Voi helvetin helvetti tota lasta! Eipä mene kerhoon tänään!

ja jos meni niin vaikeaksi, että olisi pitänyt väkisin pukea kerhoon lähtiessä (josta lapsi nautti suunnattomasti) niin sanoin, että vaatteet päälle tai muuten jäädään kotiin ja kun ei pukenut, jäätiin tosiaan kotiin. Kylläpä taas muutaman seuraavan kerran puki nopsasti ja reippaasti :)

Mutta olen 20:n kanssa samoilla linjoilla, uhmaikäinen kolmevuotias ei hallitse tahtoaan ja tunteitaan niin, että hänen voisi olettaa pystyvän " muuttamaan käytöstään" tuosta vaan jos äiti kertoo mitä tulee tapahtumaan - kuulostaa todella julmalta. Ja itse tarkoitin arkisia tilanteita, en puhunut Linnanmäen reissuista tai muista. Täällä eivät muutamat taida todellakaan ymmärtää, mistä on kyse uhmaiässä tai siinä, kun lapsi harjoittelee tahtomista.



t. 3

lapsihan oppii silloin, että hän saa kaiken kun hän TAHTOO!!!

Mutta mikä ero on sillä, että äiti järkähtämättömästi ja johdonmukaisesti pitää linjansa (kiukutteleva lapsi viedään kerhoon) tai vastaavasti niin, että äiti pitää kiinni linjastaan, mutta opettaa samalla, että teoilla on seuraukset ja rangaistuskin niistä saattaa seurata (kehoituksesta huolimatta lapsi ei tottele ja menettää näin toimiessaan jonkin kivan jutun).





Tämän palstan mielipide on, että jälkimmäisessä tapauksessa äiti on julma, rangaistus on kohtuuton, ikätasolle on sopivaa kiukutella mielinmäärin, turhaan pahoitetaan mieli ja pilataan päivä, kun neuvottelemalla (miksi uhmaikäinen lapsi olisi tasa-arvoinen neuvottelukumppani?) olisi voitu ohittaa tällainen " tahtomisen harjoittelu" .

mutta älä nyt herran tähden jätä lasta tunniksi huutamaan. Pienet lapset vasta harjoittelevat tunteidenhallintaa, ja tarvitsevat siihen aikuisen apua. Raivosta ja pettymyksestä selviäminen voi olla pienelle yksin mahdotonta.



Mene nyt juttelemaan lapsen kanssa asiat selviksi.

mitä se lapsi tahtoo? Ymmärtääkö hän miten yhden asian tahtominen vaikuttaa toiseen? Mikä on periksiantamista? Onko lapsi ylipäänsä sellaisessa tilassa, että pystyy miettimään omaa tahtomistaan ja antamaan itse periksi? Ja ennen kaikkea, onko juuri tämä sellainen asia, jossa kannattaa kaivautua poteroon ja taistella viimeiseen saakkka siitä, kumpi täällä oikein määrää?



On tietysti suoraviivaisia lapsia, joiden kanssa voi toimia niinkuin nro 16 esitti, mutta sitten on niitä älykkäitä, monimutkaisemmin ajattelevia venkoilijoita, joiden kanssa pieni luoviminen on paras toimintakeino. Meidän esikoinen ei ainakaan alle 5-vuotiaana pystynyt antamaan periksi ja rauhoittumaan jos tilanne pääsi kärjistymään valtataisteluksi. Selvisimme parhaiten kun emme puuttuneet pikkuasioihin ja annoimme jopa joskus kiukuttelulle periksi (esim. sai lähteä kumisaappaissa ulos kesähelteellä). Nyt poika on 8 v. ja osaa hienosti kantaa vastuunsa päätöksistään eikä protestoi turhista asioista - vaikka yhä haluaakin ja saa tietyt jutut tehdä omalla tavallaan.



20

Juuri eilen kun piti lähteä 5-vuotiaan kanssa pyörälenkille, jota hän oli odottanut ja hän kiukutteli ja tiuski alkumatkan, käännyimme takaisin kotiin. Samaten kaupasta lähden kesken kaiken kotiin jos lapsi alkaa riehua siellä. Eipä ole riehunut ensimmäisen kokeilunsa jälkeen.



Ja mitä Linnanmäkeen tulee, niin tuskin lapselta kiellettäisiin koko kesältä Lintsin reissut. Retki vain peruuntuisi " sillä kertaa" ja lähtemistä kokeillaan sitten jonain toisena päivänä uudestaan. Jos on monta lasta, voisin kuvitella että loppuosa lapsista lähtisi reissuun sitten vaikka isän kanssa ja kiukkupussi jäisi äidin kanssa kotiin. Meillä tosin vasta kaksi lasta ja ovat niin eri ikäisiä, ettei vastaavaa tule vastaan.

Vierailija:

En tiedä teidän lapsistanne, mutta meillä kyllä jo kolmen vanhat on " pakotettu" ymmärtämään, että huutamalla ei saa mitään, rangaistuksen ja pahan mielen korkeintaan.

Lapsihan voi olla niin jännittynyt reissun takia, että siksi kiukuttelee. Tai väsynyt, kun ei ole yöllä nukkunut tarpeeksi, kun alitajuisesti on jännittänyt reissua. En missään nimessä peruisi luvattua hauskuutta, varsinkaan näin erikoista, niinkin pienen asian kuin kiukuttelun takia. Jonku leikkipuistokäynnin tai kauppareissun voisin jättää väliin. Silloinhan ei kiukuttelussa kyse olisi ainakaan jännitys.

Mutta jos jotain uhkaan, niin sen kans toteutan. Pyrin vain välttämään typeriä uhkailuja tyylin:" Ikinä ei mennä leikkipuistoon, jos et nyt tottele." Olemme kyllä lähteneet kesken kaiken puistosta/ulkoa, kun uhmahetki on sattunut päälle, eikä lapsi ole siitä tokeentunut. Pienemmissä asioissa mitataan nuo syy-seuraussuhteet. Linnanmäki on meidän perheessä ainakin kerran viidessä vuodessa tapahtuma, sitä en jättäisi väliin kiukuttelun takia. En edes kiertävässä tivolissa käyntiä.

(mielestäni kolmi- ja nelivuotiasta voi aivan hyvin auttaa vaatteiden pukemisessa), niin lapsi lähti sisävaatteissa hoitoon. Oli aika kylmä aamu, pakkasta ehkä -8 eikä lapsi suostunut laittamaan toppapukua eikä muita ulkovaatteita ylleen. Nappasin lapsen kainaloon, puvun toiseen ja kävelin autolle. Kengät laitoin lapselle jalkaan siellä. Mutta puku pysyi minulla.



Olin hänelle jo aiemmin sanonut, että näin tulee käymään, ellei vaatteita saa ylleen. Muina aamuina uhkaus riitti, tänä kyseisenä aamuna ei.



Päiväkodin pihalla lapsi olisi ollut valmis pukeutumaan, mutta minä sanoin iloisesti, että eihän tästä ole kuin hyppäys, niin ollaan sisällä, ei enää kannata pukeutua. En motkottanut enkä torunut enää, sanoin vain, että ehkä seuraavalla kerralla muistat pukea puvun päällesi. Lapsi totesi, että taitaa hän muistaa ;-)



Päiväkodin pihalla näin toisen äidin, joka totesi, olisipa hänellä pokkaa tehdä tuo. Kuulemma uhkaili, muttei totetuttanut...



Ja ennen kuin kukaan suivaantuu lapsen palelluttamisesta, niin voin kertoa, että autossa oli ollut sisätilalämmitin päällä, siellä ei ollut pakkasta, matka hoitopaikalle on vain nelisen minuuttia ja siellä ulkona n. 100 metrin pyrähdys.

Enkä myöskään osaa sanoa, onko toimintatapani ehdottoman oikea, ja saanko aikaiseksi jotenkin " parempia" tai " paremmin käyttäytyviä" ihmisiä kasvatusperiaatteillani. Luultavasti teidän lapset ovat ihan yhtä mutkattomia ja mukavia kuin meidänkin näkemyseroistamme huolimatta. Kukapa sen tietää, mikä on paras tapa toimia. Lapset ja aikuiset ovat niin erilaisia, että siinä missä meillä toimii tämä tapa, ei teillä toimi alkuunkaan.



Silti en malta olla kommentoimatta näkemystäsi 20:



" On tietysti suoraviivaisia lapsia, joiden kanssa voi toimia niinkuin nro 16 esitti, mutta sitten on niitä älykkäitä, monimutkaisemmin ajattelevia venkoilijoita, joiden kanssa pieni luoviminen on paras toimintakeino. Meidän esikoinen ei ainakaan alle 5-vuotiaana pystynyt antamaan periksi ja rauhoittumaan jos tilanne pääsi kärjistymään valtataisteluksi. "





En ymmärrä millä periaatteella minun lapseni ovat suoraviivaisia, vähemmän älykkäitä ja vähemmän monimutkaisesti ajattelevia, jos meillä toimitaan näin:



Ruokapöydästä poistetaan ja jätetään ilman herkkuja jos pöydässä ei osata käyttäytyä.

Tai pyörä jää parkkiin, jos kypärä ei mene kehoituksesta huolimatta päähän.

Tai linnanmäkireissu jää tekemättä, jos käyttäytyminen ei ole sen arvoista.

Tai sitten vaikkapa tämä kerhoasia. Jos kiukuttelu on parempi vaihtoehto, niin jää mukav kerhopäivä väliin.



Mikä tekee sinun lapsestasi älykkäämmän, jos lapsesi ei pysty näissä tilanteissa antamaan periksi? Mitä silloin tapahtuu? Sinä siis sallit ruokapöydässä riehumisen jatkuvan kielloista huolimatta, sillä lapsesi ei osaa antaa periksi, koska on monimutkaisemmin ajatteleva? Tai teillä on linnanmäkipäivä raivareista huolimatta, sillä sinun lapsesi ei osannut rauhoittua, koska on älykkäämpi venkoilija?



Juu, ymmärrän, että nämä ovat pieniä asioita, jotka on irroitettu laajemmasta koknaisuudesta. Mutta ihan rehellisesti ihmettelen miksi ihmeessä vanhemmat usein suostuvat ja kannattavat näkemystä siitä, että pyritään ohjaamaan tilanne niin, ettei taisteluja tulisi.

Miksi pitäisi ohjata huomio kiukun hetkellä johonkin muuhun asiaan, jotta kiukku unohtuisi? Siis ruokapöydän temppuilussa sulatta huono käytös ja päin vastoin ihmetellä ikkunan ohi lentävää lintua. " Olipas erikoinen, olikohan se joku petolintu" . Joitain tilanteita voi toki selvittää näin, mutta itse en koe olevani äitinä mikään sirkuspelle, jonka tehtävä on viihdyttää lasta niin, että kiukku unohtuu. Minä koen ennemminkin tehtäväkseni opettaa lastani käsittelemään kiukkuaan, hallitsemaan käyttäytymistään ja oppimaan toimintansa seuraukset.



Toinen ihmetykseni koskee neuvottelua. Lapsen voi ja pitääkin ottaa mukaan pieniin päätöksentekotilanteisiin, mutta vain silloin, kun hän on rauhallinen ja siinä mielentilassa, että voi kantansa ilmaista. Minusta silloin, kun lapsi raivoaa eteisen lattialla toista tuntia sukkahousuista täysin tarpeettomasti, on hän minusta menettänyt neuvotteluasemansa. Haluan ohjata lastani neuvottelemaan asiasta ennen raivaria, esittämään asiallisesti vaihtoehtonsa niistä vaaleanpunaisista sukkahousuistaan siinä vaiheessa kun hänen on aika pukea. En enää siinä vaiheessa kun kiukkukohtaus on jo käynnistynyt. Minä en lähde neuvottelemaan asioista riehuvan lapsen kanssa vain siksi, että saisin valtataistelutilanteen laukeamaan nopeammin.



Meillä hoetaankin jatkuvasti että : " Huutamalla ei saa mitään, pyytämällä voidaan asiasta jutella."



Minä olen tiukka äiti, useimpien teidän mielestä jopa julma. Minä velvoitan lapsiltani ( ja myös itseltäni)hyvää käytöstä ja itsehillintää. En tukahduta kaikkea kiukuttelua; aina ei ole hyvä päivä (minullakaan) ja toisinaan tyhmätkin pikkuasiat kiukuttavat. Se on ihan ok, kuuluu elämään. Mutta, koti on paikka, jossa jokaisella on oltava mahdollisuus levätä, rentoutua ja nauttia. Omalla kiukulla (minunkaan) ei saa sabotoida muiden rauhaa. Omassa huoneessa voi kiukutella, " yhteisessä tilassa" käyttäydytään toisia kunnioittaen ja huomioiden. Kohtuuttomat ja tarpeettomat raivarit sukkahousuista ei ole sallittua, vaan siinä tapauksessa minä äitinä kerron miten toimitaan ja jos toimintatapa ei miellytä, toiminnalla on seurauksensa, olipa lapseni sitten kuinka suoraviivaisia tai monimutkaisia tahansa.



16

Juu, en osaa sanoa, miten itse menettelisin. Varmaan tulee oltua turhankin lepsu toisinana ja toisinaan taas turhan ankara. Linnanmäki-esimerkistä tuli mieleen kuitenkin se, että ainakin meillä lähtötilanteisiin liittyy usein jännitystä ja jännitys saa lapsen käymään ylikierroksilla, kiukuttelemaan ym. Siksi minusta reissun peruminen kiukuttelun takia olisi kohtuutonta. Minä yritän yleensä kysellä " jännittääkö sua tuleva reissu" ja usein saan myönteisen vastuaksen. Selitän, että on ok jännittää, mutta ei ole kiva kiukutella. otetaan rauhallisesti, varmaan tulee kiva päivä jne. Meidän 4-vuotiaan tämmöinen lähestymistapa jo toimii. Pienemmän kanssa ehkä turha yrittää näin monimutkaista.

Varsinkin kun kyseessä on " ei-pakollinen" meno. Lapsi oppii että elämä on valintoja, sukkahousuja ei ole pakko laittaa jalkaan mutta puolialasti ei kerhoon mennä. Pitää päättää että kumpi on kivempaa.........

Esikoinen on tuo monimutkainen venkoilija, joka on sen verran fiksu ja sanavalmis, että hänen kanssaan ajautui helposti turhaan väittelyyn ja tilanne pitkittyi pitkittymistään. Huoneestaan hän mm. ei suostunut tulemaan ollenkaan pois jos sinne vietiin rauhoittumaan jne. Kuopus on suoraviivaisempi tapaus: huutaa aikansa mutta antaa periksi jos ei heti niin seuraavalla kerralla. Näihin lapsiin toimi tosiaan kiukuttelutilanteissa eri keinot, usko pois! Nyt kun molemmat ovat jo pahimman pikkulapsiuhman ohittaneet, käyttäytyvät ihan yhtä hyvin vaikka ovatkin vähän eri metodein kasvatettuja. Luonne-eroa toki vieläkin on, mutta nykyään " lepsummin kasvatettu" esikoinen on yleensä se järkevä myöntyjä ja kuopus enemmän vielä kokeilee rajoja.



Yhtenä saavutuksena omassa mallissani pidän sitä, että meillä on lasten kanssa todella hyvä puheyhteys. He tietävät että minun kanssani voi keskustella, että minä kuuntelen ja ymmärrän myös huonosti käyttäytyvää lasta ja että minulle voi ehdottaa toisenlaisia tapoja tehdä asioita. Kunhan tästä päästään esiteini-ikään, tästä on varmaan hyötyä ongelmien ratkaisussa.



No, joo älykkyydellä ei asian kanssa ehkä ole paljon tekemistä, mutta pahansisuisen lapsen kanssa se tuppaa vaikeuttamaan asioita entisestään :-)



20

menkää kerhoon.

Sukkahousut jalkaan ja kerhoon!

Me ei kerran lähdetty perhekerhoon, koska lapsi ei vain suostunut pukemaan. Kun olin jo lähes puolituntia taistellut ulkovaatteita toisen päälle, päätin, ettei sitten mennä.

Lapsi sai tahtonsa läpi, mutta on mahdotonta pukea rimpuilemalle lapselle vaatteita.

Ja aivan varmasti aikuinen saa lapselle vaatteet päälle vaikka rimpuileekin. Kiinni vaan otteesta.



Nyt ap teillä molemmilla paha mieli, älä jätä asiaa sikseen.

Äitinä olo on joskus hankalaa, mutta annetut lupaukset on pidettävä.

Kyse on lapsen menosta, ja oppiipahan, että " mä en halua" - linjalla tai kiukuttelemalla ei tapahdu mitään hyvää.



Eri asia tietysti on jos kyse olisi vanhempien tai koko muun porukan lähtemisestä. Silloin tietysti valta päätöksestä ei olisi lapsella tai sukkahousuilla.



Mun mielestäni lapsen on viimeistään kerhoikäisenä hyvä oppia, että teoilla on seuraukset. Tässä tapauksessa kiukuttelulla ja temppuilulla on seurauksena kivan kerhopäivän menettäminen. Pettymys on varmasti karvas, mutta seuraavalla kerralla menee varmaa paremmin asianmukaiset vaatteet päälle.



Minä en todellakaan rupeaisi väkipakolla pukemaan kiukuttelevaa viisivuotiastani, jotta veisin hänet palkintona rähjäämisestään kivaan kerhopäivään.

Jos puolestaan olisimme yhdessä lähdössä vaikkapa kylään ja lapsi saisi raivarit, niin vaihtoehtoja ei luonnollisestikaan olisi. Lapsella ei ole oikeutta sabotoida muiden menoja omalla käytöksellään, joten sukkahousut jalkaan ja menoksi.

Mutta jos tuntuu siltä, että on mukavampi raivota lattialla kuin lähteä omaan harrastukseensa, niin eipä siinä sitten mitään. Mulle on ihan fine, keitänpä kahvit ja luen sitten lehden rauhassa. Kiukutelkoot kiukkunsa ja nielkööt rangaistuksena oman tekonsa seuraukset.



Ei lapsen pahaa mieltä voi alkaa pelkäämään. Kyllä kerhoikäiseltä voi ja pitääkin odottaa jo sen verran omatoimisuutta ja yhteistyökykyä, että vaatteet menee päälle asianmukaisesti.



Huutamalla ja kiukuttelemalla ei saa mitään, päinvastoin menettään paljon kivoja asioita. Tämä on minun kantani ja näin meillä toimitaan nyt ja jatkossa.

Kyse on siitä, että vanhempi laittaa rajat ja määrää mitä tehdään, lapsi uhmallaan ja raivollaan testaa rajojaan ja sitä, saako tahtonsa siten läpi. Vanhemman tehtävä on olla se kivimuuri ja raamien asettaja, hänen tulee osoittaa ettei mikään määrä huutoa tai raivoa tule muuttamaan päivän suunnitelmaa. Siksi kommentoin sukkikset jalkaan ja kerhoon, nythän lapsi pääsi määräämään miten tehdään, ja varmasti järjestää saman shown uudestaankin. Mielestäni tuo vaikuttaa myös lapsen turvallisuuden tunteeseen, jos vanhempi ei pysty olemaan vakaasti se päättävä taho. Meilläkin " muutama" raivari saatu ja vaatteet puettu lähes väkisin ja aina ollaan lähdettu sinne, minne oli tarkoitus lähteä. Hepuli on useimmiten loppunut siinä vaiheessa, kun ollaan astuttu ovesta ulos ja perillä kaikki on ollut ihan normaalisti.



t. 3