Lue keskustelun säännöt.
Temperamenttisten lasten vanhemmat HUOM!!! ov.
28.09.2008 |
Onko lapsi heti vaikea, jos hän on eri mieltä kasvattajan kanssa?
Kolmevuotiaan Samin mieliala on pääasiassa tyytymätön ja kiukkuinen. Hän on juuri aloittanut päiväkodissa, mutta on jatkuvasti riidoissa isojen poikien kanssa. Ison ryhmän kovat äänet, tiukka tahti ja levottomuus tarttuvat poikaan nopeasti.
Sami ei pysty rauhoittumaan ja laskemaan kierroksiaan tai päiväunilla. Kun ruokaa menee levottoman touhuamisen seurauksena enemmän suun ohi kuin suuhun, hoitajat joutuvat puuttumaan pojan käytökseen. Seuraa kovaääninen protesti ja Sami joudutaan poistamaan ruokapöydästä.
On vaikea sanoa, millainen lapsi on vaikea, mikä on normaalia tai mikä epänormaalia. Jos vanhempi on luonteeltaan rauhallinen ja passiivisuuteen tapuvainen, hyvin aktiivinen ja ja voimakkaasti reagoiva lapsi näyttää vaikealta. Vaikeilla lapsilla on silti yhteisiä piirteitä, jotka kasvattajan on hyvä tietää.
Kasvattaja syyllistää helposti itseään vaikean lapsen tempauksista ja pohtii, miksi tällä ei ole kavereita tai miksi lapsi joutuu alituiseen riitoihin pihalla ja päiväkodissa.
Vaikeus liittyy temperamenttiin, eikä vaikea lapsi voi sille mitään. Hän on syntynyt tietynlaiseksi.
Hän ei ole vaikea ilkeyksissään. Hän reagoi vaikean lapsen tavalla tilanteissa, joissa helppo lapsi reagoi tyynemmin ja rauhallisemmin. Aikuisen on tärkeä oppia erottamaan, mikä osa lapsen käytöksestä liittyy vaikeaan temperamenttiin ja mikä on suunnitellumpaa.
Toistuvat rangaistukset ja uhkailut pahentavat vaikeita luonteenpiirteitä. Siksi on järkevää puuttua ei-toivottuun käyttäytymiseen ja näyttää parempi tapa toimia. Jatkuva uhkailu kärsii inflaation nopeasti.
Vaikeaa lasta leimaa usein kielteisyys. Hänellä on matala ärsykekynnys, mikä tarkoittaa sitä, että äänet, valot, vieras ympäristö tai oudot maut saavat hänet hermostumaan.
Vaikea lapsi reagoi pettymyksiin voimakkaasti. Hän huutaa kiukkunsa julki ostoskeskuksessa tai leikkipuistossa.
Hätääntynyt vanhempi yrittää toppuutella voimakkaita tunteenpurkauksia, ja lapsi huomaa, että saa tahtonsa läpi jo, kun vääntää naamansa siihen asentoon, että kohta on kiukkukohtaus tulossa. "Juu juu, isi ostaa sinulle ison pussin karkkia", lupaa vanhempi lapsen ottaessa happea huutoa varten.
Tämähän on helppoa, kiukkupussi huomaa, ja hänellä on hänellä on vahva ase hallussaan.
Vanhemman täytyy olla vahva, ettei anna rähjäävän lapsen hallita. Aikuisen tehtävä on kertoa aina viimeinen sana. Heikko aikuinen tekee lapsesta vain entistä ahdistuneemman ja levottomamman.
Kasvattajan on vaikeina hetkinä hyvä muistaa, että vaikeat lapset ovat normaaleja. Päinvastoin vaikea lapsi voi olla hyvin älykäs ja lahjakas.
Hän on syntynyt vaikealla temperamentilla varustettuna. Kyseessä ei ole kasvatusvirhe tai vanhempien syy. Vaikeus ei ole myöskään lapsen oma syy.
Lasta on vaikea kasvattaa, mutta häntä voi ymmärtää.
Rutiinit ovat vaikealle lapselle tärkeitä. Aamulla herätään, hoidetaan aamutoimet, puetaan, syödään aamupala ja lähdetään päiväkotiin. Illalla päiväkodin jälkeen leikitään yhdessä, katsotaan Pikku Kakkonen, pestään hampaat, kuunnellaan satu ja mennään nukkumaan.
Viikonloppuisin ja lomalla rutiineista voi kuitenkin joustaa. Lapsi on tyytyväinen, kun saa itsekin osallistua rutiinien suunnitteluun ja päättää, laittaako ensin pyjaman ja pesee hampaat vasta sitten. Vähitellen lapsi saa itse ottaa vastuun rutiinien sujumisesta, ja siksi hän tuntee itsensä osaavaksi ja fiksuksi.
Epäselvät arkikuviot sekoittavat lapsen. Siksi tunti ennen nukkumaanmenoa olisi rauhoitettava rauhalliselle puuhastelulle, jolloin tietokonepelejä ei pelata eikä televisiosta katsella vauhtisarjoja.
Tyytymätön ja rauhaton:
- Lapsi reagoi voimakkaasti kaikkiin muutoksiin.
- Perustunne on tyytymättömyys.
-Lapsi käy usein ylikierroksilla.
-Lasta on vaikea saada rauhoittumaan.
-Lapsi pitää usein äänekkäästä musiikista, rajusta menosta ja hakee jännitystä.
-Vaikeita lapsia on erilaisia yhden vaikean piirteen lapsesta liki mahdottomaan.
-Vaikea lapsi reagoi asioihin temperamentilleen tyypillisesti.
-Viisas aikuinen ei mene mukaan lapsen tunnekuohuihin vaan ohjaa lapsen energiaa järkevään tekemiseen.
Tuossa siis kokonaisuudessaan tuo HS:ssä ollut artikkeli, jota jotkut tänne kaipailivat.
Kommentit (22)
Mitäs jos äitikin on temperamenttinen. Yritä tässä sitten olla viisas aikuinen.
Miten kiukutteluhuutoa huutava lapsi ohjataan järkevään tekemiseen ennenkuin naapureilta menee hermo ? Oma esikoiseni on jo 7v ja en vieläkään osaa ennakoida hänen tunnekuohujaan. Räjähtää ihan oudoista asioista, enkä läheskään aina edes tiedä mistä se taas suuttu.
Osaisko joku neuvoa ihan käytännön esimerkin miten lapsen energia ohjataan järkevään tekemiseen ? Ja mitä se järkevä tekminen voisi olla, jossa lapsella ei menisi hermo ?
Onneksi kuopus on esikoisen vastakohta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei meidän suvussa ole sellaista ollut, niin kuin minulla vauvani kanssa. Eikä kukaan sitten oikein osannut neuvoakaan. Mutta vähitellen alkoi miehen suvun puolelta tulemaan muisteloja sieltä sun täältä, kun täti jos toinenkin muisteli, miten mieheni oli vauva-aikana aivan samanlainen, että kolmekin tätiä vuorotellen häntä kantoi ja heijasi, ja kaksi muuta aina lepäsi.
Oon kyllä huumorilla sanonutkin, että jos tuon olisn etukäteen tiennyt, niin ikinä en olisi naimisiin mennyt. ;-)
noi kuvaukset osui meidän esikoiseen tsi hyvin. On vaan vaikea itsekin tempperamenttisena vanhempana olla rauhallinen kun lapsi koettelee aamusta iltaan. Lähden siis välillä huutokisaan ja sehän ei ole hyvä.
Mies vaan toistelee että olette molemmat ihan samanlaisia. Ihanasti kyllä tuossa aloituksessa sanottu, että lapsi on ihan tavallinen tjsp.
Tuohan on mun esikoinen! Mulla on aina ollut sellainen olo, etten ole osannut kasvattaa häntä, ja viimeisen vuoden aikana (lapsi nyt siis jo koululainen) olen välillä salaa mielessäni miettinyt, voisiko omasta lapsestani tulla vinksahtanut koulupyöveli - tämä ei siis ole mielenilmaus lasta vastaan vaan ahdistuneen äidin äärimmäinen pelko.
Lapsi on jotenkin aistiherkkä ja kyvytön käsittelemään voimakkaita tunteitaan. On vaikea pysyä itse rauhallisena, kun olen minäkin vähän temperamenttinen ja hermostun herkästi. Mahtaisikohan jostain saada apua vuorovaikutukseen tällaisen lapsen kanssa?
ja kaikkein eniten mua ottaa päähän tuo yleinen tyytymättömyys. sen metelinkin kärsin ennemmin. Myös huono pettymysensietokyky on minun luonteelleeni punainen vaate :/
Mutta onneksi tiedän, että nämä lapset eivät jää muiden polkemiksi vaan pärjäävät elämässä. Heillä on mahtava sisu ja halutessaan menevät vaikka läpi harmaan kiven :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tempperamenttisesta kyllä olen kuullut ja meillä on sellainen.
Tyttö on aina tietänyt mitä tahtoo, mielestäni hyvä asia ja on siksi hyvin pienestä saanut päättä itse asioista, joista on pystynyt päättämään.
Käskyttämällä ei häntä ole saanut koskaan tekemään mitään, fiksuna tyttönä on asialliset perustelut menneet aina läpi, tietenkin välillä on hakattu päätä seinään ja otettu yhteen, 7v kun ei ilman kypärää kylillä kulje joulukuun liukkailla jne.
Ja olen kuullut ennenkin tuota vaikea-sanaa käytettävän, muistaakseni ihan psykologiltakin tarkoituksella sanottuna olen kuullut. Ja kyllähän vahvalla temperamentillä varustettu lapsi on vanhemmilleen hyvinkin vaikea, jos noita lueteltuja juttuja kasaantuu yhteen lapseen paljon. Silloin lapsi on aina tyytymätön ja riehuvainen, vaikka vanhemmat toimisivat kuinka säntillisesti ja sinnikkäästi kaikkien ohjeiden ja suositusten mukaan. Aivan varmasti vanhemmillekin tulee mieleen, että onpa tää lapsi vaikea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
siinähän se tuli, esikoisen luonne esille ;)
monet oivallukset olen jo tehnyt itse aikojen saatossa,
ja oli ihana huomata että en ole ollut aivan värässä ajatuksineni,
vaikka esim isovanhemmat ovat jo joskus olleet kauhuissaan ja tuomitsemassa mua lepsuna kasvattajana, eivätkä itse taas osaa ollenkaan käsitellä ja ymmärtää esikoisen luonnetta.
kai mun olisi heidän mielestään pitänyt nujertaa se lapsi ja alistaa, muuttaa luonne sen sijaan että sen kanssa oppisi hallitusti elämään...
no, nyt on jo paljon seesteisempi tämäkin ekara, reipas koululainen, eikä niin huoleta tulevaisuus.
ja kuopus taas oin tosiaan meiläkin ihan eri maata, ja joskus mun on jopa vaikeampi mielestäni käsitellä konflikteja sen kanssa, kun ei ole keinoja ja kokemusta erilaisesta.
että joku huomaa, että tuollaistahan se on jokaisen lapsen kanssa. Että pitäähän ne säännölliset rutiinit aina olla, jne. Että miten jotkut lapset sitten muka ovatkin vaikeita.
Minä olen täälläkin niin monet kerrat joutunut selittelijän osaan, kun syytetään surkeaksi kasvattajaksi, että välilä en oo tämän sisältöisiä keskusteluja avannut lainkaan. Ja aikoihin en ole kenenkään kanssa kasvotusten uskaltanut edes puhua aiheesta, kun juuri kukaan ei ymmärrä, mistä minä oikein puhun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja esikoinen meilläkin kyseessä. Keskimmäinen melkein kolmevuotias tuntuu tällä hetkellä paljon "helpommalta".
Minullakin vaikeuksia hallita omaa temperamenttia, joten tulta ja tappuraa on välillä ilmassa liikaakin :(.
Eniten henk koht riepoo juuri tuo yleinen tyytymättömyys. Todella raivostuttava piirre!!
Päiväkodissa/kerhossa/missä tahansa muualla tyttö on kuin enkeli, ihan oikeasti, mutta naama vääntyy väärin päin kun tullaan kotiin hakemaan ja loppu aika onkin kiukuttelua ym.
Mutta onneksi tiedän, että nämä lapset eivät jää muiden polkemiksi vaan pärjäävät elämässä. Heillä on mahtava sisu ja halutessaan menevät vaikka läpi harmaan kiven :)
joiden kanssa kukaan ei halua samaan tiimiin, ryhmään, toimistoon jne. Tuskin kukaan haluaa tuollaista tyyppiä naapurikseen, puolisokseen, tai muutenkaan olla hänen kanssaan tekemisissä. Kasvata lastasi rauhassa; Niin makaa kuin petaa!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tänään on taas ollut sellainen päivä, kun mietin miten vaikeaa on rakastaa tuota lasta, joka luultavasti tarvitsisi rakkautta vielä enemmän kuin sisaruksensa. Aamusta iltaan toisten tahallista ärsyttämistä, huutoa kurkku suorana, tavaroiden tuhoamista... Olen kyllä lukenut esim. Keltikangas-Järvisen kirjoja ja ymmärrän mistä on kyse, mutta käytännössä lapsen ymmärtäminen ja kärsivällinen suhtautuminen ei aina todellakaan onnistu.
Ei siinä mitään, että me vanhemmat joudumme keksimään selviytymiskeinoja tuon vaikean temperamentin omaavan lapsen kanssa, mutta kärsijänä on myös isosisko, jolla on ihanan joustava ja rauhallinen luonne. Hän joutuu väkisinkin väillä unohduksiin kun aika ja voimavarat menevät pienemmän kanssa taistellessa. Ja lasten keskenäiset riidat päättyvät siihen, että äkkipikainen pikkusisko lyö tai vie lelut väkisin kädestä, isompi vääntää itkua kun ei pärjää pienemmälleen.
Mieheni sisko on ollut pienenä samanlainen ja hyvä ihminen hänestäkin on tullut, pitäisi taas ottaa anoppi haastatteluun ja kysyä kuinka oikein selvisi täysjärkisenä lastensa kanssa.
Hän oli jo kohdussa todella vilkas. Synnytyssalissa suorastaan karjui saaden todella kokeneen kätilönkin kommentoimaan, että nyt taisi syntyä varsinainen sisupussi.
Ekat 2 viikkoa oli suht rauhallista aikaa, vauva nukkui ja söi. Sitten alkoi koliikki, yleinen tyytymättömyys, ainainen itku. Esikoisen äitinä tunsin itseni todella huonoksi äidiksi, kun vauvani karjui kaikissa mahdollisisa ja mahdottomissa tilnateissa muiden vauvojen ottaessa asiat tyynen rauhallisesti. Olin todella väsynyt ja epävarma äiti, joka koitti kaikkia mahdollisia keinoja, luki metritolkulla vauvanhoito ja kasvatuskirjoja, soittelin neuvolaan, hain vertaistukea sitä oikeastaan koskaan kunnolla löytämättä.
Sitten syntyi enemmän keskivertovauvan kaltainen kuopus. Hänkin kärsi vatsavaivoista ja itki toisten mielestä paljon. Itse havahduin kuopuksen kohdalla siihen, miten helppoa vauvan kanssa voikaan olla. Olin jopa hetken jollakin tapaa kade ja katkerakin muiden extrahelposita vauvoista.
Lapset kasvoivat ja parmaamme olemme tehneet. Olemme lopettaneet analysoimasta kasvatusmetodejamme ja vinkkejen etsimisen, kasvatuskirjojen lukemisen. Teemme niin kuin sydän tuntuu sanovan.
Esikoinen on kohta 6v. Edelleen hän on haastava, tilanteita kehittyy edelleen useasti päivässä. Tänä talvena olen kuitenkin hetkittäin nähnyt valonpilkahduksen tunnelin päässä. Haastava lapsi on useamman kerran yllättänyt positiivisesti itselleen vaikeassa tilanteessa käyttäytymällä harjoittelemallamme tavalla. Minulle on alkanut tulla hänenkin kohdalla olo, että elämä sittenkin kannattelee ja ikä tekee tehtävänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Temperamentti ja koulumenestys tms. Ja Temperamentti ja ihmisen yksilöllisyys.
. Aamusta iltaan toisten tahallista ärsyttämistä, huutoa kurkku suorana, tavaroiden tuhoamista... .
Meidän temperamentikas poika saa hajalle ihan mitä vain. Ja on myös hajottanut elämänsä aikana varmaan jo parin tuhannen euron edestä tavaraa. Leluja ja pieniä esineitä tietenkin, mutta myös esim. kattilan kahvan sai poikki. Ja viimeiseksi repi pöytälampusta johdon poikki ja katkaisi sen pistotulpasta toisen tapin. Eli hajottaa sellaisia juttuja, joiden hajoittamisessa aikuisellakin olisi työtä!
Mun käy välillä poikaa sääliksi siksikin, että on jo 4-vuotias, mutta vieläkin leluina on vain lähinna plaston kuormureita ja legoja, koska kaiken muun on hajottanut. Mitään pienempää ja mutkikkaampaa ei olla ostettu pitkään aikaan, kun jotain traktoreitakin ostettiin peräjälkeen 3 vai 4 samanlaista, kun aina edellinen meni rikki, mutta sitten lopulta sanottiin, ettei enää osteta uutta, kun ne aina hajotetaan tahallaan.
Kyllä kai tuon ikäisen olisi hyvä näperrellä jo pienemmilläkin leluilla, mutta kun ne kestää ehjänä 2 tuntia tai max 2 päivää, niin ei jaksa ostaa.
Sitten syntyi enemmän keskivertovauvan kaltainen kuopus. Hänkin kärsi vatsavaivoista ja itki toisten mielestä paljon. Itse havahduin kuopuksen kohdalla siihen, miten helppoa vauvan kanssa voikaan olla. Olin jopa hetken jollakin tapaa kade ja katkerakin muiden extrahelposita vauvoista..
Ensimmäisen lapsen vauva-aikana vaan kuvittelin, että sellaista se lapsiperheen elämä on. Juttelin kyllä muiden äitien kanssa ja kuuntelin heidän kokemuksiaan, mutta jotenkin silti kuvittelin, että kaikilla on vauvan kanssa suunilleen samanlaista. Vähän kyllä ihmettelin, että miten ihmeessä muut äidit ehtivät vauvan kanssa tekemään kaikkea, leipomaan pullaa tai kirjoittamaan joulukortteja. Minä kun kannoin meidän kiljukaulaa vuorokauden ympäri, ja haukuin itseäni laiskaksi, kun miehenkin piti osallistua yökantamisiin, kun en itse jaksanut koko ajan. Muut äidit kun jaksoivat hoitaa yöheräämiset yksin.
Sitten syntyi toinen, joka vaan nukkui ja söi, köllötteli tyytyväisenä hereillä ollessaan ja nukahti vain sillä, että laitoin hänet sänkyyn. Ensin olin ihan, että lallallaa, onpa helppoa. Sitten kun se helppous vain jatkui, niin aloin kelaamaan elämää taaksepäin, ja siitä se katkeruus alkoi kasvamaan: Minä olin koko esikoisen vauva-ajan syyttänyt itseäni laiskaksi ja heikoksi, kun en jaksanut jatkuvasti karjuvan, surkeasti nukkuvan kanssa.
Kun siis tajusin, miten helpolla äitikaverini olivat vauvojensa kanssa päässeet, ja kuinka he eivät olleet todellakaan ymmärtäneet yhtään, millaista minulla silloin oli, itkin ensin päiväkaudet katkeruuttani. Nyt alan vähitellen unohtamaan, ja sitä myötä katkeruus helpottaa. Mutta toisen lapsen syntymän jälkeen en ole enää lainkaan halunnut jutella vauvanhoidosta. Minua ei kiinnosta pätkääkään kuunnella kenenkään vieraan vauvan elintavoista. Minä vaan koen aivan hirveän vahavasti, että minulla ei ole mitään sanottavaa kenellekään vauvan äidille. En vain halua lainkaan muistella niitä omia kokemuksia vaikean vauvan kanssa.
mutta luulin jatkuvan huudon ja tyytymättömyyden johtuneen minusta ja virheistäni, ei vauvan temperamentista.
Ajoin juuri tuota takaa minkä sinä niin hienosti kiteyti!
Olin jotenkin katkera, kun toiset kauhistelivat vauvojen heräilevän jopa 2 kertaa yössä ja tissiäkin pitää antaa ennen kuin nukahtaa, esikoista kun kannettiin yöt läpi melkein eka vuosi ja kuopustakin ekat 4kk. Voi kun joku "uskottava taho" olisi minulle sanonut lapseni olevan temperamentiltaa helposti ärtyvä eikä vaan selitellyt miten sellaista se on vauvan kanssa ja ajan kanssa menee ohi yms latteuksia.
Sen opin, etten kenellekään ala vauvaneuvoja tyrkyttämään tyyliin kantoliinassa kaikki vauvat viihtyy. Jos joku kysyy, voin vastata mikä meillä on joskus saattanut hiukan auttaa. Muuten en vauvojen tai lasten hoidosta tai kasvatuksesta puhu.
Nyt melkein 6 vuoden äitinä elämisen jälkeen voin ilokseni todeta etten olekaan "täyspaska", laiska, organisointitaidoton mutsi vaan oikeastaan aika hyvä ja lapsilleni paras mahdollinen. Olisihan se ollut mukavaa aloittaa äitinä oleminen onnellisena ja tuntien kaikkivoipaista ylpeyttä omasta äitiydestään, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
t. se jonka viestiin vastasit
Sitten syntyi enemmän keskivertovauvan kaltainen kuopus. Hänkin kärsi vatsavaivoista ja itki toisten mielestä paljon. Itse havahduin kuopuksen kohdalla siihen, miten helppoa vauvan kanssa voikaan olla. Olin jopa hetken jollakin tapaa kade ja katkerakin muiden extrahelposita vauvoista..Ensimmäisen lapsen vauva-aikana vaan kuvittelin, että sellaista se lapsiperheen elämä on. Juttelin kyllä muiden äitien kanssa ja kuuntelin heidän kokemuksiaan, mutta jotenkin silti kuvittelin, että kaikilla on vauvan kanssa suunilleen samanlaista. Vähän kyllä ihmettelin, että miten ihmeessä muut äidit ehtivät vauvan kanssa tekemään kaikkea, leipomaan pullaa tai kirjoittamaan joulukortteja. Minä kun kannoin meidän kiljukaulaa vuorokauden ympäri, ja haukuin itseäni laiskaksi, kun miehenkin piti osallistua yökantamisiin, kun en itse jaksanut koko ajan. Muut äidit kun jaksoivat hoitaa yöheräämiset yksin.
Sitten syntyi toinen, joka vaan nukkui ja söi, köllötteli tyytyväisenä hereillä ollessaan ja nukahti vain sillä, että laitoin hänet sänkyyn. Ensin olin ihan, että lallallaa, onpa helppoa. Sitten kun se helppous vain jatkui, niin aloin kelaamaan elämää taaksepäin, ja siitä se katkeruus alkoi kasvamaan: Minä olin koko esikoisen vauva-ajan syyttänyt itseäni laiskaksi ja heikoksi, kun en jaksanut jatkuvasti karjuvan, surkeasti nukkuvan kanssa.
Kun siis tajusin, miten helpolla äitikaverini olivat vauvojensa kanssa päässeet, ja kuinka he eivät olleet todellakaan ymmärtäneet yhtään, millaista minulla silloin oli, itkin ensin päiväkaudet katkeruuttani. Nyt alan vähitellen unohtamaan, ja sitä myötä katkeruus helpottaa. Mutta toisen lapsen syntymän jälkeen en ole enää lainkaan halunnut jutella vauvanhoidosta. Minua ei kiinnosta pätkääkään kuunnella kenenkään vieraan vauvan elintavoista. Minä vaan koen aivan hirveän vahavasti, että minulla ei ole mitään sanottavaa kenellekään vauvan äidille. En vain halua lainkaan muistella niitä omia kokemuksia vaikean vauvan kanssa.
Mielenkiintoinen juttu! Onko temperamenttisuus periytyvää? Itse nimittäin olen temperamenttinen ja niin on myös laseni.
kuopus on ihan toista maata, joten ei tarvitse syyttääitseään siitä, ettäon epäonnistunut kasvattajana.