Lue keskustelun säännöt.
Ketju keski-ikäisille jotka kantavat kylmää lapsuutta mukanaan
28.03.2026 |
Pakko aloittaa kun ahdistus on niin suuri. Tapasin hiljattain vanhempiani ja hirveä on taas olo.
Tuntuu että koko elämäni olen yrittänyt riittää ja kelvata, ja nyt viisikymppisenä naisena tuntuu että olen aivan loppu. Kun arvostelu ja epäily on se mitä omilta vanhemmilta saa, kun kaipaisi välittämistä ja kannustusta.
Muistot lapsuudesta tulvivat mieleen. Kun ei lohdutettu, vaan sivuutettiin, vähäteltiin, naurettiin.
Yritän ajatella niin että vanhemmat ovat itsekin jääneet vaille, ja heidän vanhempansa. Että eivät he vaan osaa. Mutta välillä tuntuu että tämäkään ajatus ei auta. On kauhean huono olla.
Onko kohtalotovereita? Mistä olette saaneet apua?
Kommentit (48)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on sellanen sukupolvien ketju. Siitä pitäis vaan päästä yli. Itellä oli vaikea lapsuus, mutta oon antanu vanhemmilleni anteeks. Koska kyllä he yritti tehä parhaansa. Nää on vaikeita asioita. Halaus sulle.
Aina kuulee että pitäisi antaa anteeksi. Mutta siis miten? Olen rakentanut oman elämän, mutta en osaa antaa anteeksi. Vanhempi ei kadu, eikä muuta käytöstään. Jos annan lapsuuden anteeksi niin seuraavalla kerralla kun nähdään niin jotain uutta tapahtuu.
Ei minusta tarvitse antaa anteeksi, jos ei tunne toisen ansaitsevan sitä.
Kun keskittyy itseensä ja omaan kehitykseensä, ei enää peilaa elämäänsä muiden ihmisten kautta.
Omakin vanhempani teki käsittämättömiä asioita, en varsinaisesti ole antanut anteeksi, mutta tajuan, että tietyssä mielessä hän ei osannut toimia toisin.
Sitä ennen olen ollut vihainen ja katkera, mutta tuon sisäistäminen poisti vihan ja katkeruuden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voisiko joku selittää miksi tämä sylittelyn ja kannustavan kasvatukset hedelmät jäävät nykyään ennätysmäärin eläkkeelle alle 30v, koska kaikkia ahdistaa ja masentaa ja nuoret ihmiset ovat olleet burnoutissa pari kertaa ennen kolmikymppisiään.
Me , jotka saimme sen "Kylmän" lapsuuden, jossa lapset eivät todellakaan olleet maailman napa ja joiden maailmaan ei kuulunut ylenpalttinen kehu ja kannustus, jaksoimme kuitenkin koko työelämän minimaalisilla sairauslomilla jos ei jotain vakavampaa sairautta sattunut kohdalle.
Mutta taitaa se sananlasku pitää paikkansa että vaikeat ajat luovat vahvoja ihmisiä, vahvat ihmiset luovat helppoja aikoja, helpot ajat luovat heikkoja ihmisiä ja heikot ihmiset luovat vaikeita aikoja. Tässä lienee käynyt niin.
Sulla on hyvä ja asia pointti.
Miettii koko maailmaa tällä hetkellä.
Silloin meidän sotien aikaan oli myös maailma myllerryksessä. Maailman Sota oli muutama kymmenvuosi takanapäin ja toka päällänsä. Nyt eletään kolmatta maailman sotaa tai sen kynnyksellä ollaan. Elämä on ollut liian helppoa. Sodista on sen verran, että harvoja on elossa enää. Ollaan unohdettu, kun kukaan ei ole muistuttamassa, mitä paskaa oikeasti voisi olla. Liika kiltteys ja tekemättömyys alkaa v*tuttamaan ja tekee mieli sotia, kun ei ihan olla jyvällä mitä karmeutta se on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näinhän se menee. Meidän vanhempien ikäluokka keskittyi selviämään hengissä, ei siinä lasten tunteita ajateltu.
Hae hyväksyntä ja rakkaus muualta. Vain koska he luuli että on pakko mennä naimisiin ja penetroida/antaa penetroida, ei tarkoita että heille lapsilla olisi väliä.
Entä jos luopuisi ajatuksesta että vanhempien pitäisi jotenkin välittää luomistaan ihmisistä?
Ne ihmiset on lopulta vain epäonnistuneen ehkäisyn ja huonon seksin tuloksia. Eivät aiheuta velvoitetta.
N 58
Olen hiukan eri mieltä tuosta, että nykyään noin kasikymppiset olisivat jotenkin joutuneet keskittymään hengissä selviytymiseen.
He olivat työelämässä 1960- luvulta alkaen, työttömyyttä oli vähän, vain pari prosenttia. Helposti pääsi tienaamisen alkuun, tuon ikäpolven lainat inflaatio söi pois. Pystyivät hyvin hankkimaan kerrostalo-osakkeita ja omakotitaloja, kesämökkejä ja autoja.
Se varsinainen taistelijasukupolvi oli 1900-luvun alussa ja 1800-luvun puolella syntyneet. Monilta heistä sota vei koko omaisuuden ja joutuivat alottamaan ihan tyhjästä. Osa kaatui sodassa, osa vammautui. He tekivät hurjan työn Suomen eteen.
Tutkimusten mukaan sotien jälkeiset suuret ikäluokat ovat tunnevammaisia, koska sotaa käyneiden traumat ovat siirtyneet heihin.
Ketju menneissä märehtiville, joilta jää elämä sen takia elämättä.
Useimmiten ovat naisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joskus on parasta vain pistää välit poikki ja elää omaa elämäänsä. Niin minä olen tehnyt elämäni toksisille sukulaisille, ja se on tosi helppoa ja helpottavaa. Ei niistä laiminlyönneistä kuitenkaan mitään anteeksipyyntöä saa. Tuskin edes ymmärtävät kuviota.
Ymmärrän. Mutta itse koen isoimmaksi ongelmaksi ne puuttuvat positiiviset kokemukset. Oletko saanut niitä jostain muualta? Vai onko sinulla sitä ongelmaa, että sisällä tuntuu olevan ikään kuin reikä, joka niitä kaipaa?
Se reikä täyttyy menneisyytensä kohtaamalla. Se nostaa erilaisia tunteita pintaan. Ja opimme itse kannattelemaan itseämme. Tapahtui mitä tahansa. Yhteys omiin tunteisiin pitää löytää.
Sivusta edelleen
Miten sinä olet "sivusta"?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on sellanen sukupolvien ketju. Siitä pitäis vaan päästä yli. Itellä oli vaikea lapsuus, mutta oon antanu vanhemmilleni anteeks. Koska kyllä he yritti tehä parhaansa. Nää on vaikeita asioita. Halaus sulle.
Aina kuulee että pitäisi antaa anteeksi. Mutta siis miten? Olen rakentanut oman elämän, mutta en osaa antaa anteeksi. Vanhempi ei kadu, eikä muuta käytöstään. Jos annan lapsuuden anteeksi niin seuraavalla kerralla kun nähdään niin jotain uutta tapahtuu.
Ei minusta tarvitse antaa anteeksi, jos ei tunne toisen ansaitsevan sitä.
Kun keskittyy itseensä ja omaan kehitykseensä, ei enää peilaa elämäänsä muiden ihmisten kautta.
Omakin vanhempani teki käsittämättömiä asioita, en varsinaisesti ole antanut anteeksi, mutta tajuan, että tietyssä mielessä hän ei osannut toimia toisin.
Sitä ennen olen ollut vihainen ja katkera, mutta tuon sisäistäminen poisti vihan ja katkeruuden.
Tämä oli hyvin puettu sanoiksi, kiitos.
Mä oon antanut anteeksi vanhemmilleni. Vaikka kaikesta päätellen eivät varmasti aina parastaan yrittäneetkään.
Mutta ei se ainakaan mulla poista sitä sitkeää inhimillistä kaipausta paremmasta, joka ei tunnu lähtevän millään.
En siis valitettavasti koe, että anteeksianto olisi erityisemmän vapauttavaa tai helpottavaa.
Mä ajatteliln, että ketjun pointtina on tuo sukupolvikokemus.. miten on sotien jälkeen lapsia tehty ja kohdeltu. Teidän valitettavaa kokemusta ei voi vastaavaksi laajentaa, vaikka paljonhan tsunami henkiä vei. Se vei kaikenikäisten henkiä. Vanhempia jäi lapsettomiksi ja lapsia ilman vanhempia, kokonaisia perheitä jne. :(