsena se terapeutti, jolle niistä aikuisten traumoista ja ongelmista avauduttiin. Mutta eivät vain pystyneet parempaan. Eivät vain pystyneet. Ei sille mitään mahda. Ihmiset ovat, mitä ovat.
Ja sen kanssa on tultava toimeen. Ei tämä aikuisuus ole helppo kenellekään. Jokainen muukin joutuu tulemaan toimeen omien epävarmuuksien kanssa.
No hyvin moni ei tule. Kuten todettua, ihmiset ovat, mitä ovat, eivätkä muuksi muutu, vaikka jonkun mielestä aikuisen pitäisi olla sitä sun tätä.
Aikuisillakin on eri kehitysvaiheita ja suurin osa ei saavuta niitä korkeimpia ja he kiukuttelevat läpi elämänsä kuin pikkulapset joilta on viety kaikki lelut ja karkit. Joka hetki voi valita mitä ajattelee ja miten toimii. Emme ole ohjelmoituja robotteja vaan meillä on oma tahto ja vapaa valinta päättää, miten toimimme. Huijaamme itseämme alistumalla ”olosuhteisiin”. Elämä ei ole vankila, vaikka aika moni tuntuu niin välillä uskovan.
Vierailija kirjoitti:
Kolmen kympin jälkeen pitää jo ottaa itse vastuu tulevaisuudesta.
Mitäs, kun moni on välinpitämättömyyden takia joutunut ottamaan vastuun elämästään jo lapsena.. Sen takiahan se katkeruus jäytääkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On aika vaikeaa päättää alkaa elää kuten normaalit ihmiset jos ei ole koskaan saanut mitään mallia sellaisesta, päinvastoin on pakotettu pärjäämään omillaan 10-vuotiaasta. Miten siinä osaisi empaattinen olla näitä kaltoinkohtelijoitaan kohtaan?
Ei sitä tarvitse sen enempää ymmärtää kuin että olivat oman persoonansa ja elämänsä tuotteita, ja aikuisena joudut itse kasvattamaan itsesi siltä osin kuin he epäonnistuivat.
He ovat oman persoonansa ja elämänsä tuotteita, aivan kuten minäkin. En ole saanut normaalia lapsuutta joten olisi täysin kohtuutonta että alkaisin yhtäkkiä itse itseni kasvattamalla käyttäytyä normaalisti. Vihaa en tunne mutta onhan se henkilökohtaisesti surullinen kokemus ettei heistä ollut vanhemmuuteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On aika vaikeaa päättää alkaa elää kuten normaalit ihmiset jos ei ole koskaan saanut mitään mallia sellaisesta, päinvastoin on pakotettu pärjäämään omillaan 10-vuotiaasta. Miten siinä osaisi empaattinen olla näitä kaltoinkohtelijoitaan kohtaan?
Astu vanhempiesi saappaisiin. Mieti, mitä heillä olisi kerrottavana niissä terapeutin nojatuoleissa, joihin he eivät uskalla koskaan istua. Mitä he paljastaisivat lapsuudenkodistaan, vanhempiensa parisuhteesta, aikansa kasvatuksesta? Välttelin tätä vuosia, ellen vuosikymmeniä. Sitten kokeilin. Yhtäkkiä raivon tilalla oli ennen kaikkea suru niistä eväistä, joilla vanhempamme ovat pyristelleet elämässä eteenpäin hädissään. (News flash,se oli köykäinen eväspussi se)
Tiedän tasan tarkkaan, mitä olisivat kertoneet, koska minä olin lapsena se terapeutti, jolle niistä aikuisten traumoista ja ongelmista avauduttiin. Mutta eivät vain pystyneet parempaan. Eivät vain pystyneet. Ei sille mitään mahda. Ihmiset ovat, mitä ovat.
Ja sen kanssa on tultava toimeen. Ei tämä aikuisuus ole helppo kenellekään. Jokainen muukin joutuu tulemaan toimeen omien epävarmuuksien kanssa.
No hyvin moni ei tule. Kuten todettua, ihmiset ovat, mitä ovat, eivätkä muuksi muutu, vaikka jonkun mielestä aikuisen pitäisi olla sitä sun tätä.
Aikuisillakin on eri kehitysvaiheita ja suurin osa ei saavuta niitä korkeimpia ja he kiukuttelevat läpi elämänsä kuin pikkulapset joilta on viety kaikki lelut ja karkit. Joka hetki voi valita mitä ajattelee ja miten toimii. Emme ole ohjelmoituja robotteja vaan meillä on oma tahto ja vapaa valinta päättää, miten toimimme. Huijaamme itseämme alistumalla ”olosuhteisiin”. Elämä ei ole vankila, vaikka aika moni tuntuu niin välillä uskovan.
Jos haukkuu itseään ja muita aamusta iltaan, niin on taatusti ikävä olo kaiket päivät. Monelle tuntuu olevan vaikea myöntää, että omilla ajatuksilla on jotain merkitystä. Kyllä niillä on. Ajatuksista syntyy asenne, joka tuottaa toimintaa. Toiminta tuottaa seurauksia ja noista seurauksista syntyy elämä.
Mun isä on 71 ja edelleen katkera. Lähtökohdat huomioon ottaen on pärjännyt elämässään hyvin. Katkeruutta vaan ei ole onnistunut karistamaan, vaikka vanhempansa ovat kuolleet kymmeniä vuosia sitten.
Alue: Aihe vapaa
Tiedän tasan tarkkaan, mitä olisivat kertoneet, koska minä olin lapsena se terapeutti, jolle niistä aikuisten traumoista ja ongelmista avauduttiin. Mutta eivät vain pystyneet parempaan. Eivät vain pystyneet. Ei sille mitään mahda. Ihmiset ovat, mitä ovat.