Lue keskustelun säännöt.
Lasten harrastuksesta tulee iso suru monelle
Tutkijat lataavat kasan syitä sille, miksi pikkulapsia ei kannata jakaa tasojoukkueisiin – silti KuPS teki niin
Asiantuntijat varoittavat, että pienten lasten jaottelusta tasojoukkueisiin on monia riskejä.
Lasten varhainen jaottelu voi johtaa kierteeseen, jossa varhain kehittyville kasaantuu etuja, joista myöhemmin kehittyvät jäävät paitsi.
Liian varhainen jaottelu voi viedä lapselta harrastamisen ilon ja johtaa koko harrastuksen loppumiseen.
Tää on niin totta. Poikani pelasi jalkapalloa joukkueessa, joka jaettiin muutama kuukausi aloittamisen jälkeen. Vain muutamat harkat sen jälkeen ja poika halusi lopettaa. Muutenkin touhu tuntui pelkältä rahastukselta. Yhdet kisat käytiin ja sieläkään ei peliaikaa juuri herunut. Ei tullut hauskaa yhdessä tekemisen meininkiä ja onnistumisen iloja.
Mulle tuli mitta täyteen kun ostimme pojalle uuden jalkapallon harjoituksiin, niin se oli kummasti vaihtunut harkoissa iänvanhaan rämään. Pojan pallo oli merkattu isoin kirjaimin tussilla, joka ei todellakaan lähde pois kuin spriillä hankaamalla.
Kommentit (355)
Vierailija kirjoitti:
Tasojoukkueiden ongelmahan taitaa yleisimmin olla se, että ne lukitaan sillon U8-iässä, eikä sen jälkeen tapahdu liikettä ryhmien välillä. Ja toinen ongelma on, että vain sitä "ykkösporukkaa" halutaan valmentaa ja muut jää heitteille.
Oikein toteutettunahna tämä tehtäisiin niin, että koko porukkaa valmentaa kaikki valmentajat, vaikka vuorotellen eri ryhmiä tai miten se nyt halutaan toteuttaa. Toiseksi ryhmien välillä pitää olla liikettä. Jos se kakkosryhmän Unta-Anneli on vetänyt hiton hyvin reeneissä ja peleissä niin sen pitää päästä ainakin kokeilemaan sinne ykkösryhmään, vaikka se joukkueenjohtajan Konsta-Kaija joutuisikin sitten kakkosjoukkueeseen.
Ei se vaikeaa ole, kunhan on halua.
En tiedä yhtään ainutta seuraa jossa ei olisi jatkuvaa liikettä tasoryhmien välillä. Meidän U14 harrastejoukkueesta on siirtynyt vuoden sisällä kuusi pelaajaa haastejoukkueeseen, ja haasteesta on nostettu useampi kilpajoukkueeseen. Jopa yksi meidän pojista on nyt tryoutilla kilpaan pelattuaan noin vuoden haasteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aina voi perustaa oman seuran.
Oma lapseni on urheilullinen ja kilpailuhenkinen ja liikkunut ikäisekseen aina valtavasti, ihan jo ensi neuvolakäynneillä oli "jäntevä" ja rakasti hyppykiikussa oloa ns. Alaikäisenä.
Hienoa että tälläisille lapsille on väylä edetä jopa mahdollisesti kohti ammattia. Jos taas nämä korkean energian lapset olisivat muualla kuin kilpailemassa kovaa niin jälki voisi olla sen mukaista. Tosiaan höntsäklubeja vaan perustamaan ne joille seurojen juniorityö liian kilpahenkistä.
Ne seurat voisi ja PITÄISI palauttaa kilpailuhenkisyydestä takaisin normaalille harrastustasolle. Niin, että ne sopisivat taas ihan kaikille lapsille. Monoa naama punaisena huutaville valmentajille, ja seurojen rahaa kahmiville johtajille. Ei lasten tarvitse reissata keikkabussilla pelaamaan toiseen kaupunkiin - ei sellaista tehty 20-30 vuotta sitten. Seurat tarvitsisivat oikein kunnon kurinpalautuksen. Kilpailuhenkiset vanhemmat voivat sitten perustaa vaikka keskenään omia "veren maku suussa" -klubejaan, jonne kiskoa kersansa saamaan varhaista vatsahaavaa.
Ei pitäisi. Ne seurat operoivat juuri niin kuin ne seurat ovat ihan itse päättäneet operoida. Jos joku seura haluaa keskittyä vain kilpatasoon, niin se keskittyy vain kilpatasoon eikä siihen ole kellään mitään nokan koputtamista. Aina voi tosiaan itse perustaa juuri sellaisen seuran mikä on omien arvojen ja näkemysten mukainen.
Ja siinäpä saatiin taas loistava käytännön esimerkki, miksi Suomi ei menesty urheilussa. Pikkusieluinen me tehdään just niin kuin me halutaan -henki menee ohi kaiken rationaalisuuden.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tätä ollaan mekin surtu.
Mitään ei voinut harrastaa seuroissa (varsinkaan joukkuelajeissa) ilman, että on kisat, viikonloppujen turnaukset, tasojoukkueet, "urheilijapolut", jako parempiin ketjuihin.
Kaiken on tähdättävä mielettömään menestykseen, siihen, että treenataan vähintään 3-4 kertaa viikossa.
Kaikesta on tullut seurojen ja valmentajien omien tavoitteiden toteutuskenttä. Samalla tuhotaan lasten oikeus iloiseen liikkumiseen ja yhteiseen tekemiseen.
Sitten ihmetellään, kun lapset ei liiku, tai toiset liikkuu liikaa... nuoret voi huonosti ja uupuu.
Kun mitää ei voi tehdä enää vain ILOSTA.
Tämä on naurettavaa. Todellisuus on ettei niistä "lahjakkuuksistakaan" tule 99,999999999% todennäköisyydellä koskaan mitään. Maailmalla on näitä lahjakkuuksia pilvin pimein eikä siinä suomalaisilla ole jakoa. Minä en laske vielä siksi joksikin pelaamista isona Suomessa räntäsateessa putkiemiestäkin huonommalla palkalla kun katsojian on yhtä paljon kuin pelaajia. Vielä 80-90 luvuillakin olisi naurettu jos joku olisi sanonut olevan ammattivalmentaja jossakin junnuseurassa.
Kyllä se prosentti on isompi ainakin jossain lajeissa. Esimerkiksi jääkiekossa keskimäärin 1% kaikista yhdessä ikäluokassa aloittaneista pelaa jossain vaiheessa ammatikseen. 0,1% tienaa niitä miljoonia. Eli jos lahjakkaita on vaikka 20% kaikista niin 5% päätyy kiekkoilemaan ammatikseen olettaen, ettei kukaan niistä lahjattomista onnistu saamaan ammattilaissopimusta.
Aika moni siinä matkan varrella vammautuukin, vaikka olisi kuinka lahjakas ja motivoitunut. Eli kyllä ehkä neuvoisin lätkäjätkääkin keskittymään koulunkäyntiin.
Ja lähde tälle vammautumisväitteelle? Junnulätkässä tulee hyvin vähän semmoisia loukkaantumisia, jotka estäisivät pelaamisen jatkamisen. Toki vammoja tulee, en minä sitä kiellä ja silloin tällöin tulee se vakavakin, mutta hyvin harvoin.
Ja toki siihen kouluunkin kannattaa keskittyä, ei siitä haittaa ole. Mutta onneksi nämä voi aika hyvin yhdistää nykyaikana. Tai jopa erittäin hyvin jos on tarpeeksi hyvä sekä urheilussa, että koulussa. Silloin avautuu se reitti esimerkiksi jenkkien yliopistoihin, joissa voi urheilla ammattimaisesti ja hankkia samalla tutkinnon.
Omista valmennettavista ne hyvät pelaajat on usein ollut hyviä koulussakin. Viimeisin josta tuli ammattipelaaja päätti perukoulun keskiarvolla 9,6. Nyt se on Sveitsissä.
Olen sen verran katsellut harrastajaluistelijan roolissa ulkojäillä noita räkiviä ja v*ttua huutavia jäkisjunioreita yhdessä Suomen suurista jääkiekkokaupungeista, että hymähdän lempeästi ajatukselle 9,6 keskiarvoista tai ylipäätään muustakaan kehittyneemmästä aivotoiminnasts heidän kohdallaan.
Voi siellä joku yksittäinen fiksumpikin yksilö olla. Suurimmalla osalla lienee todistuksen keskiarvo lähempänä 6,9 kuin 9,6.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aina voi perustaa oman seuran.
Oma lapseni on urheilullinen ja kilpailuhenkinen ja liikkunut ikäisekseen aina valtavasti, ihan jo ensi neuvolakäynneillä oli "jäntevä" ja rakasti hyppykiikussa oloa ns. Alaikäisenä.
Hienoa että tälläisille lapsille on väylä edetä jopa mahdollisesti kohti ammattia. Jos taas nämä korkean energian lapset olisivat muualla kuin kilpailemassa kovaa niin jälki voisi olla sen mukaista. Tosiaan höntsäklubeja vaan perustamaan ne joille seurojen juniorityö liian kilpahenkistä.
Ne seurat voisi ja PITÄISI palauttaa kilpailuhenkisyydestä takaisin normaalille harrastustasolle. Niin, että ne sopisivat taas ihan kaikille lapsille. Monoa naama punaisena huutaville valmentajille, ja seurojen rahaa kahmiville johtajille. Ei lasten tarvitse reissata keikkabussilla pelaamaan toiseen kaupunkiin - ei sellaista tehty 20-30 vuotta sitten. Seurat tarvitsisivat oikein kunnon kurinpalautuksen. Kilpailuhenkiset vanhemmat voivat sitten perustaa vaikka keskenään omia "veren maku suussa" -klubejaan, jonne kiskoa kersansa saamaan varhaista vatsahaavaa.
Ei pitäisi. Ne seurat operoivat juuri niin kuin ne seurat ovat ihan itse päättäneet operoida. Jos joku seura haluaa keskittyä vain kilpatasoon, niin se keskittyy vain kilpatasoon eikä siihen ole kellään mitään nokan koputtamista. Aina voi tosiaan itse perustaa juuri sellaisen seuran mikä on omien arvojen ja näkemysten mukainen.
Ja siinäpä saatiin taas loistava käytännön esimerkki, miksi Suomi ei menesty urheilussa. Pikkusieluinen me tehdään just niin kuin me halutaan -henki menee ohi kaiken rationaalisuuden.
Ja samoin tuossa kerrottiin ratkaisu siihen, mitä pitää tehdä jos seurojen toiminta ei sovi omaan pirtaan
Just näin. Omat sällit ovat jo aikuisia ja pelasivat aikoinaan salibandyä. Olikohan tasoryhmiä kaksi ja joskus jopa kolme ja tämä systeemi oli vain ja ainoastaan hyvä ellei peräti loistava? Lahjakkuuksille pitää antaa mahdollisuus kehittyä, menestyä. ja loistaa. Sitä oli hienoa seurata miten niistä lahjakkaimmista kasvoi hyviä pelaajia ja miten paljon kehitystä tapahtui matkalla aikuisuuteen. Suurin huuto ja meteli tuli aina vanhempien puolelta, että miksi meidän poika ei päässytkään ykkösjoukkueeseen vaikka on pelannut niin ja niin hyvin? Ykkösjoukkueella on tavoite voittaa ja menestyä ja silloin kentällä ovat he, joilla joukkue tavoitteensa parhaiten saavuttaa. Sitä oli monen vanhemman vaikea hyväksyä, että ei se oma poitsu nyt olekaan ihan kärkilaatua juuri sillä hetkellä. Tulee vieläkin tippa linssiin, kun niitä aikoja muistelee. Sai elää hienoja hetkiä sen joukkueen mukana ja olen varma, että niitä hetkiä muistelevat kaihoten monet niistä pelaajistakin. Eikä ollut mitenkään kiveen hakattua se, että paikka ykkösjoukkueessa olisi ollut pysyvä. Välillä otettiin vauhtia kakkosjoukkueesta ja sieltä joku pääsi ykköseen. Oli ihan tervettä kilpailua. Juniori sai kokea sen, että kovalla työllä ja halulla oli mahdollista nousta kakkosesta ykköseen. Tämä kaikki pelaa systeemi on paras ja pahin tapa torpedoida joukkueen menestys ja hukata lahjakkuuksia. Periaatteessa samaa tapahtuu myös koulussa, jossa lahjakkaat "kärsivät" siitä jos luokassa on levotonta ja häiriköintiä.
Tämä kaikki pelaa- systeemi on siis aivan typerä systeemi jos puhutaan vähääkään kilpailuhenkisestä toiminnasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aina voi perustaa oman seuran.
Oma lapseni on urheilullinen ja kilpailuhenkinen ja liikkunut ikäisekseen aina valtavasti, ihan jo ensi neuvolakäynneillä oli "jäntevä" ja rakasti hyppykiikussa oloa ns. Alaikäisenä.
Hienoa että tälläisille lapsille on väylä edetä jopa mahdollisesti kohti ammattia. Jos taas nämä korkean energian lapset olisivat muualla kuin kilpailemassa kovaa niin jälki voisi olla sen mukaista. Tosiaan höntsäklubeja vaan perustamaan ne joille seurojen juniorityö liian kilpahenkistä.
Ne seurat voisi ja PITÄISI palauttaa kilpailuhenkisyydestä takaisin normaalille harrastustasolle. Niin, että ne sopisivat taas ihan kaikille lapsille. Monoa naama punaisena huutaville valmentajille, ja seurojen rahaa kahmiville johtajille. Ei lasten tarvitse reissata keikkabussilla pelaamaan toiseen kaupunkiin - ei sellaista tehty 20-30 vuotta sitten. Seurat tarvitsisivat oikein kunnon kurinpalautuksen. Kilpailuhenkiset vanhemmat voivat sitten perustaa vaikka keskenään omia "veren maku suussa" -klubejaan, jonne kiskoa kersansa saamaan varhaista vatsahaavaa.
Ei pitäisi. Ne seurat operoivat juuri niin kuin ne seurat ovat ihan itse päättäneet operoida. Jos joku seura haluaa keskittyä vain kilpatasoon, niin se keskittyy vain kilpatasoon eikä siihen ole kellään mitään nokan koputtamista. Aina voi tosiaan itse perustaa juuri sellaisen seuran mikä on omien arvojen ja näkemysten mukainen.
Ja siinäpä saatiin taas loistava käytännön esimerkki, miksi Suomi ei menesty urheilussa. Pikkusieluinen me tehdään just niin kuin me halutaan -henki menee ohi kaiken rationaalisuuden.
Ja samoin tuossa kerrottiin ratkaisu siihen, mitä pitää tehdä jos seurojen toiminta ei sovi omaan pirtaan
Ei kai nyt kaikkien tarvitse tyhmiksi heittäytyä.
Vierailija kirjoitti:
Just näin. Omat sällit ovat jo aikuisia ja pelasivat aikoinaan salibandyä. Olikohan tasoryhmiä kaksi ja joskus jopa kolme ja tämä systeemi oli vain ja ainoastaan hyvä ellei peräti loistava? Lahjakkuuksille pitää antaa mahdollisuus kehittyä, menestyä. ja loistaa. Sitä oli hienoa seurata miten niistä lahjakkaimmista kasvoi hyviä pelaajia ja miten paljon kehitystä tapahtui matkalla aikuisuuteen. Suurin huuto ja meteli tuli aina vanhempien puolelta, että miksi meidän poika ei päässytkään ykkösjoukkueeseen vaikka on pelannut niin ja niin hyvin? Ykkösjoukkueella on tavoite voittaa ja menestyä ja silloin kentällä ovat he, joilla joukkue tavoitteensa parhaiten saavuttaa. Sitä oli monen vanhemman vaikea hyväksyä, että ei se oma poitsu nyt olekaan ihan kärkilaatua juuri sillä hetkellä. Tulee vieläkin tippa linssiin, kun niitä aikoja muistelee. Sai elää hienoja hetkiä sen joukkueen mukana ja olen varma, että niitä hetkiä muistelevat kaihoten monet niistä pelaajistakin. Eikä ollut mitenkään kiveen hakattua se, että paikka ykkösjoukkueessa olisi ollut pysyvä. Välillä otettiin vauhtia kakkosjoukkueesta ja sieltä joku pääsi ykköseen. Oli ihan tervettä kilpailua. Juniori sai kokea sen, että kovalla työllä ja halulla oli mahdollista nousta kakkosesta ykköseen. Tämä kaikki pelaa systeemi on paras ja pahin tapa torpedoida joukkueen menestys ja hukata lahjakkuuksia. Periaatteessa samaa tapahtuu myös koulussa, jossa lahjakkaat "kärsivät" siitä jos luokassa on levotonta ja häiriköintiä.
Tämä kaikki pelaa- systeemi on siis aivan typerä systeemi jos puhutaan vähääkään kilpailuhenkisestä toiminnasta.
Voi, miten ihanaa ja yhteisöllistä vanhempien harrastamista.
Lapsilla itsellään olisi ollut ihan yhtä kivaa, vaikka kaikki olisivat pelanneet, mutta vanhempien tarpeet tietenkin ovat ne tärkeimmät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tätä ollaan mekin surtu.
Mitään ei voinut harrastaa seuroissa (varsinkaan joukkuelajeissa) ilman, että on kisat, viikonloppujen turnaukset, tasojoukkueet, "urheilijapolut", jako parempiin ketjuihin.
Kaiken on tähdättävä mielettömään menestykseen, siihen, että treenataan vähintään 3-4 kertaa viikossa.
Kaikesta on tullut seurojen ja valmentajien omien tavoitteiden toteutuskenttä. Samalla tuhotaan lasten oikeus iloiseen liikkumiseen ja yhteiseen tekemiseen.
Sitten ihmetellään, kun lapset ei liiku, tai toiset liikkuu liikaa... nuoret voi huonosti ja uupuu.
Kun mitää ei voi tehdä enää vain ILOSTA.
Tämä on naurettavaa. Todellisuus on ettei niistä "lahjakkuuksistakaan" tule 99,999999999% todennäköisyydellä koskaan mitään. Maailmalla on näitä lahjakkuuksia pilvin pimein eikä siinä suomalaisilla ole jakoa. Minä en laske vielä siksi joksikin pelaamista isona Suomessa räntäsateessa putkiemiestäkin huonommalla palkalla kun katsojian on yhtä paljon kuin pelaajia. Vielä 80-90 luvuillakin olisi naurettu jos joku olisi sanonut olevan ammattivalmentaja jossakin junnuseurassa.
Kyllä se prosentti on isompi ainakin jossain lajeissa. Esimerkiksi jääkiekossa keskimäärin 1% kaikista yhdessä ikäluokassa aloittaneista pelaa jossain vaiheessa ammatikseen. 0,1% tienaa niitä miljoonia. Eli jos lahjakkaita on vaikka 20% kaikista niin 5% päätyy kiekkoilemaan ammatikseen olettaen, ettei kukaan niistä lahjattomista onnistu saamaan ammattilaissopimusta.
Aika moni siinä matkan varrella vammautuukin, vaikka olisi kuinka lahjakas ja motivoitunut. Eli kyllä ehkä neuvoisin lätkäjätkääkin keskittymään koulunkäyntiin.
Ja lähde tälle vammautumisväitteelle? Junnulätkässä tulee hyvin vähän semmoisia loukkaantumisia, jotka estäisivät pelaamisen jatkamisen. Toki vammoja tulee, en minä sitä kiellä ja silloin tällöin tulee se vakavakin, mutta hyvin harvoin.
Ja toki siihen kouluunkin kannattaa keskittyä, ei siitä haittaa ole. Mutta onneksi nämä voi aika hyvin yhdistää nykyaikana. Tai jopa erittäin hyvin jos on tarpeeksi hyvä sekä urheilussa, että koulussa. Silloin avautuu se reitti esimerkiksi jenkkien yliopistoihin, joissa voi urheilla ammattimaisesti ja hankkia samalla tutkinnon.
Omista valmennettavista ne hyvät pelaajat on usein ollut hyviä koulussakin. Viimeisin josta tuli ammattipelaaja päätti perukoulun keskiarvolla 9,6. Nyt se on Sveitsissä.
Olen sen verran katsellut harrastajaluistelijan roolissa ulkojäillä noita räkiviä ja v*ttua huutavia jäkisjunioreita yhdessä Suomen suurista jääkiekkokaupungeista, että hymähdän lempeästi ajatukselle 9,6 keskiarvoista tai ylipäätään muustakaan kehittyneemmästä aivotoiminnasts heidän kohdallaan.
Voi siellä joku yksittäinen fiksumpikin yksilö olla. Suurimmalla osalla lienee todistuksen keskiarvo lähempänä 6,9 kuin 9,6.
Jostakin syystä jääkiekon pelaaja pojat ovat enemmän kiusaajia koulussa, kuin keskimäärin. Sellaisia ovelia kiusaajia, ettei ope heti huomaa.
Vierailija kirjoitti:
Miksi kaikessa pitäisi aina mennä huonompien mukaan? Ettei tulis paha mieli?
Kyllä elämässä pitää oppia pettymyksiäkin sietämään. Ja aina voi etsiä sen lajin jossa on parempi.
Kuka sen hyvä ja huonon määrittelee edes? Valmentaja, jonka pojalla on kavereita samassa joukkueessa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi kaikessa pitäisi aina mennä huonompien mukaan? Ettei tulis paha mieli?
Kyllä elämässä pitää oppia pettymyksiäkin sietämään. Ja aina voi etsiä sen lajin jossa on parempi.
Kuka sen hyvä ja huonon määrittelee edes? Valmentaja, jonka pojalla on kavereita samassa joukkueessa?
Kukapa muukaan kuin valmentaja/ valmentajat? Nehän sen homman lähimpää näkee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi kaikki pitäisi tasapäistää huonoimmin pärjäävien mukaan? Koulussa ei saa olla erityisen lahjakas missään ja nyt urheilussakin pitäisi kaikki huiput laittaa turhautumaan johonkin höntsätasoon. Jos urheilusta meinaa tehdä uraa, niin elämässä täytyy tottua kovaan työhön, sama oikeastaan kaiken muunkin lahjakkuuden kehittämisessä. Ja kaiken aikaa joku osa karsiutuu, vaikka olisikin ns. hyvin suoriutuva urheilussa fysiikalta, niin saattaa olla, ettei henkinen kantti kestä sitten sitä raakaa loppupeliä. Huipulle ei pääse kukaan pään silittelyllä, pelkällä hauskanpidolla ja lässytyksellä.
Huipuksi ei voi myöskään kehittyä missään, jos ympärillä olevat eivät panosta samalla tavalla. Jo ihan se pelin ja liikkumisen tempo ja koordinointi on ihan eri tasoista huipun ja höntsääjän välillä. Jos yhtään mietitte, niin huippujoukkue pelaa aina muita huippuja vastaan. Siihen ei voi valmentautua, jos koko treeniympäristö on pelkkää löysäilyä ja hauskanpitoa.
Tämän ketjun päämotiivi on kateus siitä, että jonkun muun lapsi pärjää paremmin ja on kovemmalla tasolla, kuin se oma mussukka. Kateus haluaa tasapäistää paremmat aina jonnekin jonon hännille. Se, että moni täällä mussuttaa tuosta, että liikunnan ilo pilataan jne, niin kuinka niin? Eikö sitä liikuntaa voi harrastaa sillä omalla tasolla ja pitää hauskaa? Huippuja tarvitaan esikuviksi ja motivaattoreiksi kuitenkin. Sama koskee varallisuuskysymyksiä. Kaikilla ei ole varaa kaikkeen, se on ihan elämän tosiasia. Silti sekään ei estä tekemästä asioita ja harrastamasta, ei vaan ehkä pysty hankkimaan parhaita varusteita tai maksamaan kalliita lisenssejä ja vakuutuksia, mutta jos kuitenkin ajatus oli liikkuminen ja hauskanpito, niin se on kuitenki vielä ilmaista.
Antakaa huippujen olla, olkaa vaihteeksi iloisia siitä, että jotkut pärjäävät. Kannustakaa positiivisesti kaikkia, sillä jokaisella tasolla voi olla voittaja ja kokea onnistumista kaikesta huolimatta.
Tuo kaikki kirjoittamasi saattaa päteä 15-vuotiaiden kohdalla, mutta 6-7-vuotiaista puhuttaessa tuo on silkkaa typeryyttä. Ja tuollainen typeryys näkyy myös Suomen urheilumenestyksessä vaikkapa samankokoisiin Norjaan ja Tanskaan verrattuna.
No ei tuollaista 6-7 vuotiaiden kohdalla tehdäkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaa minäkin ihmetellyt. Tyttö pelaa jalkapalloa ja heillä tuli nyt jako tasojen mukaan. Siitähän se itku tuli kun tyttö laitettiin tasoista 1-3 siihen kolmoseen. Valitti että miksi hän on huonoimmassa.
Olin itse aika järkyttynyt mitrn tällanen voi olla mahdollista, että jaetaan paremmuusjärjestykseen lapset. Toki oli vielä sitten taso 4, joka ei pääse pelaamaan ollenkaan. Saa vaan käydä treeneissä. Sieltä ainakin 2 tyttöä lopetti ja ymmärrän täysin miksi.
Onneksi oma lapsi on kehittynyt hyvin ja pääsee pelaamaan, mutta valitettavasti noista tasoista voi myös tippua alemmaksi. Eli on paineet pärjätä ettei tipu sinne paarialuokkaan.
miksei nykyään seurat voi olla sellaisia että urheilla voidaan pelkästä ilosta ja hyvästä kunnosta??
Koska sellaisella seuralla ei ole yhtään jäsentä. Kysyntä määrittelee tarjonnan. Enkä kyllä oikein ymmärrä että mihin tarvitsee seuraa jos tavoite on ainoastaan liikunta liikunnan ilosta? Mene itse liikkumaan sen lapsesi kanssa, ei siihen tarvita palkattua valmentajaa.
Vierailija kirjoitti:
Tamperelaiseen jääkiekon junnujoukkueeseen (vasta pieniä poikia) siirrettiin poika "alemmalta tasolta". Vanhemmat purnasivat takanapäin, miten tuo yksi siirretty laskee joukkueen tasoa. Voi hyvää päivää noita vanhempien kommentteja...
Vanhempien mutinoita ei kannata sen kummemmin kuunnella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meidän lapsella loppui aikanaan jalkapallon pelaaminen siihen kun me vanhemmat emme kyenneet osallistumaan talkootoimintaan(kummallakin vuorotyö, ei juurikaan itse mahdollisuuksia vaikuttaa työvuorojen ajankohtiin.) Olisimme mielellämme maksaneet osuutemme, mutta lasta kiellettiin osallistumasta harjoituksiin/peleihin. Työpaikan/ammatin vaihto olisi ollut ehkä vähän liikaa vaadittu...
Tuo on väärin, ja taitaa olla ihan yhdistyslain vastaistakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi kaikessa pitäisi aina mennä huonompien mukaan? Ettei tulis paha mieli?
Kyllä elämässä pitää oppia pettymyksiäkin sietämään. Ja aina voi etsiä sen lajin jossa on parempi.
Kuka sen hyvä ja huonon määrittelee edes? Valmentaja, jonka pojalla on kavereita samassa joukkueessa?
Kukapa muukaan kuin valmentaja/ valmentajat? Nehän sen homman lähimpää näkee.
Kyllä vanhemmilla pitäisi olla tässä sananvaltaa enemmän kuin valmentajilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaa minäkin ihmetellyt. Tyttö pelaa jalkapalloa ja heillä tuli nyt jako tasojen mukaan. Siitähän se itku tuli kun tyttö laitettiin tasoista 1-3 siihen kolmoseen. Valitti että miksi hän on huonoimmassa.
Olin itse aika järkyttynyt mitrn tällanen voi olla mahdollista, että jaetaan paremmuusjärjestykseen lapset. Toki oli vielä sitten taso 4, joka ei pääse pelaamaan ollenkaan. Saa vaan käydä treeneissä. Sieltä ainakin 2 tyttöä lopetti ja ymmärrän täysin miksi.
Onneksi oma lapsi on kehittynyt hyvin ja pääsee pelaamaan, mutta valitettavasti noista tasoista voi myös tippua alemmaksi. Eli on paineet pärjätä ettei tipu sinne paarialuokkaan.
miksei nykyään seurat voi olla sellaisia että urheilla voidaan pelkästä ilosta ja hyvästä kunnosta??
Koska ne on urheiluseuroja.
Urheilun ja liikunnan keskeisin ero on tavoitteellisuudessa ja säännöissä: urheilu on sääntöperustaista, kilpailullista ja kehittymiseen tähtäävää toimintaa. Liikunta puolestaan on laajempi käsite, joka kattaa kaiken fyysisen aktiivisuuden, kuten hyötyliikunnan ja terveyttä edistävän kuntoilun, ilman pakollista kilpailua.
Tämä ei mitenkään poissulje sitä että voisi urheilla ilosta ja rennomminkin.
Ei mitenkään. Kyllä ne seuratkin voisivat järjestää toimintansa tukemaan ihan kaikkia mutta ne ei taida haluta sitä tehdä.
Rahaakin voisi kerätä joukkueeseen kyllä ihan muin tavoin kuin pakottamalla vanhemmat myymään nakkeja niihin turnauksiin, tai sitä kaikkea vapaaehtoistyötä, johon vanhemmat pakotetaan mukaan.
Keräisivät vaikka rahakeräyksellä sitä rahaa, ei myymällä millon mitäkin tikkumelliä sielä kentän laidalla. Sama koskee koulujen luokkaraha keräystä.
Nykyisen mallin toiminta on aivan älytöntä.
Ei riitä että maksat siitä vaan pitää vielä pullaakin vääntää ja sitä olla myymässä jotta saadaan rahaa.
Aivan nurinkurinen systeemi että vapaaehtoisvoimin pyöritetään. Tuo on pielessä pahasti.
Kyllä Suomesta löytyy ihan pay-to-play seurojakin, mutta ymmärrettävästi ainoastaan isoista kaupungeista missä sitä maksavaa väkeä on riittävän paljon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tätä ollaan mekin surtu.
Mitään ei voinut harrastaa seuroissa (varsinkaan joukkuelajeissa) ilman, että on kisat, viikonloppujen turnaukset, tasojoukkueet, "urheilijapolut", jako parempiin ketjuihin.
Kaiken on tähdättävä mielettömään menestykseen, siihen, että treenataan vähintään 3-4 kertaa viikossa.
Kaikesta on tullut seurojen ja valmentajien omien tavoitteiden toteutuskenttä. Samalla tuhotaan lasten oikeus iloiseen liikkumiseen ja yhteiseen tekemiseen.
Sitten ihmetellään, kun lapset ei liiku, tai toiset liikkuu liikaa... nuoret voi huonosti ja uupuu.
Kun mitää ei voi tehdä enää vain ILOSTA.
Tämä on naurettavaa. Todellisuus on ettei niistä "lahjakkuuksistakaan" tule 99,999999999% todennäköisyydellä koskaan mitään. Maailmalla on näitä lahjakkuuksia pilvin pimein eikä siinä suomalaisilla ole jakoa. Minä en laske vielä siksi joksikin pelaamista isona Suomessa räntäsateessa putkiemiestäkin huonommalla palkalla kun katsojian on yhtä paljon kuin pelaajia. Vielä 80-90 luvuillakin olisi naurettu jos joku olisi sanonut olevan ammattivalmentaja jossakin junnuseurassa.
Kyllä se prosentti on isompi ainakin jossain lajeissa. Esimerkiksi jääkiekossa keskimäärin 1% kaikista yhdessä ikäluokassa aloittaneista pelaa jossain vaiheessa ammatikseen. 0,1% tienaa niitä miljoonia. Eli jos lahjakkaita on vaikka 20% kaikista niin 5% päätyy kiekkoilemaan ammatikseen olettaen, ettei kukaan niistä lahjattomista onnistu saamaan ammattilaissopimusta.
Aika moni siinä matkan varrella vammautuukin, vaikka olisi kuinka lahjakas ja motivoitunut. Eli kyllä ehkä neuvoisin lätkäjätkääkin keskittymään koulunkäyntiin.
Ja lähde tälle vammautumisväitteelle? Junnulätkässä tulee hyvin vähän semmoisia loukkaantumisia, jotka estäisivät pelaamisen jatkamisen. Toki vammoja tulee, en minä sitä kiellä ja silloin tällöin tulee se vakavakin, mutta hyvin harvoin.
Ja toki siihen kouluunkin kannattaa keskittyä, ei siitä haittaa ole. Mutta onneksi nämä voi aika hyvin yhdistää nykyaikana. Tai jopa erittäin hyvin jos on tarpeeksi hyvä sekä urheilussa, että koulussa. Silloin avautuu se reitti esimerkiksi jenkkien yliopistoihin, joissa voi urheilla ammattimaisesti ja hankkia samalla tutkinnon.
Omista valmennettavista ne hyvät pelaajat on usein ollut hyviä koulussakin. Viimeisin josta tuli ammattipelaaja päätti perukoulun keskiarvolla 9,6. Nyt se on Sveitsissä.
Olen sen verran katsellut harrastajaluistelijan roolissa ulkojäillä noita räkiviä ja v*ttua huutavia jäkisjunioreita yhdessä Suomen suurista jääkiekkokaupungeista, että hymähdän lempeästi ajatukselle 9,6 keskiarvoista tai ylipäätään muustakaan kehittyneemmästä aivotoiminnasts heidän kohdallaan.
Voi siellä joku yksittäinen fiksumpikin yksilö olla. Suurimmalla osalla lienee todistuksen keskiarvo lähempänä 6,9 kuin 9,6.
Jostakin syystä jääkiekon pelaaja pojat ovat enemmän kiusaajia koulussa, kuin keskimäärin. Sellaisia ovelia kiusaajia, ettei ope heti huomaa.
Kyllä. Myös häiriköissä ovat yliedustettuina.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi kaikessa pitäisi aina mennä huonompien mukaan? Ettei tulis paha mieli?
Kyllä elämässä pitää oppia pettymyksiäkin sietämään. Ja aina voi etsiä sen lajin jossa on parempi.
Kuka sen hyvä ja huonon määrittelee edes? Valmentaja, jonka pojalla on kavereita samassa joukkueessa?
Kukapa muukaan kuin valmentaja/ valmentajat? Nehän sen homman lähimpää näkee.
Kyllä vanhemmilla pitäisi olla tässä sananvaltaa enemmän kuin valmentajilla.
Vanhempien tehtävä on maksaa, kuskata ja kannustaa. Valmentaja päättää. Näin ideaalitilanteessa.
Meillä tapahtuu segregaatio sosiaalisen statuksen mukaan. Se on hyvä näin, niin ei pääse kaveeraamaan lapsi mu t a ku o noj en kanssa
Ei pitäisi. Ne seurat operoivat juuri niin kuin ne seurat ovat ihan itse päättäneet operoida. Jos joku seura haluaa keskittyä vain kilpatasoon, niin se keskittyy vain kilpatasoon eikä siihen ole kellään mitään nokan koputtamista. Aina voi tosiaan itse perustaa juuri sellaisen seuran mikä on omien arvojen ja näkemysten mukainen.