Lue keskustelun säännöt.
Iäkkäiden vanhempieni jutut alkavat rasittaa. En jaksa enää käydä siellä.
Vanhempani ovat eläneet 70-luvulta asti samassa kurjassa pikkukunnassa, josta itse muutin pois jo alaikäisenä. Olin ahdistunut ja masentunut. Ei ystäviä, ei harrastuksia, vain vanhempieni seura. Koulukaveritkin asuivat kovin kaukana. Muuton jälkeen opiskelupaikkakunnalle aloin saada ikäisiäni ystäviä. Masennus alkoi helpottaa ja pääsin rakentamaan oman elämäni.
Vanhempani ovat nyt iäkkäitä, mutta heidän luona käyminen laukaisee yhä edelleen ikäviä muistoja. Puolisonikin sanoo, että talo ja pikkukylä huokuvat ankeutta. Kukaan meidän perheestä ei haluaisi käydä siellä, mutta vanhempani toivovat kyläilyjä. Säälistä olen käynyt.
Tänä viikonloppuna en ajanut 300 km yksikseni. Istahdin autoon perjantaina ja sain ekaa kertaa elämässäni paniikkikohtauksen. Aidosti luulin, että se oli sydänkohtaus tai jotain vastaavaa. En lähtenyt ajamaan, soitin äidille ja valehtelin että tuli noro. Eivät vanhempani ole minulle mitää pahaa ole tehneet, mutta tuo kohtaus sai ajattelemaan, etten voi jatkaa itseni kiusaamista vain velvollisuudentunnosta.
En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Vanhempani eivät ymmärrä vastavuoroisen keskusten päälle, vaan kertovat yhä uudestaan mitä naapurustossa on tapahtunut (ei mitään), ja seuraavaksi ihmetellään naakkoja pihalla. Masentaa ja ahdistaa edelleen tuo kyläpahanen niin paljon, että itkettää.
Kommentit (1935)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä herttaiset ja hyväntahtoiset muorit ajattelevat, että ongelma olisi tekemisen puute. Tarjotaan pitsan tekoa, saunomista ja kuurankukkien tarkastelua. Ihan hyviä juttuja varmasti. Mutta entä kun AP:lla jo kaltoinkohdelleiden vanhempien ja lapsuudenympäristön kohtaaminen ahdistaa? Siinä ei taida kuurankukat auttaa.
Toisissa kommenteissa hyvän lapsuudenkokemuksen saaneet ääni värjyen kiittelevät ja kaipailevat vanhempiaan. Mutta entä jos on heitäkin, joilla se hyvä lapsuudenkokemus puuttuu, kuten AP antaa itsestään ymmärtää? Lienee vaikea samastua kokemuksiin, joka on erilainen kuin itsellä.
Edelleen, ap itse aloituksessa sanoo: "Eivät vanhempani minulle mitään pahaa tehneet" joten mistä ne kaltoinkohtelut on sitten myöhemmin kuvaan ilmestyneet?
Kenelläkään ei varmaan ole vaikea ymmärtää, että jollakin on ollut vaikea lapsuus ja me kaikki takuulla tunnetaan sellaisia ihmisiä.
Kuitenkin tässä kai annetaan ap:lle vaihtoehtoja joilla ratkaista tuo tukala tilanne, mutta kanssa kommentoijille niistä ei mikään kelpaa. Ei kelpaa kun ehdotetaan, että ap laittaa välit poikki tai muuten vaan ei mene enää koskaan. Eikä kelpaa se, että ap:lle ehdotetaan jotain aktiviteettiä vanhempien kanssa.
No eipä siinä sitten oikein muutakaan ratkaisua ole.
Ap ei toki ole itse ollut ketjussa varmaan pitkiin aikoihin joten turha kai niitä ratkaisuja on keksiä .
Ja niitä ratkaisuja on tasan tarkkaan kaksi. Joko jättää käymättä ja käy ja kärsii. Kuten täällä on aikaisemminkin todettu, vain itseään voi muuttaa ja omaa käytöstään, ei muiden.
Tuo "ei kelpaa kun ehdotetaan, että ap laittaa välit poikki tai muuten vaan ei mene enää koskaan" on nähdäkseni heidän mielipiteensä, jotka katsovat, että lapsi on vanhemmilleen jotain velkaa. Ja että maalla on parempi kuin kaupungissa ihmisen olla ja asua. Ja että pitäisi lukea Keltikankaan kirja itsekkyydestä.
Tuo on ehkä yhden tai kahden kommentoijan mielipide. Oon ihan 100 varma, että 99% ihmisistä ja tässäkin ketjuissa kirjoittavista on sitä mieltä, että lapsi/ihminen ei ole vanhemmilleen velkaa yhtään mitään. Vain mt-ongelmainen ajattelee niin, että lapsi on vanhemmilleen velkaa.
Eikä sillä asuinpaikalla ole mitään tekemistä sen kanssa, että on sitä mieltä, että ap ongelman ratkaisu on se, että ei enää mene vanhemmilleen.
Olisipa todellakin noin, kuin satavarmana väität. Tai sitten meillä on todella tuotteliaat nämä 1-2 AP:n vihaajaa kommentoimassa!
Itse asiasta olen kyllä kanssasi samaa mieltä, tosin sillä tarkennuksella, että kyllä ihan lapsuuden ankea asuinpaikkakin voi sinne palatessa ahdistaa. Kokemusta on. Ja siihen pätee ihan sama resepti: ei mene sinne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun äitini kuoli vähän yli viisikymppisenä, itkin vuolaasti - helpotuksesta.
Kun isäni kuoli yli yhdeksänkymppisenä, itkin vuolaasti ja kaipaan vieläkin, aurinkoisia muistoja hänen kanssaan. Meitä ihmisiä on niin monenlaisia, vanhemmissakin.
Tässää keskustelussa huomattavissa koulujen vieressä kasvaneiden ja samoin asuneet omien lasten kanssa kyvyttömyys tajuta joillain vanhemmilla taloudellisen tilanteen ettei kykene kustantamaan lasten asumista ja koulunkäyntiä muualla. Jos olisi kotoa mahdollisuus käydä koulussa vaikka huonommassakin lukiossa.
Kuka muistaa alaikäisten toisen asteen opiskelijoiden saamat tuet 90-luvulla?
Ap on risteyksessä, jossa on havahtunut lopulta huomaamaan, että on ylittänyt omat rajansa ja näin ei voi jatkua. Täysin oikein on ottaa aikalisä ja etäisyyttä vanhempiin, miettiä rauhassa omia rajojaan ja keskittyä jonkin aikaa ihan vain omaan elämään.
Tämä on välttämätöntä.
Irtioton jälkeen voi yhteys vanhempiin omien rajojen puitteissa muodostua helpommaksi ja kevyemmäksi, ahdistus poistuu.
Näin kävi itselleni. Omat rajat on tärkeät. Ei se silti tarkoita, että hylkää vanhempansa.
Silkkaa ilkeilyähän tuo viestisi oli, ja nyt jatkat sitä samaa ilkeilyä kutsumalla toisia tyhmiksi. 😆 Kylläpäs olitkin ovela kun oikein osasit tällaisen ansan virittää…😝
Ajatellaanpa analogia, jossa joku tekee aloituksen jossa joku ei kestä elämäänsä pyörätuolissa ja halvaantuneissa jaloissa on kipujakin. Sinä kirjoittaisit siinä tilanteessa näin:
Voi teitä onnettomia.
Huonot jalat synnyttää näköjään katkeria ihmisiä.
Onneksi suurimmalla osalla on mukavat jalat ja kivuttoman jalat.
Muuten oltais kaikki katkeria ja vinguttais vauvalla surkeista jaloista.
Elämänasenne tarttuu.
Onneksi sain itse syntyä terveille jaloille, onnellisten jalkojen ympärillä ja elää onnellisena juoksennellen ja hyppien.
Vieläkin elämä on ihanaa, eikä tarvitse muistella liikennettä ja moottoriteitä muuten kuin hyvällä.
Kiitän jalkojani mielessäni aika usein siitä, että ne ovat kantaneet minut kaikkialle minne haluan💖
(Sinä kirjoitit:
Voi teitä onnettomia.
Huono lapsuus synnyttää näköjään katkeria aikuisia.
Onneksi suurimmalla osalla on mukavat vanhemmat ja mukava lapsuus.
Muuten oltais kaikki katkeria ja vinguttais vauvalla surkeasta lapsuudesta.
Elämänasenne tarttuu.
Onneksi sain itse syntyä onnellisille vanhemmille, onnelliseen perheeseen ja sain elää onnellisena mukavan lapsuuden ja nuoruuden.
Vieläkin elämä on ihanaa, eikä tarvii muistella vanhempia muuten, kuin hyvällä.
Kiitän vanhempiani mielessäni aika usein siitä, että he antoivat minulle elämän💖)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kukahan tässä on tyhmä? Väitinkö, että kaikilla on onnellinen lapsuus/elämä?
Lue kommentin alku uudelleen. " Voi teitä onnettomia. Huono lapsuuus......... ONNEKSI SUURIMMALLA OSALLA on mukavat vanhemmat ja mukava lapsuus."
On niin kiire huutamaan ja haukkumaan ja nimittelemään toisia kommentoijia, ettei ehdi edes tajuta mitä toinen kirjoitti :D
Vai onko lukemisen ymmärtämisessä ongelmia?
Jollakin on mennyt tämä aihe niin ihonalle, että kierrokset käy kuumina.
Rauhoitu hyvä ihminen. Katkeaa vielä verisuoni päästäsi.
Sulla tosiaan on sadistisia piirteitä persoonallisuudessasi. Ollaan kiitollisia, että mellastat vain internetissä. Tai ainakin toivon että näin on. Tai että käyttäydyt noin vain muistisairautesi vuoksi.
Kierrokset käyvät tosiaan kuumana. Näiden, joilla on ollut huono lapsuus tai ainakin niin kokevat on aivan mahdoton sietää ja lukea, että kaikilla ei ole näin ollut. Suurin osa varmaan ymmärtää, että huonoja vanhempia ja kotioloja on, mutta suurin osa ei ymmärrä sitä, että jäädään ja jämähdetään siihen vihaan, katkeruuteen, myös muita ihmisiä kohtaan pitkälle aikuisuuteen. Eikä yritetä jotenkin toimia niin, että tämä huono lapsuus ja vanhemmat mahdollisimman vähän jäisivät haittaamaan heidän loppuelämäänsä. Myös asioiden läpikäyminen aikuisena voi helpottaa itseä ja välejä vanhempiin ja tuoda ymmärrystä myös siihen lapsuusaikaan ja ehkä sitten myös vanhempiakin kohtaan. En nyt tarkoita, että näitä kettingillä hakkaavia tai muuten todella vaikeita sadistisia vanhempia pitää alkaa kokonaan ymmärtää. Tarkoitin nyt lähinnä aloittajan ja vastaavantasoisia tapauksia, joissa ehkä itsekin sanoo, etteivät vanhemmat pahoja olleet tms. Mutta on ollut jotain ristiriitaa tai eriäviä ajatuksia, esimerkiksi opiskelusta. Se on täysin totta, että jos vanhempien taloudellinen tilanne ei kestä kaukana kouluttautumista niin se on sitten ajateltu tehtävän lähempänä. Mutta se ei ole välttämättä vanhempien ilkeyttä tai lannistamista lastaan kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onneksi suurimmalla osalla on mukavat vanhemmat ja mukava lapsuus.
Onneksi sain itse syntyä onnellisille vanhemmille, onnelliseen perheeseen ja sain elää onnellisena mukavan lapsuuden ja nuoruuden.
= tämän nimi on psykologiassa one-upping. Siinä joku vastaa toisen ongelmaan minimoimaan toisen ongelmaa ja siirtämällä fokuksen itseensä.
Vieläkin elämä on ihanaa, eikä tarvii muistella vanhempia muuten, kuin hyvällä.
Kiitän vanhempiani mielessäni aika usein siitä, että he antoivat minulle elämän💖)
= tämän nimi on konversationaalinen narsismi. Siinä toistuvasti väännetään keskustelu omaan itseensä ja halutaan ohjata asiat toisten ongelmista siihen, että kirjoittaja on käynyt Imatralla mutta ei ole kasvanut Itä-Suomessa. Uupuu aito kiinnostus toisten ongelmista.
Voi teitä onnettomia.
Huono lapsuus synnyttää näköjään katkeria aikuisia.
= tämän nimi on emotionaalinen invalidaatio. Siinä vähätellään toisten tunteita ja implikoidaan, että toisen kokemus ei ole asianmukainen tai todellinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhempasi joutuivat sietämään sinua siitä lähtien kun synnyit. Lapsuuden, teini-iän ja nyt sinun kaunasi.
Minunkin äitini joutui sietämään minua niin kauan kuin minun oli pakko asua kotona. Olin syyllinen olemassaolooni. Sitten hän pääsi minusta eroon. Nyt hän syyllistää minua siitä etten soita enkä käy.
Minulla oli sama. Olin ainoa lapsi ja silti oli niin kamalan vaivalloista kun olin vain olemassa.
Nyt on vanha ja tarvitsisi apua, muutti samalle paikkakunnalle asumaankin.
Ahdistun hänen seurassaan nykyään samalla lailla kuin hän ilmeisesti ahdistui minusta kun olin lapsi.
Autan sen minkä jaksan ja se on hirveästi enemmän kuin mitä häneltä olisin tarvinnut aikanaan.
Jos työnnät ihmisiä koko elämäsi ajan pois luotasi, älä ylläty jos jossain vaiheessa kukaan ei enää halua käydä.
Itsekin ahdistun vanhempieni seurassa, ja nyt tiedän mistä se johtuu, tunne on ollut vanhempieni osalta samanlainen, silloin kun pienenä tyttönä olisin tarvinnut tukea, vanhemmat oli poissa töissä tai harrastuksissa tai ryyppäsivät.
Voi teitä onnettomia.
Huono lapsuus synnyttää näköjään katkeria aikuisia.
Onneksi suurimmalla osalla on mukavat vanhemmat ja mukava lapsuus.
Muuten oltais kaikki katkeria ja vinguttais vauvalla surkeasta lapsuudesta.
Elämänasenne tarttuu.
Onneksi sain itse syntyä onnellisille vanhemmille, onnelliseen perheeseen ja sain elää onnellisena mukavan lapsuuden ja nuoruuden.
Vieläkin elämä on ihanaa, eikä tarvii muistella vanhempia muuten, kuin hyvällä.
Kiitän vanhempiani mielessäni aika usein siitä, että he antoivat minulle elämän💖
Eli koska sinulla oli noin niin kaikilla muillakin varmasti oli niin? Miten tyhmä oikein olet!
Ei hänestä kuitenkaan tunneälykästä ja sosiaalisesti taitavaa ole kasvanut.
Mutta sinustako sitten on? Ei siltä vaikuta :D joku kertoo onnellisesta lapsuudesta ja elämästä ja sinusta se on sairasta? Ei kai sentään.
Ja vielä aluksi surkuttelee niitä, joilla ei ole ollut hyvä lapsuus ja elämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten kukin haluaa meistä elämänsä nähdä. Olen kotoisin ihan samantyyppisistä oloista kuin sinä. Minulle se syrjäkylä, metsät ja pellot ja ränsistyvä kotitalo ovat tärkeitä. Samoin vanhempani. He juttelevat heille ajankohtaisista asioista. Suosittelen kuuntelemaan ennemmin kuin lyttäämään.
Kannattaa miettiä, mikä sinua oikeasti ahdistaa? Et ole sama ihminen kuin silloin lapsena.
Me kaikki olemme erilaisia. Se, että juuri sinä et ahdistu tuollaisessa paikassa ilman ystäviä, aivan eristyksissä, ei tarkoita sitä etteikö joku muu voisi. Masennuin jo alle kouluikäisenä. Tarvitseeko kaupunkiin syntyneen selitellä, miksi siellä alkaa ahdistaa ja haluaa vain pois mahdollisimman pian?
Olen kuunnellut vanhempieni juttuja jo 40 vuotta. En enää jaksa, en yhtään. Hekään eivät kysy eivätkä edes kuuntele, jos minulla on jotain sanottavaa. He eivät edes kysy, mitä lapsen lapsille kuuluu. Kaikenlaiseen apuun minä kelpaan, mutta jos itse olisin vaikka 20v sitten tarvinnut apua jossain niin ei kiinnosta. Jos aivan rehellisiä ollaan, pelkään, että vanhempani elävät vielä pitkään. Haluan vain elää omaa elämääni oman perheeni kanssa.
No etkö pysty puhumaan tuosta asiallisesti vanhemmille? Eivät ehkä tajua, että sinulla on sanottavaa, jos et sano sitä. Miksi lapset eivät ole reissussa mukana, ja kumppani myös? Eikö isovanhemmat saa tavata lapsenlapsiaan?
Oletko ap koskaan ajatellut, että ehkä vanhempasi eivät vain kykene täyttämään vaatimuksiasi? Ehkä heillä ei ole pahaa tahtoa sinua kohtaan, mutta eivät vaan osaa toimia paremmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tässää keskustelussa huomattavissa koulujen vieressä kasvaneiden ja samoin asuneet omien lasten kanssa kyvyttömyys tajuta joillain vanhemmilla taloudellisen tilanteen ettei kykene kustantamaan lasten asumista ja koulunkäyntiä muualla. Jos olisi kotoa mahdollisuus käydä koulussa vaikka huonommassakin lukiossa.
Kuka muistaa alaikäisten toisen asteen opiskelijoiden saamat tuet 90-luvulla?
Tässä keskustelussa on huomattavissa myös vanhempien asennoituminen lapsiinsa. Puoliso olisi halunnut harrastaa 70-luvulla, ei saanut koska isän mielestä se oli turhaa hommaa. Niinpä puoliso on vienyt sitten vie omaa tytärtään ihan mihin harrastukseen tytär vain halusi, ei ollut turhaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten kukin haluaa meistä elämänsä nähdä. Olen kotoisin ihan samantyyppisistä oloista kuin sinä. Minulle se syrjäkylä, metsät ja pellot ja ränsistyvä kotitalo ovat tärkeitä. Samoin vanhempani. He juttelevat heille ajankohtaisista asioista. Suosittelen kuuntelemaan ennemmin kuin lyttäämään.
Kannattaa miettiä, mikä sinua oikeasti ahdistaa? Et ole sama ihminen kuin silloin lapsena.
Me kaikki olemme erilaisia. Se, että juuri sinä et ahdistu tuollaisessa paikassa ilman ystäviä, aivan eristyksissä, ei tarkoita sitä etteikö joku muu voisi. Masennuin jo alle kouluikäisenä. Tarvitseeko kaupunkiin syntyneen selitellä, miksi siellä alkaa ahdistaa ja haluaa vain pois mahdollisimman pian?
Olen kuunnellut vanhempieni juttuja jo 40 vuotta. En enää jaksa, en yhtään. Hekään eivät kysy eivätkä edes kuuntele, jos minulla on jotain sanottavaa. He eivät edes kysy, mitä lapsen lapsille kuuluu. Kaikenlaiseen apuun minä kelpaan, mutta jos itse olisin vaikka 20v sitten tarvinnut apua jossain niin ei kiinnosta. Jos aivan rehellisiä ollaan, pelkään, että vanhempani elävät vielä pitkään. Haluan vain elää omaa elämääni oman perheeni kanssa.
No etkö pysty puhumaan tuosta asiallisesti vanhemmille? Eivät ehkä tajua, että sinulla on sanottavaa, jos et sano sitä. Miksi lapset eivät ole reissussa mukana, ja kumppani myös? Eikö isovanhemmat saa tavata lapsenlapsiaan?
Ovatko aikuiset lapset ja lastenlapset jotain vanhusten kulutushyödykkeitä? Olemassa vanhuksia varten? Käskytettävänä hommiin? Heillä ei ihmisinä itsenään ole arvoa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsekkyyden aika.
Tämä on juuri sitä mistä Liisa Keltinkangas-Järvinen kirjoitti.
Mua ei huvita, mun ei tarvitse, kun en mitenkään hyödy näistä ihmisistä.Niin, on hämmentävää miten monet vanhat ihmiset käpertyvät itseen. Minun vaivat, minun sairaudet, minun tapahtumaköyhä elämä, minun naapurien juorut, minun ikkunasta näkyvät naakat. Minä, minä, minä. Mitä muuta tämä on kuin itsekkyyttä, eräänlaista 'parempaa itsekkyyttä, hyväksyttävämpää itsekkyyttä kuin keski-ikäisten lasten itsekkyys.
Olet muuten maininnut tämän kirjan noin viidesti tässä ketjussa. Luepa kirjasta se luku, jossa käsitellään ikääntymistä ja itsekkyyttä.
VMinun ainoa kirjoitukseni tähän ketjuun oli tuo, mutta pidän positiivisena asiaa, että muutkin ovat kirjan lukeneet ja saaneet siitä ajatuksia.
Sinun lähestymiskulmasi asiaan on tyypilllinen, jota kutsutaan whataboutismiksi. Eli minun ei tarvitse muuttaa käytöstäni, koska ne muut.
Minun ei tarvitse lopettaa saastuttamista, koska USA ja Kiina. Minun ei tarvitse pysähtyä auttamaan pulassa olevaa kanssa-autoilijaa, koska muutkin ajavat ohi.
Kyllä, monien vanhusten elämä on muuttunut pieneksi ja tylsäksi ja se on mielestäsi syy hylätä heidät oman onnensa nojaan. Sanoisin, että edustat itsekästä sukupolvea pahimmillaan.
Mitä lukua kirjasta tarkoitat? Itse muistan, että kirjoittaja nostaa esiin sotaveteraanien kyvyn sivuuttaa omat tunteensa ja keskittyä yhteiseen jälleenrakennukseen, mitä hän pitää vastakohtana nykyiselle "tunnevelvontalle".
Sivusta: Tässä on nyt ymmärretty whataboutismin käsite väärin. Whataboutismia olisi väittää "on ok, että nuoret ovat itsekkäitä, mitä sitten koska niin ovat vanhatkin".
Kirjoittajahan tuossa päinvastoin kysyy ainoastaan, onko vanhojen itsekkyys hyväksyttävää, "parempaa itsekkyyttä". Ja vastaustasi lukiessa joku voisi tulkita, että kyllä on, koska elämä on muuttunut pieneksi ja tylsäksi.
Lisäksi, kirjoittaja ei millään tavoin väitä, että olisi hyväksyttävää hylätä vanhus oman onnensa nojaan, ei itsekkyyden eikä minkään muunkaan syyn perusteella. Tämän hylkäämiseen liittyvän johtopäätöksen teit aivan itse.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässää keskustelussa huomattavissa koulujen vieressä kasvaneiden ja samoin asuneet omien lasten kanssa kyvyttömyys tajuta joillain vanhemmilla taloudellisen tilanteen ettei kykene kustantamaan lasten asumista ja koulunkäyntiä muualla. Jos olisi kotoa mahdollisuus käydä koulussa vaikka huonommassakin lukiossa.
Kuka muistaa alaikäisten toisen asteen opiskelijoiden saamat tuet 90-luvulla?
Tässä keskustelussa on huomattavissa myös vanhempien asennoituminen lapsiinsa. Puoliso olisi halunnut harrastaa 70-luvulla, ei saanut koska isän mielestä se oli turhaa hommaa. Niinpä puoliso on vienyt sitten vie omaa tytärtään ihan mihin harrastukseen tytär vain halusi, ei ollut turhaa.
Monilla tuon ajan vanhemmilla oli lapsiinsa sellainen asenne, jonka Pirkko Saision Elämänmeno -romaanin (1975) työläisäiti kiteyttää tiuskaisuus: Siun tahtos on miun taskussain!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässää keskustelussa huomattavissa koulujen vieressä kasvaneiden ja samoin asuneet omien lasten kanssa kyvyttömyys tajuta joillain vanhemmilla taloudellisen tilanteen ettei kykene kustantamaan lasten asumista ja koulunkäyntiä muualla. Jos olisi kotoa mahdollisuus käydä koulussa vaikka huonommassakin lukiossa.
Kuka muistaa alaikäisten toisen asteen opiskelijoiden saamat tuet 90-luvulla?
Tässä keskustelussa on huomattavissa myös vanhempien asennoituminen lapsiinsa. Puoliso olisi halunnut harrastaa 70-luvulla, ei saanut koska isän mielestä se oli turhaa hommaa. Niinpä puoliso on vienyt sitten vie omaa tytärtään ihan mihin harrastukseen tytär vain halusi, ei ollut turhaa.
On myös elintaso ihan toista. Nyt on varaa kustantaa lapaille kaikki mahdollinen.
Vierailija kirjoitti:
Oletko ap koskaan ajatellut, että ehkä vanhempasi eivät vain kykene täyttämään vaatimuksiasi? Ehkä heillä ei ole pahaa tahtoa sinua kohtaan, mutta eivät vaan osaa toimia paremmin.
AP on avannut tilannettaan lapsuudenkodissaan: Eristämistä syrjätilalle vailla kontakteja ulkomaailmaan, kuuntelemattomuutta ja kohtaamattomuutta, haluttomuutta hyväksyä lukioon ja varsinkin kaupunkiin opiskelemaan lähtöä.
Voi olla, ettei vanhemmat olleet pahantahtoisia ja eivät vain osanneet toimia paremmin.
Se ei silti muuta AP:n 15 ensimmäisen elinvuoden kokemusta, joka saa hänet vieläkin ahdistumaan ja jopa saamaan paniikkikohtauksen lapsuudenkotiin lähtiessään.
Lapsuuttaan ei muuksi voi muuttaa, ei myöskään muita ihmisiä. Omaa itseään ja loppuelämänsä voi. Ja sen AP on kertomansa tehnytkin.
Niin. Aikuisena ehkä kasvaa, ymmärtää vanhempiensa mahdollisuudet 40 vuotta sitten ja hyväksyy maalaistaustansa. Suurin osa maalla syntyneistä ei aikuisena enää pode teini-iän tunteita.
Joidenkin mielestä ei näköjään pahempaa kohtaloa voi olla kun syntyä maaseudulla. Eli henkilöt aikuisina jotenkin liian syvälle menevät omiin kuvitelmiinsa, miten kamalaa olisi ollut olla maalaislapsi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässää keskustelussa huomattavissa koulujen vieressä kasvaneiden ja samoin asuneet omien lasten kanssa kyvyttömyys tajuta joillain vanhemmilla taloudellisen tilanteen ettei kykene kustantamaan lasten asumista ja koulunkäyntiä muualla. Jos olisi kotoa mahdollisuus käydä koulussa vaikka huonommassakin lukiossa.
Kuka muistaa alaikäisten toisen asteen opiskelijoiden saamat tuet 90-luvulla?
Tässä keskustelussa on huomattavissa myös vanhempien asennoituminen lapsiinsa. Puoliso olisi halunnut harrastaa 70-luvulla, ei saanut koska isän mielestä se oli turhaa hommaa. Niinpä puoliso on vienyt sitten vie omaa tytärtään ihan mihin harrastukseen tytär vain halusi, ei ollut turhaa.
Monilla tuon ajan vanhemmilla oli lapsiinsa sellainen asenne, jonka Pirkko Saision Elämänmeno -romaanin (1975) työläisäiti kiteyttää tiuskaisuus: Siun tahtos on miun taskussain!
Saision kirjassa työläisäiti on boomerin äiti. Tyttö "tuleva boomeri." Eli ei sotketa sukupolvia. Elokuvassa Leena Uotila oli hyvä.
VMinun ainoa kirjoitukseni tähän ketjuun oli tuo, mutta pidän positiivisena asiaa, että muutkin ovat kirjan lukeneet ja saaneet siitä ajatuksia.
Sinun lähestymiskulmasi asiaan on tyypilllinen, jota kutsutaan whataboutismiksi. Eli minun ei tarvitse muuttaa käytöstäni, koska ne muut.
Minun ei tarvitse lopettaa saastuttamista, koska USA ja Kiina. Minun ei tarvitse pysähtyä auttamaan pulassa olevaa kanssa-autoilijaa, koska muutkin ajavat ohi.
Kyllä, monien vanhusten elämä on muuttunut pieneksi ja tylsäksi ja se on mielestäsi syy hylätä heidät oman onnensa nojaan. Sanoisin, että edustat itsekästä sukupolvea pahimmillaan.
Mitä lukua kirjasta tarkoitat? Itse muistan, että kirjoittaja nostaa esiin sotaveteraanien kyvyn sivuuttaa omat tunteensa ja keskittyä yhteiseen jälleenrakennukseen, mitä hän pitää vastakohtana nykyiselle "tunnevelvontalle".