Lue keskustelun säännöt.
Miten ymmärsitte tuon Maaret Kallion tämänpäiväisen haastattelun?
28.03.2026 |
Ketkä ovat ne ihmiset jotka menevät terapiaan turhaan? Onko siis isokin joukko ihmisiä joilla on tuhansia euroja pistää siihen että puhuvat pahasta mielestä, kun jotain normaalia on tapahtunut?
Jäin vähän ihmettelemään tuota, koska en tunne yhtäkään ihmistä joka olisi mennyt hakemaan apua lääkäriltä tai terapeutilta ilman kuukausien tai jopa vuosien sinnittelyä ennen sitä. Jos esimerkiksi paniikki kestää kuukausia, ei pysty nukkumaan jne, niin silloin PITÄÄ mennä lääkäriin ettei tilanne pahene. Jos tulee vaikea tunne joka menee päivissä tai viikoissa ohi niin sitten ei tietenkään tarvitse mennä.
Kenestä Maaret siis puhuu? Ovatko hänen asiakkaansa keskiviikkona vastaanotolla jos on maanantaina tullut paha mieli, vai mitä ihmettä? Minusta tuo juttu antoi sellaisen kuvan, että suurikin osa terapiassa kävijöistä tai lääkkeitä syövistä olisi vain liian herkkiä hakemaan apua. Totuus on oikeasti toisin päin! Itsekin välttelin lääkkeitä viimeiseen asti vaikka vasta ne auttoivat vuosia kestäneeseen tuskaan.
Kommentit (15)
Minun vanhempani kuoli kun olin 25 ja pääsin asian "yli" vasta 35 vuotiaana terapian avulla. Ilmeisesti kuulun siis näihin pullamössöihin. Kiinnostaisi vain tietää, että jos ei kertakaikkiaan pääse surusta läpi, niin kauanko pitää yrittää ilman apua? Riittääkö vuosi, vai 5?
Olen erittäin herkkä ja neuroottinen ollut syntymästä saakka, joten se varmasti vaikutti asiaan, mutta enhän minä sille mitään voi millainen hermosto tai temperamentti syntymässä osui kohdalle. Jos Maaret on luonnostaan luja ja vakaa, niin hienot hänelle, mutta terapeutilta varsinkin odottaisi enemmän ymmärrystä sille, että kaikki eivät saa samanlaisia speksejä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Arvasin että jotkut löytävät tuostakin syyn uhriutua. Kallio kyllä korosti jutussa sitä että ammattiavullekin on edelleen paljon tarvetta
Vierailija kirjoitti:
Arvasin että jotkut löytävät tuostakin syyn uhriutua. Kallio kyllä korosti jutussa sitä että ammattiavullekin on edelleen paljon tarvetta
Taaas tämä nykymuotia oleva "uhriutuminen". Heti on "uhriutumista", jos valittaa mistä tahansa🤦
Vierailija kirjoitti:
Arvasin että jotkut löytävät tuostakin syyn uhriutua. Kallio kyllä korosti jutussa sitä että ammattiavullekin on edelleen paljon tarvetta
Noh, en nyt uhriutunut mielestäni, vaan ihmettelin, että kenestä hän puhuu? Onko Suomessa muka oikeasti niin vakavarainen ja suuri keskiluokka, että terapeutit joutuvat päivästä toiseen kuuntelemaan "turhia" juttuja? Todella vaikea uskoa nillä hinnoilla.
Lemmikin kuolema? Parisuhteen päättyminen? Tavallisia asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lemmikin kuolema? Parisuhteen päättyminen? Tavallisia asioita.
Tavallisia asioita joita tapahtuu kaikille, totta. Mutta tässä onkin se olennainen: kaikki eivät ole samanlaisia. Ihmiset reagoivat aivan laidasta laitaan. Siis sen lisäksi, että siinä on vaihtelua, oliko lemmikki tyyliin ainoa ystävä 20v ajan vai lähinnä huonekalu.
Luulisi tosiaan, että vaikka avioero ei olisi maailmanloppu, mutta niin vaan moni päättää päivänsä siihen tuskaan. Siinä on turha muiden viisastella että sehän on vain normaalia elämää. Katsos kun elämä on kaikille eri.
Vierailija kirjoitti:
Lemmikin kuolema? Parisuhteen päättyminen? Tavallisia asioita.
Ovat toki. Mutta kyllä terapeutin tai muun ammattilaisen pitää ymmärtää, että ihmiset kestävät asioita eri tavalla. Lisäksi tulee tilanteita, joissa vaikeudet voivat kasaantua. Tai jos on ihminen, joka pääsee helpommin yli asioista kuin joku muu. Tai sivuuttaa asiat, painaa ne jonnekin käsittelömättömänä niin voi olla, että ne purkautuvat väärällä tavalla. Tällaisia on kyllä paljon, juurikin siksi että asioita on vähätelty ja jopa hävetty. Ei pitäisi palata aikaan, jolloin avun hakemista pidettiin nolona ja heikkoutena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jo viestisi alku oli sen tyyppistä vääristelyä että ei voi kuin toivottaa ap parempaa vointia sinulle. Tämä olikin hyvä muistutus siitä että kannattaa mieluummin lähteä vaikka pihatöihin kuin lukea tätä roskapalstaa. 👍
Onkohan Maaret Kallio jo pessyt tussunsa. Muistan kun risteilyllä Tukholmaan jouduin haistamaan hänen alakertaansa. Kauhea löyhkä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnen muutaman terapeutin ja heille on yhteistä se, että kokevat olevansa vahvoja ihmisiä ja siksi haluavat "auttaa" heikompiaan. Jaella viisauksiaan vähän kuin saarnaaja seurakunnalle. Eli lähtökohta on jo melko huono. Ymmärrystä toisenlaisesta psyykestä ei ole, ja jos omat voimat eivät koskaan ole täysin loppuneet, niin sitä on vaikea ymmärtää, vaikka miten olisi kirjoista lukenut.
Ei ole ainoastaan terapeuttien valuvika muuten, sairaanhoitajatuttavissa on vähän samaa. Sellaista rempseää voimaa, jolloin empatiaa ei useinkaan riitä heikommille tai sellaisille jotka eivät "tajua omaa parastaan" ts tee kuten hyvän potilaan pitäisi.
Vierailija kirjoitti:
Minun vanhempani kuoli kun olin 25 ja pääsin asian "yli" vasta 35 vuotiaana terapian avulla. Ilmeisesti kuulun siis näihin pullamössöihin. Kiinnostaisi vain tietää, että jos ei kertakaikkiaan pääse surusta läpi, niin kauanko pitää yrittää ilman apua? Riittääkö vuosi, vai 5?
Olen erittäin herkkä ja neuroottinen ollut syntymästä saakka, joten se varmasti vaikutti asiaan, mutta enhän minä sille mitään voi millainen hermosto tai temperamentti syntymässä osui kohdalle. Jos Maaret on luonnostaan luja ja vakaa, niin hienot hänelle, mutta terapeutilta varsinkin odottaisi enemmän ymmärrystä sille, että kaikki eivät saa samanlaisia speksejä.
Tuskin hän tarkoitti sitä noin. Totta kai, jos suru (tai mikä tahansa elämää haittaava tunne) jää päälle, eikä siitä pääse yli, kannattaa hakeutua ammattiavun piiriin. Ehkä jotkut hakevat apua heti ns. normaaliin surureaktioon. Ainakin joillain nuoremmilla ihmisillä epämiellyttävien, mutta elämään kuuluvien tunteiden sietokyky vaikuttaa olevan melko heikko. Tai ei malteta antaa aikaa itselle toipua, vaan oletetaan ammattilaisen korjaavan kaiken takaiskuista. Esim. poistavan surun, jotta suoriutuu töistä paremmin. En tiedä, mutta tällaisia ajatuksia tulee mieleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No terapiasta en osaa sanoa, mutta kyllähän on niin, että sietokyky ihan normaaleille vastoinkäymisille on OSALLA IHMISISTÄ ihan olematonta.
Neiti x järkyttyi = VIULUKOTELO EI SOPINUT LENTOKONEESEEN
Rouva x järkyttyi = lapsi jäi ilman aamupalaa tarhassa
Paljon nyt puhetta siitä, että ihmiset ei kestä enää mitään, mutta tunteeko jokainen näin kommentoiva itse läheisesti paljonkin tällaisia ihmisiä, vai onko tämä legenda ilman faktapohjaa?
Tulee mieleen attribuutioharha, jossa muiden ihmisten arviointi on ihan eri asteikolla kuin itsearviointi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No terapiasta en osaa sanoa, mutta kyllähän on niin, että sietokyky ihan normaaleille vastoinkäymisille on OSALLA IHMISISTÄ ihan olematonta.
Neiti x järkyttyi = VIULUKOTELO EI SOPINUT LENTOKONEESEEN
Rouva x järkyttyi = lapsi jäi ilman aamupalaa tarhassa
Mutta onko näitä ihmisiä oikeasti jotenkin enemmän nykyään? Uutisointia on enemmän, mutta onko oikeasti myös näitä ihmisiä enemmän? Vai leimataanko nyt mutun pohjalta samalla leimalla kaikki, myös ne ihan oikeasti avun tarpeessa olevat, joita aivan varmasti on valtaosa?
Siinä alussa oli jotain, että esim. läheisen kuolema on tällainen elämään kuuluva, tavallinen vaikeus. Mutta on aika vähättelevää ja jopa haitallista vähätellä ihmisten vaikeuksia. Ihmiset kun kestävät niitä vaikeuksia eri tavalla ja joskus ne tavallisetkin vaikeudet voivat olla joillekin liikaa. On parempi pyytää/ hakea apua, kun yrittää väkisin kestää. Varsinkin, jos tuntuu ettei ihan oikeasti kestä. Vanhoillinen ajatteluhan on juurikin sitä, että hampaat irvessä yritetään kestää ja seuraukset voivat olla erittäin tuhoisat. Onhan meillä kokonaisia sukupolvia, jotka kätkevät tunteensa ja tämä sitten kuitenkin purkautuu tavalla, jos toisella. Vaikkapa väkivaltaisuutena, itsensä vahingoittamisena tms. En tiedä, mitä muuta juttu sisälsi mutta tämä siitä alusta tuli mieleen.