Huonon junioriurheilijan vanhempi

Lapsia on erilaisia. Jollekin lapselle voi riittää se, että pääsee pari kertaa viikossa pelaamaan jääkiekkoa tai jalkapalloa kavereiden kanssa vaikka ei olisikaan siinä kamalan hyvä. Toiset voivat ottaa raskaasti sen, kun kaverit siirtyvät joukkueesta toiseen siinä kohtaa, kun tasoeroja alkaa tulla ja osa haluaa panostaa lajiin tosissaan. Toisille taas riittää, että kiva tekeminen jatkuu. Ikävintä on ehkä siinä kohtaa, kun vaihtoehdot on, että pitää alkaa panostaa täysillä tai lopettaa kokonaan, koska mitään höntsäjoukkuetta ei ole. Siinä kohtaa iskee sitten se, ettei omat taidot (ja kiinnostus) riitä mutta se tarkoittaa samalla kokonaan ulkopuolelle jäämistä. Joskus huonosti johdetuissa joukkueissa tuo voi iskeä jo aiemmin, kun vain niitä hyviä pelaajia peluutetaan ja huonot saavat istua kentän laidalla.

Yksilölajeista en osaa sanoa. Jos laji itsessään motivoi, niin kyllä sitä jaksaa vaikka olisikin huonoin. Mutta ehkä lajin vaihtaminen auttaa siinä kohtaa. Turha sitä on hakata päätä seinään ja turhautua, kun maailma on täynnä lajeja, joita kokeilla ja joissa voisi olla hyvä.

No minun lapsi oli taidoiltaan vähän niinkuin väliinputoaja ja siirtyi jo alaluokilla alemmalle kilpailutasolle ja jatkaa edelleen. Tottakai hän on ollut tietoinen lajin vaativuudesta ja siitä että sitä alemmissakin sarjoissa saa tehdä tosissaan töitä pärjätäkseen. Ihan hyvin on motivaatiota riittänyt ja taso on nyt hänelle sopiva ja tässä sarjassa on enempi lapsia ja kavereitakin. Itse olen ihan tyytyväinen, koska ylemmän sarjan kustannukset ja aikataulut ovat minusta kohtuuttomat. 

 Hänellä on myös sivulajeja ja nykyinen sarja mahdollistaa toisenkin lajin harrastamista, johon hän voi myöhemmin siirtyä kokonaan. 

Mulla on neli-viisivuotiaiden ryhmässä telinevoimistelua harrastava lapsi. Ehkä ei kuulu ihan siihen joukkoon, mistä ap kaipailee kokemuksia, mutta ilahdutan teitä kuitenkin vastauksellani. Harrastus on vielä aika leikkimielistä, mutta näen jo nyt, että lapseni ei osaa samoja juttuja kuin muut saman ikäiset. Toiset lapset tekee juoksukuperkeikkoja ja kävelee puomilla. Omani ei osaa tehdä itsenäisesti kuperkeikkaa, vaikka ollaan käyty jumpassa jo monta vuotta ja puomille hän ei oikein pääse edes kiipeämään. Muut lapset kiipeävät niitä jalkoja pitkin ylös, mutta omani pääsee sille vain jos siellä on joku korkea taso, jolla  ylös pääsee. Lisäksi hän ei kävele puomilla vaan konttaa sitä pitkin, ja näkee, ettei hän ole siinä itsevarma.

Hän ei vielä käsittääkseni vertaile itseään toisiin eikä sitä siellä jumpassakaan tehdä. Tykkää käydä, kun siellä saa hyppiä trampoliinilla ja remuta ympäriinsä. Olen vähän huolissani jo nyt hänen tulevaisuudestaan, kun hän on (ja sanon tämän kaikella rakkaudella) vähän sellainen iso ja kömpelö kaveri. Hän on paljon pidempi ja rotevampi kuin muut samanikäiset lapset jumpassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloitin itse vasta 10 vuotiaana jalkapallon ja olin aluksi jengin huonoin. Into oli kuitenkin kova ja kovalla treenillä nousin pikku hiljaa keskitason arvostetuksi pelaajaksi joukkueessa. Opin tästä, että työn tekeminen kannattaa. Nykypäivänä luovutetaan helposti, jos ei olla heti huipulla. 

Kannatti rehkiä kauheasti, että ylsit keskitason pelaajaksi jossain tuntemattomassa joukkueessa. Noh, ajattelutapoja on näköjään monia. 

Kyllä kannatti, koska pidin lajista kovasti ja homma oli kivaa. Opin myös sinnikkyyden ja ahkeruuden merkityksen, minkä avulla olen menestynyt myös muilla elämän osa-alueilla. Samasta jengistä myös moni muu ahkera harjoittelija on menestynyt muutenkin.

Ajattele mihin olisit yltänyt jos olisit käyttänyt samaa sinnikkyyttä johonkin, missä olet luontaisesti lahjakas. 

Lahjakkuus on laiskojen keksintö.

Itse olen sitä mieltä, että tärkeintä lapsen on oppia sopivan liikunnallinen elämäntapa, ei niinkään olla hyvä lajissa. Sopivasti liikuntaa pitää ihmisen kunnossa. Mutta näin aikuisena vaikea ymmärtää, miten lapsi ajattelee, kun lapsi ei ole liikunnallisesti lahjakas luonnostaan, että riittäkö esim. pelkkä se liikunnan jälkeinen hyvä olo tai kaverit tuottamaan tyydytystä.

Ap

Oma lapsi ei ole lajissaan huono, mutta selvästi kyllä korkealla tasolla olevassa joukkueessaan heikoimpia lenkkejä ja aina vähän jännittää kauden vaihtuessa, tippuuko alemmalle tasolle, kun vaatimukset kasvavat koko ajan. Toisaalta omassa seurassa alempi taso taas on vähän liian höntsäilyä. Ehkä pitäisi vaan vaihtaa seuraa. Toivoisin, ettei pidä itseään huonona, vaikka selvästi vaikuttaa itseluottamukseen.