Miksi ihmisten myötätunto vaihtelee riippuen tapauksesta?

Vierailija kirjoitti:

Esimerkiksi Kaakkois-Aasian tsunamin jälkeen pidettiin suruhartauksia, suruliputus ja hiljaisia hetkiä. Suomessa kuitenkin kuolee päivittäin melkein yhtä paljon kuin silloin siellä suomalaisia. Miksi eri suhtautuminen?

Moraaliposeerausta alusta loppuun. Entä ne samana jouluna tapaturmaisesti kuolleet ja itsemurhan tehneet?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No varmaan ne uutisoidut tapaukset koskettavat enemmän kuin ne, joista ei tiedä mitään.

Miksi tuntemattomien kohtalot koskettaisi sen kummemmin

Koska empatiakyky.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No varmaan ne uutisoidut tapaukset koskettavat enemmän kuin ne, joista ei tiedä mitään.

Miksi tuntemattomien kohtalot koskettaisi sen kummemmin

Koska empatiakyky.

Mikä sen empatian sitten määrittää?

Tunnen myötätuntoa vain kauniita nuoria naisia kohtaan, joita voisin potentiaalisesti panna.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvesignalointi

Ainakin tsunamin kohdalla valtio riensi apuun varsin avosylin ja avokätisesti. Tehtiin suunnitelmia millaista parasta tukea annetaan, kriisiryhmät olivat heti näitä tulijoita vastassa, sosiaaliviranomaiset vanhempansa kadottaneita lapsia jo lentokentällä, tarjottiin vaikka ja mitä tukea ja valtio hoiti kotiutukset ja kustansi kuolleiden arkut. Kunpa kaikilla läheisensä menettäneillä olisi yhtä hyvin.

Hienot arkut olikin

Itseasiassa oli oikeasti, ihan hienot puuarkut.

Kyllä se yllättävä luonnonkatastrofi kesken lomamatkan on mun mielestä objektiivisesti ottaen järkyttävämpää kuin vaikkapa sydänkohtaus. Siis jos joku kuolee niin se omaisten suru ja järkytys riippuu varmasti siitä, kuinka läheinen ja rakas kuollut heille on ollut, ja kuinka yllättäen tilanne tuli eli käytännössä tosi paljon uhrin iästä. Mutta jos puhutaan selviytyjistä jotka evakuoitiin Thaimaasta heidän jouduttuaan taistelemana hengestään ja menetettyään omaisia niin he kyllä kokivat oikeasti jotain järkyttävää, johon muut suomalaiset ei oikein voi samaistua. Olen itse menettänyt vanhempani syövälle lapsena ja mulla on mielestäni varaa sanoa, että olisin ollut järkyttyneempi ja traumatisoituneempi jos aalto olisi vienyt hänet kesken rantaloman ja lisäksi olisin itse samalla joutunut hengenvaaraan. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se yllättävä luonnonkatastrofi kesken lomamatkan on mun mielestä objektiivisesti ottaen järkyttävämpää kuin vaikkapa sydänkohtaus. Siis jos joku kuolee niin se omaisten suru ja järkytys riippuu varmasti siitä, kuinka läheinen ja rakas kuollut heille on ollut, ja kuinka yllättäen tilanne tuli eli käytännössä tosi paljon uhrin iästä. Mutta jos puhutaan selviytyjistä jotka evakuoitiin Thaimaasta heidän jouduttuaan taistelemana hengestään ja menetettyään omaisia niin he kyllä kokivat oikeasti jotain järkyttävää, johon muut suomalaiset ei oikein voi samaistua. Olen itse menettänyt vanhempani syövälle lapsena ja mulla on mielestäni varaa sanoa, että olisin ollut järkyttyneempi ja traumatisoituneempi jos aalto olisi vienyt hänet kesken rantaloman ja lisäksi olisin itse samalla joutunut hengenvaaraan. 

Minusta taas ei oikeastaan, koska eihän näiden vertailemisessa ole oikein ideaa. Vanhempansa vaikka siellä kotona äkillisesti menettänyt on saattanut nähdä koko tapahtunut, ehkä joutunut todistamaan vierestä kuolemaa ja seuraamaan elvytystä, joutunut kokemaan sen kun kotiin tulee ensihoidon jälkeen poliisit, kuten aina kun joku kuolee yllättäen kotona. Saati jos kyse on esimerkiksi itsemurhasta.

Varmasti Kaakkois-Aasian tsunamissakin kokemukset riippuu ihan siitä mitä on tapahtunut, ja ne kokemukset ovat hyvin yksilöllisiä, itse menetin siellä toisen vanhempani ja kaksi pikkusisarusta. Se mitä kenellekin tapahtui riippui ihan siitä missä sattui olemaan, ei siihen voinut itse vaikuttaa yhtään mitenkään. Minulla ja toisilla samasta porukasta oli vaan hyvää onnea.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se yllättävä luonnonkatastrofi kesken lomamatkan on mun mielestä objektiivisesti ottaen järkyttävämpää kuin vaikkapa sydänkohtaus. Siis jos joku kuolee niin se omaisten suru ja järkytys riippuu varmasti siitä, kuinka läheinen ja rakas kuollut heille on ollut, ja kuinka yllättäen tilanne tuli eli käytännössä tosi paljon uhrin iästä. Mutta jos puhutaan selviytyjistä jotka evakuoitiin Thaimaasta heidän jouduttuaan taistelemana hengestään ja menetettyään omaisia niin he kyllä kokivat oikeasti jotain järkyttävää, johon muut suomalaiset ei oikein voi samaistua. Olen itse menettänyt vanhempani syövälle lapsena ja mulla on mielestäni varaa sanoa, että olisin ollut järkyttyneempi ja traumatisoituneempi jos aalto olisi vienyt hänet kesken rantaloman ja lisäksi olisin itse samalla joutunut hengenvaaraan. 

Tapauksen järkyttävyyttä on hyvin vaikeaa vertailla, koska eri tapauksissa erilaisia vaikuttavia tekijöitä on ihan loputtomasti, on aina toisaalta niin ja toisaalta näin, ja sitten taas noin.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se yllättävä luonnonkatastrofi kesken lomamatkan on mun mielestä objektiivisesti ottaen järkyttävämpää kuin vaikkapa sydänkohtaus. Siis jos joku kuolee niin se omaisten suru ja järkytys riippuu varmasti siitä, kuinka läheinen ja rakas kuollut heille on ollut, ja kuinka yllättäen tilanne tuli eli käytännössä tosi paljon uhrin iästä. Mutta jos puhutaan selviytyjistä jotka evakuoitiin Thaimaasta heidän jouduttuaan taistelemana hengestään ja menetettyään omaisia niin he kyllä kokivat oikeasti jotain järkyttävää, johon muut suomalaiset ei oikein voi samaistua. Olen itse menettänyt vanhempani syövälle lapsena ja mulla on mielestäni varaa sanoa, että olisin ollut järkyttyneempi ja traumatisoituneempi jos aalto olisi vienyt hänet kesken rantaloman ja lisäksi olisin itse samalla joutunut hengenvaaraan. 

Kokemukset on aina subjektiivisia joten voit puhua vain omata puolestasi, mitään yleistystä sen sijaan ei voi tehdä.

Aika moni haluaa "auttamisellaan" joko pönkittää itseään tai hallita toista. Moni varmasti tietää jo omasta rapustaan jonkun apua tarvitsevan, mutta pistää mieluummin kaksikymppisensä johonkin keräykseen ja ihmettelee mihin yhteisöllisyys on maailmasta kadonnut.

Sehän on kyllä ihan varmaa, että jos Thaimaassa ei olisi ollut tsunamin aikaan turistikausi niin ei siitä tsunamista olisi samalla tavalla uutisoitu täällä päin maailmaa. Joidenkin ihmisten taisi olla myös vaikeaa käsittää, että pahin tilanne ei ollutkaan Thaimaassa, eikä varsinkaan täällä. Kun täällähän kerättiin varoja tsunamin uhreille, mutta jostain kumman syystä jotkut oli saaneet sen käsityksen että niillä oli tarkoitus auttaa lähinnä tsunamialueilla olleita suomalaisia. Sitten ihmeteltiin kun varoja kohdennettiinkin sinne missä niitä enemmän tarvittiin.

Vierailija kirjoitti:

Myös lapuan patruunatehtaan tapauksessa vanhempansa menettäneille annettiin enemmän tukea, järjestettiin sosiaaliapua ja perustettiin rahasto koulutusta varten. Miltäköhän niistä tuntui jotka oli samalla paikkakunnalla menettäneet vanhempansa sairaskohtaukselle.

Julkinen paine, että pitäisi auttaa jollain tavalla näitä ahh, lehdistäkin tutun tragedian kokeneita perheitä. Tietenkin tuo on epäreilua, että vanhempansa suuronnettomuudessa menettäneitä tuetaan enemmän kuin vanhempansa sellaisissa tragedioissa jotka ei päädy julkisuuteen menettäneitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esimerkiksi Kaakkois-Aasian tsunamin jälkeen pidettiin suruhartauksia, suruliputus ja hiljaisia hetkiä. Suomessa kuitenkin kuolee päivittäin melkein yhtä paljon kuin silloin siellä suomalaisia. Miksi eri suhtautuminen?

Minusta törkein juttu oli kun jollain paikkakunnalla tehtiin niin että katastrofialueella olleet otetaan jonojen ohi psykiatrisiin ja psykologisiin terveyspalveluihin. Siis niin törkeää, ihan kuin muilla ei voisi olla mitään verrattuna heihin.

Onhan siinä ero että toiset kokivat katastrofin ja toiset ovat itse kehittäneet päässään ongelmansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esimerkiksi Kaakkois-Aasian tsunamin jälkeen pidettiin suruhartauksia, suruliputus ja hiljaisia hetkiä. Suomessa kuitenkin kuolee päivittäin melkein yhtä paljon kuin silloin siellä suomalaisia. Miksi eri suhtautuminen?

Minusta törkein juttu oli kun jollain paikkakunnalla tehtiin niin että katastrofialueella olleet otetaan jonojen ohi psykiatrisiin ja psykologisiin terveyspalveluihin. Siis niin törkeää, ihan kuin muilla ei voisi olla mitään verrattuna heihin.

Onhan siinä ero että toiset kokivat katastrofin ja toiset ovat itse kehittäneet päässään ongelmansa.

Miten niin itse? Ihan yhtälailla siellä jonossa varmasti oli traumaattisia asioita kokeneita, vanhempansa tai muun läheisensä menettäneitä, vakavasti kiusatuksi joutuneita, stressin aiheuttamasta unettomuudesta kärsiviä ja muita vaikeassa elämäntilanteessa olevia.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se yllättävä luonnonkatastrofi kesken lomamatkan on mun mielestä objektiivisesti ottaen järkyttävämpää kuin vaikkapa sydänkohtaus. Siis jos joku kuolee niin se omaisten suru ja järkytys riippuu varmasti siitä, kuinka läheinen ja rakas kuollut heille on ollut, ja kuinka yllättäen tilanne tuli eli käytännössä tosi paljon uhrin iästä. Mutta jos puhutaan selviytyjistä jotka evakuoitiin Thaimaasta heidän jouduttuaan taistelemana hengestään ja menetettyään omaisia niin he kyllä kokivat oikeasti jotain järkyttävää, johon muut suomalaiset ei oikein voi samaistua. Olen itse menettänyt vanhempani syövälle lapsena ja mulla on mielestäni varaa sanoa, että olisin ollut järkyttyneempi ja traumatisoituneempi jos aalto olisi vienyt hänet kesken rantaloman ja lisäksi olisin itse samalla joutunut hengenvaaraan. 

Missä sitten määritellään mikä on oikeasti jäekyttävää?

Eiköhän tuossa jonojen ohituksen asiassa ollut kyse siitä että näiden kokemukset yritettiin nostaa muiden kokemusten yläpuolelle ja sillä oikeuttaa jonossa ohi ottaminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esimerkiksi Kaakkois-Aasian tsunamin jälkeen pidettiin suruhartauksia, suruliputus ja hiljaisia hetkiä. Suomessa kuitenkin kuolee päivittäin melkein yhtä paljon kuin silloin siellä suomalaisia. Miksi eri suhtautuminen?

Minusta törkein juttu oli kun jollain paikkakunnalla tehtiin niin että katastrofialueella olleet otetaan jonojen ohi psykiatrisiin ja psykologisiin terveyspalveluihin. Siis niin törkeää, ihan kuin muilla ei voisi olla mitään verrattuna heihin.

Onhan siinä ero että toiset kokivat katastrofin ja toiset ovat itse kehittäneet päässään ongelmansa.

Siis tietysti esimerkiksi ilman vanhempia tulleiden lasten asiat ja sijoittamiset oli tarpeen hoitaa, mutta nämä menikin ihan normaaliin tapaan lastensuojelun sosiaalipäivytyksen kautta, kuten kaikki muutkin kiireelliset sosiaalitoimen tapaukset.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se yllättävä luonnonkatastrofi kesken lomamatkan on mun mielestä objektiivisesti ottaen järkyttävämpää kuin vaikkapa sydänkohtaus. Siis jos joku kuolee niin se omaisten suru ja järkytys riippuu varmasti siitä, kuinka läheinen ja rakas kuollut heille on ollut, ja kuinka yllättäen tilanne tuli eli käytännössä tosi paljon uhrin iästä. Mutta jos puhutaan selviytyjistä jotka evakuoitiin Thaimaasta heidän jouduttuaan taistelemana hengestään ja menetettyään omaisia niin he kyllä kokivat oikeasti jotain järkyttävää, johon muut suomalaiset ei oikein voi samaistua. Olen itse menettänyt vanhempani syövälle lapsena ja mulla on mielestäni varaa sanoa, että olisin ollut järkyttyneempi ja traumatisoituneempi jos aalto olisi vienyt hänet kesken rantaloman ja lisäksi olisin itse samalla joutunut hengenvaaraan. 

Niinpä, kyllä se on näin että tämä traaginen tapa menettää läheinen on kamalampi kuin kotona saatu sydänkohtaus tai sairaus tai onnettomuus.

Jotkut eivät kai vaan osaa olla myötätuntoisia muuta kuin rajoitetusti. Viime isänpäivänä lueskelin jonkun jonka lapsen isä oli kuollut instapostausta, siinä harmiteltiin miten epäreilua on että heillä ei voida viettää isänpäivää. Joku sitten kommentoi, ja oli puhetta siitä miten kurjaa on kun ei ole isää. Sitten kävikin ilmi, eftä tämän kommentoijan isä ei ollutkaan kuollut, vaan oli muuten menettänyt isän. Siitähän tämä alkuperäisen postauksen kirjoittaja suuttui, ja alkoi sättiä muita kommentoijia siitä miten nämä kehttavat sanoa että heillä ei ole isää vaikka heidän isänsö ei ole kuollut. Ei siis mitään ymmärrystä siigä, että isän voi menettää usealla tavalla. Siitä huomasi, miten joidenkin myötätunto-osaaminen rajoittuu just tasan siihen omaan kokemukseen, eikä muita ilmeisesti edes haluta ymmärtää.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se yllättävä luonnonkatastrofi kesken lomamatkan on mun mielestä objektiivisesti ottaen järkyttävämpää kuin vaikkapa sydänkohtaus. Siis jos joku kuolee niin se omaisten suru ja järkytys riippuu varmasti siitä, kuinka läheinen ja rakas kuollut heille on ollut, ja kuinka yllättäen tilanne tuli eli käytännössä tosi paljon uhrin iästä. Mutta jos puhutaan selviytyjistä jotka evakuoitiin Thaimaasta heidän jouduttuaan taistelemana hengestään ja menetettyään omaisia niin he kyllä kokivat oikeasti jotain järkyttävää, johon muut suomalaiset ei oikein voi samaistua. Olen itse menettänyt vanhempani syövälle lapsena ja mulla on mielestäni varaa sanoa, että olisin ollut järkyttyneempi ja traumatisoituneempi jos aalto olisi vienyt hänet kesken rantaloman ja lisäksi olisin itse samalla joutunut hengenvaaraan. 

Taistelemaan joutuminen tuskin on ihan oikea sanavalinta tässä tapauksessa. Sitenkin tuo eroaa että eihän nämä edes todennäköisesti nähneet vanhempansa kuolemaa tai tätä kuolleena. Niillä kotona vanhempansa menettäneillä on ollut ihan erilainen tilanne. Mitä on kokenut esimerkiksi 11v joka on joutunut yrittämään elvyttää omaa vanhempaansa?