Onko täällä kukaan irtisanoutunut töistä työuupumuksen, työpaikkakiusaamisen tms. takia, vaikkei uutta työpaikkaa ole tiedossa?

Olen, neljästi. Eka kerralla työpaikkakiusaamisen vuoksi, tokalla ja kolmannella kerralla laittomuuksien vuoksi ja neljännellä kerralla työturvallisuusongelmien vuoksi. Kertaakaan ei tullut karenssia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma terveys menee kaiken edelle. Opin sen vaikeimman kautta

Näitä uhriutuijia kyllä riittää. Joita nyt sitten elätämme jee jee.

Niinpä tosiaan teette. Kannattaisiko yrittää tehdä asialle jotain? Ei? 

Kyllä olen enkä saanut edes karenssia kun annoin selvitykseni työkkäriin. Kertoo jotain tuosta 7-vuotisen työsuhteen kliimaksista. Muutaman kuukauden työttömyyden jälkeen hain opiskelemaan ja työllistyin uudella tutkinnolla heti. Sain opiskelujen ajan ansiosidonnaista ja kulukorvausta + asumistukea joten voitolle jäin.

Vierailija kirjoitti:

Useamman kerran. Karenssit menneet sairaslomalla. Nyt työttömänä ja onnellisempi kuin vuosiin. 

Näinhän se on hyvin tiedossa, että monet eivät edes halua töihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pari kertaa lähtenyt ennen kuin sonta osuu tuulettimeen. Perseelleen meneviä projekteja joista pitää päästä eroon hyvissä ajoin ennen syntipukkien hakemista. Yhdessä meni koko leuanheiluttajien firma myyntiin ja piti siis päästä pois ennen kuin ostajalle valkeni että haukkasi paskaa. Tilauksia haalittiin, mutta niitä hommia ei edes aloitettu eikä oikein ollut osaamistakaan. No huutoa kuulemma saivat sinne jääneet ja kenkähän siellä alkoi sitten heilumaan. Toisessa oli projektin suunnitelmissa massiivisia puutteita johtuen ettei suunnitelmien tilaajaa kiinnostanut tarkastaminen. Puutteet saatiin jotenkin paikattua, mutta lopputulos oli sikäli korttitalon päälle tehty korttitalo, jotta piti häipyä ennen sen toisen korttitalon rakentamista. 

Mutta sinä olet se työpaikan hengenkohottaja ja tukipilari.

Näinkin voidaan sanoa, en puukota selkään vaan hoidan hommani. Kaverin kansssa sitten kyllästyimme jatkuvaan tulipalojen sammuttamiseen. Ei siinä mitään, mutta kun ne oli firmassa ihan itse tyhmyyttään sytytettyjä.

Mä irtisanouduin masennukseni takia. Mulla oli aivan ihana työpaikka, mutta kun jatkuvasti piti olla saikulla, kun pää ei kulje täysillä. Lähes kahden vuoden sairaslomittelun jälkeen totesin esimies-omistajalle, että taitaa olla reluinta kaikille, että mä sanon itseni irti. 

Pitkään mä asiaa mietin, liiankin pitkään. En vaan osanut tehdä päätöstä. Sitten itkeskeltiin yhdessä ja mullahan kivi putos sydämeltä.. Se oli oikeastaan ensimmäinen askel parantumiseen. Se askel olisi pitänyt tehdä ajat sitten.

Olen kerran. En jaksanut, kun vaadittiin venymään liikaa. Tein töitä viikonloppuisinkin kotona. Työpäivät saattoivat olla arkisin klo 07-18 työpaikalla, tai joskus klo 08-16.30. Olin tehnyt sopimuksen kokonaistyöajasta. Minulle valehdeltiin työhaastattelussa, että keskimäärin samaa työtehtävää tekevillä on toteumat 38 tuntia viikossa. Se kuulosti inhimilliseltä. Eipä vaan sanottu, että siihen on laskettu loma-ajatkin, jolloin on 0 tuntia viikossa. Soittelin kollegoille ja kysyin, paljonko he todellisuudessa tekevät töitä. Yksi vastasi, että 42 tuntia keskimäärin viikossa, toinen sanoi, että 48 tuntia. Aloin miettiä, että ei voi olla totta, minuahan vedätetään. Esihenkilö ei tästä pitänyt, että olen soitellut kollegoilleni ja sain todella tiukan puhuttelun, että toisten asiat ei minulle kuulu enkä ole siinä asemassa, että voin kysellä toisten työsopimuksista ja työajoista yhtään mitään. 

Olin todella väsynyt. Yhtenä sunnuntaina istuin läppäri sylissä ja itkin. Siinä oli esillä töitä, joita olisi pitänyt tehdä sen viikon aikana. Olin tehnyt jo ma-pe joka ikinen päivä vähintään 9 tuntia, ja silti oli jäänyt tekemättömiä töitä kotiin sunnuntaille. Minusta tuntui, että aina kun sain sen tunteen, että työt on hoidettu, jotain akuuttia tuli taas. Jokin pieni hoidettava juttu saattoi viedä aikaa pari tuntia. Mieheni sanoi silloin sinä itkuisena sunnuntain hetkenä, että lopeta nuo työt, ei tuossa ole mitään järkeä. 

Seuraavalla viikolla irtisanouduin ja koeaikaa jäi jäljelle 2 viikkoa. Työnantaja (johtaja) yritti sopia, että teen vielä 2 viikkoa eli koeajan loppuun, mutta sanoin, ettei minusta ole heille mitään hyötyä, koska olen täysin loppu. Lupasin tehdä töitä pe asti. Sen  puhelun ja sähköpostien jälkeen minuun ei oltu yhteydessä, enkä saanut edes tietoa, minne jätän avaimet ja luottokortin. Kysyin monta kertaa viesteillä asiaa, ja yritin soittaa, muttei vastattu. Kysyin myös tietokoneen ja kännykän luovuttamisesta, koska nehän pitäisi kuitata pois lähtiessään, samoin avaimet ja kulkulätkär. 

Silloin viimeisenä työpäivänä odotin klo 20 asti työpaikalla tietoa, kuinka toimin. Otin valokuvat omaan kännykkään kaikesta, mitä sinne jätin. Meillähän oli ehdoton kielto, ettei toimistohuoneisiin saa missään tilanteessa jättää esim. salasanoja, kulkulätkiä, ei edes avaimia. Minä vaan jätin ne tavalliseen toimistokaappiin, lukitsin sen ja piilotin avaimen. Toki omasta puhelimesta laitoin johtajalle viestin, missä sen kaapin avain on. Myöhemmin kuulin, että työpaikalla on puhuttu täyttä sontaa, johtaja levitellyt ns. varoittavia esimerkkejä, että koskaan ei saa jättää firman luottokorttia, kulkulätkiä ja avaimia tyhjään toimistoon, ei edes kaappiin ja että ikinä milloinkaan ei edes suutuspäissään lukita kaappia ja jätetä avainta hämärään paikkaan, mistä kuka tahansa voisi sen löytää. Ihan uskomaton ukko, sen vaan sanon. Itse hän ei suostunut vastaamaan, kuinka toimin. Ja se firman luottokortti oli kyllä minun nimelläni, joten sillä ei kukaan muu olisi edes saanut ostettua mitään. Edelleen monien vuosien jälkeen alkaa nousta viha pintaan, kun muistelen sitä työpaikkaa.

En varsinaisesti ole irtisanoutunut, mutta keikkatyön sanoin lopettavani ja lopetinkin kaijenlaisen v i t t u i l u n takia

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Useamman kerran. Karenssit menneet sairaslomalla. Nyt työttömänä ja onnellisempi kuin vuosiin. 

Näinhän se on hyvin tiedossa, että monet eivät edes halua töihin.

Niin paskat kokemukset työelämästä, että juu, mieluusti ei enää koskaan.